Dekkariviikko - Kaarina Griffiths: Lintumies

Kaarina Griffiths: Lintumies

#2 Cornwall-mysteeri

Otava, 2024

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 11 h 35 min

Kaikki alkoi olla kunnossa festareita varten. Mawnan Smithin kylä olisi siirtymässä uudelle aikakaudelle, surrealistisen Lintumies-festivaalin perustajan Jonny Magpien toiveissa,  jopa maailmankartalle. Kylän nuoret olivat innoissaan, vaikka musiikkifestarit olisivat toki olleet vielä paremmat, kaikki mikä toi edes hetkeksi eloa Mawnaniin, oli positiivista.

Läheskään kaikki vanhemmat kyläläiset eivät kuitenkaan nähneet asiaa samoin; sardiininpyynnillä sitä oli ennenkin eletty. Liiallisen turismin myötä kaikki hinnatkin nousisivat pilviin. Hemmetin emmetit, kuten syntyperäiset kornilaiset muualta tulleita kutsuivat.

Jonny Magpie ja loma-asuntojen rakentamiseen erikoistunut Logan Denzell manasivat parhaillaan miten kylän erakko ei suostunut myymään tonttiaan heidän taidekeskusprojektiinsa, kun kylän nuorista Jessica ja Jack ryntäsivät kiihtyneinä pubiin. He olivat nähneet kirkontornissa Lintumiehen. 

Lintumies oli nähty edellisen kerran joskus 1970-luvulla ja sen jälkeen kylän rannasta oli löytynyt ruumis. Niinpä Lintumiestä pidettiin pahana enteenä, mutta toisaalta, nuorten havainto oli todennäköisesti liiallisen kannabiksen pössyttelyn vääristämä pöllö. Osa uskoi Lintumieheen, osa ei. 

Selma Lander pyyhki kirkon keskiaikaista, sileäksi hioutunutta kivi­lattiaa mopilla ja hyräili. Tämä oli hänen rakkaudentyönsä, sillä hän oli käynyt tässä pienessä kirkossa lapsesta asti. Hän tunsi jokaisen halkeaman lattian graniittilaatoissa, jokaisen oksankohdan kuluneissa, tammipuisissa penkeissä. Hän oli tänä aamuna hyvällä mielellä, sillä hänellä oli nyt uutta toivoa. Ehkäpä Lintumiehen ilmestyminen saisi kyläläiset ajattelemaan asioita uudelta kantilta ja palaamaan kirkkoon. Olisikin jo korkea aika, sillä asiat olivat alkaneet mennä aivan väärään suuntaan. 

Ensin tuli se galleria – juuri niin – Jonathan Magpiesta kaikki oli alkanut. Se mies oli tullut Lontoosta heidän kyläänsä, herättänyt vanhat haamut ja ajanut aivan hulluja ajatuksia ihmisten päähän. Oli tuonut hirveää, syntistä taidetta mukanaan ja vieläpä avannut gallerian, jossa sitä oli näytteillä. Ja sitten vielä se festivaali, joka houkuttelisi lisää hassahtanutta ja sairasta väkeä paikalle.

Selma ei voinut edes ajatella koko asiaa, se pilaisi hänen hyvän tuulensa. Hänen pitäisi vain pysyä vahvana ja taistella pahoja voimia vastaan. Puhua hyvän puolesta ja saada lisää väkeä kirkkoon. Kirkkoherra Jacob Pengelly ei siihen valitettavasti pystynyt. Selma hymyili ajatellessaan kirkkoherraa. Mies oli niin epäkäytännöllinen maallisissa asioissa että ihan nauratti, mutta lähempänä Herraa kuin kukaan muu koko tässä kylässä. Jumalan mies ja hyvä saarnaaja hän oli, mutta tarvitsi Selman hoitamaan käytännön asiat, ja sen Selma teki mielellään. Se oli hänen kristityn velvollisuutensa. Jacob – hän kutsui salaa kirkkoherraa etunimellä – ei kyllä tykkäisi kaikista hänen ideoistaan ja ajatuksistaan, mutta eipä hän niitä kaikkia paljastanutkaan. Hän kyllä tiesi, mitä oli parempi pitää omana tietonaan. 

Mutta sitten koitti seuraava päivä, ja se mitä oli tapahtunut kymmeniä vuosia sitten, oli tapahtunut taas. Lintumies oli kylvänyt tuhoa, ja Evening Starin juorutoimittajat olivat uuden haaskan kimpussa. 

Tappoiko Lintumies paikallisen rakennuttajan?

Rakennuttaja Logan Denzellin ruumis löytyi Mawnan Smithin kirkon luota keskiviikkoaamuna sen jälkeen, kun kirkontornissa oli edellisiltana nähty mystinen Lintumies.

Ruumiin sieraimiin oli työnnetty korpin sulat, ja kylässä kiertävän sitkeän huhun mukaan kyseessä on viesti murhaajalta, Lintumieheltä.

– Keneltäpä muulta, nimettömänä pysyttelevä kyläläinen sanoo. – Kyseessä on varmasti sairas henkilö, ja ainakin minua pelottaa.

