Jonas T. Bengtsson: Submarino

Tällä kertaa luvassa sosiaalipornoa parhaimmillaan. Hyppy Jakarandapuun lapsista tähän Jonas T. Bengtssonin romaanin oli melkoinen, sillä kuilu näiden kahden kirjan välillä on valtaisa. Siinä missä Sahar Delijanin teoksessa puhuttiin hempeitä ja palvottiin kaiken kestävää rakkautta, niin Submarinossa puolestaan ladellaan törkeyksiä, nussitaan, vedetään käteen, sekoillaan ja ollaan hunningolla. Bengtssonin käyttämä kieli on karua ja todenmukaista, aluksi hieman vierasta lyhyiden ja töksähtelevien virkkeiden vuoksi, mutta lopulta todettakoon, että juuri se kirjoitustyyli tekee Submarinosta Submarinon ja antaa sille omanlaisensa hehkun.

Minä pidän kirjoista, jotka kuvaavat elämää, josta itselläni ei ole aavistustakaan. Mahdollisimman raakaa ja väkivaltaista, mielellään kuitenkin realiteetin rajoissa pysyvää, niin olen ihan innoissani ja haluan vain lisää ja lisää. Onnelliset tarinat eivät ole koskaan olleet minun juttuni ainakaan suurissa määrin, ei makeaa mahan täydeltä. Submarino on onnellisen kirjan vastakohta. Se alkaa surullisesti ja päättyy surullisesti. Siksi se on minun kirjani. 

Kirja kertoo kahdesta vajaa kolmekymppisestä veljeksestä. Vanhempi veli on Nick ja nuorempaa kutsutaan vain pikkuveljeksi. Veljesten elämä on nykyisin täysin toisistaan erillään, vaikka lapsuuden traagiset tapahtumat kaivertavat kummankin mieltä. On asioita, joista ei koskaan puhuta eikä niihin palata, mutta kun heidän äitinsä kuolee, niin muistot palaavat jälleen pintaan ja veljesten on kohdattava toisensa vuosien tauon jälkeen. Kirjan ensimmäisessä puoliskossa tutustutaan lähemmin Nickiin, kun taas loppupuolisko kirjasta on kuvailtu pikkuveljen näkökulmasta.

Nick on veljistä se kovempi, pahempi, aggressiivisempi ja törkeämpi suustaan. Hän on juuri vapautunut vankilasta istuttuaan pahoinpitelytuomion ja asuu tällä hetkellä pienessä sosiaalitoimiston asuntolassa. Nickin päivät koostuvat etupäässä ryypiskelystä, naapurissa asuvan Sofien nussimisesta, päämäärättömästä harhailusta kaupungin kaduilla ja ex-vaimonsa muistelusta.

"Istuin törkeästi pahoinpitelystä. Se on reilu kunnon rikos, sellainen jota voi kunnioittaa. Niin kuin aseistettu ryöstö, ei mikään raiskaus eikä lapsen hyväksikäyttö. Ne puolitoista vuotta eivät olleet erityisen vaikeita. Vankilassa oli samaa säännöllisyyttä kuin laitoksisssa, joissa olin ollut lapsena, ennen kuin äiti päätti tuoda meidät yhteen. Vankila on vaikea vain jos joutuu pois jostakin, jonkun luota. Silloin aika tuntuu pitkältä. Mutta minulla ei ollut muutakaan paikkaa missä olla."

Nickin osuutta lukiessa olin varma, ettei tämän paremmaksi voi enää mennä. Mutta kyllä voi. Vaikka Nick olikin mielenkiintoinen hahmo, vielä mielenkiintoisemmaksi ja jännemmäksi tyypiksi paljastui hänen pikkuveljensä, joka on päiväkoti-ikäisen Martinin yksinhuoltaisä ja narkomaani.

"Kun tulen kotiin, asunto tuntuu tyhjältä. Pakastimesta löydetty valmisruoka odottaa edelleen pöydällä. Minulla on valkoista heroiinia. Heroiinikloridia. Hyvää laatua, sellaista jonka voi piikittää suodattamatta ainetta ensin pumpulitupon läpi. Voisin tehdä valmisteluja, kääriä jointin, panna ruoan uuniin. Mutta minulla on valkoista heroiinia. Olen jo menossa vessaan kun huomaan, ettei minun tarvitsekaan. Voin istua tässä omassa olohuoneessani piikittämässä, minun ei tarvitse pelätä että Martin tulee."

Vaikka Nickin ajatuskuviot olivatkin etupäässä aggressiivisia, niin taustalla piili myös mielen järkevyyttä, selkeyttä ja ehkä jopa hivenen toiveikkuutta. Veljen huumehoureiset narkkarin ajatukset olivat puolestaan toiselta planeetalta. Jotain täysin käsittämätöntä. Voiko tämä edes olla totta? Kyllä voi. Aivan varmasti voi. Pahimmillaan samaa tasoa kuin 8-vuotiaan Vilja Eerikan surma. Ulkopuolisen silmin kaikki näyttää hyvältä eikä kukaan osaa epäillä mitään ja vaikka osaisikin, niin itse pääpaha onnistuu kerta toisensa jälkeen puhumaan itsensä kuiville. Ja sama touhu jatkuu. Lapsi kärsii, jää lopulta aivan yksin tai pahimmassa tapauksessa kuolee välinpitämättömien vanhempiensa takia. Kerrassaan surullisen hirvittävää luettavaa.

Kirjasta jäi hivenen huono olo. Ahdistunut kenties tai ehkä pöyristynyt olisi parempi sana. Submarino onnistuu erinomaisesti kertomaan surkeista ihmiskohtaloista ja erityisesti siitä, että huonoilla korteilla on lähes mahdoton voittaa. Voi vain hävitä ja menettää kaiken, kuten tällä kertaa molemmille veljeksistä pääsi loppujen lopuksi käymään.

