Laadukkaita lukuromaaneja: Colm Tóibín & Lorna Cook

Olipa ihanaa huomata, että Colm Tóibínilta oli ilmestynyt jatkoa Brooklynille! Long Island täytti kaikki odotukseni. 

Toista suomennosta Lorna Cookilta olin sen sijaan tiennyt odottaa ja odottanut olinkin! 

***

Colm Tóibín: Long Island

Tammi, 2024

Lukija: Anna Paavilainen

Kesto: 9 h 19 min

Irlantilaismies oli etsinyt Eilis Fiorelloa, ja Eilis vaistosi heti ettei tällä olisi mitään hyvää kerrottavaa. Eikä tosiaan ollut. Hänen vaimonsa odotti lasta Eilisin aviomiehelle Tonylle, eikä mies aikonut antaa käenpoikasen jäädä taloonsa. Niinpä hän uhkasi tuoda vauvan heidän ovensa taakse heti kun se on syntynyt, ja herra Fiorello saisi kantaa vastuun aikaansaannoksestaan. 

Eilisin anoppi asui viereisessä talossa, mikä ei ollut ideaali ratkaisu, mutta he tulivat kohtuullisen hyvin toimeen. Kun anoppi sai kuulla Tonyn tulevasta lapsesta ja Eilis kieltäytyi ottamasta tätä vastaan, ilmoitti anoppi hoitavansa vauvan. Eilis pakkasi laukkunsa ja lähti Irlantiin, jossa ei ollut käynyt sen jälkeen, kun hänellä oli ollut siellä suhde Jim Farrellin kanssa.

Irlannissa Jim Farrell piti pubia ja tapaili salaa Nancy Sheridania, joka oli ollut Eilisin paras ystävä ennen kuin tämä oli muuttanut Amerikkaan. 

Nancy haaveili kosinnasta, vaikka pohtikin samalla miten 46-vuotias leski voisi naida ikäisensä poikamiehen, joka oli parikymmentä vuotta sitten ollut rakastunut hänen parhaaseen ystäväänsä, joka oli kuitenkin valinnut amerikanitaliaisen miehen ja palannut rapakon taa.

Kun Eilis oli asettunut Irlantiin, hän ilmoitti Tonylle päässeensä turvallisesti perille, ja kirjoitti pidemmän kirjeen tyttärelleen Rosellalle. Hän toivoi tämän tulevan veljensä Larryn kanssa käymään Irlannissa. 

Hän mietti, saisiko sitä kaikkea enää koskaan takaisin. Hän huomasi toivovansa, että Tonylta tai anopilta tai Frankilta tulisi kirje, jossa sanottaisiin, että he olivat alkaneet kallistua hänen kannalleen tai että se mies oli käynyt sanomassa, että oli vaimonsa kanssa päättänyt kasvattaa lapsen itse.

Hän toivoi, että Larry ja Rosella tulisivat nyt eivätkä viikkojen päästä. Hän toivoi, että äiti antaisi hänen puhua heistä. Mutta sitä, mitä hän eniten toivoi, hän uskalsi tuskin ajatella – ettei olisi äidin peräkamarissa kirjoittamassa kirjettä ja kuulisi, miten äiti liikkuu vaivalloisesti yläkerrassa, vaan että olisi kotona ja heräisi alkukesän pehmeään valoon, joka siivilöityisi makuuhuoneen verhojen läpi Long Islandilla.

Tuntui oikeastaan aika jännältä, että vaikka Brooklynin lukemisesta oli niin monta vuotta aikaa, tavoitin Long Islandista hyvin nopeasti sen saman tunnelman. Tästä voisi päätellä, että Tóibínilla on tunnistettava oma tyylinsä, ja ai että nautin näiden läheiseksi tulevien ihmisten elämän seuraamisesta! Kiemuroita riitti ja oli koukuttavaa seurata koska Eilisille selviää totuus Jimistä ja Nancystä (ja miten se tapahtuu) ja mitä siitä seuraa! Siitä huolimatta romaanissa tärkeintä on kuitenkin sen omanlainen tunnelma, enkä loppujen lopuksi osaa valita sanoisinko Long Islandia juonivetoiseksi vai tunnelmavetoiseksi. Se on kutkuttava yhdistelmä kumpaakin. 

Nyt vain toivon että Nora Websteristä, joka Long Islandissa sivulauseessa mainittiin, saataisiin äänikirjaversio! Jos toimerrun, laitan Tammelle toiveen.

