Historiallisia romaaneja vol 9

Kas, neljä kirjaa paketissa, miten originellia! 

1800-luvun Oulusta tie vie 1930-luvun Turkuun, sieltä kymmenen vuotta eteenpäin Hankoon ja lopuksi taas kymmenen vuoden päähän kuvitteelliseen Kellomäen kylään Ylä-Karjalaan. 

***

Anu Vähäaho: En voi sua unhoittaa pois

Kustantamo S&S, 2023

Lukija: Sanna Majuri 

Kesto: 13 h 39 min

Oulun pohjoisen vaurauden pohja oli tervakauppa, ja sen tuoksu leijui ilmassa kun uljas fregatti Fröken rantautui kaupunkiin. August Montin purjehti sukunsa kauppahuoneen asioilla, ja samalla Ouluun matkasivat myös hänen sisarensa mamselli Elizabeth, heidän serkkunsa Jeanne Pomelli sekä kaksi vuotta aiemmin Tukholmaan naitu Viktoriana Löwen. 

Lisäksi seurueeseen kuului Laurence "Larry" Von Rosen, joka oli näin tehnyt ensimmäisen merimatkansa. 

Äitipuoli Dorothea oli ollut Emerentian isälle hyvä naimakauppa, sillä Simon Brant olisi tuskin muuten saanut kovasti havittelemiaan porvarinoikeuksia. Tervakauppaa käyvä mies oli sittemmin kiinnostunut laajentamaan liiketoimiaam laivanvarustajaksi. 

Dorothea ajatteli Brantin kauppahuoneen pitkälti omasta ansiostaan syntyneeksi, ja kaavaili nuorta sukulaispoikaansa Jakobia liiketoiminnan jatkajaksi - ja Emerentiaa tälle vaimoksi. Emerentialla ei ollut varsinaisesti mitään Jakobia vastaan, mutta ei hän toisaalta tuntenut minkäänlaista tunteiden paloa pari vuotta nuorempaa poikaa kohtaan. Emerentia oli jo kahdenkymmenenviiden, mistä syystä mamanin piti kiirehtiä naimisiinmenoa, mutta Emerentia ei ehkä sittenkään ollut valmis muiden sanelemaan tulevaisuuteen, ja siihen syynsä oli kaupunkiin saapuneella Von Rosenilla, 

Useampi saman äänikirjasovelluksen kuuntelijoista oli pitkästynyt etenkin kirjan alkupuolella, mutta minä en tätä allekirjoita. Olen nyt kuunnellut kaksi näitä Vähäahon kirjoja ja pitänyt molemmista. 

Oulu on itselleni hyvin vierasta seutua, joten sen historian oppiminenkin on kiinnostavaa, ja historia on kyllä Vähäahon kirjoissa vahvana ajankuvana mukana. 

***

Jenna Kostet: Valkoisen linnun kaupunki

#2 Ahlgrenin suvun nuoret naiset 

Aula & co., 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 8 h 54 min

Fanny oli aina pitänyt tärkeänä sitä, että teki kaiken niin kuin kuului, ja vaali ihanteita lähes pakkomielteisesti. Hän soitti pianoa, opiskeli taidetta ja huolehti ulkonäöstään, yritti käyttäytyä miellyttävästi, ja oli kihloissa juuri sopivanlaisen nuorukaisen kanssa. Mikään ei silti tuntunut riittävän Ahlgrenin suvulle, varsinkaan hänen äidilleen.  

Fannyn kihlattu Johannes suoritti lääketieteen opintoja Helsingissä, ja oli Fannyn isoveljen Oivan opiskelutoveri. Fanny ei voinut sanoa olevansa rakastunut mieheen, mutta tunsi ylpeyttä sekä siitä että tämä oli valmistumassa hyvään ammattiin, että siitä että Fanny oli ensimmäisenä kolmesta serkuksesta astumassa rouvan säätyyn. Varsinkin sen jälkeen, kun Aina-serkku oli käyttäytynyt kerrassaan omalaatuisesti ja lähtenyt hyönteistutkijan matkassa kaukaiseen Egyptiin, Fanny oli tuntenut tarvetta toimia niin kuin häneltä odotetaan. Johannes ja Fanny tulisivat olemaan varakkaita ja seurapiireissä arvostettuja, ja he tulisivat asumaan Helsingissä, josta Johannes oli kotoisin. Muutto pois Turusta kyllä arvelutti Fannya, mutta ystävättäret olivat Helsinkiin pääsystä avoimen kateellisia joten olihan sen oltava hienoa, ja ehkä rakkaus Johannekseen syttyisi ajallaan. 

Kun Fanny katseli piirroksiaan, ne tuntuivat jotenkin sieluttomilta. Hän ei suhtautunut opintoihinsa kovinkaan kunnianhimoisesti, muttei halunnut olla surkeakaan. Ehkä opinnot olivat vain ajanhukkaa, hänestähän tulisi vaimo ja kotirouva, kenties äiti. Viimeksi mainittuun liittyi kylläkin rasite, josta lääkäri oli hänelle hiljattain puhunut, ja joka hänen pitäisi ottaa puheeksi Johanneksen kanssa mitä pikimmiten.

Kostetin kirjat Ahlgrenin suvun nuorista naisista ovat mukavaa kuunneltavaa, ei niistä nyt paljoakaan historiaa opi, mutta ne ovat viihdyttäviä tarinoita. Tarkka aika kävi ilmi vasta aika loppupuolella tai sitten missasin sen alussa, mutta Fannyyn pääsimme tutustumaan vuonna 1931.

Serkuksia on kolme, joten sarja on oletettavasti trilogia. Oli kiva kun Aina oli mukana kirjeineen vielä tässä Fannyn omassa kirjassa. 

***

Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa

Hanko-trilogia #3

Kustantamo S&S, 2025

Lukija: Katariina Lantto

Kesto: 12 h 37 min

Saksan sotaveljien avulla Hanko on nyt saatu vapautettua Neuvostoliiton hallinnasta, ja hankolaiset saavat luvan palata kotiin. Toiset ovat helpottuneita siitä, että jatkuvista pommituksista huolimatta puolet taloista on vielä pystyssä, mutta toiset ikävöivät Hangon mennyttä aikaa. Sitä, kun varakkaat vieraat käyskentelivät Hangon puistoissa ja nauttivat auringosta sen kauniilla rannoilla. 

Lissi, joka oli ennen sotaa töissä kylpylässä, on taas Hangossa, nyt lottana. Osa väestä taas ei aio enää milloinkaan palata Hankoon. 

Nisse-poika on palautettu takaisin Suomeen oltuaan vuoden Ruotsissa turvassa pommituksilta, koska hänen Ruotsin äitinsä odottaa omaa lasta. Paluu Suomeen alkaa Kemiössä Ainon, hänen isänsä Berndtin morsiamen hoivissa. Kotiutuminen on Nisselle vaikeaa, hänellä on ikävä Ruotsin äitiä ja vadelmia ja jäätelöä joita nautittiin syreenimajassa. Suomessa on vain Aino, jota hän ei kovinkaan hyvin tunne, ja se kamala harmaa puuro jota hänen on vaikea niellä. Hän ei osaa edes puhua näille ihmisille. 

Berndt pyrkii väistelemään Ainon ja poikansa tapaamista. Miten vierailta molemmat nyt tuntuvat, ja miten paljon sellaista molemmat vaativat häneltä, mihin hän ei kykene. Helpompaa kuin lähteä käymään Kemiössä, on keksiä tekosyitä, miksi ei pääse irtaantumaan työstään Helsingin raivaamisessa pommitusten jäljiltä. Lopulta Aino ottaa ohjat käsiinsä, hankkii takaisin työpaikkansa sanomalehdessä ja vie Nissen isovanhempiensa hoidettavaksi. 

Olen kuunnellut Hanko-trilogiaa hyvin mielelläni, kirjoissa on paljon sisältöä ja monia henkilöitä, niinpä myös monia näkökulmia. Katariina Lantto, joka ei ollut minulle ennestään kovinkaan tuttu, on alun epäilyni jälkeen osoittautunut sarjalle täydelliseksi lukijaksi. Trilogiassa on hieno tunnelma, ja osat ovat olleet koukuttavia alusta loppuun saakka. 

***

Jaana Piira: Kääntyvä vaihde, kirskuvat kiskot

#2 Kellomäki

Lind & co., 2025

Lukija: Anna Saksman 

Kesto: 8 h 9 min

Annan ja Niilon poika Kalle oli unelmoinut matkasta Helsinkiin heti kun oli ilmoitettu, että Suomi saisi järjestää olympialaiset. Syksyllä hän menisi armeijan harmaisiin, ja sen jälkeen äiti oli suunnitellut hänelle valmiin tulevaisuuden. Kalle kävisi vain tarvittavat kurssit ja voisi sitten jatkaa äitinsä jalanjäljissä Kellomäen asemanhoitajana. Kalle itse mietti muita vaihtoehtoja, etenkin muusikon ura kiinnosti hänen opittuaan armeijakuukausinaan kitaran rämpyttämistä. Nuori mies opetteli kappaleita korvakuulolta ja omasi selvästi taipumuksia soittamiseen. 

Aune ja Martti pitivät kyläkauppaa, jonka tiskin taakse nuorin tytär, iltatähti Leena oli lähestulkoon kasvanut. 