Jotkut kyläläiset liittävät tapahtuman vanhaan legendaan Mawnan Smithin Lintumiehestä, joka viimeksi nähtiin seitsemänkymmentäluvulla. Sen näyttäytymisen sanotaan merkitsevän kuolemaa.

Poliisi on vaitonainen eikä anna tietoja tutkinnasta.

– Esitutkinta on yhä kesken. Kyseessä on kuitenkin henkirikos, tutkintaa johtava rikostarkastaja Paul Diggins kommentoi Evening Starille. – Cornwallin poliisi tekee parhaansa, että rikos selvitetään nopeasti.

Moni Cornwallissa muistaa taannoisen merenneitomurhan, joka kuohutti koko Britanniaa. Ihmiset pelkäävät, että jotain yhtä pahaenteistä on nyt menossa Mawnan Smithissä.

Rikostarkastaja Diggins saa jälleen työtoverikseen suomalaisen profiloijan, Antti Honkasen, joka pyörittää Cornwallissa Trennan kartanohotellia. Jos Diggins aiemmin olisi viimeiseen asti toivonut miehen pysyvän poissa tontiltaan, nyt hän suorastaan vaati pomoltaan suomalaismiehen apua. Heistä oli tullut edellistä rikosta ratkoessaan peräti ystäviä!

Murhayrityksiä tulee kohta lisää, ja niiden kohteena on ihmisiä laidasta laitaan, mukaan lukien kylän oman kartanon omistaja, paroni Robert Boscawen, jonka kanssa Antti on niin ikään ystävystynyt. Poliisi on ymmällään murhaajan motiiveista ja arvoituksellisista lappusista, joita tämä jättää uhreistaan löydettäviksi, ja jotka vihjaavat uhreja tulevan päivittäin lisää. 

Ai että nautin Lintumiehestä! Aivan parhaimmistoa vuoden ensimmäisellä puoliskolla kuuntelemistani dekkareista! Niin taitavaa pyörittelyä ja juonen kieputtelua, enkä todellakaan arvannut kuka murhaaja on, ennen kuin Griffiths halusikin lukijan sen jo itse päättelevän. 

Griffiths kehittyy kirja kirjalta, ja Lintumies on jo aivan maailmanluokan jännitystä. Myös Cornwall, jonne Griffiths on asettunut asumaan, näkyy kirjoissa vahvasti mukana ja on tervetullutta vaihtelua skandinaavisille maisemille.

Tässä linkit juttuihin aiemmin lukemistani Griffithsin kirjoista, siinä järjestyksessä kuin ne ovat ilmestyneet. Antti Honkanen on niissä kaikissa mukana. Aivan ensimmäinen kirja, Punainen piru ja valkoinen enkeli, on minulta lukematta. 

Trennan sokkelo (tapahtuu Trennassa ja tuo Antin kartanoon)

Murha tunturissa (Suomen Lappiin sijoittuvan adventtikirjan alkupostaus, osat 1-4)

Murha tunturissa (adventtikirjan loppupostaus, osat 5-24)

Meren syliin (#1 Cornwall-mysteeri)

Kirjasomessa vietetään perinteisesti Dekkariviikkoa näin kesäkuun toisella viikolla. Tapahtumaa organisoi tänä vuonna Kirsin kirjanurkka. 

Kirjan jos toisenkin -blogissa tulossa viikon mittaan vielä kaksi muuta juttua.

Dekkariviikolla mukana myös juhlavuottaan viettävä Suomen dekkariseura.

2 x kotimainen dekkari - Kaarina Griffiths: Meren syliin

Kaarina Griffiths: Meren syliin

Cornwall-mysteeri #1
Otava, 2023
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 12 h 29 min

Naivistinen taidemaalari Kaisla Aalto tunsi tipahtaneensa taksista kuin toiseen maailmaan. Niin erilaisia olivat hänen kotinsa Helsingin Kalliossa ja tämä St. Serenen pikkukylä, jonka reunamilla meri velloi lyijynharmaana ja navakka tuuli heilutteli satamaan ankkuroituja kalastusveneitä. Paikka, jossa hän viettäisi apurahan turvin seuraavat kolme kuukautta, näytti kaikin puolin suloiselta, kuin suklaarasian kansikuva.

Samoihin aikoihin Kaislan kanssa kylään saapui Emma Patell, ei kovinkaan arvostetun iltapäivälehden toimittaja Lontoosta. Pubissa hänet tunnettiin ennestään, ja mietittiin minkä haaskan perään rikostoimittaja nyt oli St. Sereneen tullut. 

Emma päätyy Kaislan kämppikseksi ja yhdessä rannalla patikoidessaan, pubin koiran Buddyn mukaan lainattuaan, he löytävät vanhasta salakuljettajien luolasta kuolleen naisen. 