***

Lorna Cook: Tanssi sodan näyttämöllä

Bazar, 2024

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 12 h 34 min

Pariisi, 2019

Kuuluisan Ritz-hotellin huutokaupassa oli myytävänä harvinaisuuksia vuosikymmenten varrelta, osa varsinaisia aarteita, kaikki hirvittävän kalliita. Chloe toivoi silti löytävänsä jonkin pienen muistoesineen isoäidilleen Adelelle, jonka menneisyydestä hän ei tarkalleen tiennyt, mutta sen verran kuitenkin, että tämä oli asunut Ritzissä sodan saksalaismiehityksen aikaan. 

Chloe oli kaivannut irtiottoa ja tullut Pariisiin, kun ystävä oli tarjonnut kesätyötä vintagevaateputiikissaan. Hän ei ollut enää mikään nuori hupakko, muutaman kuukauden kuluttua hän täyttäisi jo neljäkymmentä. Siinä iässä hän saattoi jo todeta, ettei elämä ollut kulkenut sitä rataa mitä hän oli nuorena kuvitellut. Hän oli aina halunnut asua Pariisissa, ja hänen hyvällä ranskan kielen taidollaan ja työkokemuksellaan olikin ihme, että hän oli jäänyt Englantiin. Ei olisi kuitenkaan liian myöhäistä muuttaa suuntaa. Tästä tulisi hänen pölyttömän elämänsä ravistelun vuosi. 

Huutokaupan tauolla Chloe päätyi juttusille ranskalaismiehen kanssa, ja lähti tämän seuraksi kahville. Etiennestä hän saikin kumppanin jonka kanssa tutkia, millaista elämä oli ollut vallatussa Pariisissa. Lukijalle Adelen elämän kiemurat avautuivat nopeammin kuin Chloelle, sillä luonnollisesti Adele pääsee itsekin ääneen. Hänellä onkin paljon kerrottavaa, sillä hän toimii Coco Chanelin avustajana ja me jälkipolvet tiedämme Chanelin olleen melkoisen lämpimissä väleissä natsien kanssa. Heitä myös asui Ritzissä, ja siellä järjestettiin hakaristilipuin somistettuja juhlia. 

Lorna Cook on näiden kahden suomennetun kirjan perusteella lukuromaanien taituri minun makuuni. Lisää Cookia on suomeksi luvassa toukokuussa, ja myös vuonna 2026 luvataan lisää tätä herkkua!

Erityiskiitokset vielä yhdelle lempilukijoistani, Krista Putkonen-Örnille, joka ääntää ranskalaiset nimet suomalaiseen korvaan sopivasti. 

Lucy Foley: Kutsuvieraat

 

Lucy Foley: Kutsuvieraat

Otava, 2021

Suomennos: Satu Leveelahti

Lukija: Outi Vuoriranta

Kesto: 9 h 36 min

Ja sitten valot sammuivat.

Päivää ennen häitä.

Saari on kolme kilometriä pitkä ja sijaitsee muutaman kilometrin päässä Connemaran rannikolta. Se on autioitunut ja sillä on synkkä menneisyys, ei siis kaikkein ideaalein juhlapaikka. Mutta tämä hääpari haluaa yksityisyyttä.

Oli iso voitto saada Jules ja Will pitämään häänsä saarella. Aoife oli aiemmin toiminut tapahtumasuunnittelijana Dublinissa ja oli ollut hänen ideansa ostaa syrjäiseltä saarelta huvila ja muuttaa se kymmenen makuuhuoneen paviljongiksi jonka pientä osaa he yhdessä miehensä Freddien kanssa asuivat. Nämä olivat heidän ensimmäinen hääjuhlansa saarella ja niiden onnistuminen olisi ensiluokkaisen tärkeää.

Kakku on aikamoinen ilmestys. Sen on pakkokin olla, tiedän kuinka paljon se maksoi. Morsian ei silmäänsä räpäyttänyt kuullessaan hinnan. Neljä kerrosta syvän punaista sokeritaikinaa, puhtaan valkoinen kuorrutus ja koristeltu sokerilehvin joiden malli on saatu kappelin ja juhlateltan asetelmista.

Kunnianhimoinen morsian on Julia "Jules" Keegan joka julkaisee nettiaikakauslehteä. Komea sulhanen Will Slater tekee televisioon seikkailurealitya Luonnon armoilla, jossa hänet jätetään sidottuna johonkin syrjäiseen paikkaan josta hänen on selviydyttävä tapaamispaikalle nokkeluutensa ja taitojensa avulla. He ovat olleet yhdessä vain vähän aikaa, mutta ovat toisiaan täydentävä unelmapariskunta.

"Meistä on aivan ihanaa että te olette kaikki täällä", sanon hymyillen. Huulipunani tuntuu vahamaiselta ja joustamattomalta huulillani. 

"Tiedän että tämä on kaukana ja teillä saattoi olla vaikeuksia järjestää matkanne, mutta heti kun sain tietää tästä paikasta, tiesin että tämä on täydellinen, Willille, äärimmäiselle ulkoilmaihmiselle, ja kumarruksena omille irlantilaisille juurilleni."