Kaksoset Hilkka ja Helvi olivat Leenaa paljon vanhempia, jo naimisissakin. Heistä itsenäisempi ja raisumpi Hilkka oli valinnut puolisokseen Mattilan Tuomon, Kellomäen rikkaimman talon vanhimman pojan, joten heillä ei ollut rahasta pulaa. Lapseton liitto ei näyttänyt häntä haittaavan. Puoli vuotta kaksossisarensa avioitumisesta Helvi oli mennyt vihille hyväluontoisen kyläpoliisin, Teuvo Naakan kanssa, ja vain viisi kuukautta häiden jälkeen syntyi esikoinen ja kohta toinenkin lapsi. Sitten sai Helvin mielestä riittää, varsinkin kun molemmat jo olivat poikia. 

Leena jatkoi opiskelujaan kaupungissa, mutta niin vanhemmat kuin kaksoset olivat sitä mieltä, ettei Leenaa kannattanut pidemmälle kouluttaa, hänhän häärisi itsestään selvästi vanhempien apulaisena ja heidän jäädessään eläkkeelle jatkaisi kaupan pitoa. Tyttö saisi olla kiitollinen, että hänelle oli pedattu tulevaisuus elantoa myöten valmiiksi. 

Kallen ja kapinoivan Leenan välille syttyi aikanaan kiinnostusta, joka pikku hiljaa eteni suhteeksi ja liitoksi, jonka myötä Leenasta tuli äiti ja Kellomäen postinhoitaja. Kalle oli vihdoin myöntynyt jäämään töihin rautateille ymmärrettyään miten vanhemmat ikääntyivät ja heidän terveytensä alkoi reistailla. Kallen ja Leenan liittokin koki parempia ja haasteellisempia vaiheita, kuten liitoissa monesti käy.

Kirja etenee monen vuoden ajanjakson olympiavuodesta alkaen, ja mielestäni oli kirjailijalta erinomainen valinta, että ensimmäisen osan sodanalusvuosien jälkeen olikin hypätty sodan yli ja otettu koppi jälleenrakennusvuosiin. Toivottavasti sarjaan saadaan vielä jatkoa.

***

Aikamatka historiallisiin romaaneihin vol 8

Jälleen aika paketoida neljä historiallista romaania. Tällä kertaa lähdetään liikkeelle Titanicilta ja päädytään 1950-luvulle peräti kahden kirjan sivuilla. Kolme kirjoista on suomalaiskirjailijoilta, neljäs Ruotsista. 

***

Mari Renko: Helmisormus kirjekuoressa

Bazar, 2025

Lukija: Anniina Piiparinen 

Kesto: 12 h 15 min

Caroline Taylorin juuret olivat Suomessa, mutta päädyttyään Pielisen rannalle newyorkilaisnainen toivoi, että olisi pakannut matkalaukkuunsa edes yhdet järkevät, matalakantaiset kengät. Hänen määränpäätään ei ollut löytynyt matkailusivustoilta, eikä hän ollutkaan tullut Suomeen turistina. 

Carolinella oli mukanaan Suomesta kauan sitten lähetetty kirje sekä helmisormus, ja hän aikoi selvittää miten ne liittyvät hänen sukuunsa.

Toisessa aikatasossa vuonna 1912 Anna, hänen aviomiehensä Viljo sekä tämän sisko Maria miehensä kanssa lähtivät suurin toivein matkaan Titanicilla.

Annan täti oli muuttanut Amerikkaan jo Annan ollessa pikkutyttö, ja kirjeissään Liisa-täti oli vakuuttanut, että siellä laulamista rakastavasta tytöstä voisi tulla suuri tähti. Valitettavasti täti ehti menehtyä ennen kuin suunnitelmat kävivät toteen, mutta uusi toivo oli virinnyt Viljon muodossa, kun mies oli tarjonnut upean helmisormuksen lisäksi matkaa Atlantin yli.

Annan olisi pitänyt arvata että tarjoukseen oli koira haudattuna. Matkan maksoi Marian varakas liikemiespuoliso, eikä tietenkään siksi, että Anna pääsisi esiintymään suurille lavoille. Johan tarvitsi heidät töihin suureen puualan yritykseensä, joka ei sijainnut lähelläkään New Yorkin esiintymislavoja. 

Onneksi kirjan nykytaso oli ihan kiinnostava, sillä päinvastoin kuin vastaavissa romaaneissa yleensä, siinä vietettiin huomattavasti paljon enemmän aikaa kuin menneen kertomuksessa. Kirja tuntuikin mielestäni enemmän feelgoodilta kuin historialliselta romaanilta. Tämä ei kuitenkaan loppujen lopuksi haitannut, ja olen jo jatkanut loppukesästä ilmestyneen toisen osan parissa. Siinä historianosuus sijoittuu sotavuosiin ja teemana on lapsen saaminen yksin. 

***

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta 

Siltala, 2024

Lukija: Hannamaija Nikander 

Kesto: 8 h 50 min

Ulrika elää pikkukaupungin pikkuvirhamiehen rouvan elämää, johon olennaisena osana kuuluu rouvien keskinäisessä kilpailussa pärjääminen. Myös Väinö-pojan tulevaisuus on tärkeä, onhan tästä suunnitteilla suvun ensimmäinen ylioppilas ja jopa maisterismies. 

Kun mies sitten ottaa ja kuolee ikään kuin kesken kaiken, joutuu Ulrika elättämään itsensä ja takaamaan poikansa tulevaisuuuden. Ei auta kuin ryhtyä palkkatyöhön, jolloin kilpailuasetelman huipulla oleva ystävätär keksii hänelle vaivaistalon johtajattaren pestin. Ulrika saa paikan ja suuntaa kohti kaikkea uutta ja oman elämän mullistavaa.

Ulrika ei ole mikään kaikista miellyttävin ihminen, mutta se ei vaikuttanut mitenkään kuuntelukokemukseeni, sillä pidin kirjasta todella paljon. Vaivaistalon asukkaisiin ja heidän elämäänsä oli kiinnostavaa tutustua, en muista että olisin aiemmin tällaiseen aiheeseen tai ainakaan näkökulmaan törmännyt. Toivottavasti Annolalta saadaan enemmänkin romaanikirjallisuutta jatkossa!

***

Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt

Otava, 2025

Lukija: Anna Saksman 

Kesto: 9 h 56 min

Elettiin Helsingin olympialaisia edeltävää kevättä, seitsenvuotias Eino uitti mummolassa kaarnalaivojaan. Virta on vaarallinen, eikä jokeen pudonnut poika mahda mitään sen voimaa vastaan, ei riitä edes äidin kurottava käsi. 

Esikoisen kuoleman jälkeen jotain menee Kertun ja Johanneksen välillä rikki, eikä sille ole sanoja eikä kosketusta. Anni-tytär elää leikkiensä maailmoissa, Johannes lähtee joka aamu peltotöihinsä ja taputtaa vuoden ikäistä Sakaria päälaelle todeten, että vielä siitä kunnon isäntä kasvaa. Vain Kerttu jää niin kiinni suruunsa, ettei pysty enää olemaan. 

Kuten Kertun äiti aikoinaan lähti siskonsa luo kaupunkiin, lähtee Kerttu Senni-tätinsä luo. Vaasa on iso ja ihmeellinen kyröläiselle, joka ei aiemmin ole kaupungissa käynyt. On huvituksia elokuvista kahviloihin, on vieraita ihmisiä, tanssitkin. Ettäkö joidenkin ihmisten elämä on koko ajan tällaista? Kerttu auttelee Sennin ompelimossa, mutta häntä pyydetään toiseenkin työpaikkaan, ja niin hän jää kaupunkiin. Ensin viikoksi, kahdeksi, sitten niin pitkäksi aikaa, että tuntisi pystyvänsä palaamaan. 

Kirja on jatkoa Nivukosken edelliseen romaaniin Kerran valo katoaa, jossa Kerttu ja Johannes alkavat kirjoitella kun Johannes on rintamalla, ja nuorukaisen kotilomalla rakastuvat. Suunnitelmat toteutuvat; katsotulle talon paikalle nousee oma pytinki ja kehdossa liekkuu vuorotellen uusi lapsi. 

Nivukosken tyyli on jo tuttua, ihailen hänen lauseitaan ja niiden yhtäaikaista vähäeleisyyttä ja rikkautta. 

Aihe ei kosketa itseäni niin syvältä kuin varmasti heitä joilla on omia lapsia, mutta kaipauksen, ja Kertun ja Johanneksen välisen suhteen kysymysmerkit tunnistan kyllä. Silti toivon, että kun tällaista tapahtuu oikeassa elämässä, vanhemmat pystyisivät jatkamaan niitä eläviä lapsiaan varten, eihän kirjankaan poika ainokainen ollut. Nykyään on tietysti tukeakin tarjolla ihan eri tavalla kuin Kertun surressa . 

***

Karin Wahlberg: Elämä jatkuu 

#2 Sairaalan varjossa 

Bouq Publishing, 2025

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 18 h 28 min

Evelinan aviomies kaipasi haastavan työnsä takia huomiota ja huolenpitoa, niin Evelina ainakin selitti itselleen miehensä äkkipikaisen käytöksen. Mutta miten pitkään nainen voi kestää viuhuvia nyrkkejä, entä miten pitkään sairaalassa uskotaan hänen törmäilevän jatkuvasti kaapinoviin?

Entä pahuksen Egon, miksi arvostetun lääkärin pitikin pettää Nancia juuri nyt, kun hän odotti heidän kolmatta lastaan ja he olivat rakennuttamassa taloa. Vihdoin he pääsisivät omaan rauhaan, asumaan pois sairaala-alueelta. Silti Egon tuoksuu vieraalle kielohajuvedelle ja viipyy töissä lähes nukkumaanmenooon saakka. 

