Romaaneja meiltä ja naapurista

Hei kanssabloggarit ja mahdolliset muut uteliaat! Tällä kertaa paketissa on neljä romaania, joista kolme on kotimaisia ja yksi ruotsalaiskirjailijan näppikseltä. Ajallisesti liikutaan 1920-luvulta nykypäivään, ja mikä ilahduttaa, tuo kauimmas historiaan sijoittuva Vedenmorsian pysyy siellä tiiviisti koko kirjan ajan, eikä nykytasoa ole. Nykyään tämä on harvinaista herkkua, mutta oikein nautinnollista että saa keskittyä vain yhteen aikakauteen. Sijaintien puolesta taas liikutaan aina Saksaan ja Ukrainaan saakka. 

***

Emmi Maaranen: Vedenmorsian 

Avain, 2025

Lukija: Katja Lukkarinen 

Kesto: 8 h 38 min

Helsinki, 1926

Elsa ja Aada olivat aloittaneet palvelijattarina hienossa huvilassa Helsingissä, jonne Elsa oli tullut paremman elämän toivossa. Huvilan emäntäpiika oli juuri sellainen joka halusi päteä kaikessa, ja määräsi tytöille tehtäviä aamusta iltaan. 

Talon isäntä, kolmissakymmenissä oleva maisteri Rosenberg, joka oli ammatiltaan lakimies, oli äärettömän kiinnostunut hyönteisistä. Huoneiden seinillä oli lasin alla olevissa kokoelmissa perhosia, sudenkorentoja ja kuoriaisia, joita maisteri itse oli kerännyt matkoiltaan. Oli lähes kunniaksi, kun Elsa sai tovin kuluttua luvan pyyhkiä pölyt vitriineistä. Lisäksi hän sai vastuulleen viherkasveista huolehtimisen. 

Elsa ja Aada ystävystyivät ja kävivät vähäisenä vapaa-aikanaan muun muassa elävissä kuvissa, joka oli Elsalle uutta. Aada alkoi kuitenkin pikkuhiljaa etääntyä Elsasta, ilman että Elsa ymmärsi syytä siihen. 

Elsassa alkoi itää haave uudesta, itsenäisemmästä työpaikasta, jossa työ tosiaan päättyisi tietyllä kellonlyömällä, ja samalla tarjoutui mahdollisuus omaan asuntoon. Siellä vieraili usein myös Elsan elämään astellut rakkaus, jonka myötä Elsa odotti saavansa ikioman perheen. Aada taas haaveili lähdöstä Amerikkaan, ja säästi rahaa laivalippuihin. 

Kirja oli ensinnäkin ihana ajankuvaus, ei liian kevyt eli ei viihdekirjallisuutta. Oli muuttuva maailma, kasvava Helsinki uusine kivitaloineen, toisaalta viinatrokarit ja isot luokkaerot. Henkilöt olivat kiinnostavia ja kuuntelin Vedenmorsianta erittäin koukuttuneena tarinaan. Toisekseen koko ajan mukana oli tuo mystinen veden pinnan alla oleva nainen, selvästi ruumis, mutta kenen, ja mitä hänelle on tapahtunut? Nainen puhuu omalla vuorollaan minämuodossa, koko ajan selvemmin, ja kun hänet löydetään merestä, aletaan myös rikosta tutkia, sillä on tapahtunut murha. Kirja ei ole dekkari, mutta siinä on oivallinen jännite.

***

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka 

Otava, 2025

Lukija: Krista Kosonen 

Kesto: 12 h 39 min

Suurenmoinen matka suuntautuu Saksaan, ja ajankohta on toinen maailmansota. Itse Hitler on kutsunut ryhmän suomalaisia rouvashenkilöitä tutustumaan uljaaseen Saksanmaahan, jonka eteen valitut naiset ovat antaneet joko poikansa tai puolisonsa. Useimmat matkaan lähteneistä, kuten päähenkilö Alma, ovat haltioissaan kaikesta kokemastaan kun heitä kuljetetaan eri puolilla Saksaa, mutta myös kriittisempi soraääni kuuluu. Samalla lukijalle paljastetaan toista todellisuutta, kun joidenkin tie viekin makoisan illallisen sijaan samaan aikaan kohti keskitysleiriä. Tämä luo onnistuneesti juuri sitä mitä näkökulmaeroilla haetaankin. 

Nykyhetkessä Ilona on toiminut lentoemäntänä jo parikymmentä vuotta, joten siinä missä saksanmatka oli isoäidille ainutlaatuinen elämys, on se Ilonalle työtä ja arkea. Välillä siihen kuuluvat kiire, koneen ahtaus ja yöpymishotellien tukkeutuneet viemärit, välillä kivojen mutta alati vaihtuvien työkavereiden seura. 

Yksityiselämässä riittää huolia, etenkin jo kotoa muuttaneen pojan tähden. Tämän venäläinen isä ei ole juuri koskaan ollut kuvioissa, mutta poikaa on silti ryssitelty eri tahoilta. Kun sen tekee jälleen tyttöystävän isä, kiehahtaa pojan sisimmässä niin, että hän karkaa Ukrainaan ja pyrkii rintamalle. 

Vuoksenmaa osaa kirjoittaa niin, että koukutun. Olen kuunnellut myös hänen esikoisensa Pimeät tunnit, joka sijoittui öljykriisin aikaan. Hyvin erilaisia aiheita siis, mutta näitä yhdistää se, että kirjat olisi helppo nähdä elokuvina, jotka menisin mielelläni katsomaan. 

***

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Johnny Kniga, 2023

Lukija: Erja Manto 

Kesto: 4 h 1 min

Agnetan pitäisi kertoa tärkeä asia tyttärelleen Tildalle. Hänellä on ehkä enää muutama viikko elinaikaa, aikaa ei ole siis paljon. Mutta he ovat etäisiä, ja tyttärelle puhuminen on vaikeaa, jos asia on yhtään muuta kuin perus kuulumisten vaihtoa. 

Puhelimessa ei ainakaan voi sanoa, että kuolee pian. Niinpä Agneta kutsuu itsensä viikonlopuksi kylään tyttären luo Tukholmaan. Junamatka Jällivaarasta on pitkä, siinä ehtii miettiä kaikenlaista. Huomaako tytär heti, ettei kaikki ole kunnossa? Vai huomaako harventuneet hiukset ja harmaantuneen ihon vain, kun tietää olevansa kuolemansairas? Mitä jos tytär alkaa itkeä holtittomasti, mitä jos tämä ei itke ollenkaan?

Ruotsalaiskirjailijan esikoista on luettu blogeissa jo paljon. Minulle siihen tarttuminen on kestänyt koska samaan aikaan sekä halusin lukea vaikeasta äiti-tytär-suhteesta, että pelkäsin tarttua aiheeseen. Äitini kuoltua kevättalvella 2022 meillä oli etäiset välit ja, noh, eihän niitä enää millään korjata. Huono omatuntoko se on joka toi äidin uniini aivan jatkuvasti, edelleen näen hänestä usein unia. Ei niissä mitään ikävää tapahdu, emme riitele, emme joudu ikäviin tilanteisiin, mutta onhan se merkki jostain, että hän niissä on mukana ihan jatkuvasti. Äidin ollessa vielä elossa hän oli harvemmin mukana unissani. 

Kirja oli mieleinen, ja toinenkin suomennos on ehdottomasti kuuntelulistallani. Siinä on pääosissa myös saamelaisuus ja pohjoisen luonto, joten erittäin houkutteleva kirja. Kansi vain vaikuttaa siltä, että se tapahtuu lumiseen aikaan, joten odottanee minulla vielä pidemmälle syksyyn. 

***

Emmi Pesonen: Kuvittelin tuntevani

Gummerus, 2025

Lukija: Mirjami Heikkinen 

Kesto: 7 h 16 min

Lotta ja Leo olivat olleet naimisissa yli 20 vuotta, mutta he olivat edelleen toistensa parhaat ystävät. He jakoivat kaiken, niin onnellisimmat kuin kurjimmat asiat, ja siksi he jatkoivat yhdessä vaikka ystävät ympärillä erosivat.

Kesken keväisten juhlien Lotta kuulee vahingossa vessassa keskustelun, josta poimii miehensä nimen, sanoja kuten pettää, ja vihdoin pidemmän lausahduksen: voi Lotta-parkaa, en ole voinut kunnolla katsoa häntä koko iltana. 

Lotta uskoo viimeiseen asti tulkinneensa väärin, mutta kysyessään asiasta Leolta, mies myöntää pettämisen heti. Susanna. Kohta puolitoista vuotta. Lottaa oksetti. Miten sä voit tehdä mulle, lastesi äidille näin?

Lotta kaipasi tilaa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Hän suuntasi perheen kesäpaikkaan saareen, mukanaan vain perheen iäkäs koira. Leo ikävöi häntä lukuisin viestein ja soitoin, joihin Lotta useimmiten ei vastaa. Leon valinta on selvä, hän tahtoo pitää perheen koossa, mutta Lotta ei voi niin vain antaa anteeksi. Sitten hän tapaa aivan sattumalta vanhan opiskelukaverin, jonka kanssa on myös seurustellut silloin nuorena, ja kutsuu tämän saareen.