Vilkaisen isää joka virnistää. 

"Se, että te kaikki olette mukana, meidän läheisimmät ja rakkaimmat ihmisemme, merkitsee valtavasti minulle. Meille molemmille."

Nostan lasini Willille ja hän kohottaa oman lasinsa, hän on tällaisissa paljon parempi kuin minä. Hänestä huokuu charmia ja lämpöä, vaikka hän ei edes yrittäisi. Minä saan tietenkin ihmiset tekemään niin kuin tahdon, mutta en ole aina onnistunut siinä, että saisin ihmiset pitämään minusta. En samalla tavalla kuin sulhaseni. 

Nyt. Hääilta.

Huuto jää kaikumaan ilmaan niin kuin pirstoutuneen lasin kilinä. Se on saanut vieraat jähmettymään. He katsovat kaikki ulos pauhaavaan pimeyteen mistä huuto kuului. Valot välähtävät ennustaen uutta sähkökatkosta. 

Tyttö kompastelee telttaan. Valkoisen paitansa perusteella hän on tarjoilija, mutta hänen kasvonsa ovat kuin villieläimellä, silmät suuret ja tummat, hiukset sotkussa. Hän seisoo vieraiden edessä ja tuijottaa. Hänen silmänsä eivät näytä räpyttelevän.

Viimein nainen lähestyy häntä, hän ei ole vieras vaan hääsuunnittelija.

Mikä hätänä, hän kysyy lempeästi. "Mitä on tapahtunut?"

Tyttö ei vastaa.

Vieraista tuntuu, että he eivät kuule muuta kuin hänen hengityksensä. Siinäkin on jotain eläimellistä, karkeaa ja käheää. 

Muutama viikko ennen häitä Jules oli saanut kirjeen jossa sanottiin, ettei Will ole sellainen mies kuin kuvittelet ja kiellettiin menemästä naimisiin tämän kanssa. Julesin sisarpuoli Olivia toimii morsiusneitona ja Julesin lapsuudesta asti paras ystävä Charlie on tärkeässä roolissa hänkin. Charlien vaimo Hannah on paikalla avecina, ulkopuolisena.

Julesin polttarit pidettiin Ibizalla, Willin Ruotsin saaristossa. Willin sulhaspojat ovat kaikki vanhoja ystävyksiä, heitä yhdistää yläluokkaisuus ja opiskeluajat eliittikoulussa Skotlannissa. Johnno ei perhetaustaltaan kuulunut porukkaan, mutta on ansainnut asemansa bestmanina. Pojat tekivät kouluvuosinaan melkoisia, todella kohtalokkaitakin kepposia ja polttareisakin on tapahtunut jotain, mitä Hannahille ei ole kerrottu. Viikonlopun edetessä käy ilmi, että kaikilla saarelle saapuneista on salaisuuksia ja jonkinlaista toraa keskenään.

Pidin kirjan rakenteesta, jossa kertojat vaihtuivat tiheään tapahtumien keriytyessä auki sekä edellispäivänä ja ennen vihkimistä sekä verkkaisemmin hääjuhlan iltana. Ainakaan itselleni henkilöistä kärryillä pysyminen ei ollut mitenkään haastavaa. Suljetun paikan mysteeri, jossa tapahtuu murha ja tekijä on joku saarella olijoista, oli riittävän uskottava ja kokonaisuudessaan alusta loppuun saakka toimiva paketti.

Lukija on tyyliltään erikoinen, mutta ihan ok.

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Atena, 2020

207 sivua

Alkuteos: Notes to Self, 2018

Suomennos: Karoliina Timonen

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantajalle.

Mistä Pinen on vaikea puhua?

Kirjan kuusi nopealukuista kertomusta käsittelevät muun muassa Pinen isän alkoholismia, vanhempien (asumus)eroa, omaa huumeidenkäyttöään, teinikapinaansa, lapsettomuuttaan ja kuukautisiaan. Viimeistä lukuunottamatta näitä kaikkia aiheita sisältäviä romaaneja julkaistaan vähän väliä, ainakin meillä Suomessa. Pine on irlantilainen, ehkä heillä, yhteiskunnassa jossa avioero on sallittu vasta vuodesta 1996 ja abortti 2019, näistä asioista on vielä tänä päivänäkin haastavampaa puhua ääneen - tai kirjoittaa. Pine oli viiden, kun hänen vanhempansa muuttivat erilleen.