Ulla sairasti ensimmäisessä osassa vakavan polion, ja entisen voimistelijan on vaikea hyväksyä kehonsa heikkoa toimivuutta. Onneksi apua saa sekä lääkäriltä että lääkintävoimistelijalta, mutta urahaaveet sairaanhoitajana täytyy unohtaa ja keksiä uusi, vähemmän fyysinen ammatti. Voisiko hänestäkin tulla lääkäri, vaikka naisen rooli sairaanhoidossa onkin olla hoitaja?

Olin jo hyvän aikaa odottanut ja suorastaan kyttäillyt koska tähän sarjaan saadaan toinen suomennos. En ole tyypiltäni sellainen joka seuraa sairaalasarjoja, minulta ovat katsomatta niin Syke kuin Teho-osasto, mutta tästä kirjasarjasta pidän kovasti. Alussa kiinnosti polioepidemia ja mikä sai jatkamaan toiseen osaan oli riittävä määrä eri näkökulmia, ei pelkästään sairaalan työntekijöitä. Toinen osa oli ehkä kuitenkin hiukan liian pitkä. Kolmas osakin jo tähän mennessä ilmestynyt. 

Historialliset romaanit vol 7

Pitkästä aikaa sain bloggauksen valmiiksi, ja tässä seuraava kattaus historiallisia romaaneja. Aikajärjestyksessä mennään, melkein sata vuotta 1850-luvulta 1940-luvulle.

*** 

Mikaela Nykvist: Savua taivaalla

Saga Egmont, 2020 (lukukirja 2017)

Lukija: Elina Saarela 

Kesto: 10 h 51 min

Kesä 1852 on kuuma ja kuiva, niin kuiva että vesikin loppuu kaivoista. Joku käsittelee tulta liian varomattomasti, ja Waasan kaupunki palaa maan tasalle. 

Elna on peltotöissä Waasan ulkopuolella, kun hän näkee savun nousevan. Hädissään hän rientää kohti palavaa kaupunkia, jossa hänen isänsä ja kaksi sisartaan ovat. Samaan aikaan Amalia-neidin palvelija kiirehtii Waasassa viemään hirveää uutista emännälleen - nyt on kiire.

Amalia sekä Elna ja hänen sisarensa päätyvät turvaan pieneen Runsorin kylään, jossa ystävällinen Alfred ottaa heidät luokseen asumaan. Amalialla on sukua Ruotsin puolella, mutta sana kulkee hitaasti ja jatkuvasti Amalia odottaa, että isä järjestää hänet pian turvaan. Luokkaerot alkavat näkyä sitä selkeämmin, mitä pitempään majoitus Alfredin katon alla kestää. Waasan kaupungin jälleenrakennus on pitkä rupeama, ja samalla mietitään myös kaupungin paikan siirtoa. Asiaan liittyy myös poliittisia kuvioita.

Savua taivaalla aloittaa trilogian joka jatkuu nälkävuosiin. Kiinnostuin sarjasta kuunneltuani aiemmin saman kirjailijan uudemman sarja-aloituksen Epävarmalla tiellä, joka alkaa 1900-luvun alusta. 

Lukija oli harmi kyllä sieltä haastavimmasta päästä, mutta nopeutettuna 1,25-kertaiseksi lauseiden omituiset pätkimiset pysyivät siedettävinä. Muuten kiinnostus sarjan jatkoon pysyi kyllä vahvana.

***

Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät

Synnyinmaa-sarja osa 2

Otava, 2024

Lukija: Panu Vauhkonen

Kesto: 9 h 36 min

Erikin ja Mariannen avioliitto kukoisti  ja heillä oli pieni poika jonka Erik oli nimennyt isänsä mukaan Henrikiksi. Erik oli alunperin viehättynyt Mariannesta tämän älykkyyden tähden, ja hän ymmärsi naisen tarvitsevan muutakin kuin lapsen ja talouden hoitoa. Mariannea harmitti etteivät naiset Suomessa voineet opiskella edes ylioppilaaksi, ja niinpä Erik oli laatinut vaimolleen opinto-ohjelman, joka vastasi filosofian maisterin tutkintoa. Sen lisäksi heillä vieraili väkeä nuorista ylioppilaista musiikkereihin ja runoilijoihin. 

Elettiin vuotta 1864, ja Erikin liiketoimien kukoistaessa Suomen suuriruhtinaskunta joutui toisenlaiseen katastrofiin. Kevät alkoi myöhässä, kesä oli kylmä ja sateinen, eikä vilja kasvanut kunnolla. Sama toistui useampana vuonna peräjälkeen, ja katovuodet kurittivat muutenkin köyhää kansanosaa, joka joutui pakenemaan kotiseudultaan ja lähti vyörymään kohti etelää ruuan toivossa. 

Hämeessä Erikin nuoruudenrakkaus Briitta Mickelsson emännöi suurta tilaa. Kun Erikin pohjoisessa asuva ystävä, opettaja Martti Wikander, pyytää hänen apuaan, ryhtyvät he kolmistaan organisoimaan apua nälänhädästä kärsivään pohjoiseen. 

Synnyinmaa-sarja on minun ensikosketukseni Virpi Hämeen-Anttilan kirjoihin, mutta jos hän yleensäkin kirjoittaa näin taitavasti, tulen kyllä pitämään hänet mielessä. 

***

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari

Aula & co, 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 8 h 13 min

Aina Ahlgren oli elänyt perin suojattua elämää, ja ollut siihen tietyllä tapaa tyytyväinenkin, mutta salaa hän oli unelmoinut jostain muusta. Aina ei oikein tiennyt mistä, mutta jostain suuremmasta. 

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän oli vain jäänyt kotiin hoitamaan tätien askareita, eivätkä tädit halunneetkaan hänen opiskelevan pidemmälle. Serkutkin olivat luulleet, että siinä missä he lähtisivät maailmalle, menisivät naimisiin ja perustaisivat perheet, Aina ei edes halunnut muuttaa mitään elämässään. Mutta nyt Aina oli kertaheitolla järkyttänyt ja suuresti uhmannut sukuaan lähtemällä haluamalleen polulle, ja se polku veisi saarelle sontiaisten pariin.

Veikko Honkonen oli Turun yliopiston dosentti ja hyönteistutkija, joka oli tarvinnut assistentikseen pystyvän ja ennakkoluulottoman naisen, ja heidän sattumalta kohdatessaan suostutellut Ainan tehtävään, vaikkei tämä olisi palkkatyötä tarvinnutkaan. Siitä käynnistyi Ainan matka sinisiipisten saarelle.

Alussa minulla oli haastetta saada ajankuvasta kiinni, ja tuntui kuin olisin kuunnellut ainakin 20 v vanhempaa aikaa. Sitten kun tarina pääsi kunnolla vauhtiin, se rullasi viihdyttävästi joskin hieman ennalta-arvattavasti. 

Sinisiipisten saari aloittaa trilogian, jossa seurataan kolmen tyttöserkuksen elämää. Veikkaanpa että saamme seuraavaksi kuunnella lisää Fannysta, joka oli samaisen kesän töissä setänsä liikkeessä ja harrastaa ainakin piirtämistä. 

 

P.s. Oikein osui veikkaukseni kun tämän alkukesästä kuuntelin, Fanny on päähenkilö elokuussa ilmestyneessä Valkoisen linnun kaupungissa, jossa liikutaan ilmeisesti taiteilijapiireissä. Jatkoon!

***

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Otava, 2020

Lukija: Toni Kamula

Kesto: 8 h 31 min

Inari, 1944

Väinö Remes oli palkattu tulkiksi vankileirille, jota ei oltu merkitty suomalaisten karttoihin. Se oli natsi-Saksan leirejä, joten hän työskenteli ensisijaisesti Gestapolle, ei niinkään Suomen valtiolle.

Johtaja Felde on varmasti juuri sellainen mies, jonka alla makaa huora jos toinenkin. Hän naurahti kopean tympeästi tittelilleni. ”Vai sotilasviranomainen.” Nimitys oli keksitty viidessä minuutissa, kun oli tullut määräys lähettää suomalaisia tulkkeja ja poliiseja työskentelemään isänmaan puolesta natsi-Saksan leireille. Nimitystä ei ole täsmennetty tai muutettu. Ehkä siitä syystä, ettei meitä virallisesti ole olemassa. Felde kyseli kuulumisiani ja uteli paljon työstäni tuhoamisyksikkö Einsatzkommando Finnlandissa sekä työstäni Stalag 309 -leirillä.

”Uskotte siis Suur-Suomeen ja suomalaiseen rotuun?”

”Kyllä, herra johtaja! On tärkeää, että rajantakaisista suomalaisheimoista saadaan kitkettyä pois kaikki vihollisaines ja että heidät voidaan kouluttaa kunniallisiksi Suur-Suomen kansalaisiksi!” huusin suu vaahdoten ja selkä niin suorana, että sattui. 

Enontekiö, 1947

Inkeri oli ajanut pitkän matkan vaarallisia teitä aina Helsingistä saakka, asettuakseen taloon Enontekiöllä. Sen kaikkia pintoja peitti jokin mitä Inkeri luuli ensin hiekaksi, mutta tunnisti sitten poltetun Lapin tuhkaksi. Muutaman tienposkessa lojuneen ruumiinkin ohi hän oli ajanut. 

Muutaman mutkan kautta hän sai myös alivuokralaisen, Olavi Heiskasen, joka työskenteli vankileirillä.

”Saanko kysyä mitä te teette täällä, rouva?” Olavi kysyi.

”Minut on palkattu kirjoittamaan lehtijuttuja Lapin jälleenrakentamisesta. Tästä tulee pian moderni paikka. Valtio panostaa alueeseen runsaalla kädellä”, Inkeri totesi. ”Aion lähteä tuntureille vielä tällä viikolla, jos säät sallivat.”

”Tuntureille?” Piera kysyi.