Sivut: 447

Like, 2015

Suomentaja: Päivi Kivelä

Alkuteos: Submarino, 2007

★ ★ ★ ★ ½

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Kun aika loppuu herätti mielenkiintoni ensimmäinen kerran luettuani siitä kirjoitetun arvostelupätkän jostakin blogista. Eipä aikaakaan, kun samainen teos osui suoraan näkökenttääni viikottaisella kirjastoreissullani, josta kirjan sitten oitis mukanani kotiutin. Yleensä en tosin pikalainoja suosi kahdestakaan syystä. Ensinnäkin koska niitä ei voi uusia ja vaikka tiedän, että saisin luettua kirjan viikon sisällä, niin kuitenkin se tuo omanlaisensa aikarajan ja stressin, mistä en pidä ollenkaan silloin kun on kyse lukemisesta. Toisekseen, ehkä jopa tärkeämpi syy pikalainojen karttamiselle, on juuri tuo inhottava tarra kirjan kannessa, joka pilaa täysin muuten onnistuneen kuvan.

Mitä tulee itse Hirvosen teokseen, niin kyseessähän on tosiaan tämän vuoden puolella ilmestynyt uutuus. Entuudestaan kirjailijan nimi on minulle tuntematon, mutta kirja kyllä käsittelee ajankohtaista ja vähän väliä pinnalla olevaa aihetta.

"Kun hiljainen oppilas tulee kouluun ase pitkän takkinsa alla ja ampuu kymmenen luokkatoveria, kaikkien kuuluu ajatella uhrien vanhempia. Miten hirveää olisi olla yksi heistä. Miten hirveää olisi, jos tuo tapahtuisi minun lapselleni. Pelosta ja ahdistuksesta voi puhua muiden kanssa, koska sen tunnistavat kaikki. Vanhemmat, jotka unohtavat sellaisia uutisia lukiessa hengittää, koska tietävät, että ampuja voisi olla heidän lapsensa, kantavat kauhunsa yksin."

Hirvosen romaani kertoo sairaaksi tekevästä yksinäisyydestä, peloista, epätoivosta, syyllisyydestä ja  ennen kaikkea avuttomista vanhemmista, jotka haluaisivat auttaa lastaan, mutta jostain syystä eivät osaa eivätkä kykene. Kirjassa paneudutaan lapsuuteen ja niihin tapahtumiin, jotka edelsivät sitä hetkeä ennen kun nuori mies asteli Lasipalatsin katolle ja alkoi ampua ihmisiä.

Päähenkilöinä ja samalla kirjan ääninä toimivat kolme henkilöä, joiden ajatusten ja muistojen kautta tapahtumia pohditaan ja yritetään etsiä selitystä sille, miksi kaikki meni niin kuin meni.

58 vuoden ikään ehtinyt perheen äiti Laura puhuu työkseen ilmastonmuutoksesta ja tuntee pohjatonta yksinäisyyttä ja epävarmuutta niin parisuhteen kuin kauas kaikonneiden lastensa tähden. Aava on vanhempi lapsista, itsenäinen ja ulospäin varmalta vaikuttava nainen, joka on ottanut elämäntehtäväkseen lähetystyön ja nälkää näkevien lasten auttamisen oman henkensäkin uhalla. Toisaalla on taas nuorempi veli Aslak. Erikoinen, outo ja yksinäinen Aslak, joka ei ole koskaan kuulunut minnekään ja josta äiti kantaa huolta vielä aikuisenakin. Toivon vaihtuessa lamaannuttavaan epätoivoon Aslak päättää toimia jättäen jotain jälkeensä.

"Vähitellen uupumus, jota hän tunsi joka aamu herätessään, kasvoi niin raskaaksi, että koko elämä muuttui sakeanharmaaksi, vanhalta ruualta haisevaksi rätiksi. Haaveet, joita hänellä oli ollut, muuttuivat jonkun toisen haaveiksi, jonkun, joka jaksoi aamulla nousta sängystä ja liittyi koulun pihalla muiden poikien seuraan."

Jos kenellekään ovat tuttuja sellaiset kirjat Poikani Kevin ja Yhdeksäntoista minuuttia, niin siinä tapauksessa tämä suomalainen versio on oiva lisä edellisten kaveriksi ja aiheeseen sopivaksi mielen virkistykseksi. Kaikkia näitä teoksia yhdistää nuoren sairastunut mieli, väkivallalla hekumointi, tappaminen ja erityisesti tapahtumat ennen lopulliseen ratkaisuun päätymistä. Mielenkiintoisia kirjoja jokainen tavallaan, mutta täytyy sanoa, ettei tämä Hirvosen viritelmä aivan yltänyt samalle tasolle edellisten kanssa, vaikka tosin tuntuikin samaistuttavammalta kotimaisuutensa takia.
 

Aiheensa puolesta annan kirjalle täyden kympin. Tärkeitä ajatuksia ja näkökulmia, ennen kaikkea avarakatseisuutta ja ymmärrystä. Myös syyllisellä on taustansa ja oikeus tulla kuulluksi muiden häntä oitis leimaamatta. Kuitenkin kokonaisuus ratkaisee eikä silloin riitä pelkästään mielenkiintoinen aihe, vaan täytyy olla muutakin ja hieman niitä suuria tunteitakin mukana, joihin jäädä vellomaan vielä kirjan päätyttyäkin. Tällä kertaa ne tunteet jäivät uupumaan kirjan ollessa melko pintapuolinen raapaisu. Vakavammaksi ajanvietteeksi kuitenkin erinomaista luettavaa yhtään vähättelemättä.
 

Sivut: 251

WSOY, 2015

★ ★ ★