Lattialla makasi merenneito – nainen, jolla oli kalaverkosta ja simpukoista tehty pyrstö. Simpukoita ja näkinkenkiä oli satoja vieri vieressä. Valo leikitteli niiden hienoilla kuvioilla ja helmiäispinnoilla. Se leikitteli naisen pitkillä hiuksilla ja oranssilla meritähdellä, jota hän piteli käsissään. Näky oli samalla kertaa sekä maaginen että kauhistuttava.

– Merenneito, Kaisla kuiskasi.

Emma puhkesi hermostuneeseen nauruun, joka kimpoili kaikuna luolan seinistä.

– Ei se ole merenneito. Ihminen se on. Toivottavasti se ei ole…

Sitten hän tuntui tajuavan, mitä oli sanomaisillaan ja ryntäsi hahmon luo.

– Ei, helvetti. Se on Amanda! Emma ravisteli naista.

– Oletko sinä ihan varma? Täällä on niin pimeää, ehkä se on joku muu.

– Ei se voi olla kukaan muu. Tiedän kyllä miltä Amanda näyttää. Ei helvetti, sitä on lyöty päähän! Kaikki on, helvetti, ihan veressä!

– Onko se… Onko Amanda siis… Kaisla nieleskeli. Hän oli valahtanut täysin turraksi.

– On! Pulssia ei tunnu. Kaisla, tämä on Amanda! Amanda on kuollut! Emman kauhistunut huuto viipyili kaikuna luolassa: Kuollut, kuollut, kuollut!

Kaislaa kylmäsi. Näky hänen edessään oli makaaberi mutta samalla kiehtova. Se vetosi jollain oudolla tavalla hänen taiteilijan mieleensä­. Nainen lepäsi silmät ummessa kalliovuoteellaan. Hänen hiuksensa oli aseteltu kahden puolen kasvoja ja paljaiden rintojen peitoksi. Hänen päähänsä oli laitettu merilevästä tehty seppele. Sen alta valunut verinoro oli muodostanut luolan lattialle tumman läiskän. Naisen ihossa oli sininen vivahde. Hän oli selvästi kuollut. Kaisla värisi.

Kuka teki tällaista? Millainen ihminen? Ja oliko se ihminen vielä täällä?

Rickyn ja hänen vaimonsa Dollyn pitämässä pubissa olikin jo kaipailtu sen työntekijää, Amandaa.  

Rikostarkastaja Paul Diggins sai murhan tutkinnan johtaakseen. Epäiltyjä oli monia, sillä aluksi niin ihanaksi ja kaikkien rakastamaksi kuvatulla Amandalla tuntui olevankin lukuisia vihamiehiä. Kun tapaus ei ottanut edistyäkseen toivotulla tavalla, poliisijohtaja Bradford ilmoitti, että korkeammalta taholta oli tullut tieto uuden henkilön liittymisestä tutkintaan. Normaalisti Diggins otti mielellään apua vastaan, mutta tuo suomalainen profiloija Antti Honkanen olisi saanut pysyä poissa! Viimeistään nyt nekin uteliaat toimittajat jotka eivät olleet vielä tulleet sotkemaan murhatutkintaa, rientäisivät paikalle parin vuoden takaisen Trennan kartanon tapauksen takia. Muutenkin mies oli päässyt hänen ihonsa alle.

Antti Honkanen, joka oli tullut viettämään välivuotta psykologian opinnoistaan Suomessa, oli jäänyt muutaman mutkan kautta Cornwalliin pyörittämään Trennan kartanohotellia. Paul Digginsiin hän oli tutustunut Trennan kartanossa tapahtuneen rikoksen yhteydessä, ja Diggins tuntui inhoavan häntä syystä josta Antti ei ollut täysin varma. Nyt tämä saisi vain tulla toimeen hänen kanssaan, sillä heillä oli kohta enemmänkin murhia ratkottavana.

Minä todella pidän näistä Kaarina Griffithsin dekkareista, eikä tämäkään ole poikkeus. Oli myös kiva tutustua taas lisää Anttiin, joka on ennestään tuttu sekä Trennan sokkelosta, että Murha tunturissa -adventtikirjasarjasta. 

Yksi kritiikin kohdekin minulla on, nimittäin runsas darling, honey, handsome ymv sanojen käyttäminen repliikeissä niin runsaasti tuntui oudolta, vaikka britit niin tekisivätkin. Tämä johtunee siitä, ettei niitä ole käytetty kovinkaan paljon lukemissani suomennetuissa brittikirjoissa, ja silloinkin ne on käännetty suomeksi, jolloin se satunnainen "kultaseni" tai "komistus" ei ole pistänyt korvaan. Näiden määrää karsisin seuraavasta osasta. Jota muuten odotan mielenkiinnolla!

***

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää

Otava, 2022

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 15 h

True crime -podcasteja tekevä toimittaja Saana Havas herää useimpina aamuina miesystävänsä, keskusrikospoliisin tutkijan Janin vierestä. He eivät olleet sopineet yhteenmuutosta, ainakaan vielä, mutta piipahdus omassa kodissa tuntui kuin eräänlaiselta varikkopysähdykseltä, vain uudet vaatteet laukkuun ja hetki omissa ajatuksissaan. Tähän tulee kuitenkin muutos, kun Saanalle tarjotaan uutta aihetta podcastiin. 