Suurin osa muista perheistä oli erilaisia kuin meidän. Siihen aikaan ihmiset pysyivät yhdessä lasten takia, perheen takia, avioliittoinstituution takia. Kun vanhempani, heille tyypillisen omituisesti, järjestivät »erojuhlat» kertoakseen suhteensa loppumisesta, yksi heidän ystävistään polvistui eteishallin lattialle ja rukoili heitä pysymään yhdessä. Ja vaikka pariskunnat olivat muuttaneet erilleen, he olivat silti yhdistettyjä, toisiinsa sidottuja, yhä naimisissa, Ei ollut muita vaihtoehtoja. Avioero oli kielletty Irlannin perustuslaissa.

Näitä kohtia pidinkin kaikkein kiinnostavimpina, tuon tekopyhyyden huipentuman, katolisen määräysvallan, sääntöjä jotka mennen tullen päihittävät ihmisten oman määräysvallan yksilöinä. Ylipäätään olisin kirjailijan kuukautisveren valumisen tai teinivuosien kännisekoilujen sijaan mieluummin lukenutkin enemmän irlantilaisesta yhteiskunnasta ja siitä miten sen osana kasvaminen on muovannut ihmistä.

Toinen kiinnostava osuus kirjassa - omasta täysin subjektiivisesta näkökulmastani - oli kohdat, joissa Emilie siskonsa kanssa välillä ihan kirjaimellisestikin hoiti alkoholisoitunutta isäänsä, joka alkoholistille tyypilliseen tapaan omasi sangen narsistisen näkökulman sairastumiseensa. Korfulaisen sairaalan meininki, muun muassa suojavarusteiden vähyys, oli sisaruksille järkytys ja siihen on helppo samaistua. Koin oman järkytykseni hyvin pienenä pintaraapaisuna Italian puolella, kun lomamatkalla Caprilla, 90-luvun puolivälissä, onnistuin saamaan polveni sijoiltaan ja jouduin istumaan muutaman tunnin pyörätuolissa caprilaisen sairaalan käytävällä. Katselin järkyttyneenä käytävän seiniä, joista puuttui isoja, pois varisseita kohtia laastia ja ajattelin, ettei minulle, luojan kiitos, tehdä tässä sairaalassa mitään toimenpiteitä. Olisin ollut kauhuissani. Loppulomani oli tietenkin pilalla kun en pystynyt poistumaan hotellista, mutta osasin suhteuttaa. Lasini oli loikuttuaankin puoliksi täynnä. 

Ehkä täysin erilaisessa kulttuurissa kasvaneen Pinen vaikeus puhua yllä mainituista asioista johtuu häpeästä ja siksi en löydä niihin enempää tarttumapintaa? Suomalaisilla on alkoholistisukulaisia vaikka muille jakaa, lapsettomuudesta meillä on kirjoitettu avoimesti paljon ennen tämän kirjan julkaisua. Naistenlehdissä julkkiksetkin avautuvat kilpaa yksityisasioistaan, kaikki julkisuushan on hyvää julkisuutta ja tarpeen pinnalla pysyttelemiseen. Kun vielä kuukautissidemainoksissa vaihdetaan sininen neste verenpunaiseen, on viimeinenkin vallankumous käyty. 

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Otava 2019, 350 sivua

Suomennos: Kaija Sivill

Alkuteos: Conversations wuth Friends, 2017

Bobbi ja minä tapasimme Melissan ensimmäistä kertaa kaupungilla runoillassa, jossa esiinnyimme yhdessä. Melissa otti meistä ulkona valokuvan, jossa Bobbi polttaa tupakkaa ja minä pitelen vaivaantuneena kiinni vasemmasta ranteestani niin kuin pelkäisin, että se karkaa. Melissa käytti isoa ammattilaiskameraa ja hänellä oli paljon objektiiveja erillisessä kameralaukussa. Kuvatessaan hän jutteli ja poltti tupakkaa. Hän puhui meidän esityksestämme ja me puhuimme hänen kuvistaan, joita olimme nähneet netissä. Puolenyön maissa baari meni kiinni. Alkoi sataa, ja Melissa ehdotti, että lähdettäisiin hänen luokseen lasilliselle.

Näin Dublinin kirjallisten piirien juhlissa pörräävät parikymppiset yliopisto-opiskelijat Bobbi ja tarinaa minä-muodossa kirjoittava Frances tutustuvat Melissaan ja tämän näyttelijämieheen Nickiin jotka ovat heitä aika paljon vanhempia, reilusti yli kolmekymppisiä. Melissa viehättyy uusista nuorista ystävistään ja haluaa kirjoittaa tytöistä henkilökuvan kirjallisuuslehteen. Juttua varten tytöt lähettävät Melissalle parhaita runojaan ja Melissa kutsuu heidät päivälliselle. Melissa on hieman pettynyt kuultuaan että runot ovat itse asiassa Francesin kirjoittamia, että tytöt vain esittävät niitä yhdessä. 