”Niin”, Inkeri sanoi ja katsoi miestä. ”Tarvitsen sinne oppaan. Näyttämään niitä pieniä lapinkyliä, joita siellä vielä on. Suostutko sinä?” Piera kohotti kulmiaan.

”Tarinoita modernisoituvasta Lapista ja katoavasta lappalaiskulttuurista. Hm?” Olavi hymähti sätkä huulessaan. ”Sitäkö varten toimituksesta ostettiin teille ihan kokonainen talo?” Tuli vaivaantunut hiljaisuus, jonka aikana Piera siirteli pieksujensa kärkiä nurmikolla.

Todellisuudessa Inkeri oli tullut Lappiin etsimään sodan aikana kadonnutta miestään. 

Olipa upeasti kirjoitettu kirja, ja niin vaikeasta aiheesta!

Olin yllättynyt että Suomessa on edes ollut tällaisia tuhoamisleirejä, enkä oikein osaa kuvata tuntemuksiani asiasta. Viime vuosina on törmännyt niin paljon asioihin joita on pyydetty anteeksi (kuten kulttuurinen omiminen tai ylipäätään väärin kohtelu) tai esimerkiksi nimiin joita on muutettu, kuten Brunbergin suukot ja pakkauksen kuvitus. On siis väkisinkin sisäistänyt myös ajatuksen siitä, että eri aikoina on ollut sen aikakauden tapoja ja käytäntöjä, joita ei tarvitse nykypäivänä hyväksyä, muttei siinä mielessä yksinomaan tuomitakaan, että aikakausi on ollut se mikä on ollut, ja tietämys ja ymmärrys sen mukaista. Että yhteiskunnan kehityksen myötä on myös ihmisten ajatusmaailma kehittynyt. Esimerkiksi lihansyönti ja nykyiset lihaa korvaavat tuotteet. Mutta että Suomen maaperällä on ollut tuollaisia leirejä, jäi kyllä omaa mieltä myllertämään. 

Leireille tuotiin vankeja jopa Danzigista asti, rahdattiin ensin laivalla Helsinkiin, leirille vihdoin päästyä heti ammuttiin. Miksi heidät edes kuljetettiin ammuttaviksi tänne saakka, miksi kaikki tuo vaiva? Ja aseveljeyden nimissä tälle annettiin hiljainen hyväksyntä?

Ei siis ihme, että natsien tuhoamisleiri silloisen Suomen maaperällä on ollut arka asia. Kun edes mieheni, joka sentään lukee sitä enemmän miehille suunnattua sotakirjallisuutta, ei tuntenut asiaa, luin siitä enemmän netistä, ja ymmärsin että asian käsittely julkisuudessa on lähtenyt liikkeelle niinkin myöhään kuin väitöskirjasta 2008. 

Tämä kirja kannattaa ilman muuta lukea. 

Romaaneja meiltä ja naapurista

Hei kanssabloggarit ja mahdolliset muut uteliaat! Tällä kertaa paketissa on neljä romaania, joista kolme on kotimaisia ja yksi ruotsalaiskirjailijan näppikseltä. Ajallisesti liikutaan 1920-luvulta nykypäivään, ja mikä ilahduttaa, tuo kauimmas historiaan sijoittuva Vedenmorsian pysyy siellä tiiviisti koko kirjan ajan, eikä nykytasoa ole. Nykyään tämä on harvinaista herkkua, mutta oikein nautinnollista että saa keskittyä vain yhteen aikakauteen. Sijaintien puolesta taas liikutaan aina Saksaan ja Ukrainaan saakka. 

***

Emmi Maaranen: Vedenmorsian 

Avain, 2025

Lukija: Katja Lukkarinen 

Kesto: 8 h 38 min

Helsinki, 1926

Elsa ja Aada olivat aloittaneet palvelijattarina hienossa huvilassa Helsingissä, jonne Elsa oli tullut paremman elämän toivossa. Huvilan emäntäpiika oli juuri sellainen joka halusi päteä kaikessa, ja määräsi tytöille tehtäviä aamusta iltaan. 

Talon isäntä, kolmissakymmenissä oleva maisteri Rosenberg, joka oli ammatiltaan lakimies, oli äärettömän kiinnostunut hyönteisistä. Huoneiden seinillä oli lasin alla olevissa kokoelmissa perhosia, sudenkorentoja ja kuoriaisia, joita maisteri itse oli kerännyt matkoiltaan. Oli lähes kunniaksi, kun Elsa sai tovin kuluttua luvan pyyhkiä pölyt vitriineistä. Lisäksi hän sai vastuulleen viherkasveista huolehtimisen. 

Elsa ja Aada ystävystyivät ja kävivät vähäisenä vapaa-aikanaan muun muassa elävissä kuvissa, joka oli Elsalle uutta. Aada alkoi kuitenkin pikkuhiljaa etääntyä Elsasta, ilman että Elsa ymmärsi syytä siihen. 

Elsassa alkoi itää haave uudesta, itsenäisemmästä työpaikasta, jossa työ tosiaan päättyisi tietyllä kellonlyömällä, ja samalla tarjoutui mahdollisuus omaan asuntoon. Siellä vieraili usein myös Elsan elämään astellut rakkaus, jonka myötä Elsa odotti saavansa ikioman perheen. Aada taas haaveili lähdöstä Amerikkaan, ja säästi rahaa laivalippuihin. 

Kirja oli ensinnäkin ihana ajankuvaus, ei liian kevyt eli ei viihdekirjallisuutta. Oli muuttuva maailma, kasvava Helsinki uusine kivitaloineen, toisaalta viinatrokarit ja isot luokkaerot. Henkilöt olivat kiinnostavia ja kuuntelin Vedenmorsianta erittäin koukuttuneena tarinaan. Toisekseen koko ajan mukana oli tuo mystinen veden pinnan alla oleva nainen, selvästi ruumis, mutta kenen, ja mitä hänelle on tapahtunut? Nainen puhuu omalla vuorollaan minämuodossa, koko ajan selvemmin, ja kun hänet löydetään merestä, aletaan myös rikosta tutkia, sillä on tapahtunut murha. Kirja ei ole dekkari, mutta siinä on oivallinen jännite.

***

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka 

Otava, 2025

Lukija: Krista Kosonen 

Kesto: 12 h 39 min

Suurenmoinen matka suuntautuu Saksaan, ja ajankohta on toinen maailmansota. Itse Hitler on kutsunut ryhmän suomalaisia rouvashenkilöitä tutustumaan uljaaseen Saksanmaahan, jonka eteen valitut naiset ovat antaneet joko poikansa tai puolisonsa. Useimmat matkaan lähteneistä, kuten päähenkilö Alma, ovat haltioissaan kaikesta kokemastaan kun heitä kuljetetaan eri puolilla Saksaa, mutta myös kriittisempi soraääni kuuluu. Samalla lukijalle paljastetaan toista todellisuutta, kun joidenkin tie viekin makoisan illallisen sijaan samaan aikaan kohti keskitysleiriä. Tämä luo onnistuneesti juuri sitä mitä näkökulmaeroilla haetaankin. 

Nykyhetkessä Ilona on toiminut lentoemäntänä jo parikymmentä vuotta, joten siinä missä saksanmatka oli isoäidille ainutlaatuinen elämys, on se Ilonalle työtä ja arkea. Välillä siihen kuuluvat kiire, koneen ahtaus ja yöpymishotellien tukkeutuneet viemärit, välillä kivojen mutta alati vaihtuvien työkavereiden seura. 

Yksityiselämässä riittää huolia, etenkin jo kotoa muuttaneen pojan tähden. Tämän venäläinen isä ei ole juuri koskaan ollut kuvioissa, mutta poikaa on silti ryssitelty eri tahoilta. Kun sen tekee jälleen tyttöystävän isä, kiehahtaa pojan sisimmässä niin, että hän karkaa Ukrainaan ja pyrkii rintamalle. 

Vuoksenmaa osaa kirjoittaa niin, että koukutun. Olen kuunnellut myös hänen esikoisensa Pimeät tunnit, joka sijoittui öljykriisin aikaan. Hyvin erilaisia aiheita siis, mutta näitä yhdistää se, että kirjat olisi helppo nähdä elokuvina, jotka menisin mielelläni katsomaan. 

***

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Johnny Kniga, 2023

Lukija: Erja Manto 

Kesto: 4 h 1 min

Agnetan pitäisi kertoa tärkeä asia tyttärelleen Tildalle. Hänellä on ehkä enää muutama viikko elinaikaa, aikaa ei ole siis paljon. Mutta he ovat etäisiä, ja tyttärelle puhuminen on vaikeaa, jos asia on yhtään muuta kuin perus kuulumisten vaihtoa. 

Puhelimessa ei ainakaan voi sanoa, että kuolee pian. Niinpä Agneta kutsuu itsensä viikonlopuksi kylään tyttären luo Tukholmaan. Junamatka Jällivaarasta on pitkä, siinä ehtii miettiä kaikenlaista. Huomaako tytär heti, ettei kaikki ole kunnossa? Vai huomaako harventuneet hiukset ja harmaantuneen ihon vain, kun tietää olevansa kuolemansairas? Mitä jos tytär alkaa itkeä holtittomasti, mitä jos tämä ei itke ollenkaan?

Ruotsalaiskirjailijan esikoista on luettu blogeissa jo paljon. Minulle siihen tarttuminen on kestänyt koska samaan aikaan sekä halusin lukea vaikeasta äiti-tytär-suhteesta, että pelkäsin tarttua aiheeseen. Äitini kuoltua kevättalvella 2022 meillä oli etäiset välit ja, noh, eihän niitä enää millään korjata. Huono omatuntoko se on joka toi äidin uniini aivan jatkuvasti, edelleen näen hänestä usein unia. Ei niissä mitään ikävää tapahdu, emme riitele, emme joudu ikäviin tilanteisiin, mutta onhan se merkki jostain, että hän niissä on mukana ihan jatkuvasti. Äidin ollessa vielä elossa hän oli harvemmin mukana unissani. 