Poliisilla oli kädet täynnä töitä, eivätkä he ole enää vuosiin tehneet mitään vuonna 1998, toisin sanoen yli kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen henkirikoksen selvittämiseksi. Tuolloin murhattu 17-vuotias tyttö oli Heta Weckmanin pikkusisko Inga, joka oli löydetty erämaasta, Angelista, kuristettuna ja silmät puhkottuina. 

Vuosia sitten Heta, joka on itse juristi, oli yrittänyt tutkia tapausta itse, eikä ollut saanut oikein mitään kasaan. Hän oli myös palkannut yksityisetsivän, jonka tulokset olivat jääneet yhtä laihoiksi. Nyt Heta lähestyi Saanaa kuin viimeisenä oljenkortena toivoen, että tämä ulkopuolisena näkisi jotain, mitä he eivät olleet huomanneet.

Saana ei haluaisi herättää naisessa turhaa toivoa, mutta samalla hänen oma uteliaisuutensa herää. 

Hän tietää jo nyt, että tarttuminen Angelin murhamysteeriin veisi häneltä kaiken: ajatukset, ajan ja levollisuuden. Tilalle tosin tulisivat innostus, kihisevä uteliaisuus ja energia. Tarttuminen uuteen juttuun on kuin huumetta. Ensin pientä flirttailua perustiedoilla, sen jälkeen penkomista ja syvempää tutustumista arkistoihin, lopulta tapaukseen liittyvien ihmisten kohtaaminen. Haastattelut ovat koko tarinan kannalta se oleellisin vaihe. Lempeät yritykset saada ihmiset jakamaan asioita, joista he eivät välttämättä ole puhuneet edes poliisille. Asioita, joiden avulla Saana saattaisi saada kiinni jostain mikä veisi eteenpäin. Asioita, jotka olisi mahdollista kuulla ainoastaan matkustamalla paikan päälle Inariin, Suomi-neidon kasvojen kohdalle. Napapiirin takana odottaa aivan omanlaisensa Suomi. 

Kun Saana matkustaa pohjoiseen ja alkaa jututtaa ihmisiä podcastiaan varten, käy kuitenkin ilmi erilaisia asioita, kuin mitä Saana oli osannut odottaa. Heta ei ole selvästikään puhunut hänelle aivan täyttä totta kaikista tärkeistä seikoista. Esimerkiksi se, että Inga tapaili jotakuta poikaa, on salattu häneltä täysin, eivätkä muutkaan hänen haastattelemansa ihmiset ole halukkaita puhumaan suutaan puhtaaksi. 

Vaikka Ingan murhasta on niin pitkä aika, ihmisten ajatuksiin palaa menneet tapahtumat, kun toinen nuori tyttö, niin ikään 17-vuotias Silja Kari, katoaa. 

Myskiksi kutsuttu poliisi Seppo Laitinen oli ollut nuori, juuri uraansa aloitteleva poliisikloppi Ingan kadotessa, nyt hän on jo rutinoituneempi. Uuden murhan myötä myös KRP:n katse kääntyy kohti pohjoista, ja Jan otti lennon Ivaloon heti kun mahdollista. Toki häntä huolestutti myös Saanan turvallisuus. 

Saana itse pohti paljon omaa historiaansa ja vanhempiensa suhdetta ennen hänen syntymäänsä. Hän näki, että ainoa keino voida antaa itsemurhaan päätyneelle äidille anteeksi oli tutustua äitiin sellaisena, kuin tämä oli ollut ennen kuin Saana syntyi. Auttaisi paljon, jos isä suostuisi puhumaan asioista, kertomaan mikä johti siihen, että äiti ja Saana jäivät Helsinkiin, kun isä karkasi synnyinseuduilleen pohjoiseen. Isän ratkaisu tuntui Saanasta raukkamaiselta, paeta sillä tavoin vastuuta ja jättää heidät. 

Harvasanaisella isällä oli taipumus sulkeutua lopullisesti, kun Saana yritti puhelimessa johdattaa keskustelua menneisiin, joten, kun Saana nyt muutenkin matkaisi pohjoiseen, hän päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen ja kohdata isänsä kasvokkain. Jospa hän itse voisi sen jälkeen nähdä mustavalkoisen sijaan enemmän harmaan sävyjä.

Kirjassa oli jälleen hyvin rakennettu, kiinnostava juoni. Ehkä tapahtumien sijoittuminen pohjoiseen ja tietynlainen ilmapiiri vaikutti osittain siihen, että minulle tuli vahvasti mieleen Saija Kuuselan Nea Guttorm -sarja. Sanna Majuri myös lukee molemmat sarjat. 

Saanan tutkimusten tiivistäminen olisi tehnyt kirjalle hyvää, ja silti tuon kiehtovan tunnelman luomiseen olisi jäänyt riittävästi tilaa. Se, että pohjoisen elämäntyyli on verkkaisempaa kuin ruuhka-Suomessa, ei tarkoita sitä, että jännityskirjan tapahtumien tahtia pitää suhteessa hidastaa. Hyvä esimerkki tästä on tv-sarja Poromafia.

