Kirjamielellä

Nyt se on vihdoin luettu! Aikaa meni ja hermojakin raasteli välillä. Mutta nyt on tyytyväinen olo. Ilman vertaistukea en ehkä olisi suoriutunut kirjasta näinkään nopeasti. Alastalon salissa on lyhyesti kertomus siitä, miten Herman Mattson, Alastalon isäntä, yrittää saada muut kyläläiset osallistumaan parkkilaivan rakentamiseen. Mutta siitähän ei kirjassa kuitenkaan oikeasti ole kysymys, vaan totuus löytyy kielestä. Kilpi maalailee lähes tajunnanvirtana esille henkilöidensä ajatuksia ja ajatustapaa. Muutamien enemmän äänessä olleiden henkilöiden äänen pystyy tekstistä erottamaan, mutta pääosin teksti soljuu samalla tavoin kaikkien henkilöiden ääntä kuvatessa. Oma suosikkini kirjassa oli ehdottomasti Pukkilan isäntä, jonka nopeaa, keveää ja piikikästä kieltä oli suuri nautinto lukea. Lukunäyte onkin Pukkilan ajatuksista napattu. Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli Pasila-tv-sarjasta lyhyt juttu, jossa toimittaja kertoi huomanneensa, että Rauno Repomiehen yksinpuhelut muistut...

Neil Gaiman on mielestäni yksi kiinnostavimpia nykyfantasian kirjoittajia. Tähtisumua on kuitenkin jostain syystä jäänyt minulta lukematta. Otin kirjan mukaan lomamatkalle lentokoneeseen, koska ajattelin, että se olisi tarpeeksi kevyttä mutta kuitenkin kiinnostavaa luettavaa lennon ajaksi. Mukanani oli myös Cortázarin Ruutuhyppelyä, mutta siihen en pystynyt ollenkaan keskittymään. Tähtisumua on fantasiasatu, joka kertoo nuoren pojan etsintäretkestä. Tristran lupaa rakastetulleen noutavansa taivaalta pudonneen tähden ja joutuu sen vuoksi tekemään matkan haltioiden maahan. Tristran löytää tähden, mutta sen jälkeen asiat eivät menekään ennalta suunnitellulla tavalla. Gaimanin parhaita puolia on ehdottomasti omaleimaisuus. Hän osaa kirjoittaa tarinat niin, etteivät ne noudata totuttuja polkuja. Vaikka Tähtisumua on kasvutarina ja etsintäretki, joita molempia on fantasiakirjallisuus täynnä, ei kirja ole kliseinen vaan tuoreen tuntuinen. Tähtisumua on näennäisen kevyt lukukokemus. Tek...

Virpi Hämeen-Anttilan Kolmastoista lapsi jätti minut aika pettyneeksi. Hämeen-Anttila kyllä kirjoittaa hyvin, siitä ei ole epäilystäkään. Teksti on mukaansa tempaavaa tässäkin kirjassa – mutta muuten tuntuu, että kirja on tyhjää täynnä. Kolmastoista lapsi kertoo rikkonaisesta perheestä, jonka äiti, Tea, on kuuluisia muusikko. Aikuiset lapset Johanna ja Joakim painivat omien ongelmiensa ja epäilyjensä kanssa. Perhettä pitää jollain tavoin koossa Tean entinen rakastaja, Ilkka. Kirjan päähenkilöksi nousee Johanna, joka kirjan aikana kokee jonkinlaista kehittymistä, irtautumista menneisyydestä ja huonojen äidinmallien otteesta. Kirjan henkilöhahmot ovat jotenkin ohuita ja onttoja. Ainoastaan keski-ikäinen biologi, Ilkka, vaikuttaa kiinnostavalta. Olisin kaivannut tarkempaa tutustumista varsinkin Teaan, joka ei tartu mihinkään tai kanna vastuuta mistään. Hahmon tyhjyys jää harmittamaan, sillä hänen kauttaan olisi koko tarina saanut ehkä erilaisen merkityksen. Juoni muuttuu varsinkin...