Pesosen kirja oli mielestäni todella luontevaa tekstiä repliikkejä myöden, ja antoi tapahtumista sellaisen mielikuvan, että kaikki olisi voinut tapahtua ihan oikeasti. Olen lukenut viisi vuotta sitten häneltä kirjan Maailman kaunein sana, ja pitänyt siitäkin. 

2 x laitetaanko lapsia alulle? - Saara Cantell & Camilla Nissinen

Nyt on lisääntymisen aika, ainakin näissä kotimaisissa romaaneissa. 

***

Saara Cantell: Tuulensuojaan

Tammi, 2024

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 10 h 36 min

Avopari Laura ja Henri ovat olleet yhdessä jo kahdeksan vuotta. Kaikki tuntuu olevan elämässä kohdillaan, omistusasunto ja vakituiset työpaikat, joten Laura päättää ottaa puheeksi lasten hankinnan ajankohtaisuuden, mutta saa Henriltä kaikkea muuta kuin odottamansa vastauksen. Kyllä, he olivat tavatessaan olleet samaa mieltä siitä, että lapset ovat tervetulleita. Mutta siinä missä he olivat luopuneet lentämisestä ja lihansyönnistä, Henri oli käsittänyt heidän luopuneen myös maailman liikakansoittamisesta. Laura on tyrmistynyt. Miten Henri saattaa määrittää niin perustavanlaatuisen fyysisen tarpeen kuin oma lapsi, joksikin listaksi plussia ja miinuksia?

”Me puhutaan nyt lapsesta, ei mistään ruokavaliosta tai matkustamisesta! Me puhutaan meidän lapsesta!”

Henri katsoo Lauraa surullisena, kasvoillaan sama kärsivällinen ilme kuin aina silloin, kun hän joutuu selittämään jotakin itseään yksinkertaisemmalle ihmiselle. Laura inhoaa sitä ilmettä.

”Kyllähän sä tajuat, ettei tällaiseen maailmaan voi synnyttää lisää ihmisiä. Tai siis ei varsinkaan Suomen kaltaiseen rikkaaseen valtioon.”

Hetken Laura pystyy vain tuijottamaan avopuolisoaan. Tämä tulkitsee sen ilmeisesti niin, että argumentti on purrut, koska jatkaa aiempaa rauhallisemmin: ”Laura, maapallon kantokyky on ylitetty aikaa sitten. En mä voi mitenkään perustella itselleni, että tekisin ilmastokriisin ja lajikatojen kourissa kärvistelevään maailmaan yhtään uutta kuluttajaa. Mä olen ihan oikeasti ollut siinä käsityksessä, että me ollaan kasvettu tähän päätökseen yhdessä.”

Laura pudistaa päätään turhautuneena.

”Miten sä voit sanoa noin! Musta tuntuu, että mua on huijattu, että kaikki nämä vuodet sä olet antanut mun uskoa, että… että on vaan ajan kysymys, milloin me –”

Huomasin pian kirjan alussa, miten erilaisia olemme Lauran kanssa, mutta toisaalta, jos kirjan hahmoihin samaistuminen on mieleistä, on omasta persoonasta hyvin vastakkaisten henkilöiden näkökulmat yhtä lailla antoisia. 

Lapsena lähes kaikki Lauran ystävät hehkuttivat koiran- ja kissanpentujen söpöyttä, pupujen pehmoista suloisuutta ja sitä miten ihanalta kädessä lepäävän hamsterin pienen sydämen syke tuntui. Ne, joilla ei ollut mahdollisuutta omaan lemmikkieläimeen, kävivät ulkoiluttamassa naapurin koiraa tai viettivät vapaa-aikansa talleilla hevosia hoitaen. Laurasta eläimet, varsinkin nisäkkäiden pennut, olivat ihan kivoja, mutta hänelle riitti niiden katselu luontoelokuvista. Hän ei ollut koskaan erityisen eläinhullu. Sen sijaan vauvat saivat hänen sydämensä sulamaan. Vauvojen huumaava tuoksu, niiden pehmeiden pikkuriikkisten jäsenten täydellisyys ja kasvojen lukemattomat, maitonirvanasta vatsankipristelyihin vaihtelevat ilmeet lumosivat hänet jo nuorena.

Laura ei ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät pidä vauvoista. Tai pikkulapsista. Sillä melkein parasta vauvoissa on se, että kasvaessaan ne muuttuvat koko ajan vain hellyttävämmiksi. Pienten lasten tapa hahmottaa maailmaa hassuilla mutta viisailla kysymyksillään, huojuvalla taapertelullaan ja salamannopealla innostumisellaan on huikean kiehtova. Kaikki mikä ihmisessä on parasta, aidointa ja ihaninta, on lapsissa avoimesti esillä.

***

Camilla Nissinen: Rihmasto

Tammi, 2025

Lukija: Heidi Ajanto

Kesto: 8 h 58 min

Alma ja Johannes olivat yrittäneet lasta pitkään, ja saaneet vihdoin tytön jonka nimeksi antoivat Lotta. Johannekselle vanhemman rooliin solahtaminen oli käynyt vaivattomasti, mutta Alma tuskaili ristiriitaisten ohjeiden karikossa. Pitikö pinnasängyn pinnoihin laittaa suojus, vai tukahduttiko se lapsen hengitysilman?

Oliko se nyt niin, että imettäessä saa syödä mitä vain? Johannes kysyy ja tavaa sormen avulla purnukan ravintosisältöä. – Ja mitä sosetta nyt piti antaa? Muistatko miten se meni? Mitä ne siellä neuvolassa sanoivat?

Aivoni tahmovat läpi harmaan ja märän. Kuulen kysymykset, mutta niiden merkityksen ymmärtäminen on hankalaa. Otan purkin Johanneksen kädestä, tuijotan sitä, yritän hahmottaa yksittäisiä sanoja. Jotain olimme ruuasta neuvolassa puhuneet, ehkä jotain rasvoista tai pellavansiemenistä, A-vitamiinista tai maksasta. Mitä se oli ollut ja oliko siitä puhuttu viime kerralla vai kuukausi sitten?

Kaikki meni inhottavasti päässä sekaisin. Eilinen, viime vuosi, huominen ja tuleva yö – kaikki yhtä samaa isoa aaltoa, jonka läpi piti sukeltaa hengitystä pidätellen.

Tuijotan Johanneksen läpi ja pudistan päätäni.

Vauvan lisäksi Almalla on toinen huolehdittava, äidinisä Ilmari joka haluaa sitkeästi asua kotona, vaikka muistisairaus alkaa olla vaaraksi. 

Pitkissä takaumissa seurataan kahta aikatasoa. On Alman lapsuus 1960-luvulla, jolloin hän viettää pitkiä aikoja Ilmari-pappansa luona, koska äiti tuo hänet sinne hoidettavaksi, vaikka Ilmarilla on omatkin työnsä joihin pientä tyttöä on vaikea sovittaa mukaan. Alma ikävöi äitiään, odottaa soittoa lankapuhelimen vieressä kuin uskollinen koira isäntäänsä. Koska äiti on aina rakas, vaikka olisi millainen. 

Välillä piipahdetaan vielä kauempana, 1930-luvulla. 

Takaumajakso, jossa näitä kahta vuoroteltiin käymättä välillä nykyhetkessä, oli niin pitkä että unohdin jo nykyhetken olemassaolon. Kirja oli kyllä muuten hyvä, mutta jotenkin tuo aikatasoissa liikkuminen teki minulle tällä kertaa haasteita, enkä oikein päässyt aikuisen Alman pään sisälle. Muilta osin pidin kyllä kirjasta paljon, ja se herätti ajatuksia. Nissisen esikoinen, Meitä vastaan rikkoneet, oli hieno kirja Jehovan todistajien elämästä, sellaiseen Nikkinen on itsekin syntynyt. 

***

Itsehän en ole koskaan yli viidenkymmenen elinvuoteni aikana potenut edes ohimenevää vauvakuumetta, enkä ole ystävien vauvoja saadessa ollut ensimmäisenä ojentamassa käsiäni vauvan syliin saadakseni. Kun serkkuni syntyi ollessani 13-vuotias, kävin häntä "hoitamassa" kerran viikossa, mutta kyllä siinä tärkeämpää oli saada viettää aikaa tätini kanssa. En tiedä ymmärsivätkö äitini ja tätini tuota koskaan. Minähän olin aina toivonut, että äidin sisko ja hänen miehensä olisivat olleet minun vanhempani.

Silti on mukavaa lukea välillä ihan erilaisista ihmisistä, heistä joihin ei koe samaistumista. 

2 x oppilaitoksessa - Karin Wahlberg & Jenny Colgan

Tulipa kuunneltua suht peräkkäin kaksi kirjaa, joissa molemmissa opiskelu ja oppilaitos olivat keskeisessä roolissa. Molemmat aloittavat sarjan, ja lopputulemani oli se, että ruotsalaissarjan jatkoa odotan, mutta brittiläinen ei suuremmin sytyttänyt. 