Äänikirjan lopusta puuttuivat kokonaan kirjailijan loppusanat, jotka näin sattumalta, kun varmistin yhtä asiaa aivan kirjan viime sivuilta. Loppusanoissa oli kiinnostava paljastus jatkosta, tässä niistä vain osa.

Jäin miettimään, että tapahtuuko useinkin niin, että kun äänikirja loppuu töksähtäen kuten nyt, todellisuudessa sieltä puuttuvat printtikirjan loppusanat... 

Kiitos myös lukijapalautteista, joita olen saanut pitkin matkaa. Ne merkitsevät paljon <3 Olen saanut sen verran paljon kyselyitä, että paljastettakoon jo nyt: Saana Havas -sarja jatkuu vielä tämänkin kirjan jälkeen. Ensi viikolla, kun tämä käsikirjoitus lähtee painoon, pakkaan laukkuuni villapaidan, kumisaappaat ja hellevaatteet, sillä koskaan ei tiedä millainen Suomen kesä on. Otan mukaan tyttäreni, hyppäämme bussiin ja sen jälkeen vielä lauttaan. Lähdemme yhdessä tutkimaan paikkaa, jonne seuraava tarina sijoittuu. Se on paikka, jossa olen viettänyt lapsuuteni kesiä. Paikka, joka on säilynyt lähes muuttumattomana kaikki nämä vuodet. Saari, jonne on helppo kuvitella paljon salaisuuksia.

Seuraavaa osaa ei tarvitse pitkään odotettaa. E- ja äänikirja ilmestyvät 19.6 ja ajankohtakin sijoittuu juhannukseen, ihanaa!

Täällä Tampereen kyljessäkin lunta sataa harva se yö, edelleen huhtikuun lopussa, mutta juhannuksena on toivottavasti lämmintä!

Kaarina Griffiths: Murha tunturissa 5-24

 

Kaarina Griffiths: Murha tunturissa

Joulukalenterikirja, osat 5-24

Lindo, 2021

Lukija: Anssi Niemi

Kesto: Aloitus ja lopetus reilu tunti, osat 2-23 ~20-35 min

Ailun noitarumpukurssi oli houkutellut hyvin väkeä Koillis-Lapin Ämmänkuruun, jonne hän yhdessä Valkeapään sisarusten ja heidän isänsä kanssa oli perustanut Saamelaisen Kurssikeskuksen. Kurssi oli ollut menestys, mutta sen päätyttyä Ämmanrannan avannosta löytynyt ruumis ei välttämättä ollut hyvää mainosta. 

Alun tapahtumista voit lukea pidemmin aloituspostauksestani. 

Rikoskomisario Heikki Tuunanen oli otettu siitä, että etelässä rikospoliisina työskentelevä Saana Valkeapää oli pyytänyt häntä työkeikalle Inarin poliisiin, auttamaan kurssikeskuksessa tapahtuneen kuolemantapauksen selvittämisessä. Saana itse oli jäävi osallistumaan poliisitutkintaan ainakin toistaiseksi, sillä hän oli ainakin teoriassa epäilyksen alainen, siinä missä kaikki muutkin Ämmänkurun työntekijät ja noitarumpukurssille osallistujat.

Saana halusi kuitenkin luottomiehen lähelleen, että voisi seurata jutun selvittämistä taka-alalla. Paikallinen poliisi oli ylikuormitettu ja otti kuulemma mielellään väliaikaista apua vastaan. Tuunanen mietti, miten paljon Saana oli käyttänyt suhteita hyväkseen, että sai hänet juttuun mukaan. Nainen halusi epäilemättä keissin selvitettyä pian, koska hän oli tuntenut uhrin ja koska rikos oli tapahtunut hänen kotipesässään. Ja sehän ei ollut kovin hyvää mainosta perheen uudelle kurssikeskukselle. 

Tuunanen oli viisissäkymmenissä, raamikas, kalju, perinteinen äijätyyppi. Heillä oli Saanan kanssa takana jo vuosia yhteistä työhistoriaa, vaikka nainen olikin nykyään lainassa KRP:llä, onneksi vain määräaikaisessa projektissa. Saana oli reilu pomo ja vaarallisen kaunis nainen, eikä Tuunanen sitä kieltänyt, etteikö olisi Saanasta kiinnostunut. Välillä tuntui että nainen jopa flirttaili hänen kanssaan, mutta samaan aikaan hän oli varautuneen oloinen. Jospa hän nyt onnistuisi tekemään Saanaan vaikutuksen, ehkä kuuluisa Lapin taika edesauttaisi heidän lähentymistään.

Tuunasta kutkutti päästä pitkästä aikaa mukaan oikeaan murhatutkimukseen. Ei heillä Räisälässä oikeilla murhilla "herkuteltu", pari vuotta sitten hän oli ollut mukana kun vanhainkodista oli löytynyt ruumis ja oli ollut hienoa päästä kunnolla käyttämään älynystyröitään. 

