Merkintöjä junassa

Istun työmatkalla lähijunassa ja pakollisten sähköpostien hoitamisen jälkeen kiinnitän huomiota matkustajien median käyttöön. Pieni vaunu, istumapaikat täynnä.

Vanhempi mieshenkilö lukee Iltasanomia. Kaksi nuorta poikaa kuulokkeet korvilla, kuuntelevat musiikkia ja tuijottavat kännyköitään. Keski-ikäinen nainen istuu vieressä iPadin kanssa. Näyttää lukevan jotain, ehkä e-kirja? Tai ainakin joku yhtenäiseltä tekstiltä näyttävä.

Mies vastapäätä: kuulokkeet korvilla ja tietokone sylissään.

Vieressä nuori poika nahkarotsissaan. Arviolta 14-15-vuotias. Lukee tavallista kirjaa, paksuhkoa romaania. Yes, nuorissa on toivoa! Vaikka puhutaan, että nuoret lukevat kirjoja entistä vähemmän, ainakin tämä on selvästi tarinassa. Hiplailee pinkki-violettia kirjanmerkkiä.

Mutta mikä kirja? En saa selvää, vilkuilen etukantta, mutta ei näy. Odotan sopivaa hetkeä. Sen erotan, että suomenkielinen.

Konduktööri tulee ja poika näyttää lippuaan. Kirjan kansi vilahtaa: Jo Nesbö.


****
(Sorry, nimen oikeaa kirjainmerkkiä ei ole tässä härpäkkeessä).

Merkintöjä junassa

Kirjahan on mitä ihanin matkakumppani. Voit sukeltaa toiseen maailmaan eikä kukaan todennäköisesti häiritse.

Leijonanluola-tv-ohjelmassa eräs pariskunta esitteli bisnesideaansa persoonallisista kirjankansista. Ajatuksena oli, että luomalla itse kirjoille irtokansia voisi näin tuunata kirjahyllyn sisustukseen sopivaksi. Olin hämmentynyt enkä osannut heti muodostaa mielipidettäni, mutta teen sen nyt: mielestäni kannet ovat osa kirjaa ja sen henkeä enkä missään tapauksessa peittelisi niitä irtokansilla. Todennäköisesti oma versioni olisi kaiken lisäksi kökömpi kuin ammattigraafikon. Tyydyn siis kirjojen järjestelyyn värikoodauksella.

Jos kirjahyllyn kirjat olisivatkin trendikkäästi vaikkapa valkoisia matsaten siihen mustavalkoraidalliseen mattoon, mitä se taas kertoisi? Että ulkonäkö on sisältöä tärkeämpää?

Tottahan irtokansia voisi toisaalta käyttää, mutta muissa yhteyksissä, vaikkapa junassa, jos haluaa naamioida kirjansa eikä paljastaa, mitä lukee. Ehkä joskus on ollut sellainen tunne, etten toivoisi toisten näkevän, mitä luen. Onko sinulla?

Kuinka paljon lukemamme kirja lopulta kertoo meistä kanssamatkustajille? Tässäkin pienessä vaunussa on ainakin kaksi kirjanlukijaa. Nuori nainen ja Jung Changin Villijoutsenet. On muuten hyvä kirja kiinalaisista naisista kulttuurivallankumouksen syövereissä. Varmasti mukava koko ihminen. Terveisiä vaan sinulle ruskeatakkinen nainen.

Vastapäätä istuu vanhempi naishenkilö ihanan keltaisessa paidassaan. Yritän vaivihkaa selvittää, mitä kirjaa hän lukee. Joku keltakantinen. Paksu. Olisiko kenties jokin ammatillinen teos? Heittäydyn ihan kyttäriksi ja tiirailen ikkunan heijastuksen kautta kirjan kantta. Ei onnistu. Pohdin vakavasti, kysynkö suoraan, mutta sosiaalinen tilanne ei tunnu sopivalta. Leppoisammassa pitkän matkan junassa jutustelu olisi mahdollista, kyllä, silloin voisin olla aloitteellinen.

Mitä kirjoja Suomi lukee junassa? Oletteko koskaan aloittaneet keskustelua kanssamatkustajien kanssa kirjoista?

No, selvisihän se vihdoin: Andrus Kivirähkin Maailma otsas. Mahtavaa, nuorta virolaista kirjailijakaartia. Olisiko lukija itsekin virolainen?

Apua, hän jää samalle asemalle. Tuo mahdollinen mielenkiintoinen kirjallinen tuttavuus.

Olisi sittenkin pitänyt häiritä.