***

Karin Wahlberg: Vielä on toivoa

Bookbeat, 2024

Alkuteos: Om finns det hopp, 2013

#1 Sairaalan varjossa

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 18 h 3 min

Oli vuosi 1953 ja Ruotsissa elettiin polioepidemian kourissa. Ella-Kristin ja hänen huonetoverinsa Stina opiskelivat sairaanhoitajattariksi. Syyslukukausi oli alkamassa; heillä oli ollut kolmen viikon kesäloma, mutta osa tytöistä oli ollut senkin ajan töissä toimeentulonsa takia. Rehtori varoitti tyttöjä polioepidemian huipusta jota odotettiin alkusyksyyn, muttei halunnut pelotella heitä liikaa, menisiväthän he pian harjoitteluun sairaalan eri osastoille. Ella-Kristin päätyi korvapolille, mutta Stinan paikka oli sillä vaarallisimmalla, eli tartuntatautien osastolla, jossa toimi apulaislääkärinä myös Ella-Kristinin rakastettu, Carl Emilsson. 

Ulla ja Birgitta, Gittan, kävivät vielä tyttökoulua. He olivat parhaita ystäviä, vaikka tulivatkin aivan erilaista perheistä. Ullan äiti oli vähävarainen yksinhuoltajaäiti, Gittanin vanhemmat varakkaita ja kaikkineen parempaa väkeä. Ullan odotettiin menevän töihin ja auttavan sillä tavoin äitiään, mutta Ulla haaveili sairaanhoitajan ammatista, ja se vaati opintoja. Toki hän nytkin vahti lapsia ja oli loma-aikaan kesätöissä. Gittanin ei ollut koskaan tarvinnut tehdä kesätöitä, hän halusi nähdä maailmaa ja tahtoi siksi lentoemännäksi, mutta lentoemännän piti osata kieliä ja Gittanilla oli aivan onneton kielipää. 

Wilman aviomies Leo sortui aina uudestaan ja uudestaan juopottelemaan. Kaikkihan sen pihapiirissä tiesivät, että mies oli tuurijuoppo, mutta kukaan ei asiasta suoraan Wilmalle puhunut. Pihapiirin lapset sen sijaan pilkkasivat miestä ja matkivat tämän hoipertelua. 

Mies pystyi sentään käymään vielä työssä telakalla. Wilma oli itse töissä sairaalan epidemiaosastolla, ja oli alkanut laittaa vähän rahaa sivuun, varmuuden vuoksi. Hän joutui aivan liian usein ostamaan ruokaa luotolla kulmakaupasta. 

Nancy oli ylpeä miehestään Egonista, kuten kaikki he lääkärinrouvat olivat. Hän itse oli luonnollisesti luopunut palkkatyöstään vaateliikkeen myyjättärenä naimisiin mentyään, ja toisinaan hän kaipasikin ikiomaa, omalla työllä ansaittua rahaa, ei tosin siksi, että Egon olisi kitsastellut. 

Nancy oli hyvä äiti, sellainen joka oli kotona ja antoi lapsilleen turvallisen kasvuympäristön. Saattoiko maailmassa olla mitään tärkeämpää tai merkityksellisempää naisen tehtävää, kuin olla kotiäiti?

Lapsista vanhempi kävi kuitenkin jo lastentarhaa, koska muutamaa tarhatuntia päivässä suositeltiin oikeanlaisen kasvun tukemiseksi. Ja olihan heillä tietysti palvelijoita. Nancy tunsi olonsa välillä yksinäiseksi, ja hän kaipasi usein Egonia, joka teki pitkiä työpäiviä. Hän kaipasi kovasti myös kolmatta lasta. 

Oli todella kiinnostavaa kuunnella ajankuvaa 1950-luvun Ruotsista ja verrata sitä siihen mielikuvaan, joka on muodostunut samalta sodan jälkeiseltä vuosikymmeneltä Suomessa. Ero tuntuu silmät avaavan huimalta. Vaikka kirjassa oli vähävaraisempia henkilöitä, niin silloinkin kun henkilö säästi johonkin palkastaan, kävi ilmi että tavaraa oli mitä ostaa Tuli mieleen, että ihan kuin Ruotsissa ei olisi sotaa koettukaan - niinpä, he säästyivät siltä. Ja tuo on varmasti heijastunut myös tuleviin vuosikymmeniin, sillä esimerkiksi hiljattain kuuntelemani ABBAn tarinan myötä on tullut tunne, että Ruotsissa oltiin 1970-luvulla niin paljon meitä edellä. 

Kirjassa on hyvin kiinnostavasti kirjoitettuja henkilöitä ja kuuntelin sitä perin koukuttuneena. Toisen osan suomennosta odotellessa!

***

Jenny Colgan: Uusia ystävyyksiä

#1 Sisäoppilaitos meren rannalla

Gummerus, 2024

Alkuteos: Welcome to the School by the Sea, 2008

Lukija: Anniina Piiparinen 

Kesto: 8 h 46 min

Skotlantilainen Maggie Adair odotti elämältä jotain muutakin kuin opettajan virkaa samassa koulussa josta oli itsekin valmistunut. Niinpä hän haki työpaikkaa sisäoppilaitoksesta Cornwallissa.

Kun Maggie oli opiskellut opettajaksi, hän oli haaveillut siitä, että saisi täyttää nuoret mielet ja sydämet loistavilla kirjoilla ja runoilla, inspiroida heitä näkemään suuren maailman omien pienten ympyröidensä ulkopuolella. Sen sijaan hänen tehtävänsä oli pyrkiä pitämään luokka hiljaa edes kymmenen minuuttia, ilman että kukaan löisi ketään tai vastaisi kännykkään kesken oppitunnin.

Vaikka Maggie odotti uusia haasteita innokkaana, oli vaikeaa kertoa muutosta etelään Stanille, olivathan he olleet yhdessä seitsemäntoistavuotiaista saakka. 

Fliss ei aikonut viipyä sisäoppilaitoksessa kuukauttakaan. Häntä kolme vuotta vanhempi Hattie-sisar oli olevinaan jo niin aikuinen, ja kun vanhemmat ajoivat heidät sisäoppilaitoksen pihaan, tämä moikkasi kiljuen noin tuhatta lähintä ystäväänsä. Fliss ei tarvinnut ystäviä uudessa koulussa, hänellähän oli jo omat ystävänsä. 

Samaan aikaan Simonea jännittää, sillä hän on saanut stipendin tähän hyvään ja kalliiseen kouluun, ja hän haluaa täyttää kaikki vanhempiensa odotukset menestymällä opinnoissaan. 

Jenny Colgan on kertonut, että ryhtyi kirjoittamaan aikuisille suunnattua romaania joka sijoittuu sisäoppilaitokseen, koska olisi halunnut lukea sellaisia, mutta niitä oli saatavilla vain nuorille tytöille. Colgan oli ahminut ne kaikki jo moneen kertaan, minulla itselläni taas ei ole mitään merkityksellistä suhdetta sisäoppilaitostyttökirjoihin, eikä sen puoleen tyttökirjoihin muutenkaan. Ryhdyinkin kuuntelemaan Colganin sarjaa siinä missä muutakin romaania, jossa on mukana sekä aikuisia että lapsia tai teini-ikäisiä henkilöitä. 

Kirja jäi minun mieleeni melko tasapaksuna ja kohtalaisen mitäänsanomattomana, verraten siihen että pidin todella paljon siitä Colganin sarjasta jossa seikkaili myös lunni.

 

Kirjasomen joulukalenteri: Luukku 15

Olen ollut jo monta viikkoa joulukirjafiiliksellä, sillä onhan meitä hemmoteltu huolella. Kun maassa oli lunta, jota tänne Tampereen korkeudellekin saatiin jo useamman päivän ajaksi marraskuun puoliväliin mennessä, tuntui siltä, että luureihinkin voi laittaa jo talvisia ja jopa jouluisia kirjoja. 

Niinpä otin heti marraskuussa kuunteluun tuoreimman suomennoksen Jenny Baylissiltä, joka on nyt jo kolmen kirjan myötä talvisten romaanien suosikkikirjailijoitani.

Jenny Bayliss: Jouluksi kotiin

Otava, 2024

Lukija: Mili Bunda

Kesto: 11 h 26 min

Uutinen Augustus Northin kuolemasta oli tuonut paikalle runsaasti surijoita ympäri maailmaa. Seppeleitäkin oli toimitettu kirkkoon kolminumeroinen määrä. Augustus oli elänyt maailmankiertäjänä ja kerännyt kosolti ystäviä, sillä kuka olisikaan voinut olla tulematta juttelemaan miehelle, joka soitti luuttua ja veisteli pikkuesineitä violetissa, suitsukkeelta tuoksuvassa pakettiautossaan. 