Kurssikeskuksessa Saana vei hänet ensimmäiseksi jääbaariin ja se olikin Tuunasen mielestä hieno paikka. Kaikki oli tehty jäästä, baaritiski, pöydät, penkit, jopa snapsilasit. Tilan keskelle oli rakennettu upea, yli metrin mittaisista jääpuikoista koottu kotamainen lyhty jossa loistivat kynttilät. Niitä ei ollut helppo irrottaa läheisestä kalliosta ja Saana harmittelikin, että yksi oli kateissa. Varmaan joku humalainen asiakas oli sen tempaissut mukaansa.

Annoin sarjan osille kolmesta viiteen tähteä. Mielenkiinto pysyi kyllä hyvin yllä ja yllätyksiä tuli vastaan riittävissä määrin. Joulukalenterimalli oli hauska ja keskimäärin vajaan puolen tunnin mittaiset osat sopivia kerralla kuunneltaviksi. Itselleni muodostui tapa kuunnella kirjaa aina sängyssä nukkumaan mennessä ja siitä tulikin oikein kiva tapa päättää kulunut päivä. Nyt kun kirjoitan tätä 25.12, voi olla että tunnen vieroitusoireita tästä iltarutiinistani. 

Kirjan sijoittuminen Lappiin oli ainut oikea vaihtoehto. Lapin eksotiikka noitarumpuineen, Stallu-petoineen ym loi sille täydelliset puitteet. Minulla ei ollut mitään järkevää, perusteltua ajatusta siitä kuka murhaaja voisi olla. Ainoa kritiikkini kirjasta onkin se, että murhaajan henkilöllisyys ja motiivi aukenivat lukijalle lopussa kertarytinällä, eikä niitä olisi voinut mistään matkan varrella oikein päätelläkään. 

Kirjassa on mukana tuttuja henkilöitä Griffithsin kahdesta aiemmasta dekkarista. Olen lukenut niistä Trennan sokkelon jonka päähenkilö Antti osallistui rumpukurssille. Punainen piru ja musta enkeli -kirjasta tuttuja ovat Saana ja tämän silloinen työpari Tuunanen, jonka kanssa he selvittivät vanhainkodissa tapahtunutta murhaa. Tämä oli mielestäni erittäin ovela tapa jatkaa aiemmin kirjoitettujen, toisistaan irrallisten dekkareiden päähenkilöiden elämää. Lisäksi tuntuu siltä, että jos Griffiths tämän jälkeen jatkaa Saanan ja Heikin parissa, olen tämän kirjan myötä tutustunut heihin niin hyvin, että voisin jatkaa suoraan seuraavaan osaan. Olisikin kiva tietää, oliko kirjailijalla jo Trennan sokkeloa kirjoittaessaan ajatus kirjoittaa kirja, jossa kahden aiemman kirjan henkilöt tuodaan yhteen? 

Kaarina Griffiths: Murha tunturissa, osat 1-4

Kaarina Griffiths: Murha tunturissa

Joulukalenterin luukut 1-4/24

Lind & co, 2021

Lukija: Anssi Niemi

Ailun noitarumpukurssi oli houkutellut hyvin väkeä Koillis-Lapin Ämmänkuruun ja se tuntui lupaavalta, sillä hänellä oli tavoitteena saada kursseista tulonlähde. Ensimmäisen kurssin osallistujat olivat lähinnä paikallisia yrittäjiä ja henkilöitä joilla oli kiinnostusta kansanperinteisiin ja jotka olivat kuulleet kurssista viidakkorummun kautta. Ailu piti kielikuvaa erittäin sopivana. 

Pieni pyöreä Hilla Romppainen oli Rovaniemellä asuva freelancetoimittaja joka veti radiossa Lapin homot ja muut möröt -nimistä makasiiniohjelmaa. Hän kertoi saavansa paljon vihapostia suorasukaisuudestaan. .  

Harmaalettinen Reetta Uimonen oli kansanmusiikin opettaja Sibelius-Akatemiasta. Bigga Sarre oli ivalolainen kirjastonhoitaja, shamaanisukua, kuuluisan Erik Ilveksen tytär. Isä ei hyväksynyt naista seuraajakseen eikä moni muukaan voinut nähdä naista lapinnoitana, siitä muistutti myös kurssikeskuksen keittäjän, Laina Ahvenkarin vihamielinen suhtautuminen Biggaan.  Inka Raatikka oli omissa oloissaan viihtyvä huskyvaljakkoyrittäjä, Meeret Magga taas joogaopettaja.

Muutama mieskin oli kurssille päätynyt. Antti Honkanen on Englannin ja Suomen väliä kulkeva kriminaalipsykologi jolla on myös osuus brittiläisessä kartanohotellissa.  Hän oli tutustunut Saana Valkeapäähän Lontoossa jolloin Saana oli kertonut hänelle noitarumpukurssista, sillä Antti oli kolttasaamelaisten sukua. Antille taas sopisi hyvin viettää Saanan kanssa enemmänkin aikaa, sillä tämä on kaunein hänen näkemänsä nainen. Ämmänkurussa Antti oli ystävystynyt myös Saed Semekon kanssa, joka oli kansanperinteentutkija Keniasta. Kylpylähotelliyrittäjä Jaakko Mutka osoittautui hieman rasvaisen oloiseksi vitsiniekaksi.

