Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso

Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso

Gummerus, 2022

Lukija: Vuokko Hovatta

Kesto: 11 h 58 min

1929, Rio de Janeiro

Alina oli matkannut monta viikkoa laivassa Fanni-tädin ja tämän miehen Johanin kanssa päätyäkseen uuteen maailmaan. Hän oli vasta kahdeksanvuotias, äiditön tyttö ja odotti kovasti paluuta Suomen kotiin. Ensimmäisellä koulutunnilla opeteltiin portugalia, ja Alinasta tuntui ettei hän koskaan oppisi kieltä.

Penedo oli suomalaisten siirtokunta, onnela, ja he olivat sen ensimmäisten asukkaiden joukossa. Säännöt olivat tiukat: ei lihaa, ei kahvia, ei alkoholia ei kemiallisia aineita, ei mitään muita lääkkeitä kuin yrttejä. Väki oli jakaantunut kahtia, ikään kuin tiukasti sääntöjä noudattava hoviväki ja harhailijat, jotka muistivat vielä liian hyvin koti-Suomessa naukkaillut pullot ja nahkiaiset. Oli tärkeää valita puolensa, vaikka Fanni ei olisi halunnut. He päätyivät liittymään hoviväkeen, ja saivat sen tähden hyvän rinnetontin jolle rakentaa oma talonsa.

Fanni oli kieltänyt Alinaa menemästä yksin joenrantaan, sillä virta saattoi viedä vaikka hevosen mukanaan. Mutta Alina ei voinut mitään sille, että pakanoiksi kutsutut, pyykkiä joelle pesemään tulevat naiset kiehtoivat häntä. Naisten mukana kulki pieni tyttö, jolla oli lyhyet sykeröiset hiukset kuin karhunvadelmat. Rohkea tyttö hakeutui Alinan seuraan ja he ystävystyivät hetkessä. 

Aina kun Alina ei käynyt kotikoulua, hän meni jokirantaan tapaamaan Desiretä. Sana sanalta, äänne äänteeltä, kirjain kirjaimelta Desire opetti Alinalle portugalia. O-kirjain avasi sanojen lopussa suljetun kehänsä U:ksi. U:ksi muuttui myös L. R siirtyi kielen kärjestä rahisemaan kitalakeen, hurina muistutti isän kuorsausta. S soi välillä kapeana kuin hienoilla neideillä, joissakin sanoissa se suhisi leveästi kuin tuuli kaislikossa. Osa äänteistä puhkesi nenän kautta. Aluksi Alinan oli vaikea juoksuttaa äänteitä nenän kautta ulos, ja ensimmäisillä kerroilla sieraimista hyppäsi nasaalin sijaan vain kuivettuneita kikkareita. 

Sitkeän harjoittelun jälkeen Alina tavoitti nenäkielen ja äänteet löysivät oikeat reittinsä. Desiren maailma alkoi avautua hänelle. Kahvintuoksuinen maa, maankuoren kulta, jokisuistojen matelijat, sademetsän korkeimmassa latvassa pesivä grevista, kilejä sieppaava harpyija valkosulat vatsanpeittona. Kuumeinen tanssin poljento, joka teki köyhästä kuninkaan, vaivaisesta terveen. Sormien lomassa kiirehtivät rukousnauhat, puisiin helmiin kuvioidut neitsyet, pyhimyksistä pyhimmät. 

Fanni ei katsonut tyttöjen ystävyyttä hyvällä, ja siirtokunnassa puhuttiin, että Alinan kautta leviää pakanauskonto. Samat pahat kielet puhuivat, ettei tyttö edes ole Fannin ja Johanin, vaan ostettu lapsi. Ostettu vai otettu, kumpi oli pahempi Alina mietti ja oli edelleen pahoillaan siitä, että isä oli antanut hänet Fannin mukaan. Annettu on arvoton, ostettu sentään hintansa väärtti, mutta ei kai isä hänestä kuitenkaan ollut maksua ottanut? Desiren kanssa leikkiessään hän kuitenkin unohti kaiken muun, unohti kotimaan, isän, ostopuheet, tirskuvat ja koppavat johtajan tyttäret jotka eivät halunneet ystävystyä hänen, lahkolaisen lapsen kanssa.