Augustuksella oli myös kolme aikuista tytärtä, kaikilla eri äidit ja kenenkään kanssa Augustus ei ollut viettänyt perhe-elämää. Naiset tunsivat toisensa, sillä heidän lapsuudessaan Augustuksella oli tapana viettää kesälomaa yhdessä kaikkien tytärtensä kanssa. Aikuistuneet sisarpuolet eivät kuitenkaan ole kovin hyvissä väleissä, ja syykin selviää pikkuhiljaa. Augustus ei nimittäin anna heille muille vaihtoehtoja kuin tulla jälleen toimeen keskenään, sillä heidän tulee yhdessä elvyttää unholaan vaipunut perinnejuhla.

Jouluksi kotiin ei ole nimestään huolimatta sellainen piparintuoksuisen jouluinen, vaan siinä käydään läpi ihmiselämän isoja teemoja kuten lapset ja lapsettomuus. Yhdellä sisaruksista on lisääntymistoiveita, mutta asiat eivät suju niin yksinkertaisesti. Kirjassa on siis joulunviettoa syvällisempiä teemoja.

Uusi lukija, Mili Bunda, selvisi urakastaan ihan ok.

***

Seuraavaksi halusin kuunnella jotain hauskaa, joten valitsin uuden brittituttavuuden. Ajattelin Minttu Mustakallion lukijana kruunaavan kirjan ja niin hän todellakin teki. Mintun ääni ja eloisa tyyli sopivat erinomaisesti tällaiseen chick litiin!

Callum Bloodworth: Yksinäisten sydänten joulupäivystys

Bazar, 2024

Lukija: Minttu Mustakallio

Kesto: 6 h 54 min

Vain muutama viikko ennen joulua Elsa Olofsdotter (kyllä!) löysi itsensä ikävästä tilanteesta. Hän oli jäänyt yhtäkkiä kodittomaksi, eikä vanhempien vierashuone Uppsalassa tuntunut kovinkaan hyvältä vaihtoehdolta. Onnekseen hän löysi ilmoituksen vuokrattavasta mökistä ja sai vuokraemännäkseen ihastuttavan leskimuorin ja naapurikseen äreän teinin.

Joulu pyörillä oli ollut alunperin hänen ystävänsä Sofian idea, johon tämä oli puhunut Elsan mukaan. Sofia oli tehnyt kaikki valmistelut, mutta sitten tapahtui jotain mikä vei Sofian huomion, ja samalla naisen itsensä kauas Tukholmasta ja suurista suunnitelmista. Niinpä Elsa päätyy viettämään joulunaluspäivät vapaaehtoistyössä kiertäen pakettiautolla sellaisten ihmisten luona, joille joku on halunnut tuoda joulun kotiovelle saakka. 

Tässä kirjassa joulutunnelma oli vahvasti läsnä heti ensimetreiltä. En ole koskaan käynyt Tukholman Gamla Stanissa joulun seutuun, mutta pystyin näkemään sen mielikuvissani, niin tarkasti Bloodworth kuvailee Elsan silmin valaistuksen, glögin ja manteleiden myyjät, lumiset kujat ja mausteisilla tuoksuilla kutsuvat kahvilat. 

Myös ajatus joulutunnelmaa täyteen pakatusta pakusta jonka kautta voi tuoda joulumielen jollekin toiselle ihmiselle on niin herttainen, ja kirjailija oli valinnut kiinnostavia sekä sopivasti erilaisia henkilöitä joulupakun visiitillä yllätettäviksi. Oikein ihana tunnelmakirja, josta joulumieli tarttuu helposti mukaan, jos olet yhtään vastaanottavaisella tuulella!

***

Olisiko nyt dekkarin vuoro, ajattelin valitessani seuraavaksi luureihini Alexandra Benedictin arvoitusdekkarin. Olin kuunnellut häneltä pari vuotta aiemmin Joulun murhapeli -nimisen suljetun paikan jännärin, joka ei ollut ehkä niin mieleinen minulle kuin monelle muulle, mutta nyt kirjan juoni kuulosti sen verran tarttuvalta, että otin riskin. 

Alexandra Benedict: Joulun palapelimurhat

Otava, 2024

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 11 h 16 min

Kahdeksankymppinen Edie O'Sullivan oli pitänyt kotinsa ruokasalin oven lukittuna jo kaksikymmentä vuotta. Yleensä hän onnistui unohtamaan huoneen olemassaolon, mutta näin joulun alla ikävät muistot siellä lausutuista hyvästeistä palasivat. Hänen elämänsä sisältö olivat nykyään hänen kolme kissaansa sekä palapelit, joita kasatessaan hän mielellään nautti teetä. Jouluun Edie suhtautui lähinnä kuin sitä ei olisi olemassakaan, mutta tänä vuonna hän löysi ovensa edestä kammottavan joulupaketin. Sen sisältämä palapeli sai hänen sydämensä hakkaamaan. 

Hyvä Edith,

sinut tunnetaan siitä, että osaat asetella sanasi ja ristikkosi terävästi, mutta pystytkö ratkaisemaan tämän murha-arvoituksen? Neljä ihmistä on saava surmansa jouluaattoiltaan kello kahteentoista mennessä, ellet onnistu ratkomaan vihjeitä ja pysäyttämään minua. Uhreja saattaa tulla enemmänkin. Pidä huoli siitä, että teet kaiken kunnolla etkä rupea sotkemaan asioita, sillä huonoja tapoja et petkuttajana pääse helposti pakoon.

Terveisin 

Palapeluri

Edien naapurin Rigan mielestä oli selvää, miksi tappaja oli lähettänyt arvoituksen setvittäväksi juuri Edielle, tuunettiinhan hänet valtakunnallisesti Ristikkorouvana, sukkelana sanataiturina josta jopa Times oli tehnyt lehtijutun. 

Edie otti välittömästi yhteyttä sukulaispoikaansa Seaniin, joka työskenteli rikoskomisariona, mutta alkoi myös pimittää tietojaan saadessaan uusia paloja haltuunsa. 

Sean oli hänen veljensä pojanpoika ja samalla Edielle rakas kasvattipoika, joka oli puolisonsa Liamin kanssa keskellä adoptioprosessia. Oman lisänsä kirjan juoneen tuokin Seanille ja Liamille tarjottu nelivuotias Juniper. Vaarantuvatko heidän adoptiohaaveensa, kun Seankin joutuu hengenvaaraan?

Joulun palapelimurhat oli oikein viihdyttävä ja sopivasti cozy crime joulunalusdekkari, ei mitään mässäilyä vaan pehmeää pähkäilyä. 

***

Näiden kirjojen myötä toivotan teille kaikille oikein hyvää joulunalusaikaa ja Onnellisia Joulunpyhiä. Toivottavasti teillä on aikaa rentoutua kirjojen parissa, sillä mikä sen parempaa ajanvietettä!

***

Kirjasomen joulukalenterin eilinen luukku aukesi Kirjaluotsin blogissa ja huomenna joulutunnelmaa tarjoilee Mrs Karlsson lukee. Kalenterin aloitusluukku löytyy Yöpöydän kirjat -blogista, jossa on lista kaikista luukuista linkkeineen. Kalenterin logot ovat perinteiseen tapaan Yöpöydän kirjat -blogin Niinan käsialaa. 

Dekkareiden jatko-osia vol x

Kuuntelen edelleen niin paljon äänikirjoja, että postausjonoa kertyy. Niinpä dekkareissa taas neljän kimara, aloittaen suomalaisesta kirjailijasta joka on valinnut päähenkilökseen nuoren norjalaispoliisin. Nea Guttormin kuuntelin kohta vuosi sitten. 

Sitten kaksi ruotsalaiskirjaa joissa rikoksia ratkotaan Gotlannissa sekä Uumajan seudulla. Viimeisenä päättyy Ruth Gallowayn ura jos ei forensisena tutkijana, niin minun kirjallisena ystävänäni, sillä Elly Griffiths on päättänyt erottaa meidät viidentoista osan jälkeen. 

***

Saija Kuusela: Raja

Tammi, 2023

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 9 h 3 min

Poliisikonstaapeli Nea Guttorm toivoi, että olisi voinut olla näkyvämmin pomonsa ja miesystävänsä Bobbyn tukena tämän äidin hautajaisissa, mutta he pitivät suhteensa salassa, olivat pitäneet jo kaksi pitkää vuotta. Kyläläiset katsoisivat pahasti kahden poliisin suhdetta, joten vain lähimmät kollegat, kuten Nean paras ystävä Tanya, tiesivät heistä.

Nean oma äiti oli kadonnut hänen ollessaan vain kahdeksanvuotias. Siitä oli nyt jo kolmekymmentä vuotta. Tapahtunut oli värittänyt Nean lapsuutta tummin sävyin, ja äidin katoaminen oli tehnyt Neasta jollain tapaa melankolisen tytön, jonka oli vielä aikuisenakin vaikeaa luottaa muihin. 

– Voin ihan hyvin, Nea sanoi ja vilkaisi Tanyaa alta kulmain. – Mutta olen päättänyt ottaa vähän vapaata. Minun on käytävä tarkistamassa nimetön vihje Karigasniemellä. Tanya näytti hämmästyneeltä.– Mikä ihmeen vihje?