Kurssi oli yhteistyöprojekti tutun poroisännän Niila Valkeapään ja tämän lasten, edellämainitun Saanan sekä Sampsan kanssa. He olivat hankkineet vanhan, tyhjäksi jääneen koulurakennuksen ja kunnostaneet siitä Saamelaisen Kurssikeskuksen jossa toimi myös jääbaari. Heillä kaikilla oli omat roolinsa. Niila oli rahoittanut hankkeen ja Ailu vastasi kurssitarjonnasta, markkinointia he hoitivat yhdessä etelään keskusrikospoliisin tutkijaksi  lähteneen Saanan kanssa ja Sampsa toimi jokapaikanhöylänä. 

Noitarumpukurssiin kuului oheisohjelmaa, kuten workshop muinaisuskosta ja siihen liittyvä riitti jota tuli pitämään paikallinen noita (ja ensihoitaja) Uddi Köngäs. Lämmintä päälle, lumikengät jalkaan ja ryhmä koolle kotaan, mikäs sen hauskempaa?

- Mutta mitä kaikkea se Uddi höpötti transsissa? En saanut siitä oikein selvää, Antti sanoi. - Taisi puhua ainakin osittain saamea. Tuntui että se oli jotakin merkittävää, kun tunnelma muuttui loppua kohden. Sinä Bigga osaat saamea, mitä se oli?

Bigga ei näyttänyt kovin halukkaalta vastaamaan. 

- Uddi puhui Ylisestä ja Alisesta, sen verran minäkin ymmärsin vaikken paljon saamea puhukaan, Meeret sanoi.

- Se sanoi, että joku läsnäolijoista joutuu pian Aliseen, Bigga sanoi. - Ja sen jälkeen kutsui karhua meitä suojelemaan. 

- Mitä? Että joku meistä kuolee, niinkö? Inka näytti pelästyneeltä. 

- Hyi, älä viitsi Bigga. Minulla menee kylmät väreet selkäpiissä, Hilla parahti. 

Uddi osoittautuu olevan valitettavan oikeassa. Kun Saed kurssin lähestyessä loppuaan vihdoin päättää uskaltautua kastautumaan avannossa, neliasteinen vesi ei ole pelottavinta mitä avannosta löytyy. Edellisillan jälkeen pintaan oli muodostunut ohut jääkerros, jonka läpi näkyi naisen kasvot ja veden levittämät hiukset. 

Rikoskomisario Kuura Jänkälä, Saanan entinen koulukaveri, oli Tunturi-Lapin poliisissa ja tuli tutkimaan tapausta apunaan nuorempi konstaapeli Kalevi Sieppi. Saana olisi halunnut päästä mukaan tiimiin, mutta oli harmillisesti väärällä puolella, epäiltyjen joukossa. Niinpä he Antin kanssa löivät päänsä yhteen ja pohtivat tapahtunutta.

Hillaa varoitettiin julkaisemasta mitään murhasta, ettei vahingoita poliisin työskentelyä paljastamalla tekijälle, mitä poliisi oli saanut selville. Muttei aikaakaan, kun Lapin Kansan verkkosivuilla kirkui jo raflaava otsikko Saedin tekemästä löydöstä.

Kirjasta ilmestyy yksi osa jokaisena perinteisenä joulukalenteripäivänä, eli yhteensä 24 osaa. Mietin miten tästä kirjoittaisin ja päätin tehdä eräänlaisen esittelyjutun muutaman osan jälkeen, niin että jos kuulit tästä vasta nyt, ehdit vielä hyvin mukaan. Ensimmäinen osa kesti reilun tunnin, seuraavat 20-30 minuutin verran. 

Olen lukenut yhden Kaarina Griffithsin kirjoittamista dekkareista, nimeltään Trennan sokkelo josta juttua linkissä. Siinä oli vilisemällä käänteitä ja pidin siitä todella paljon, joten otin mieluusti kuunteluun myös tämän 'joulukalenterikirjan'. Mikä on kiinnostavaa, murhaa tutkimaan päätyy Griffithsin Punainen piru ja musta enkeli -kirjasta tuttu Saana ja Trennan sokkelon päähenkilö Antti. Saa nähdä saako heidän yhteistyönsä jatkoa tulevaisuudessa.

En erityisemmin pidä Anssi Niemen äänestä tai lukutyylistä, mutta siitä huolimatta odotan kyllä innolla että saan avata seuraavan luukun!

Kaarina Griffiths: Trennan sokkelo

Osallistun jutulla kirjablogistien naistenviikkotapahtumaan. Huomenna esittelyssä kesäinen rakkausromaani ja Kirstin nimipäivänä on tulossa vielä juttua erään Kirstin kirjoittamasta kirjasta.