Nuoret naiset ovat nykyään bestiksiä ja viettävät vapaa-aikansa paljolti yhdessä, mutta seitsemäntoistavuotiaina, luostarikoulun kapinallisina, he ovat myös seurustelleet vuoden verran. Nyt Bobbi ihastuu Melissaan ja Frances vastaavasti lähentyy Nickin kanssa ja kahdestaan tyttöjä puhuttaa Melissan ja Nickyn avioliiton tila joista heillä on aika erilainen näkemys, samoin kuin Nickistä ihmisenä. Juhlissa Frances tuntee usein jäävänsä räiskyvän ja eloisan Bobbin varjoon, mutta Nickin kanssa Francesille kehittyy salasuhde, joka tulee vaikuttamaan isosti myös tyttöjen ystävyyteen. 

Rooneyn esikoiskirjasta on ollut paljon pöhinää sen ilmestyttyä ja siitä on jo tehty jonkinlaista kulttiteostakin. "Nokkela, kepeä ja kuolemanvakava", kirjaa luonnehditaan kustantajan sivuilla. Palkintojakin on sadellut ja käännösoikeudet myyty yli 20 maahan. Kirjailijaa kuvaillaan nykysukupolven Salingeriksi. Ehkä kaiken tämän hypetyksen myötä odotuksenikin olivat suhteettoman korkealla, sillä minulle tämä oli vain yksi kirja muiden joukossa, ei huono, muttei ei mitään ilotulitustakaan. Loppujen lopuksi aika yllätyksetön rakkaustarina nuoren naisen ja vähän vanhemman, naimisissa olevan miehen välillä. Plussana se, että teksti on hyvin sujuvaa, kiinnostavaa lukea ja tarina kuitenkin vetää, koska odotat loppuun saakka mitä seuraavaksi tapahtuu. Tietenkin odotat myös sitä, ketkä eroavat ja ketkä päätyvät yhteen, sillä on tässäkin rakkausromaanissa sellainen loppu. 

Luetut mutta bloggaamatta jääneet osa II

Ja näitähän meillä riittää...

Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen 3,5/5
Kirja on jatkoa Hiljaisille huvimajoille, nyt eletään vuosia 1914-18. Jere ja Maria ovat taas kohdanneet ja kiihkeästi ovatkin. Jeren työ lennätinlaitoksella vie miehen kuitenkin Venäjän rintamalle ja Maria jää taas yksin. Pakottavassa tilanteessa nainen tekee ison päätöksen ja hyväksyy toisen miehen kosinnan. Frimanin Sofia käy edelleen Finlaysonin kutomossa töissä ja siinä missä Maria perheineen on valkoisten puolella, on Sofia sisaruksineen luonnollisesti punaisen aatteen joukoissa. Kirjan loppu oli Tuomiseksi yllättävän väkivaltainen eikä oikein sopinut kokonaisuuteen. 

Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito 3/5
Saralla on ärrävika ja sen tähden tyttö on koko kouluikänsä väistellyt r-sanoja. Niinpä onkin hyvä muuttaa Irlantiin, englanniksi kun Saran ärrät kuulostavat ihan oikeilta. Irlannissa Saran kämppiksenä on ranskalainen Celine, jonka sorahdus saa Saran rakastumaan. Lahjaksi saadun ihan liian kalliin kaulahuivin palauttaminen saa tytöt lähtemään järjettömälle jouluiselle roadtripille. Tätä kaikkea Sara muistelee viisi vuotta myöhemmin kun on palaamassa Irlantiin ja etsimässä Celineä uudestaan käsiinsä. 

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu 4,5/5
Kirjailija Julia, miehensä Erik sekä lapsensa Alice ja Anton viettävät kesää sukuhuvilalla. Erikin kesä on alkanut yt-neuvotteluilla joiden lopputulosta ei halua perheelle kertoa. It-päälliköksi tavarataloon ei kuitenkaan tarvitse syksyllä palata. Sen sijaan hän alkaa pyöriä naapureina olevien ekopessimistien leirissä. Kulttia johtaa karismaattinen Chris jonka vaimo Marika taas on Julian lapsuuden ystävä. Sujuvan kepeä kertomus kesästä jolloin kaikki muuttuu. 

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä 4/5
Elsa viettää vuoden 1916 kesää Hangossa. Hän rakastuu merimieheen joka lyhyeksi jäävän rakkaustarinan jälkeen seilaa maailmalle ja Elsa jää yksin. 23 vuotta myöhemmin Taimi opiskelee kätilöksi Helsingissä ja kokee rakkauden kesän tultuaan lomalle Hankoon. Hän kohtaa pursiseuran rapuillallisella Eeron ja nuoret alkavat seurustella. Romanssi jatkuu kesän jälkeen Helsingissä, mutta sotaan varustautuminen kutsuu Eeron Kannakselle. Kesän kerran mentyä oli hyvin samantyyppinen kuin aiemmin lukemani Armain aika joka oli myös Finlandia-ehdokkaana. Lassilan kirjoissa on ihan oma tunnelmansa. Pieni sivumäärä, iso tarina ja mielenkiintoisia kohtaloita.