Elämä siirtokunnassa kävi monella tapaa haasteellisemmaksi. Johtaja kiristi sääntöjä, mitään eläinperäisiä tuotteita ei olisi saanut enää käyttää, mutta Fanni leipoi silti salaa pullaa. Todelliset koettelemukset olivat edessä, kun sato meni heinäsirkkojen suuhun ja se oli vasta alkua.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Toisessa Alina on varttuneempi ja lähtenyt siirtokunnasta Rio de Janeiroon. Pidin paljonkin ensimmäisestä osasta, mutta Rioon siirtyminen muutti tarinaa kovasti enkä pitänyt sen käänteissä oikeastaan mistään, sisältö oli kovin surullista. Toisaalta molempien osien elämä onnetonta eri tavoin, mutta alussa oli sentään lapsuuden viattomuus ja Alinan ystävyys paikalliseen tyttöön. Siinä mielessä hyvä ratkaisu, että Alina oli alussa lapsi eikä aikuinen, niin aikuisia rankemmin koskevat tapahtumat suodattuivat lapsen kautta.

Kirjan esikuvana on kirjailijan puolison isovanhemmat, jotka matkasivat ensimmäisten joukossa brasilialaiseen siirtokuntaan. Lopussa on lueteltu myös lukuisia kirjalähteitä.

Kuuntelin viime vuonna vastaavanlaiseen argentiinalaiseen siirtokuntaan sijoittuvan kirjan Maa kuin veri, ja näitä tuli luonnollisesti verrattua. Olin ollut siinä käsityksessä, että Nukkuvan jättiläisen laakso on ellei nyt viihteellisempi niin ainakin enemmän seikkailullinen kirja, mutta käsitys muuttui kyllä kovasti. Molemmat kertovat näistä onneloista karua kuvaa, joka on ilmeisen realistista. 

Sijoitan kirjan ainakin toistaiseksi HelMet-haasteen kohtaan 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole. 

Heinä-elokuun luetut

Hupsista. Juttu heinä-elokuussa luetuista oli jäänyt lähes loppuun kirjoitettuna luonnokseksi, joten julkaistaan se oikealla paikallaan näin tammikuussa '20!

Perinteisesti kesäkuukausina minun tulee luettua paljon, pitkälti sen takia että kauniilla ilmalla ja välillä sadepäivinäkin istuskelen koirien kanssa ulkona paviljongissa. Mitä lämpimempää, sitä enemmän luen. Niinpä heinäkuussa luin viisi kirjaa, samoin elokuussa ja syyskuussakin vielä neljä. Mikäli olisin osallistunut lukumaratoneihin, määrä olisi vielä isompi, mutta tänä kesänä ne jäivät väliin.

Heinäkuu

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta, Maian tarina ****
Katja Lahti: Lasitehdas *****
Suvi Ratinen: Matkaystävä ****1/2
Minna Canth: Työmiehen vaimo ***
Amanda Vaara: Yösähköä (Villa Venla 2) ****

Heinäkuussa tulin vihdoin tarttuneeksi Lucinda Rileyn seitsemänosaisen Seitsemän sisarta -sarjan aloitusosaan, joka käynnistyi näiden adoptiosisarten vanhimman eli Maian tarinalla. Maia on ainoa tytöistä joka edelleen asui Atlantiksessa, heidän hulppeassa kodissaan Sveitsissä. Kirja alkoi adoptioisän, Papa Saltin kuolemasta, jolloin jokainen tyttäristä sai tärkeimmäksi perinnöksi isältään vinkin omasta alkuperästään.

Muistan elävästi, kuinka kerran seisoin Papa Saltin kanssa tähtitornissa. Olin neljätoistavuotias ja naiseuden kynnyksellä. Odotimme kuunpimennystä, joka isän mukaan oli ihmiskunnalle tärkeä hetki ja joka usein toi mukanaan muutoksia.
”Kuule, isä”, minä sanoin. ”Tuotko vielä joskus meille seitsemännen sisaren?”
Kun isä kuuli sen, hänen voimakas ja turvallinen vartalonsa tuntui jähmettyvän hetkeksi. Äkkiä hän näytti siltä kuin kantaisi koko maailman painoa harteillaan. Hän ei kääntynyt, sillä hän suuntasi edelleen kaukoputkea odotetun pimennyksen suuntaan, mutta tiesin silti vaistomaisesti, että hän oli tullut murheelliseksi kysymyksestäni.
”Ei, Maia, en tuo. En ole koskaan löytänyt häntä.”