– Se koskee äitiä. Tanya tarkasteli Neaa, joka keskittyi tuijottamaan teekuppinsa sisältöä.– Haluatko kertoa lisää? 

Nea veti keuhkot täyteen ilmaa ja pidätti hetken henkeään. Tavallaan hän oli jo kuvitellut jättäneensä äidin etsinnät taakseen. Kaikki se sekava tempoilu, yritykset haalia tietoja, joita ei vain löytynyt… Yritykset pitää yllä toivoa. Etsintä oli alkanut käydä liian raskaaksi jo siinä vaiheessa, kun Nea vasta suunnitteli poliisin uraa. Tietysti hän oli jatkanut etsintöjä valmistuttuaankin mutta joutunut luovuttamaan melko pian. Johtolankoja oli ollut yksinkertaisesti liian vähän. Nean oli ollut pakko tyytyä elämään kaipauksessa, joka nykyään muistutti kroonista kipua.

Nean isä ei ollut koskaan ilmoittanut äitiä virallisesti kadonneeksi, eikä Nea ymmärtänyt sitäkään. 

Ensimmäinen varteenotettava vinkki kymmeneen vuoteen oli tullut tekstiviestillä ja vei Nean rajan yli Suomeen, Karigasniemelle, lähelle lapsuusmaisemia. Siinä sanottiin vain, että lähettäjällä oli antaa tietoja äidin olinpaikasta, ja Nea oli välittömästi valmis matkaamaan yli tuhat kilometriä viestin perässä. Kiviä ei voinut jättää kääntämättä.

Sillä välin Bobby sai tutkiakseen henkirikoksen, kun paikallinen, erakkona elellyt mies, löytyi kuolleena suopunki kaulassaan. Uhri nimeltään Hermansson oli huhujen mukaan syyllistynyt yhteen jos toiseenkin, kuten varastetun tavaran säilyttämiseen ja kuljettamiseen, kenties toiminut myös vinkkimiehenä asuntomurtokohteista. Mies oli pikkurikollinen, jota kukaan ei pelännyt, eikä arvostanut. Vihamiesten lista oli pitkä, eikä kukaan kyläläisistä tuntunut olevan järin pahoillaan erakon kuolemasta, joten edessä olisi heidän rajallisilla resursseillaan pitkä työsarka. 

Tanya oli huolissaan hänen jaksamisestaan, mutta Bobby ei ollut halukas luovuttamaan tutkinnan johtamista alaisilleen. Nean hän olisi halunnut kutsua takaisin, mutta Nea ei tunnetusti totellut käskyjä. 

Kirjassa oli jännitteinen, suorastaan twinpeaksmäinen tunnelma parhaimmillaan. Harmi, että Kuuselasta tuntuu kuulleen niin harva, vaikka hänellä on taito kirjoittaa ja aineksia olisi päihittää moni valtakunnalliseksi suursuosikiksi noussut kirjailija mennen tullen. 

***

Lina Areklew: Häpeäpilkku

#3 Ulvönin murhat

Tammi, 2024

Lukija: Satu Paavola 

Kesto: 11 h 5 min

Sofia Hjorténilla oli ikävä takaisin töihin. Hän rakasti puolivuotiasta Astrid-tytärtään suunnattomasti, mutta poliisin työ merkitsi hänelle enemmän kuin vain ammattia. Töihin paluu tarkoittaa toisaalta Sofian tarvitsevan hoitopaikkaa, ja Sofiaa jännittääkin ensimmäinen yökyläily Astridin isän Kajn ja tämän vaimon Meten luona. Päänvaivaa aiheuttavat myös Sofian miessotkut, lähinnä Fredrik johon Sofialla oli ollut lyhyt suhde, mutta joka oli ollut Astridin toinen isäehdokas. 

Fredrik ja Ida olivat menossa tahollaan naimisiin ja muuttamassa taloon jonka Idan vanhemmat olivat heille ostaneet, mikä ei ollut Fredrikin mielestä erityisen hyvä asia, muttei hänellä itsellään ollut tarjota mitään vastaavaa tulevalle vaimolleen. Ja toisaalta, hän tahtoi vain viedä Idan vihille, se oli pääasia. Vaan mitä pidemmälle valmistelut etenivät, sitä syvemmälle tulevat appivanhemmat tunkeutuivat heidän arkeensa. 

Juuri Ida oli ehdottanut muuttamista, kun Fredrik oli hyväksytty poliisikorkeakoulun etäopintoihin Uumajassa. Kaikki lähiopetus oli kampuksella, ja tuntui järkevältä etsiä asuntoa siltä suunnalta. He olivat kuitenkin tulleet toisiin ajatuksiin, kun Idalle oli tarjottu haluttua logopedin paikkaa Örnsköldsvikin sairaalassa. Örnsköldsvikistä oli vain tunnin junamatka Uumajaan, ja asunnot olivat siellä paljon halvempia. Fredrik oli ensin pitänyt ratkaisua pähkähulluna. Miten hän voisi aloittaa alusta paikassa, jossa oli ollut vähällä menettää henkensä? Kaupungissa jossa Sofia asui. Mutta ilo opiskelupaikasta poliisikorkeakoulussa oli niin suuri, että hän oli työntänyt ajatuksen mielestään. Ja kaikki olikin ratkennut kuin ihmeen kaupalla. Fredrik oli rakastunut ja menisi naimisiin, Ida oli saanut työpaikan, Niemen anteliaan perheen ansiosta heillä oli katto päänsä päällä, ja Fredrik voisi viimeinkin toteuttaa unelmansa poliisin urasta.

Samalla Fredrikiä askarruttaa myös Sofian tytär joka näyttää enemmän Fredrikiltä kuin Kajlta, vaikka tehty  isyystutkimus puoltaakin Kajn vanhemmuutta.

Sofian töihin paluun ensimmäinen rikostutkinta liittyi seudulla olevaan hylättyyn kaivokseen, josta kaksi geokätköä tekemässä ollutta teinipoikaa olivat löytäneet katkaistun ihmisen käden. Nyt pitäisi löytää ruumiin loputkin osat ja selvittää kuka vainaja on. 

Toisessa aikatasossa vuonna 1959 Bertilin mailta on löytynyt malmia. 

Bertil mahtailee ja mielistelee johtaja Erlandssonia. Hinkkaa paksuja sormia melkein koomisesti vastakkain. Ihan kuin olisi elokuvan roisto, ahne ja kateellinen, vaikka pärjäämme paremmin kuin useimmat saarelaiset. Meillä on maata mantereella ja saarilla. Arvokasta maata, jolle Bertil toivoo avaavansa vielä jonakin päivänä oman kaivoksen. Mutta mikään kaivoksen kymppi hän ei ole, vaikka voisi lähteä Etelä-Ruotsiin ja käydä siellä kurssin. Etupäässä hän seisoo katsomassa, kuinka muut uurastavat. Mutta metsästä hän on hyötynyt. Kaivoksessa tarvitaan puutavaraa tukirakenteisiin ja kiskoilla kulkeviin louhevaunuihin. Jos louhiminen onnistuu, Bertilistä tulee yksi saaren vauraimmista miehistä. Mutta sekään ei riitä. Hän haluaa koko ajan enemmän. Pienikin epäilys siitä, että löytöjä on tehty jossakin muualla, on malka hänen silmässään. Eikä sitä lievitä muu kuin viina.

Huomasin unohtaneeni aika paljon päähenkilöiden tapahtumista edellisessä osassa, onneksi olin kirjoittanut aika kattavasti siitä blogiin. Tämä kolmas osa ei kolahtanut ihan yhtä kovaa kuin kaksi edellistä, mutta toisaalta loppuratkaisu paljasti Areklewin vieneen tätä lukijaa kuin litran mittaa tuon toisen aikatason tapahtumissa, mistä lisäsin Goodreadsiin neljännen tähden. Jatkan ilman muuta sarjan parissa, potentiaalia on vaikka mihin ja sarja on kivasti erilainen. 

***

Marianne Cedervall: Talo kallion katveessa

#3 Mullvaldsin murhat

Otava, 2024

Lukija: Eija Ahvo

Kesto: 8 h 18 min

Toukokuinen kevät oli mitä parhainta aikaa Gotlannissa. Anki Karlsson halusi hyödyntää sen lähtemällä ratsastusvaellukselle, nyt kun hänen toinen hevosensa oli sopivasti käymässä oman kasvattajansa luona. Jos hyvin kävisi, sen treffeistä oriin kanssa siunaantuisi vielä varsa Ankin iloksi. 