Colm Tóibín: Brooklyn

Colm Tóibín: Brooklyn

Tammi 2011, 313 sivua

Alkuteos: Brooklyn, 2009

Suomennos: Kaijamari Sivill

1950-luvun Irlannissa töiden saaminen ei ole helppoa ja monet nuoret lähtevätkin kauas kotiseuduiltaan, Englantiin ja Amerikkaan saakka. Eilisin veljet ovat töissä Englannissa, eikä Eilis löydä kotikonnuilta kuin osa-aikaista myyntityötä. Sodan jälkeen ensimmäistä kertaa Irlannissa käymään tullut pappi isä Flood houkuttelee Eilisiä muuttamaan Atlantin toiselle puolen ja järjestää tälle töitä tavaratalon myyjänä sekä mahdollisuuden iltaopintoihin joiden kautta edetä uralla. Vaikka Eilis ei varsinaisesti haluaisi lähteä niin kauas työn perässä, hän näkee että äiti ja isä Flood ovat jo sopineet asioista eikä sano heille vastaankaan.

Viikon mittaisen rankan laivamatkan jälkeen Eilis löytää itsensä Brooklynista, niin ikään Irlannista lähtöisin olevan, huoneita irlantilaistytöille vuokraavan rouva Kehoen talosta. Uusia ystäviä, tansseja ja hauskanpitoa olisi tarjolla paljonkin, mutta Eilis on vakavan oloinen nuori nainen ja kotiutuminen Amerikkaan tuntuu vaikealta. Eilis tuntee olevansa minnekään kuulumaton haamu.

Täällä Eilis ei ollut kukaan. Se ei johtunut yksinomaa siitä, ettei hänellä ollut ystäviä eikä perhettä, vaan pikemminkin siitä, että hän oli haamu tässä huoneessa, kaduilla matkalla töihin, tavaratalossa. Mikään ei merkinnyt mitään.
...
Kotikaupungissa, kun hän käveli kauppaan tai ammattikoululle, ilma, valo, maa, kaikki oli lujaa ja osa häntä, vaikkei hän olisi tavannut matkalla ketään tuttua. Täällä mikään ei ollut osa häntä. Kaikki oli onttoa, tyhjää, hän ajatteli. Hän sulki silmänsä ja yritti, niin kuin monet kerrat elämässään, miettiä jotain sellaista mitä odotti innokkaasti, mutta ei keksinyt mitään.

Pikkuhiljaa itkuinen ja töihin menoa aamuisin pelkäävä tyttö alkaa kuitenkin asettautua ja siinä on isona apuna Tony, eläväisen italialaissuvun vesa. Tonylla on lämmin ja vilpitön hymy, hän on hyväntuulinen ja huomaavainen ja antaa seurustelun edetä Eilisin tahtiin. Vain kerran Eilis kauhistuu, kun Tony laskee leikkiä heidän tulevista lapsistaan, Eilis kun ei ole ollenkaan varma tahtooko hän naimisiin tämän miehen kanssa. Kun Eilisin on mentävä käymään Irlannissa surullisen perhetapahtuman takia, hänen on myöskin tehtävä iso elämänvalinta.

Toíbin kuvaa kiinnostavasti sekä elämää pienessä irlantilaiskylässä että Brooklynissa ja onnistuu tekemään sen hyvin nostalgisesti. Molemmissa maailmoissa on sekä hyvät että huonot puolensa jotka kirjailija tuo esiin ilman turhia alleviivauksia. Aluksi luin kirjaa hyvinkin kiinnostuneena, erityisesti siirtolaisuusosuus kiinnosti minua ennakkoon. Kirjan kansi on todella hieno ja siinä on vahva tunnelma joka sopii kirjan teemaan täydellisesti. Eilis henkilöhahmona taas kävi koko ajan ärsyttävämmäksi, sillä tyttö ei edes isojen elämänmuutosten (kuten muutto rapakon taakse) myötä kasvanut pitämään puoliaan vaan muut ihmiset jatkuvasti sanelivat hänen elämäänsä, aivan kirjan viime metreille saakka. Elämänsä tärkeimmän ratkaisunkin hän tuntuu tekevän lähinnä omantunnon sanelemana. Ilman tällaista loppuratkaisua olisin päätynyt antamaan kirjalle huomattavasti isommat pointsit!

Kesäkirjabingossa ruksi kohtaan palkittu kirja, sillä kirjailija sai tällä Costa-palkinnon 2009.