Kirja oli mieleinen, ja toinenkin suomennos on ehdottomasti kuuntelulistallani. Siinä on pääosissa myös saamelaisuus ja pohjoisen luonto, joten erittäin houkutteleva kirja. Kansi vain vaikuttaa siltä, että se tapahtuu lumiseen aikaan, joten odottanee minulla vielä pidemmälle syksyyn. 

***

Emmi Pesonen: Kuvittelin tuntevani

Gummerus, 2025

Lukija: Mirjami Heikkinen 

Kesto: 7 h 16 min

Lotta ja Leo olivat olleet naimisissa yli 20 vuotta, mutta he olivat edelleen toistensa parhaat ystävät. He jakoivat kaiken, niin onnellisimmat kuin kurjimmat asiat, ja siksi he jatkoivat yhdessä vaikka ystävät ympärillä erosivat.

Kesken keväisten juhlien Lotta kuulee vahingossa vessassa keskustelun, josta poimii miehensä nimen, sanoja kuten pettää, ja vihdoin pidemmän lausahduksen: voi Lotta-parkaa, en ole voinut kunnolla katsoa häntä koko iltana. 

Lotta uskoo viimeiseen asti tulkinneensa väärin, mutta kysyessään asiasta Leolta, mies myöntää pettämisen heti. Susanna. Kohta puolitoista vuotta. Lottaa oksetti. Miten sä voit tehdä mulle, lastesi äidille näin?

Lotta kaipasi tilaa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Hän suuntasi perheen kesäpaikkaan saareen, mukanaan vain perheen iäkäs koira. Leo ikävöi häntä lukuisin viestein ja soitoin, joihin Lotta useimmiten ei vastaa. Leon valinta on selvä, hän tahtoo pitää perheen koossa, mutta Lotta ei voi niin vain antaa anteeksi. Sitten hän tapaa aivan sattumalta vanhan opiskelukaverin, jonka kanssa on myös seurustellut silloin nuorena, ja kutsuu tämän saareen.

Pesosen kirja oli mielestäni todella luontevaa tekstiä repliikkejä myöden, ja antoi tapahtumista sellaisen mielikuvan, että kaikki olisi voinut tapahtua ihan oikeasti. Olen lukenut viisi vuotta sitten häneltä kirjan Maailman kaunein sana, ja pitänyt siitäkin. 

2 x nainen lentokoneen puikoissa: Maggie Shipstead ja Natasha Lester

Koukuttavia historiallisia romaaneja on sitten ihana kuunnella! Olen viime aikoina tehnyt paljon helmiaskarteluja ja siinä kun on kädet kiinni näpertelyissä, on todella kätevää kuunnella kirjaa samalla. Keskittyminenkin on helppoa, kun tekemiset on niin erilaisia.

Kuuntelin jo viime vuoden puolella tuon Shipsteadin ihanan lukuromaanin, ja hiljattain osuin löytämään sille pariksi toisen ilmailuun liittyvän kirjan, jossa on nainen pääosassa. Molemmat olivat erittäin mieluisaa kuunneltavaa, ja hyvin lukuromaanimaisia, eli niissä oli kunnolla mittaa ja niihin sai uppoutua, ja ne olivat viihdyttäviä niin että niiden maailmaan sai solahtaa miettimättä sen enempiä.

***

Maggie Shipstead: Maapallon ympäri

Otava, 2024

Lukija: Mirjami Heikkinen

Kesto: 25 h 51 min

Marian ja Jamie Graves varttuivat setänsä Wallacen luona Missoulassa, sillä heidän isänsä oli vankilassa. Kaksoset saivat kulkea tilan mailla vapaasti, kunhan palasivat illalla kotiin kaikki raajat tallella.
Sinä kesänä kun he olivat kolmentoista, elämä sai uuden suunnan.

Marian työnsi jalkansa eteen, nappasi ohjakset niihin ja kävi selälleen makaamaan kädet pään alla hevosen lautasilla. Hän oli torkahtamaisillaan, kun kuuli etäistä moottorin ääntä. Hän luuli sitä yhdeksi paikallisista lentokoneista, huterista ylijäämä-Jennyistä tai Standardeista, joita myytiin halvalla sodan jälkeen pääosin harrastajien käyttöön. Ääni kuului idästä. Kovempana. Yhä kovempana. Hän nousi istumaan juuri, kun punamusta kaksitaso yhtäkkiä jylisi yli ylväänä kuin Ilmestyskirjan enkeli; se meni niin matalalta, että Marianista tuntui, että hän olisi ylettynyt koskettamaan sen pyöriä.

Marianin piti heti ottaa selvää mistä oli kyse. 

”Lentävät Brayfoglet” luki koukeroisin valkoisin kirjaimin kahden Curtiss Jenny -koneen pyrstössä. Lentäjät Felix ja Trixie olivat pelastautuneet Wilton Wolfin lentävästä sirkuksesta sen mentyä konkurssiin sen jälkeen, kun hallitus kiristi sääntelyä, koska sodan päättymisen jälkeen ympäri maata putkahdelleiden lentonäytösjuhlien aikana syöksy kuolemaan oli koitunut turhan monen uskalikon kohtaloksi. Brayfoglet olivat matkalla länteen Hollywoodiin hakemaan elokuvista stunttitöitä.

Kaupungissa oli ennenkin käynyt kierteleviä lentäjiä myymässä lentoja ja tekemässä ilmatemppuja ja laskuvarjohyppyjä, mutta Marian ei ollut koskaan varsinaisesti kiinnittänyt heihin huomiota eikä miettinyt sitä, kuinka lentokone pääsee vuorten yli tai taivaanrannan taa ja kuljettaa ihmisiä jonnekin muualle. Ehkä tarvittiin lentokoneen tulo vaarallisen lähelle, sen jyly ja punaisena välähtävät siivet ravistelemaan hänet hereille. Tai sitten hetki vain oli oikea. Hän oli siinä iässä, jossa tuleva aikuinen kolistelee vielä kehittymättömän lapsen luita kuin vanki sellin kaltereita.

Setä tarjosi lentäjille majoituksen maatilalla. Maksuksi hän halusi vain, että Marian ja Jamie pääsevät yläilmoihin, ja niin Marian pääsi innosta hehkuen ensimmäisen kerran lentämään. Sen jälkeen hän tiesi, mitä kohti hän lähtisi tavoittelemaan. 

Koska kukaan lähiseudun lentäjä ei antaisi hänelle lentotunteja noin vain, hän halusi töihin sen sijaan että olisi jatkanut koulunkäyntiä. Hän teki pikkuhommia paikallisille yrittäjille, myös viinatrokarille, mutta rahaa kertyi hitaanlaisesti. Hän sai sinnikkään ihailijan ja meni tämän kanssa naimisiin, mutta mies ei ollut hänelle se oikea. Marian ei halunnut miestä, eikä varsinkaan avioliiton suurinta vaaraa, lasta joka sitoisi hänet maankamaralle. Kaikki mitä hän halusi elämältä, oli lentää. Hän halusi lentää ympäri koko maapallon.

Kirjan tapahtumat hyppäävät välillä toiseen aikatasoon, nykyhetken 2000-luvulle, jossa päähenkilönä on Hollywood-tähti Hadley Baxter. Hänet on kiinnitetty suurmenestykseen nousseeseen sarjaan, mutta hän saa huomata, että nopea nousukiito voi yhdessä yössä, yhdestä mokasta, päätyä mahalaskuun ja potkuihin. 

Pelastuksen tarjoaa mies, joka antaa hänelle pääroolin uudessa suurelokuvassa kuuluisasta lentäjästä, Marian Gravesistä, joka katosi vuonna 1950 lentosuunnistajansa kanssa pyrkiessään kiertämään maapallon pituusakselinsa suuntaisesti. Heidät nähtiin viimeisen kerran Etelämantereen Kuningatar Maudin maan alueella tankkaamassa polttoainetta. Heidän seuraavasta määränpäästään, Rossin jäähyllyltä,  löytyi Marianin päiväkirja huolellisesti pakattuna, ja siihen perustui elokuvan käsikirjoitus. Kumpaakaan heistä, tai heidän lentämäänsä konetta, ei koskaan löydetty. 

Wau, olipa mielettömän upea lukuromaani johon sai todella uppoutua! Ja nimenomaan Marianin aikaan, nykypäivän näyttelijäneitiä en olisi tarinaan tarvinnut ollenkaan. Viimeksi minulla on ollut näin suuret tunteet vallalla kirjan päätteeksi, kun J P Koskisen Tulisiivet päättyi.

26 tuntia äänikirjaa takana ja siitä huolimatta, tietyllä tapaa en olisi halunnut kirjan loppuvan ikinä koskaan ollenkaan! Jos olisin äänestänyt vuoden käännösromaania kirjasomen äänestyksessä, Maapallon ympäri olisi saanut minun kolme pistettäni. 

Opin myös paljon uutta ilmailun historiasta, kun perspektiivi laajeni Charles Lindberghin ja Amelia Earhartin ulkopuolelle.  

Toisaalta, kun sota kirjassa alkoi, kirjassa tulikin vastaan tuttu kuvio, eli Marian tuli valituksi saman organisaation palvelukseen kuin Natasha Lesterin romaanin päähenkilö. 