Apua pysähdyspaikkojen suunnitteluun Anki kysyi Tryggveltä, entiseltä poliisipäälliköltä joka oli aina asunut seudulla, päinvastoin kuin Anki, joka oli vasta eläkkeelle jäätyään muuttanut Gotlantiin. Tryggvekin oli pitkästä aikaa lähdössä matkalle, ja matkalaukkua etsiessään löysi ullakolta neljänkymmenen vuoden takaista murhaa koskevia muistiinpanojaan. Tapaus oli ollut hänen ensimmäisiään 1970-luvulla, ja jäänyt selvittämättä. Rikos oli tapahtunut samassa kylässä, jonka pappilaan Anki Tryggven vinkistä majoittui. Samaan aikaan toimittaja Ninni Weström tuli tutkimaan seutua, sillä hän aikoi kirjoittaa elämästä pitäjässä 1970-luvulla. Tai niin hän halusi kertoa, sillä hänen todellinen syynsä löytyi lapsuudesta, jolloin hän oli asunut Naistentaloksi kutsutussa turvatalossa äitinsä kanssa. Joku ei kuitenkaan halunnut Ninnin tutkivan mennyttä, sillä Ninni katoaa yhtäkkiä. Ankilla ja Tryggvellä on taas rikos tutkittavanaan. 

Olen oikein ihastunut tähän Mullvalds-sarjaan kirja kirjalta aina enemmän, ja kun sen satuin keväällä uutuuksista näkemään en halunnut sitä yhtään säästellä, eli tämän kuuntelusta on vierähtänyt jo puolisen vuotta. Onneksi on riittävät muistiinpanot!

Eija Ahvo sopii erinomaisesti lukijaksi sarjaan, jossa päähenkilöt ovat jo eläkkeelle jääneitä, ja onhan hän taitava äänenkäyttäjä. 

Mullvaldsin murhista on tullut yksi lemppareistani cozy crimeissa niin päähenkilöiden kuin tapahtumapaikan ansiosta. Kuuntelin juuri neljännenkin osan, siitä seuraavassa koosteessa.

***

Elly Griffiths: Viimeinen leposija

#15 Ruth Galloway

Gummerus, 2024
Alkuteos: The Last Remains
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 10 h 35 min

Lukukausi on tältä erää päättynyt ja Ruthilla enää loppukokeet korjaamatta. Ruth on ylpeä koronasulun aikana pärjänneistä opiskelijoistaan, mutta johtokunta harkitsee siitä huolimatta Ruthin johtaman arkeologian laitoksen lakkauttamista tuottamattomana. 

Kaikki eivät ole selvinneet koronapandemiasta yhtä hyvin, esimerkiksi Cathbad kärsii edelleen long covidin oireista ja moni on hänestä huolissaan.

Läheisen kahvilan muutostöissä löytyy 20 vuotta aiemmin kadonneen naisen ruumis. Kävi ilmi, että Cathbad tunsi läheisesti tuon Cambridgen yliopistossa arkelogiaa opiskelleen Emily Pickeringin. Pian Cathbadkin katoaa - liittyykö yksi Ruthin parhaista ystävistä naisen murhaan ja onko hän lähtenyt pakoon?

Siinä se nyt on. On vielä varhaista sanoa miten paljon jään ikävöimään Ruthia, tuleeko keväällä tunne, että eikös uusi osa ole vielä ilmestynyt..? Olen kuunnellut kaksi osaa Griffithsin Harbinder Kaur -sarjasta, enkä tule jatkamaan kolmanteen. Minun rakkauteni tähän sarjaan ei johdu sinänsä Elly Griffithsistä kirjailijana, kyllä se on kiinni siitä millaisen yhtälön hän loi hahmoista, Ruthin karusta asuinpaikasta ja erikoislaatuisesta ystäväpiiristä, sotkuisesta suhteesta Nelsoniin ja ihanasta Katesta. Toinen sarja samalta kirjailijalta - ja mikään ei nappaa. Nyt syksyllä on ilmestynyt ensimmäinen osa kolmannesta sarjasta joka sijoittuu 1950-luvun Brightoniin, eli palikat on niin kohdillaan minulle kuin olla voi. Hiukan jännittää ottaa se kuunteluun, jos petyn siihenkin...

Viimeisessä leposijassa Griffiths kietoi Ruthin ja hänen ystäviensä menneet vuodet nippuun kertaamalla yllättävän paljon sarjan tapahtumia ja tapauksia, joita he olivat olleet selvittämässä. Tavallaan se oli kiva, toisaalta ihan turhaa. Tämänkertainen rikostarina oli juoneltaan ihan ok. Ja entä sitten Ruthin ja Nelsonin rakkaustarina, sitähän tässä on niin ikään palloteltu viidentoista osan verran. Enpä kerro mitä olin lopputulemasta mieltä...

2 x teineistä - Johanna Auranheimo & Saana Airtola

Johanna Auranheimo: Ysit

Tammi, 2024

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 6 h 4 min

Syksy 2013

Mikään ei tuntunut niin epätodelliselta, kuin ne kaksi viikkoa juuri ennen kuin kesäloma alkaa. Vähintään yhtä epätodelliselta mutta aivan eri tavalla tuntui elokuussa, kun Eve(liina) istui taas luokkaan ja mietti, miten tulee jaksamaan pitkän syksyn. Tervetuloa takaisin kouluun, ysi bee, toivottaa opettaja.

Onnista on tullut ihan liian puoleensavetävä, sen katse polttaa, kuten myös Justin Bieberin, joka on aina vaan niin ihana. Paras ystävä Meri on ihastunut Niklakseen, joka on venähtänyt pituutta kesän aikana. 

Kaikki tarvii mahdollisuuden rakkauteen, Eve ajattelee. Ennen nukahtamista hän viestittelee usein kesän protuleiriltä tutuksi tulleen varatun pojan, Joosuan kanssa. 

Hän haluaa edelleen olla hyvä koulussa, mutta olla silti muutakin kuin kympin tyttö, jonka puoleen käännytään siksi että Evehän tietää ja muistaa kaiken.

Rynnin ulos H&M:stä yrittäen epätoivoisesti karistaa mielestäni ajatukset siitä, mitä Onni kelaa mun perseestä. Yritän olla pelkäämättä, ettei se oo kelannu mun perseestä yhtään mitään. Pelkään että mulla on huono perse. En kuitenkaan osaa olla sitä mieltä, kun sovitan mun uusia alusvaatteita peilin edessä. Kääntyilen, vedän ylemmäs, työnnän peukut narujen alle ja vedän vatsaa sisään. Työnnän selkää notkolle. Ostin just kolmet narustringit. Se, minkälaista keskustelua nää herättää huomenna pyykkikorista löytyessään on sit toinen juttu. Mut nää päällä mä näytän joltain uudelta. Mä näytän siltä, että olen päättänyt jotain itsessäni. Että paljas pinta, mun paljas pinta, vois olla jotain myös jollekin toiselle. Että mä en ehkä halua olla ainoa ihminen, joka on mun kropan kanssa tekemisissä. Sen lähellä, tai sen sisällä. 

***

Saana Airtola: Musta aalto

Kosmos, 2024

Lukija: Johanna Valle

Kesto: 10 h 47 min

Se alkoi fanituksena. Meeri piti Joonaksesta ja tämän musiikista, ja osallistui faniryhmiin ja bändin liveihin. Kerran hän sitten rohkaistui laittamaan Joonakselle kaveripyynnön, ja ihme kyllä mies hyväksyi sen ja ryhtyi juttusille hänen kanssaan. Meerin paras ja samalla ainoa ystävä Seela oli alkanut käydä tennisharkoissa ja vaihtanut Meerin tennisystäviinsä. Meeri oli jäänyt yksin ja alkanut tuntea olevansa masentunut. Joonas tuntui ymmärtävän häntä, sanovan oikeita sanoja ja mikä parasta, kohtelevan häntä kuin aikuista, eikä 13-vuotiasta. Siinäkin Meeri oli hiukan valehdellut, hän kyllä täyttäisi ihan kohta kolmetoista, mutta jos hän olisi kertonut iäkseen kaksitoista, ei kai Joonas olisi edes puhunut hänelle. Siinä yhdessä numerossa oli iso ero, oliko lapsi vai teini. 

Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, Meeri meni paikallisjunalla Helsinkiin ja häntä jännitti yhtä paljon junamatka yksin, kuin Joonaksen tapaaminen. Joonas oli 26-vuotias, siis aivan aikuinen, ja hänellä oli vaimo, ei kuitenkaan lapsia. 

Joskus Joonas puhui vähän hulluja, kuten silloin kun Meeri kertoi ettei voisi koskaan päästä yli ihastuksestaan Joonakseen. Mies sanoi, että jos hän jaksaisi vielä viisi vuotta, he voisivat olla yhdessä, ei ennen sitä. Kun Meeri ihmetteli, että Joonashan on jo naimisissa, tämä totesi että vähän väliähän sitä erotaan. 

Joonaksesta tuli yhä tiukemmin Meerin oma salaisuus. Aluksi hän oli kertonut Seelalle kaikenlaista, mutta tämä saattoi möläytellä luokan edessä asioita, joita Meeri ei halunnut jakaa tai joita hän vähätteli muille. Todellisuudessa he viestittelivät lähes joka päivä, ja juuri Meerille Joonas lähetti uuden biisin vähän ennen sen julkaisua, koska Joonakselle oli tärkeää kuulla mitä Meeri siitä piti. Tällaiset asiat Meeri piti tiukasti itsellään. 