Maian suvun tarina vei lukijan kauas Rio de Janeiroon, nykyhetkeen sekä 1920-luvulle, aikaan jolloin kaupungin kuuluisaa maamerkkiä, Kristus-patsasta suunniteltiin, sekä Pariisiin jossa patsaan malli varsinaisesti valmistettiin. Todellisena historian henkilönä mukana oli Heitor da Silva Costa, joka vastasi patsaan rakentamisesta Cristo-vuorelle. Maian esiäiti, Izabela Bonifacio, oli juuri kihlautunut, mutta sai tilaisuuden lähteä tutustumaan vanhaan mantereeseen, sillä hänen ystävättärensä oli Heitorin tytär ja koko da Silva Costan perhe matkusti yhdessä Pariisiin. Rakkauden kaupungissa myös Izabella koki romanssin rakastuessaan kuvanveistäjän apulaiseen, Laurent Brouillyyn. Nykyhetkessä Maian oppaana Riossa oli Floriano ja tämän pieni suloinen tytär, sillä Maia joka on ammatiltaan kielenkääntäjä, oli kääntänyt Florianon kirjan. Historiantutkijana Floriano auttoi ja kannusti Maiaa tutustumaan taustaansa 

Olipa upea lukuromaani ja hieno aloitus sarjalle, jota tulen nautiskelemaan palanen kerrallaan. Seuraavaksi ilmestyvä osa on jo viides. Kristuspatsaan rakentamisprosessista oli mielenkiintoista oppia niin paljon, samoin tutuksi tuli myös kahvinviljely haasteineen. Riley on niin taitava kirjoittaja, että sivuja kääntelee lähes huomaamattaan ja niin onkin tiiliskivi vauhdilla luettu!

Katja Lahden Lasitehdas vei mukanaan ja oli minulle täyden viiden tähden kirja. Sen keskiössä on kaksi erilaista ja eri yhteiskuntaluokista tulevaa perhettä. Lasitehtaalla puurtaa Juhani joka haaveilee rakentavansa perheelleen omakotitalon. Vaimo Irina on kampaaja jolla on omat haaveensa. Toinen perhe on varakas suomenruotsalainen, Roger ja Kristiina joka vaivihkaa muuntautui Christinaksi Rogerin naituaan. Perheet kohtaavat kun perheiden nuoret rakastuvat. Mukana tapahtumissa on myös duunariperheeseen osuva lottovoitto. 

Suvi Ratisen Matkaystävä oli ensimmäinen tällä ajanjaksolla lukemistani vanhoillislestadiolaisuuden maailmaan sijoittuvista kirjoista. Niitä on viime aikoina ilmestynyt useita, enkä vielä ole teemaan kyllästynyt. Matkaystävän päähenkilö on nuori nainen joka on irtautunut lapsuudenuskostaan, muuttanut Helsinkiin ja piilottanut kaiken menneisyydestään niin ettei kukaan uusista ystävistä vain arvaa hänen noloa taustaansa. Kun äiti ja muut sukulaiset sekä vanhat ystävät alkavat soitella hänelle kyselläkseen tietääkö hän jotain kadonneesta uskonveljestä Markosta, pulpahtavat lapsuus- ja nuoruusmuistot pintaan. Näistä kahdesta lestadiolaiskirjasta (joista toinen on Katja Kärjen Jumalan huone) tässä käydään ehkä eniten läpi niitä klassisia mitä uskossa olevat saavat ja eivät saa tehdä asioita, kuten kuunnellaan sallittuja musiikkikappaleita ja kulutetaan lähes puhki itse kuvattu sukulaisten häävideo jossa hymyilee maailman komein mies, kun juuri muuta ei monitorista saa katsoakaan. Sekin rissaa kun kaveri saa kymmenellä markalla enemmän irtokarkkeja Siwasta kuin uskossaoleva joka joutuu hakemaan omansa kalliimmalla R-kioskilta, koska kommunistisessa Siwassa ei voi asioida. 

Minna Canthin Työmiehen vaimon luin klassikkohaasteeseen. Siitä pidempi juttu täällä.

Amanda Vaaran Majatalo Villa Venla -sarja sai jatkoa Yösähkön merkeissä. Olen todella ihastunut tähän Niina Hakalahden sivupersoonan chick-lit sarjaan! Kolmas osa ilmestyi lokakuussa ja ahmin sen heti tuoreeltaan. Toivottavasti jatkoa seuraa pian! Yösähköstä löytyy pidempi juttu täällä. Kuvassa näkyvä Orasen Aino Acktė sen sijaan jäi kesken reilun 30 sivun jälkeen. Kävi niin, että sain Jumalan huoneen varausjonosta enkä malttanut laittaa sitä hyllyyn odottamaan...

