Vedenaliset kertoo Mirjasta, joka elää lapsuutensa saaressa kalastajavanhempiensa kanssa. Mirjan lapsuus on yksinäistä ja Mirja muuttuu itsekin saareksi. Hän ajelehtii eksyneenä ja arkana läpi ihmisten ja katujen. Lopulta Mirja löytää itselleen uuden lauman ja muuttuu sen osaksi. Kirjan tunnelma on unenomainen, välillä jopa painajaismainen. Peura käyttää sanoja voimakkaasti luoden outoja mielikuvia. Minulle tulee kirjasta mieleen Tiina Raevaaran Eräänä päivän tyhjä taivas ja ehkä jopa Maarit Verrosen Pimeästä maasta. Tosin en kutsuisi tätä kirjaa kasvutarinaksi, sillä päähenkilö ei mielestäni kehity lainkaan. Hän vain vaihtaa saaren yksinäisyyden toisenlaiseen suojattuun yksinäisyyteen. Kirjaa ei voi lukea nopeasti, vaan se vaatii keskittymistä. Välillä jouduin palaamaan takaisinpäin, kun en ollut varma olinko ymmärtänyt jonkun asian. Parasta kirjassa on ehdottomasti kieli ja sen runollisuus. Juuri kielen takia kirja jää vaivaamaan ajatuksia. Lukunäyte sivulta 99: Susi ulvoi n...
Kirjablogi täynnä kokemuksia kirjoista, lukemisesta ja kirjallisuudesta