Cathy Kelly: Onnen ainekset

Cathy Kelly: Onnen ainekset

Gummerus 2011, 448 sivua

Alkuteos: Homecoming, 2010

Suomennos: Satu Leveelahti

Dublinissa, sivummalla keskustasta on viehättävä aukio, Golden Square, jolla viktoriaaniset talot suojaavat vihreää puistoa kuin lintukotoa. Kirjassa seurataan joidenkin aukion taloissa asuvien ihmisten elämää, lähinnä naisien.

Connie on melkein neljänkymmenen ja naimaton sekä poikaystävätön ja Connien elämä pyöriikin näiden faktojen jatkuvan tiedostamisen ympärillä. Yhdeksän vuotta sitten, kahdeksan vuoden seurustelun jälkeen, hän oli menossa naimisiin Keithin kanssa mutta mies perui häät viime tipassa. Connien mielestä kaikki haluavat perhettä ja avioliittoa, sillä ilman toista ihmistä rinnallaan elämä ei ole mitään. Connie asuu yhdessä häntä lähes kymmenen vuotta nuoremman sisarensa Nickyn kanssa. Kun Nickyn poikaystävä Freddie kosii, Nicky ei tiedä miten tohtisi kertoa naimisiinmenosta sisarelleen. Niinpä kihlasormus roikkuu Nickyn kaulaketjussa.

Elokuvista, televisiosta ja lehtien juorupalstoilta tuttu Megan pakenee kohua Lontoosta Dubliniin. Vielä hetki sitten hän oli suosittu nuori näyttelijätär, yhdeksi kymmenen lupaavimman tulokkaan joukkoon listattu. Yksi kohtalokas viikonloppu Prahassa vastanäyttelijän kanssa ja nyt lehtien otsikot kirkuvat: Miestennielijä-Megan, avionrikkoja, toinen nainen. Turvapaikan Megan saa Golden Squarella asuvan Nora-tädin luota, tädin jonka luona Megan ja Pippa-sisko ovat asuneet välillä lapsuudessaankin. Tyttöjen äiti Marguerite kun on miestä jatkuvasti vaihtava huithapeli.

Nuoren Meganin kanssa ystävystyy kahdeksankymppinen Eleanor, joka on uusin tulokas Golden Squarella. Eleanorin mies on kuollut ja aikuisen tyttärensä ja tyttärentyttärensä vastustuksesta huolimatta Eleanor pakenee New Yorkista yhteisen kodin muistoista ja muuttaa vanhaan kotimaahansa jossa ei ole yli 70 vuoteen käynyt. Eleanor kaipaa seuraa ja viihtyy Golden Squaren kahvilassa jota pitää Rae. Raella on päällisin puolin kaikki kunnossa, ihana mies ja fiksu poika, mutta menneisyydestä ilmestyy haamu, jonka olemassaoloa Rae ei uskaltaisi perheelleen paljastaa.

Siinä päällisin puolin kirjan riittoisa henkilökavalkadi. Tuntuu siltä että hahmoihin on pitänyt mahduttaa kaikki mitä mieleen tulee. On kaikkia ikäluokkia, on julkkis, on teiniraskautta, on pettämistä, on vapaaehtoistyötä. Kaikkia naisia kaikissa elämänvaiheissa yhdistää jollain tavalla pakkomielle miehestä ja perheestä. Ellei sitä ole, ei ole mitään, jos se on ja sen menettää, ei ole mitään. Ellei vielä ole menettänyt, on pelko persiissä että sen menettää. Tekisi mieleni sanoa että tämä on typerin kirja mitä olen aikoihin lukenut, ja minä olen sentään lukenut lähes kaikki tähän mennessä Kellyltä suomennetut kirjat ja pitänytkin niistä. Onnen aineksista jäi pitkälti puuttumaan se tietty irlantilaisuusfiilis josta olen irkkufanina nauttinut, kerronta hyppelehti lyhyiden lukujen jälkeen ja jopa kesken niitä kertojasta toiseen, eikä keneenkään saanut kunnon otetta. Mutta mies ja perhe pitää naisella olla, sillä ne ovat onnen ainekset.

Maeve Binchy: Seitsemän talvista päivää

Maeve Binchy: Seitsemän talvista päivää

WSOY 2013, 363 sivua

Alkuteos: A Week in Winter 2012

Suomennos: Päivi Pouttu-Delière

Jo sulaneeseen maahan satoi viime yönä muutama sentti lunta sopivasti kuvituskuvaa varten. Tämä talvi on ollut kaikenkaikkiaan outo, Tampereen seudulla max 10 senttiä lunta ja helmikuun puolivälissä sekin vähä muuttui ensin jääksi kuljetuimmilla kohdilla ja jääkin ehti sulaa jo pois.