Miten sujui näinä kuukausina ikioma haasteeni lukea enemmän mieskirjailjoiden teoksia? Voi voi, ihan yhden mieskirjailijan teoksen tulin lukeneeksi, senkin vippilainana kirjaa ennestään tuntematta. Vuoden saldo elokuun loppuun mennessä kokonaista neljä. 

Elokuu

Katja Kärki: Jumalan huone *****
Marja-Leena Virtanen: Kiurun tytär ***1/2
Enni Mustonen: Sotaleski *****
Lasse Nousiainen: Itärajatapaus **1/2
Kyung-sook Shin: Hovitanssija ****1/2

Jumalan huone oli toinen viiden tähden lukuelämys tälle kesälle. Siinä käydään läpi kolmea sukupolvea alkaen 1920-luvulla syntyneestä Ailista, jonka mies kuolee sodassa. Maurikin vie vihille Vieno-siskon, vaikka Aili olisi ollut parempi valinta. Kun väkivaltaiseksi ilmenevä Mauri tappaa vaimonsa ja joutuu vankilaan, Aili hyppää emännän paikalle ja hoitaa talon ja lapset. Näistä nuorin on Maria, joka muuttaa kaupunkiin opiskelemaan ja töihin, mutta käy silti säntillisesti seuroissa joka sunnuntai ja leipoo pullaa, sitä seurojen kanttiinissa kuluu. Mariankin odotetaan löytävän miehen ja saavan oman lapsikatraan, mutta Maria näkee vain Hannun, jolle Maria olisi omasta mielestään parempi vaimo kuin tämän oma. Elsa on 80-luvun lapsi joka leikkasi tukkansa lyhyeksi, kapinoi uskonnollisuutta vastaan ja antoi säännöille piut paut. Lähdettyään Jyväskylään opiskelemaan Elsa löytää punkkariystäviä ja muusikonrenttu poikaystävän jotka luovat vapauden, mutta myös turvattomuuden. Tarinaa kerrotaan eri aikakausilla hyppien (mutta hyvin selkeästi) ja sillä tapaa limittäin, että samoja tapahtumia viedään eteenpäin eri kertojien suulla mikä oli yksi tämän romaanin hyvistä puolista. 

Olen ostanut isälle jo kortin, onnea maailman parhaalle isälle. Kauppojen korttivalikoima ei tunne isä-Maurin kaltaisia isiä. Tarjolla on kortteja vain maailman parhaille, rakkaille, iloisille, tyylikkäille ja kalliin maun omaaville, kalastusta ja autoilua harrastaville hömelöille huumori-isille. Missä ovat isänpäiväkortit niille jotka juovat liikaa, hakkaavat lapsiaan, tappavat vaimojaan ja istuvat vankiloissa?

Kiurun tytär on Marja-Leena Virtasen kuudes romaani, itse olen lukenut häneltä aiemmin Verhon. Kirjassa on kaksi osaa, 50-luvulla Silja on koulutyttö jonka perhettä kohtaa suuri tragedia, jonka jälkeen hypätään Siljan opiskelun aloittamiseen. Lisää Kiurun tyttärestä omassa jutussa täällä.

Enni Mustosen Sivustakatsojan tarinat ovat edenneet Kirsti-tyttären perheen elämässä sotavuosiin. Aviomiehensä Iivon Karjalassa asuvan suvun myötä Kirsti ja heidän Viena-tyttärensä viettävät paljon aikaa itärajalla. Lisää Sotaleskestä täällä.

Lasse Nousiaisen Itärajatapaus valikoitui luettavakseni vippihyllystä lähinnä "onpa ohut kirja, tämän ehdin lukea, vaikuttaa hauskalta ja onpa yksi miehen kirjoittama lisää" -periaatteella. Mustan huumorin sävyttämästä kesälomaseikkailusta Itä-Suomen sukulaisiin vout lukea lisää omasta jutustaan. 

Kun näin Hovitanssijan kustantajan katalogissa maltoin tuskin odottaa, että pääsen sen lukemaan. Kun ei tiedä mitään feodaaliaikaisen Korean hovista, ei oikein osaa odottaa mitään ja toisaalta odottaa paljon! Miten odotukseni täyttyivät, selviää Hovitanssijan omasta jutusta täällä. 

.