Toisessa aikatasossa eletään nykyhetkeä, jossa Eve palaa lukio-opiskelijaksi ja tapaa tutun tytön jonka kanssa alkaa puhua vanhoista asioista. Ajan mittaan kiritään ajallista eroa kiinni ja kun vuodet kuluvat, Evekin alkaa aikuistua. Sen miten Joonas on tässä mukana, saat lukea itse. 

Pelkäsin vähän että tämä paljastuu ällöksi pedofiilikirjaksi ja siirsin sen kuuntelua sen tähden pariin otteeseen, mutta onneksi ei mitään sellaista. Teksti oli sujuvaa ja pidin dialogia luontevana. Nuoren ja kasvavan tytön ajatuksiin oli yllättävän helppoa päästä vaikka hänellä ja minulla on niin iso ikäero. Eve on pienestä saakka elänyt "nykymaailmasa" tekniikoineen ja sovelluksineen. Niiltä osin oli toki paljon vierasta, mutta kai sekin on nykypäivää, että tytöt lataavat 12-13-vuotiaina Tinderin. 

2 x uusi dekkarisarja - M. C. Beaton & Marke Talvi

Dekkareista tulee enimmäkseen postattua sarjojen jatko-osia, aika monet dekkarit kun ovat osa sarjaa. Niin nämäkin, mutta aloittavat uuden sarjan, joskin Beatonin kohdalla lainausmerkit olisivat enemmän kuin kohdillaan...

Molemmissa kirjoissa on oikein kauniit ja houkuttelevat kannet, joiden kaveriksi laitoin kuvaan omatekoisen omenapiirakan, joka ei sentään käynyt kenenkään hengen menoksi...

***

M. C. Beaton: Tappavan piirakan tapaus

Saga Egmont, 2024

Alkuteos: The Quiche of Death, 1992

Lukija: Erja Manto

Kesto: 7 h 18 min

Agatha Raisin oli jo lapsuuden lomamatkalla päättänyt, että asuisi jonain päivänä yhdessä niistä kauniista Cotswoldin taloista. Hän oli kuitenkin päätynyt tekemään bisnesnaisen uraa Lontoossa ja jättänyt Cotswoldin ikään kuin ihanaksi muistoksi käymättä siellä koskaan uudestaan. Vasta nyt, 53-vuotiaana, hän oli palannut seudulle ostaakseen sieltä oman talon. Agatha olikin löytänyt aivan täydellisen uuden kodin Carslylen kylästä, eikä talo sijainnut turistireitillä, mikä takaisi oman rauhan. 

Carslylessa oli yksi pääkatu, jonka toisessa päässä oli kirkko ja toisessa pubi. Lontooseen oli puolentoista tunnin junamatka, joten hän voisi piipahtaa kaupungissa päiväseltään aina niin halutessaan. Ystäviä hänellä ei siellä(kään) ollut, mutta hänen alaisensa olivat pitäneet hänestä. Kyläläiset tuntuivat sen sijaan suhtautuvan häneen hieman nuivasti.

Kului viikko, jonka aikana Agatha oli tavanomaiseen vauhdikkaaseen tyyliinsä käynyt katselemassa nähtävyyksiä. Hän oli käynyt Warwickin linnassa, Shakespearen synnyinkodissa, Blenheimin palatsissa ja kierrellyt Cotswoldin kyliä tuulen tuivertaessa ja sateen roimiessa harmaalta taivaalta ja palannut joka ilta hiljaiseen taloonsa, jossa hänellä oli seuranaan vain hiljattain löytämänsä Agatha Christie. Hän oli käynyt Red Lionissa, iloisessa, matalassa pubissa, jossa oli kattopalkit ja halpa sisustus ja leppoisa pubinpitäjä. Paikalliset olivat jutelleet hänelle kuten heidän tyyliinsä kuului, oudon avoimeen ystävälliseen tapaan, mikä ei koskaan mennyt sen pidemmälle. Agatha olisi kestänyt kyräilevän vihamielisyyden, muttei tätä iloista kohteliaisuutta, joka kuitenkin piti hänet yhä välimatkan päässä. Ei hän tosin edes osannut ystävystyä, mutta hän oli huomannut, että kyläläisissä oli jotakin tulijoita vieroksuvaa.

Kun Agatha näki ilmoituksen leivontakilpailusta, hän sai ajatuksen. Jos hän voittaisi kilpailun, kyläläiset kiinnittäisivät häneen huomiota. Harmi vain hän inhosi kotitöitä, ruuanlaittokin tarkoitti valmisaterioiden lämmittämistä mikrossa. 

Huomiota Agatha todellakin sai, joskin erilaista kuin leipomuksellaan kaipasi, sillä Agathan piirakka osoittautui tappavaksi. Yrittikö joku peräti lavastaa hänet syylliseksi murhaan? Agathan on tietenkin selvitettävä itse, kuka syyllinen on.

Agatha Raisin -sarjassa ilmestyi tänä vuonna sen 35. osa, joten suomennettavaa riittää. Neljä viimeisintä on julkaistu yhdessä R. W. Greenin kanssa, sillä tuottelias kirjailijatar, oikealta nimeltään Marion Chesney, menehtyi vuonna 2019. Hän on ollut muutenkin aikaansaava, eli kirjoittanut lukuisia eri sarjoja ja jokusia yksittäisiäkin kirjoja. 

Agatha Raisin on hahmona siinä mielessä iätön, että hän tulee olemaan aina viisikymppinen. 90-luvun alku näkyy kirjassa tietynlaisena vanhanaikaisuutena ja kirjoitustyyliä voi verrata Agatha Christieen, mutta mielestäni jotain jäi puuttumaan. 90-luvulla ei tokikaan vielä kirjoitettu sellaisia dekkareita kuin nykyään , mutta näin jälkikäteen heittäisin kysymyksen siitä, miten paljon vivahteikkaamman yksinkertaisesta dekkarista saisi, jos keskittyisi pidempään yhden kirjan kirjoittamiseen sen sijaan, että tekee rinnakkain useampaa sarjaa ja julkaisee niitäkin melkoisella tahdilla.

***

Marke Talvi: Silmukoita ja sutinaa Kettukoskella

#1 Kettukoski

Lind & co, 2023

Lukija: Anu Vilhunen 

Kesto: 6 h 24 min

Auri Tuhkanen oli tullut Kettukoskelle vanhempiensa kissavahdiksi, kun nämä olivat lähteneet golfaamaan etelään. Hänen esikoisromaaninsa Pudonnut silmukka oli ilmestynyt pari vuotta aiemmin ja Auri oli saanut sillä merkittävän Vuoden johtolanka -palkinnon. Nyt hän kuitenkin poti kakkoskirjan kirjoittamisen ahdinkoa ja toivoi sopivan kirjoitusrauhan ja inspiraation löytyvän Kettukoskelta. Helsingin Punavuoressa elämä oli ollut aivan liian hektistä. 

Kirjoitusjumia ei auta ollenkaan se, miten hänen kustantajansa Alexander suorastaan vaatii uutta käsikirjoitusta, eikä sekään, että Auri saa outoja viestejä. Niissä väitetään Aurin varastaneen Neulemurhat-sarjan aloitusosan juonen, muttei se voinut mitenkään pitää paikkansa. Ideahan oli syntynyt yhdessä Alexanderin kanssa... 

Minä olin ihan varma, että rakastan tätä feelgoodin ja cozy crimen yhdistelmää, jossa vielä päähenkilönä on dekkarikirjailija! Olin jopa tietoisesti siirtänyt kirjan kuuntelua syksymmälle, niin että vuodenaikakin olisi kirjan ajankohtaan sopiva. 

Silmukat ja sutinat jätti minulle kuitenkin jotenkin sekavan olon, ja tällä hetkellä on valitettavasti fiilis, etten jatka sarjan parissa. 

Toinen osa, Kinkkua ja kommandoja Kettukoskella, on ilmestynyt tänä syksynä. Kirjailijanimen takaa löytyvät kirjailijat Anne Leinonen ja Helena Waris.

3 x avioliitto kriisissä

Yhtäkkiä alkoi tulla vastaan useampia kirjoja, joissa kriiseillään av(i)oliitossa kuka mistäkin syystä. Eivätkä nämä olleet edes ainoat lajinsa kirjat jotka nyt loppukesästä / alkusyksystä kuuntelin ja ainakin kaksi on vielä mahdollisella listallani, mutta keräsin nämä kolme yhteen, koska kaikki olivat kotimaisia romaaneja. Päähenkilöiden suhtautumista puolisoonsa, perheeseen, sitoutumiseen, mahdollisen eron jälkeiseen elämään ym tällaisessa kirjallisuudessa tuleviin asioihin on helpompi vertailla toisiinsa, kun mukaan ei tule eri kulttuurien piirteitä. 