Tästä päästäänkin aasinsiltaa toiseen postaukseni lukuromaaniin, eli tuohon Natasha Lesterin kirjaan Diorin salaisuus, jolla on harmillisen harhaanjohtava nimi! Kirja ei kerro Christian Diorista!

***

Natasha Lester: Diorin salaisuus

Gummerus, 2021

Lukija: Usva Kärnä 

Kesto: 15 h 24 min

Skye ja Nicholas tutustuivat jo kymmenvuotiaina, yhteisinä Cornwallissa vietettyinä kesinään, joille tuli loppu viisi vuotta myöhemmin. Silloin Nicholas, joka oli perivä isänsä imperiumin, aloitti opinnot New Yorkissa, ja Skyen äiti lähetti hänet ja hänen siskonsa Libertyn tätinsä luokse Pariisiin jatkamaan koulua siellä. Pariisin vuosina tytöt saivat suru-uutisen äidin kuolemasta.

2012

Kat matkusti pari kertaa vuodessa Sydneystä Eurooppaan tapaamaan tavatakseen muotikonservaattorikollegoitaan, sekä pitääkseen esitelmiä erilaisissa konferensseissa. Nyt hän oli tullut ensimmäistä kertaa Cornwalliin, katsomaan isoäitinsä Margaux'n omistamaa taloa, jonka olemassaolostakin oli kuullut vasta kolme päivää aiemmin. He olivat aina olleet läheisiä, ja Margaux oli ottanut hänet pienenä nyyttinä hoiviinsa kun hänen oma äitinsä, Margaux'n tytär, ei ollut siihen pystynyt. 

Niinpä Kat oli hämmästynyt tällaisen salaisuuden olemassaolosta, sekä siitä millaiseen kuntoon talo oli jätetty. Sisustus oli 1920-luvulta, ja koko talo kuin museoitu, kuin se olisi vain jähmettynyt hetkeen jolloin sen ovi oli suljettu ja asukkaat poistuneet, mutta vain tullakseen pian takaisin. Niin ei ollut kuitenkaan käynyt, talossa ei ollut selvästikään asuttu vuosikymmeniin. Miksi Margaux oli ostanut tämän paikan, joka oli enemmän mausoleumi kuin koti?

Pariisi, syyskuu 1939

Skye Penrose oli perinyt vanhan lentokoneensa äidiltään ja elättänyt itsensä esiintymällä ilmasirkuksessa Englannissa, ja tarttumalla tilaisuuksiin milloin missäkin päin Eurooppaa, joskus jopa Kairossa saakka. Hän kuului niihin uhkarohkeisiin lentäjiin, jotka kävelivät koneen siivellä, ja taitolentonäytösten katsojat luultavasti toivoivat hänen putoavan kuolemaansa vain voidakseen sanoa olleensa tuolloin paikalla. 

Kun lehtiotsikot eräänä päivänä kirkuivat Hitlerin hyökänneen Puolaan, Kat joutui viettämään ensimmäisen kokonaisen päivän maankamaralla sitten opittuaan lentämään. Kaikki siviililentäminen oli välittömästi kielletty. Kat ei voinut hyväksyä tilannetta, joten hänen oli hakeuduttava Britannian ilmavoimien palvelukseen. 

Oli kylmä fakta, ettei RAF värvännyt joukkoihinsa naisia. Nämä saattoivat päästä lähimmäs koneita kuljettaessaan lentäjiä autolla tukikohtaan. Kun Skyelle vähän myöhemmin avautui mahdollisuus liittyä avustaviin lentokuljetusjoukkoihin, eli toimimaan siviilijärjestössä joka vastasi koneiden siirrosta tehtailta ja korjaamoista takaisin tukikohtiin, huumaava onnentunne valtasi hänet. Skye pääsisi Spitfiren puikkoihin!

Neljätoista vuotta myöhemmin Skyen ja Nicholasin tiet kohtasivat uudestaan lentotukikohdassa. Poika oli kauan sitten Cornwallissa luvannut kirjoittaa, muttei ollut pystynyt siihen. Aikuistuneen Skyen kohtaaminen herätti Nicholasissa monenlaisia tunteita, mutta hän oli nyt kihloissa ranskattaren, Margaux Jourdanin kanssa. Tilanne veti häntä kahtaalle.

Diorin salaisuus ei todellakaan kerro kuuluisasta muotitalosta. Siinä on nykyhetken pääosassa muotikonservaattori, joten kyllä, Diorin mekkoihin kirjassa törmätään, mutta ne ovat niin pienessä sivuroolissa, ettei kirjaa olisi pitänyt suomeksi nimetä sen mukaan. Alkuteos on nimeltään Paris Secret. Eikö Pariisin salaisuus olisi ollut riittävän myyvä nimi? Eikö Dior nimessä toisaalta karkota lukijoita, jotka ohittavat sen olankohautuksella; en ole kiinnostunut muodista?

Yksi "sen Diorin" perheenjäsenistä on kyllä kirjassa mukana, nimittäin Christianin sisar Catherine, joka toimi sodan aikana Ranskan vastarintaliikkeessä, ja tämä on fakta, eli hänen osuutensa kirjassa perustuu todelliseen henkilöön. 

***

Minulla on oma heikko kohtani kirjoihin joissa on jollain tapaa mukana harrasteilmailua, sillä minulla oli nuorena ilo päästä yläilmoihin silloisen poikaystäväni kanssa. Muistan vieläkin yhtään miettimättä sen pikkuisen Cessnan tunnuksen, jolla useimmiten lensimme. OH-CGL. Kuvia löytyi vieläkin netistä. 

Tuntuu hassulta ajatella että olen ollut tuon häkkyrän kyydissä, ja rakastanut joka hetkeä, jokaista temppua, sitä ensimmäistä kertaa kun vähän ensin keikuteltiin siipiä ja kohta mentiin ympäri ja miten pirun hienolta se näytti! Ja entä sitä kun nostettiin vähän korkeutta, että voi kääntää nokan ylös ja kieppua siitä ympäri. Valehtelisin ellen myöntäisi, että haikeita muistoja tulee mieleen, kun kesäisin meidän yli lentää noita pienkoneita, jotka käyvät Näsijärven yllä lentelemässä. 

Menisinkö vielä? Kaikkia fobioita on vuosikymmenten aikana kertynyt, enkä ole enää niin ennakkoluuloton kuin 21-vuotiaana, mutta jos mahdollisuus tarjoutuisi, katuisin loppuelämäni ellen menisi! 

Ilon ja surun säveliä: Abban koko tarina

"Kukaan ei kuuntele enää Abbaa,

hevi tulee 

ja hevi tappaa"

ABBA JA MINÄ

Minulla oli aika vaikea alkuvuosi, sekä terveyden puolesta että muutenkin. Jaksamiseen olen hakenut monet kerrat apua musiikista, ja ylivoimaisesti eniten olen luureistani kuunnellut ABBAa. Aluksi vauhdikkaampia biisejä, mutta sitten myös myöhemmin ilmestyneitä kappaleita joissa on surullinen vire. Tänä vuonna olen vahvemmin kuin koskaan ennen kokenut sydänjuuriani myöten, miten isosti musiikki voi paitsi koskettaa ja lohduttaa, myös voimaannuttaa, kun se osuu kohdalleen. 

Minulla on kerran aiemminkin ollut "Abba-kausi", vuonna 1994 jolloin kävin katsomassa Muriel's Wedding -elokuvan. Siinä Abban musiikki on punainen lanka läpi koko leffan. Ostin tuolloin ABBA Gold -levyn ja liki kulutin sen puhki. Gradvallin kirjan myötä opin mm miksi ABBA Gold -levyn kannessa ei ollut sen jäsenten valokuvaa. Heidän 1970-luvun tyyliään pidettiin liian vanhana ja vääränlaisena. Kokoelmalla ei haluttu vedota vanhoihin faneihin, vaan se oli suunnattu uusille kuluttajille, jotka eivät olleet aiemmin omistaneet ABBAn levyjä, eli juuri minulle. Musiikki oli löydetty uudestaan ja laitettu tarjolle kokoelman muodossa, muttei ikäänkuin haluttu näyttää, miten vanhaa se on. 

En muista miten pitkään ABBAn fanitus sillä erää jatkui, mutta nyt viime kuukausina olen suurkuluttanut paitsi musiikkia, myös kaikenlaisia YouTubesta löytämiäni dokumenttivideoita ja yllättäen materiaalia löytyy vähintäänkin kymmeniä tunteja. Olen ajatellut paljon 1970-lukua ja sitä miten valovuosien päässä Ruotsi ja Suomi näyttäytyvät ABBA-näkökulmasta. Kyllä me on oltu tajapajula!

Niinpä ABBA-äänikirjakin päätyi kuuntelulistalle. Nähtäväksi jää, tuleeko siitä ensimmäinen äänikirja, jonka kuuntelen toiseenkin kertaan.

ABBA-KIRJA

Jan Gradvall: Ilon ja surun säveliä - Abban koko tarina

Otava, 2024

Lukija: Jenni Sainio

Kesto: 11 h 3 min

The Day Before You Came. Lähes kuuden minuutin mittainen syntikkaballadi, jonka Benny Andersson sai valmiiksi 1982. Lähes kaksi kertaa normaalia pidempi single, jossa ei edes ole varsinaista kertosäettä. Tällaista ei ihan joka bändi voisi julkaista, saati odottaa sen menestyvän. 

Sen jälkeen seurasi pitkä hiljaisuus. 