Lunta ei ole Irlannissakaan, jonne Binchyn kirjat sijoittuvat. On hyytävää kylmyyttä ja meri joka jäätymättä tyrskyää rantakallioihin. Seitsemän talvista päivää jäi kirjailijan viimeiseksi teokseksi. Vuonna 2012 kuolleen Binchyn romaaneja on myyty yli 40 miljoonaa kappaletta. Olen lukenut jokaisen suomennetun, muutama on edelleen kääntämättä.

Kirjan alussa tutustumme Chickyyn, joka nuorena tyttönä lähtee amerikkalaispojan matkaan rapakon taa. Nuorten tiet eroavat pian, mutta Chicky ei halua paljastaa kotikylän väelle totuutta ja käy yksin lomailemassa Irlannissa. Chicky työskentelee majatalossa ja viihtyy elämässään, mutta sattumien sanelemana päätyy palaamaan Irlantiin.

Koko hullu ajatus siitä, että Chicky ostaisi rantakalliolla seisovan suuren talon. Stone Housen, jonka villiintyneessä puutarhassa hän oli lapsena leikkinyt, jota hän oli katsellut uimaretkillään mereltä käsin ja jossa hänen ystävänsä Nuala oli ollut herttaisten Sheedyn sisarusten palvelusneitinä.

Se voisi olla mahdollista. Walter oli tavannut sanoa, että se mitä tapahtui, riippui meistä itsestämme.

Rouva Cassidy oli aina kysynyt, miksi me emme pystyisi tekemään tiettyä asiaa siinä missä joku muukin.

Queenie-neiti sanoi, että ajatus oli paras keksintö sitten paahtoleivän.

Talon omistava Queenie-neiti ehdottaa, mikset tekisi siitä hotellia. Niinpä amerikkalaisen majatalon pitäjän oikea käsi aloittaa vanhan suuren talon muutostyöt maaseutuhotelliksi ja yhtä suunnittelematta kuin Chicky lähti tähän projektiin, myös  hänen ystävänsä ja sukulaisensa lapset päätyvät sinne töihin. Ensimmäinen puolikas kirjasta kertoo Chickystä ja kaikesta siitä mitä talon muuttaminen hotelliksi vaatii. Sitten koittaa tuo talvinen viikko, jolloin hotelli avataan ja ensimmäiset vieraat saapuvat. Jokaisen huoneen asukkaisiin tutustutaan erillisessä luvussa, jotka toimisivat myös yksittäisinä novelleina. On lääkäripariskuntaa, kirjastonhoitaja, ruotsalainen nuorimies jonka pitäisi astua sukuyrityksen johtoon. On pariskunta joka on voittanut matkan Stone Houseen mutta on pettynyt kun ei saanutkaan päävoittoa Pariisiin.

Kaikilla heistä on jonkinlainen ongelma, niin Chickyllä, työntekijöillä kuin vierailla. Ongelmat ratkeavat kuin itsestään, parhaana esimerkkinä eräiden hotellivieraiden rantakalliolla tapaama poika, joka on siellä tehdäkseen itsemurhan. Muutaman minuutin juttuhetki ja moiset ajatukset poistuvat pojan mielestä ja hän saa taas elämänhalunsa takaisin. Eihän tällainen niks-naks-kaikki-kohdallaan tyylinen ongelmanratkaisu ole ollenkaan realistista, mutta sisimmässämme varmasti haluaisimme uskoa että se voisi olla. Se lienee yksi syy miksi Binchyn lämmin ja herttainen kerronnan tyyli on ollut minun ja niin monen muun mieleen. Tosin pidän eniten kirjailijan varhaisemmista teoksista, kuten esikoinen Ei aina käy niin ja Ystävyyden piiri, kirjoista joissa ei vielä ole isoa määrää henkilöitä ja yksittäisiä elämäntarinoita kuten tässä ja joissa korostuu se katolilainen Irlanti joka silloin 90-luvun alussa sai minut Binchyyn niin ihastumaan. Tulikärpästen kesä, jonka muistan suosikkinani, pitäisi oikeastaan lukea joskus uudestaan, vieläkö rakastaisin sitä yhtä paljon? Viimeaikaisissa kirjoissa puolestaan on viehättänyt tämä erityisen lämmin ja sydämellinen tarinointi ja se, miten edellisistä romaaneista tutut henkilöt ja paikat vilahtelevat sivurooleissa. Taas käydään Quentin's- ja Ennio's -ravintoloissa ja aivan ohimennen törmätään esimerkiksi aiemman romaanin päähahmoihin kuuluneeseen sairaanhoitajaan.

Seitsemän talvista päivää on romaani, joka pitäisi lukea takkatulen loimutessa, vilttiin kääriytyneenä, kuuma kaakaomuki toisessa kädessä kovan pakkasen kipristellessä talon nurkissa.