Daniela Knif: Purkautumispiste

Tammi, 2023

Lukija: Elsa Saisio

Kesto: 9 h 29 min

Moona ja Jori olivat käyneet pitkästä aikaa ulkona parin tuttavapariskunnan kanssa, eikä Jori voinut olla kiinnittämättä katsettaan Marillaan. Nainen oli pitkä ja laiha, kuin prässätty kesäkukka. Hän oli samalla kertaa sekä vangitseva ja vetovoimainen, että hieman pelottava. Siinä missä Jorin oma vaimo oli hillitty ja klassisen tyylikäs, viesti Marillan olemus pikemminkin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Jori ei tarvitse kovinkaan kummoista syytä ollakseen naiseen yhteydessä, ja kohta viestitellään niin tiheästi, että Moonalle on valehdeltava töissä olevan iso ja tärkeä projekti meneillään...

Marilla annosteli hänelle nautintoa yhä rohkeammin, lähetteli avoimen vihjailevia kuvia. Hän ehdotteli myös tapaamista, muistutti, että kaikesta voisi tehdä totta. Sovittaisiin vain koska ja missä.

Jori ja Moona olivat olleet jo pitkään naimisissa. Jorin äiti ei ollut koskaan oikein hyväksynyt Moonaa, ja viimeinen niitti oli ollut se, kun Moona oli perustanut oman maahantuontiyrityksen. Eilan mielestä miehen tuli olla perheen pää ja elättäjä, ja Moona osoitti omilla toimillaan ettei hänen pojastaan ollut siihen. 

Eila oli muutenkin perinteinen, holhoava kanaemo, ja Jorin veli Risto käytti tätä siekailematta hyväkseen. Alkoholisoitunut taiteilijaveli oli muuttanut äidin luo kuin täyden palvelun majataloon. Veli tiesi mistä kortista vetää, oli muka tullut uskoon ja lopettanut juomisen. Äiti uskoi Ristoa koska halusi uskoa, mutta Jori tiesi paremmin. Toisaalta, hän ei tiennyt mistään mitään. 

Kirja kertoo sekä Jorin että Moonan elämästä molempien näkökulmasta ja vähän myöhemmin myös Risto saa kertoa miten on ajautunut tilanteeseen jossa asuu äitinsä hoteissa. Rakkaustarinahan siinäkin on mukana, kaikkineen kirja on hyvin ihmissuhdepainotteinen. Pidin paljon sekä juonesta että rakenteesta kun Riston elämää avattiin vaiheissa ja takautuvasti, siinä missä Jorin ja Moonan suhde sopi paremmin lineaarisesti kulkevaksi. Pidin myös siitä, että samoihin tapahtumiin saatiin useamman ihmisen näkökulma. Lämmin suositus kun kaipaat tämän tyyppistä kirjaa, vaikkei kaikkia Moonan tekemisiä kannata niin realistisina pitääkään...

***

Annamari Marttinen: Ero

Tammi, 2024

(Julkaistu alunperin 2011)

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 9 h 16 min

Ellen ja Kimmo ovat olleet naimisissa 19 vuotta, mutta liitto on alkanut rakoilla. Kolmatta osapuolta tarinaan ei liity, kyse on vain rakkauden päättymisestä. Fyysinen läheisyys on kadonnut aikaa sitten ja se on etenkin Kimmosta kiinni, mutta eron on puheeksi ottanut aina Ellen, niin myös tällä kertaa. Ja tällä kertaa he myös lähtevät liitosta, vaikka Ellen oli ollut varma ettei pystyisi siihen.

Mä en ikinä pysty tuohon, hän oli ajatellut. En pysty eroamaan, musta ei ole siihen. Ero oli ollut kuin valtava vuoristo, loputon, tutkimaton ja luoksepääsemätön. Se sisälsi lapset, talon, lainan, laskut, valokuvat, häälahjat, joita vielä oli jäljellä, ainakin taidelasimaljakko ja Oiva Toikan lintu, sosiaaliviraston lastenvalvojan, käräjäoikeuden kanslistin, naapurit, Kimmon vanhemmat, Saaran, ystävät, kaverit, työkaverit, opettajat, parivuoteen, sormukset.

Kun sitä kaikkea ajatteli, hengitys salpautui, rinnassa tieto siitä, ettei koskaan pystyisi murtamaan palastakaan siitä, astumaan askeltakaan. 

Mutta sitten se vain tapahtuu. Ellenin yllättää se, että abivuottaan viettävä esikoinen Viljami tuntuu ottavan asian kipeimmin, ja kolmasluokkalinen kuopus haluaa vain selkeyden siihen, miten mikäkin asia hoidetaan jatkossa. 

Marttinen valitsee useimmiten aiheikseen hyvin arkisia asioita ja käsitteleekin niitä hyvin selkeästi ja ilman kummempia krumeluureja. Tässä onkin mielestäni Marttisen kirjojen vahvuus. Niihin on helppo mennä mukaan, ja vaikken esimerkiksi Eroon voi samaistua tai saada vertaistukea, tuli omaan mieleeni ystäväperhe joka kävi eron läpi. 

Mitä mä olen oikein tehnyt? hän ajatteli. Missä Kimmo oli? Sillä hetkellä? Hän kuvitteli tämän omaan asuntoonsa, syömässä yksin pienen pöydän ääressä, jotakin valmisruokaako? Hän ajatteli Kimmon kauppaan eineshyllyn eteen valitsemaan ruoan. Kaupassa hän oli joskus kiinnittänyt huomiota yksinäisiin miehiin eineshyllyjen edessä. Jäänyt vaivihkaa katsomaan, miten nämä hetken rasioita katseltuaan valitsivat Saarioisten kanaviillokin. Nyt hänen oma miehensä oli yksi näistä.

Marttisen erokirja oli näistä kaikista kolmesta tunnelmaltaan surullisin. Moona kävi läpi kaikkea sitä mihin en ikinä haluaisi joutua, eron jälkeisestä yksinäisyydestä irtosuhteisiin vieraiden miesten ja selvästi heidän puolisoidensa lakanoissa. Lisää kohtaloita avautuu eroryhmästä, johon Moona ilmoittautui. 

Se on näistä kolmesta perinteisintä kaavaa noudattava ja paikoitellen suorastaan ahdistavan realistinen, ja vaikutti ainakin itseeni niin, että jos ikinäkoskaan olen ajatellut eroavani, tämän kuunneltuani ei tulisi mieleenkään.

***

Tiina Katriina Tikkanen: Ei mitään hätää
Atena, 2023
Lukija: Anniina Piiparinen
Kesto: 4 h 2 min

Nelikymppiset Oskari ja Taina ovat kaksospoikien, Otson ja Onnin, vanhemmat joilla oli eri näkemys siitä, onko lapsiluku täynnä. Oskarin mielestä nykyiseen maailman- ja luonnontilanteeseen ei pitänyt toivoa enää kolmatta lasta, mutta Taina oli alkanut ajatella toisin. 

Miksi edes puhuimme tästä? Minusta ei ollut enää tätä päivää, että kaksosten äiti halusi lisää lapsia. Johtuiko se siitä, että hän oli kotoisin pienestä satakuntalaisesta kylästä? Hänhän oli joskus maininnut, kuinka anopin pitämällä grillikioskilla elettiin kylässä tapahtuneista syntymistä ja kuolemista.

Oli myös mahdollista, että Taina halusi äidiksi, jotta pääsisi paistattelemaan vatsa pystyssä kaupungille, imemään huomiota ohikulkijoilta. Vaimoni kärsi kauniin ihmisen surullisesta kirouksesta. Pienestä tytöstä lähtien hän oli tottunut saamaan ulkonäöstään kehuja, mutta niiden määrä vähentyi vuosi vuodelta. Helpoin keino palata keskipisteeksi olisi pamahtaa paksuksi.

Siitä molemmat olivat yhtä mieltä, että he eivät koskaan eroaisi. Kaikesta saattoi puhua, ja he olivat kyllä nähneet millaisia erolapsista kasvoi. Jokin kuitenkin kaihersi, ja Oskarikin vaistosi sen. 

Silmäni osuivat vahingossa päiväkirjaan. Näkökentässäni ehti vilahtaa hänen sinne kirjoittamansa sana.

Avioerofantasia.

Hän lopettikin kirjoittamisen ja painoi puhelimen näyttöä sydämelleen kuin stetoskooppia. Oliko hän tajunnut, että olin nähnyt? Hän ei sanonut mitään.

Se mikä ei äänikirjassa käynyt ilmi, oli kirjan erikoinen rakenne, tai no, kävi tavallaan koska teksti oli Tainan osuuksissa poukkoilevampaa. Vasta E-kirjasta kerratessani näin, että Tainan kertoma oli poimittu ilmeisesti päiväkirjasta ja oli vain muutaman rivin mittaista, mikä selittää paljon. Näin jälkikäteen ajatellen tämä kirja kannattaisi lukea ihan itse. 

Muutenkin kirja oli vähän hankalampi hahmottaa, aikamoinen vastakohta vaikkapa Marttisen kirjan selkeydelle. Siitä jäi myös vähiten mieleeni viikkojen kuluessa.