ABBAn tarina on ainakin yhtään vanhemmille musiikin kuluttajille niin tuttu, etten sitä lähde isommin kertaamaan. Björn oli nuorena sällinä mukana suositussa bändissä Hootenanny Singers ja Benny puolestaan Hep Starsissa. Fridalla ja Agnetalla oli omat soolouransa, etenkin hieman vanhempi Frida oli jo ehtinyt päästä hyvään alkuun, kun nelikon tiet kohtasivat. 1974 oli se vuosi jolloin ABBA teki syöksyn julkisuuteen voittamalla Euroviisut Waterloolla. 

ABBAhan ei koskaan hajonnut virallisesti. Kahdeksannen studioalbuminsa, 1981 ilmestyneen The Visitorsin sekä seuraavana vuonna julkaistujen kahden singlen jälkeen he jäivät tauolle, joka venyi lähes 40 vuoden mittaiseksi. Benny oli tuolloin uskonut, että hän tekisi musikaalin ja joitakin muita omia proggiksia, ja sitten he tekisivät comebackin. Mutta ei se ollut niin helppoa. Takana oli vaikeat avioerot, edessä uudet rakkaat. Ihmisiä hekin vain olivat.

Jos haluat fuilistellä menneitä tai tutustua yhteen suurimmista pohjoismaisista viihdeteollisuuden ilmiöistä, suosittelen!

Historiallisia romaaneja vol 5

Tänään kaikki neljä romaania ovat suomalaisten kirjailijoiden kynästä lähtöisin, vaikka niissä seikkaillaankin ulkomaita myöten. Kaksi kirjoista on itsenäisiä, yksi aloittaa sarjan ja neljäs on trilogian päätösosa. Yhtään esikoiskirjailijaa joukkoon ei mahtunut, vaan kaikki ovat jo enemmän tai vähemmän konkareita. 

Aikajärjestyksessä liikkeelle lähdetään 1910-luvun Suomesta päätyen Italiaan, mutta loppuaika pysytään Suomessa.

***

Ann-Christin Antell: Valkea lilja

Gummerus, 2025

Lukija: Sanna Majuri 

Kesto: 11 h 10 min

Lilyn piti tehdä suuri päätös elämässään. Hän opiskeli Turussa piirustusta ja haaveili taiteilijan ammatista. Hänellä oli toinenkin vaihtoehto elämänsä kululle, sillä rakas ystävä Nicklas oli juuri kosinut häntä. Lily voisi varmaan maalata Nicklaksen vaimonakin, mutta tiesi ettei voisi samalla tavoin omistautua taiteelle. Olisi huolehdittava kodista ja taloudesta, myöhemmin myös lapsista. Toisaalta Nicklasta kiltimpää ja ystävällisempää aviomiestä oli vaikeaa kuvitella, joten kannattiko tilaisuutta päästää menemään ohi? Vaan miksi tämän piti kosia juuri ennen hänen suurta seikkailuaan! Lilyn isoäiti oli lähdössä Firenzeen saamaan kylpylähoitoja, ja Lily tämän seuraneidiksi. 

Pidin paljon Antellin ensimmäisestä sarjasta, joten olihan tähän uuteenkin tutustuttava. Se osoittautui kelpo viihteeksi, jota laajensi mukavasti matka Italiaan. Tutun kaupungin katuja oli mielessään kiva kuljeskella. Toisen osan veikkaan kertovan Lilyn sisaresta, ja koska heitä on kaksi, veikkaan tästäkin trilogiaa.

***

Anneli Kanto: Veriruusut

Gummerus, 2020

Lukija: Erja Manto

Kesto: 14 h 24 min

Tehdas hallitsi Myllykylän asukkaiden elämää kapalosta kuolinpaitaan.

Kun hevoskuski Fransin tytär Sigrid oli täyttänyt viidentoista, käynyt neljä luokkaa kansakoulua ja päässyt ripille, isä ehdotti että tämä voisi kysyä töitä tehtaalta. Työura alkaa, ja uusien ystävien mukana Sigrid päätyy punaisten toimintaan, lopulta mukaan naisten asetta kantavaan paikalliskaartiin. 

Minun on pitänyt kuunnella Veriruusut jo vuosia sitten, mutta olin päässyt  unohtamaan sen olemassaolon. Nyt äänikirjapalvelu tarjosi sitä kuunneltavakseni, ja kun lukija on ihana Erja Manto, näytepätkä sai minut vakuuttuneeksi. 

Kirja oli erittäin koukuttava, lopussa raadollinen mutta pidin realistisena. Suosittelen kaikille, ellet ole jo lukenut. Oman maan sisällissota kannattaa edes suunnilleen tuntea. 

***

Markus Nummi: Käräjät

Otava, 2024

Lukijat: Eeva Soivio, Kristo Salminen

Kesto: 17 h 57 min

Tarvajoki oli maanviljelystä ja karjanhoidosta elävä, lähes kymmenentuhannen asukkaan kunta, mutta näistäkin tuhatkunta oli lähtenyt Amerikkaan. Räätäin tytär Vilja haaveili, että voisi opettaa muita lukemaan ja kirjoittamaan, ja oli kuullut, että Jyväskylän seminaariin otetaan naisiakin opiskelemaan. 

Nykyään jo eläkkeellä oleva komisario Juho Iivonen oli ollut vasta 28-vuotias, uraansa aloitteleva poliisimies, kun hänet oli lähetetty Tarvajoelle tutkimaan ei vain yhtä rikosta, vaan kokonaista rikosten vyyhtiä. Tuolloin elettiin vuotta 1938, mutta jo vuosikymmeniä aiemmin samalla pikkupaikkakunnalla on tapahtunut järkyttäviä asioita. Opettajan sisar, jota alettiin Vilja-tädiksi kutsua, oli tuolloin järkkynyt mieleltään, ja hänen elinpiirinsä oli kutistunut kansakoulun pihapiiriin, omaan huoneeseen yläkerrassa sekä alakerran saliin, johon hän tulee vain kun paikalla ei ole liian montaa vierasta ihmistä. 

Yläkerran ikkunastaan Vilja näkee kylän tapahtumat tarkemmin kuin kukaan tajuaa... Iso rooli kirjassa on myös Iivosella, jota haastatellaan Tarvajoen tapahtumista. 

JUHO IIVONEN VASTAA:

Mistäkö kaikki alkoi?

Käräjäoikeuden tapahtumia Tarvajoella kesällä 1938 ei voi ymmärtää irrallaan poliisitutkinnan vaiheista. Niin kuin ei annettuja tuomioitakaan.

Saanko ehdottaa? Mentäisiinkö järjestelmällisesti? Niin juuri, niin kuin kuulusteluissa. Se auttaa niin sanotusti pysymään asiassa. Asiat asioina, ei niitä tunteilu selkiytä.

Tein tällaisen listan itselleni jäsennykseksi. Haluatteko vilkaista? Voitaisiin tietysti mennä senkin mukaan.

Aloitatte vain tuosta.

Koko nimeni? Juho Viljami Iivonen. Komisario, nyt eläkkeellä. Kotipaikkakunta Vantaa.

Kyllä, siihen aikaan 28-vuotias.

Kyllä. Se oli ensimmäinen tehtäväni lääninetsivänä.

Käräjät on hieno romaani, jota on jo monessa blogipostauksessa näkynytkin. Suosittelen tutustumaan! Tekstin jakaminen kahdelle lukijalle oli hyvä toteutus.

***

Silja-Elisa Laitonen: Taakka 

Suvirantatrilogia, osa 3

Tammi, 2025

Lukija: Katja Aakkula 

Kesto: 13 h 54 min

Sarjassa on edetty 1950-luvulle, ja harvinaisessa naispoliisin ammatissa toimiva Raakel oli saanut ylennyksen, ainakin tavallaan. Hänet oli siirretty jaostoon, jossa tutkittiin tietynlaisia rikoksia, kuten sikiönlähdetyksiä, lapsemurhia, haureutta ja väkisinmakuita. Muunlaisia rikoksia naiset eivät edelleenkään saaneet tutkia. 

Raakelin äidille Gretalle oli annettu asunnoksi "surkea rotanloukku", kuten hän itse nykyistä kotiaan kutsui. Raakel oli selvästi vedättänyt häntä puolison perinnönjaossa Armaksen kuoltua. Jos hän olisi saanut sen mitä aviovaimolle kuului, hän olisi lähtenyt Baden-Badeniin. 

Greta ei muistanut milloin oli viimeksi poistunut kotia kauemmas, milloin käynyt rannalla, tehnyt mitään muuta kuin odottanut iltaa. Lääkkeiden rytmitys oli ainut tahti mitä hän enää seurasi tässä maailmassa. Muutamat kerrat hän oli ollut hoitojaksolla mutta se oli ollut niin kamalaa, että hän mieluummin yritti pitää itsensä edes jotenkin kasassa. Lapinlahden mielisairaala oli täynnä kaiken maailman kuvatuksia, jotka luulivat itsestään liikoja. Greta ei sietänyt katsella heitä.

Hän siirtyi ikkunan eteen, Nelly oli pessyt sen huonosti. Taas.

Tätäkö varten hän oli uhrannut oman elämänsä? Ainut tytär teki töitä huorien ja varkaiden keskuudessa kuin mikäkin työväenluokkainen, vaikka Greta oli luonut edellytykset aivan muunlaiselle elämälle. 

Oliko tyttö sittenkin perinyt sen kansankerroksen luonteen, johon Greta itse oli syntynyt ja jota Armaksen geenit eivät voineet peitota?

Taakka on mielestäni ehdottomasti onnistunein ja hienoin trilogian osista. Nyt kun on kuunnellut kaikki kolme, ne tuntuvat melko eri tyyppisiltä, jäin miettimään miten tarkoituksellista se on? Toki Rakel kokee kasvun aikuiseksi naiseksi mikä näkyy ja pitääkin näkyä, joskin minun oli vaikea hyväksyä kaikkia hänen valintojaan. 