Kaarina Griffiths: Trennan sokkelo

Taika Tarinat, 2020

280 sivua

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Antti piti taukoa psykoterapian opinnoistaan Suomessa ja oli pestautunut puhelinmyyntihommiin Skotlantiin. Vuosi lipevän nilkin roolissa ja hän oli saanut tarpeekseen kiukkuisista asiakkaista. Suhde skottityttöönkin oli aika päättää, joten Antti otti vastaan ensimmäisen pestin mitä vuokratyöfirman tyttö tarjosi, ja mikä parasta, Skotlannin sateet sai vaihdettua Cornwallin aurinkoon ja surffirantoihin.

Trenna Manor oli juuri sellainen graniittilinna, joka teki vaikutuksen sen pihaan ensimmäistä kertaa saapuvaan. Sen joka nurkassa seisoi pieni, pykäläreunainen torni, muratti kipusi sen seiniä tuuheana mattona ja korkeat, moniruutuiset ikkunat peilailivat iltaruskoa ja korkeana kaartuvaa taivasta. Kaukana kartanon vasemmalla puolella, lammaslaidunten takana, päilyi punakultainen meren ulappa. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta tämä oli kuin elokuvan lavaste. Ei ihme, että kartano oli täynnä bed & breakfast -vieraita. 

Kartanoa pyörittivät lady Elisabeth ja sir Anthony, palvelusväkenään omat kolmekymppiset lapsensa, kaksoset Helen ja Henry. Siis köyhtynyt aatelissuku, joka yritti saada kartanonsa tuottamaan. He teeskentelivät entistä loistoa ja kitkuttelivat kulissien takana miten kuten eteenpäin, niin kuin monet muutkin aateliset Britanniassa. Kartanossa vallitsi outo tunnelma, lady oli selvästi kireä, kaksoset parilla sanalla kysymyksiin vastaavia ja hermostuneen oloisia. Ystävyys Helenin kanssa alkoi silti puoliväkisinkin, ei ollut ketään muutakaan kenen kanssa töiden lomassa jutella, sillä Henry oli vielä siskoaankin hiljaisempi. Helen odotti selvästikin lasta, mutta sen Antti ymmärsi olevan erityisen kielletty puheenaihe.

Kaikilla kartanoilla on omat kummitustarinansa, Trennassa se oli koirapäinen lapsi jota oli pidetty lukkojen takana vinttikerroksessa. Lapsen haamu näyttäytyi aina jos oli odotettavissa jonkun perheenjäsenen kuolema.

Sir Anthony oli pitkällä työmatkalla, eikä Antti tavannut miestä pariin ensimmäiseen viikkoon. Ja sitten kun tapasi, löysi tämän kuolleena, verilammikossa kirjaston lattialla haulikkoa hyväilemässä. Haulikolla ei kyllä kukaan ammu itseään takaraivoon oli selvää, ja kun kirjaston seinältä oli kadonnut arvokas taulu, alettiin tapausta tutkia ryöstömurhana. Asioiden todellinen laita selvisi Antille pian, kartanossa tehtiin omistajajärjestelyjä ja Antti jäi yhdessä kaksosten kanssa hotellin johtoon. "Kuunnelkaa tarkkaan. Meidän pitää nyt puhaltaa yhteen hiileen, niin että tämä päättyy onnellisesti. Teidän täytyy tehdä täsmälleen, niin kuin minä sanon, ja kaikki menee hyvin." 

Yhtäkkiä harpattiin ajassa kaksi vuotta eteenpäin ja sitten vasta alkoikin tapahtua...

Kaarina Griffiths on kirjoittanut mainion dekkarin jota luin ahmimalla. Se oli hyvin "syöttävää" luettavaa ~ tiedäthän sen tunteen kun jotain herkkua on ihan pakko ottaa vielä pala jos toinenkin. Juonta punottiin eteenpäin vauhdilla ja käänteitä riitti. Juonena tällainen kudelma jossa pieni porukka, vieläpä Trennan kaltaisessa linnassa, varjelee yhteistä salaisuutta oli koukuttava, kun mietit mistä päästä tuo salaisuus alkaa vuotaa, onko joku muita heikompi lenkki, tuleeko uusi murha ja niin edelleen.  

Jos jotain kritiikkiä antaisin, niin kirjoitusvirheitä oli jokusia, samoin kerran Sir Anthony oli vaihtunut Arthuriksi, mutta annoin nämä hetkessä anteeksi. Kansi on minusta synkkä, ei pelottava mutta ruma, ei lukemaan houkutteleva. Mieluummin olisin nähnyt kannessa Trennan kartanon synkässä valaistuksessa tai vaikkapa yksityiskohdan labyrintista. Minusta olisi ihanaa suunnitella kirjan kansia! Ehkä rupean sellaiseen ammattiin seuraavassa elämässäni.

Vilkuilin jo vähän Griffithsin esikoisdekkaria Punainen piru ja musta enkeli, jonka lukee äänikirjana Erja Manto. Saatanpa hyvin ottaa sen kuunteluun, sen verran hyvä tämä Trennan sokkelo oli.