Historialliset romaanit #4

Tervetuloa mukaan matkalle historialliseen fiktioon!

Tällä kertaa lähdetään liikkeelle 1920-luvun Lontoosta, jossa seurapiirirouva järjestää illalliset, arvaisitteko heti, että kyse on Rouva Dallowaysta? Koko lailla tasan kymmenen vuotta myöhemmin Helsingissä juhlitaan kieltolain päättymistä. Viimeiseksi palaamme Brittein saarille Suffolkiin, jossa englanniksi kuuntelenani kirja tapahtuu peräti kolmessa aikatasossa, mutta lähinnä 1960-luvulla sekä vuonna 2018. 

***

Virginia Woolf: Rouva Dalloway

Äänikirja: Otava, 2024 (alkuperäinen julkaisuajankohta 1925)

Lukija: Eija Ahvo 

Kesto: 8 h 18 min

Lontoolainen seurapiirirouva Clarissa Dalloway teki viimeisiä valmisteluja illallisjuhliin, jotka järjestäisi tänä samaisena iltana. Kaikki alkoi olla valmiina, vain kukat hänen olisi vielä hankittava.

Nuorena tyttönä Clarissa oli ollut rakastunut Peter Walshiin, mutta torjunut tämän kosinnan. Hän oli halunnut vakaamman aviomiehen ja edelleen, nyt 51-vuotiaana, hän oli sitä mieltä, että oli tehnyt oikean valinnan. Peter oli haukkunut Clarissan kylmäksi, tekopyhäksi ja sydämettömäksi, lähtenyt virkamieheksi Intiaan ja vienyt vihille laivamatkalla tapaamansa naisen. Nyt mies oli palannut Lontooseen hakeakseen avioeroa, sillä hän oli todella rakastunut toiseen naiseen.

24-vuotias Lucrezia oli jättänyt synnyinmaansa Italian taakseen seuratakseen tuoretta aviomiestään. Septimus oli kuitenkin alkanut käydä oudoksi heidän tultuaan Lontooseen, ja Rezian toiveesta mies kävi eri lääkäreiden pakeilla. Nämä olivat sitä mieltä, että kiihtyminen jos jokin oli Septimukselle pahaksi, mutta aina vain enemmän mies kiihtyi, kuuli ääniä, kiihtyi lisää. Hän vaati Reziaa kirjoittamaan ylös päätään riivaavia ajatuksia, ja Rezia kirjoitti, mutta oli kovin huolissaan.

Joskus hän puhui oikein kauniisti, joskus pelkkää pötyä, ja hän lopetti aina kesken, muutti mieltään, halusi lisätä jotakin, kuuli jotain uutta, kuunteli käsi korvan takana, mutta Rezia ei kuullut mitään. 

...

Hänellä oli myös näkyjä, hänellä oli tapana kertoa olevansa hukkunut ja makaavansa luodolla lokkien kirkuessa hänen yllään. Hän katseli sohvan reunan yli kuin merelle, tai hän kuuli musiikkia. Todellisuudessa kadulta kuului posetiivin soittoa tai jonkun miehen huutoa, mutta hän huudahti "suloista!" ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin ja se oli Reziasta kaikkein kauheinta, nähdä Septimuksen kaltaisen miehen joka oli taistellut, ollut urhoollinen, itkevän. 

Romaanissa on paljon henkilöitä, jotka kohtaavat joko Lontoon kaduilla tai Clarissan illallisilla ja liittyvät sillä tavalla toisiinsa. Kaikki tapahtuu yhden päivän aikana, mutta muistoissa liikutaan ajassa. Tyyliltään romaani on tajunnanvirtaa, mikä vaatii lukijalta, saati sitten äänikirjan kuuntelijalta täyttä keskittymistä. Olin mielestäni keskittynyt, mutta kuitenkin minulle jäi vähän sellainen tunne, että olisin halunnut rakastua romaaniin, mutta suhteemme jäi hieman laimeaksi. Ehkä siinä vaikutti, että yritin saada kirjan kuunneltua ja jutun siitä kirjoitettua jo tammikuun viimeisen päivän klassikkohaasteeeen, siinä kuitenkaan onnistumatta... Pitää vielä erikseen mainita, että Eija Ahvo lukijana sopi erittäin hyvin tehtäväänsä. 

***

Laura Andersson: Tähtipölyn bulevardi 

Gummerus, 2024

Lukija: Anna Paavilainen 

Kesto: 11 h 18 min

Päivä ja kellonlyömä, jolloin Oy Alko Ab avasi ovensa kieltolain päätyttyä, oli suurelle osalle kaupungille kerääntyneestä väenpaljoudesta ilon päivä. Että saattoikin julkisesti, keskellä kirkasta päivää, mennä noin vain ostamaan pullon kirkasta!

17-vuotiaan Doris Laineen perheelle 5.4.32 klo 10 oli kuitenkin kaikkea muuta kuin lähtölaskenta ilon pitoon. Trokarin tyttärenä Doris mietti tulevaisuuttaan, mitä muuta hän muka tekisi kuin jatkaisi isänsä jalanjäljillä, ryhtyisi pyykkärimuijaksi vai?

Doriksen elämä muuttuu kahdella hyvin erilaisella tavalla, kun hän tapaa uusia ihmisiä. Piipahtaessaan tuossa juuri avatussa alkoholiliikkeen myymälässä, tietenkin vain uteliaisuuttaan, hänen yllätyksekseen siellä oli suunnilleen hänen ikäisensä tyttö, joka kiehtoi Dorista niin paljon, että hänen oli etsittävä tämä käsiinsä. Toinen henkilö, tai oikeastaan kaksi, löysivät hänet kadulta, jossa hän puolustutui kotinurkkien koltiaisia vastaan. Nämä herrat olivat hiljattain ryhtyneet elokuva-alalle ja alkoivat kaavailla Doriksesta näyttelijätärtä. 

Lukijaksi kirjalle sai ainakin Storytelillä valita Anna Paavilaisen sijaan AI-generaattorin luoman Sofian tai Venlan. Tiesin valmiiksi, että valitsisin Annan, mutta pitihän nuo tekoälylukijat tsekata. Tylsiä olivat. 

Itse kirjasta sitten, ehkä minulla oli kohtuuttomat odotukset herkullisista lähtökohdista johtuen, sillä aivan niitä tähtipöly ei tavoittanut, vaikka olikin kelpo viihdettä. Jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne minua vaivasi, ja koin sen johtuvan kerrontatyylistä. Juonellisesti romaani oli kiinnostavaa kuunneltavaa ja koukutuinkin paikoitellen, mutta välillä edettiin kovin verkkaisesti. Tähtipölyä aloittaa uuden sarjan, ja jos seuraavan osan juoni vaikuttaa kiinnostavalta, en ehkä sano sille ei. 

Sama kirjailija on luonut myös historiallisen Lili Loimola -dekkarisarjan. 

***

Rachel Burton: The Butterfly Garden

Boldwood Books, 2024

Lukija: Imogen Church 

Kesto: 10 h 49 min

1939

Jamesin isä oli kirkkoherra pienessä kylässä Suffolkissa. Hänen paras ystävänsä oli samanikäinen Clara Samuels, mutta tytön perhe ei katsonut heidän ystävyyttään pelkästään hyvällä. Yhdeksänvuotiaat eivät oikein tienneet miksi Jamesin sanottiin olevan ala-arvoisempi, Clara itse viihtyi paremmin pappilassa kuin kotonaan.

He olivat alkaneet kutsua Perhospuutarhaa sillä nimellä edelliskesänä, sillä ennen kuin talosta oli tullut pappila, sitä oli kutsuttu Butterfly Cottageksi. 

2018

Meredithillä ei tietääkseen ollut isotätiä, saati sellaista, joka jättäisi hänelle talon Suffolkissa. Hän ei ollut juurikaan tekemisissä isänsä suvun kanssa, muttei edes hänen äitinsä Bernice tiennyt anopillaan olleen sisarta. 

 

Meredith näki perinnössä mahdollisuuden maksaa nyt eksäksi muuttunut poikaystävänsä Joe ulos Meredithin kehnosti menestyvästä kampaamoyrityksestä. Lakimies oli kertonut perintötalon olleen pitkään tyhjillään, ja kehottanut odottamaan odottamatonta, mutta kai sen myynnistä silti jäisi ylimääräistä... 

Järkytys oli suuri, kun hän paikan päälle päästyään sai tietää, että Butterfly Gardenissa asui nuori mies, puutarhuri Zack Jones, joka oli perinyt puolet talosta.

1963

33-vuotias Clara ajatteli edelleen toisinaan Jamesia, jonka kanssa oli ollut kirjeenvaihdossa vielä yhdeksän vuotta sodan puhjettua. Kun Clara oli aloittanut opinnot yliopistossa, kirjeet olivat lakanneet tulemasta, mikä saattoi johtua siitä, etteivät hänen tylyt vanhempansa lähettäneet niitä hänen uuteen osoitteeseensa. 

Suffolkia Clara ei ollut oikein koskaan saanut mielestään, eikä etenkään Butterfly Gardenia. Vaikka 1960-luvulla pidettiin lähes mahdottomana ajatuksena että nainen ostaisi yksin kiinteistön, hän halusi saada vanhan pappilan omakseen. 

Butterfly Garden oli hyvää viihdettä, jossa rakkaus ja ystävyys olivat suuressa osassa. Ajankuvaa yritettiin luoda esimerkiksi mainitsemalla Beatlesit, mutta kaikkineen ajankuvan piirtäminen oli kohtalaisen niukkaa, mihin olin pettynyt. Kirja toimii parhaiten rakkausronaanina.