Arnhild Lauveng: Huomenna olin aina leijona

En muista, mistä ja milloin kuulin ensimmäisen kerran tästä kirjasta. Ei se ainakaan sattumalta tapahtunut, koska kyseessä on teos, josta tuskin monikaan on tietoinen. Onneksi kirjan nimi on niin mieleenpainuva ettei se kovin helposti pääse unohtumaan, joten mielessäni se ehti pyöriä useamman kuukauden ajan ennen kuin sen kirjastosta varasin ja lopulta käsiini sain.

Huomenna olin aina leijona on omaelämäkerrallinen romaani norjalaisen skitsofreniaan sairastuneen Arnhildin elämästä ja lopulta myös sairauden voittamisesta. Kuulostaa uskomattomalta, sillä eihän skitsofreniasta voi parantua, tunnutaan monesti ajattelevan, mutta tällä kertaa Arnhild tekee mahdottomasta mahdollista kertoen oman tarinansa sellaisena kuin se on.

"Kirjoitin tämän kirjan siksi, että olen entinen skitsofreenikko. Se kuulostaa yhtä mahdottomalta kuin entinen aids-potilas tai entinen diabeetikko. Oikeastaan ei ole olemassakaan sellaista, joka on ollut skitsofreenikko. Se on rooli, jota ei koskaaan anneta. Väärin diagnosoituja skitsofreenikkoja sen sijaan on olemassa. On myös oireettomia skitsofreenikkoja, joilla sairaus pysyy kurissa lääkkeiden avulla. Jotkut skitsofreenikot ovat oppineet elämään oireidensa kanssa ja jotkut elävät juuri hyvää vaihetta sairaudessaan. Missään näissä vaihtoehdoista  ei ole mitään vikaa, mutta minun kohdallani yksikään niistä ei ole totta. Minulla on ollut skitsofrenia. Minä tiedän, millaista se oli. Tiedän, miltä maailma silloin näytti, kuinka sen koin, mitä ajattelin, mitä minun oli pakko tehdä."

Arnhild sairastui jo ollessaan hyvin nuori ja siitä alkoikin lähes kymmenen vuoden mittainen matka sairaalahoidon piirissä. Pakkohoitoa, lääkkeitä, eristystä, paljon itkua ja kärsimystä. Siinä missä aikaisemmin lukemassani kirjassa Kellokosken prinsessa kuvailtiin skitsofreniaa ulkopuolisten silmin muiden lausuntoihin tukeutuen, niin tässä teoksessa päästään suoraan sairastuneen pään sisälle. Sekavaan, pelottavaan ja kaoottiselta tuntuvaan maailmaan, jota voi vain itse psyykoosin kokenut  täysin ymmärtää.

  

"Kuulin myös ääniä. Joinakin kertoina päässäni oli kohiseva, ulvova kaaos, kuin liian kovaa pauhaava soitin jota ei saa suljetuksi, tekipä mitä hyvänsä. Joskus hakkasin päätäni seinään, jotta ontto jyskytys vaimentaisi kaaosta edes vähän. Joskus se auttoi, mutta ei suinkaan aina. Toisinaan yritin repiä hiukseni irti tai kynsiä reikiä päähäni. Tämä ei koskaan auttanut, mutta ehkä kyseessä olikin paniikinomainen yritys tehdä reikä päähän, jotta liika paine pääsisi ulos ennen kuin koko pää räjähtää."

Sen kymmenen vuoden aikana mitä Arnhild ehti sairastaa, juuri kukaan ei uskonut hänen mahdollisuuksiinsa parantua, vaan häntä pidettiin vain kroonisena hulluna vailla toivoakaan parammasta elämästä. Kuitenkin Arnhild onnistui lopulta selättämään sairauden, kouluttautumaan psykologiksi ja nykyisin hän toimii suosittuna puhujana mielenterveyspotilaiden avoimemman kohtaamisen puolesta.

Ehdottomasti plussaa siitä, kirjassa huomaa kirjoittajan oman äänen ja lukiessa tulee tunne, että nuo sivut voisivat olla suoraan päiväkirjasta reveissyt. Arnhildin matka terveydenhoidon piirissä sisälsi paljon hyviä ja huonoja kokemuksia, joista lukiessa ei voi olla kuin tuntematta syvää myötätuntoa.

Huomenna olin aina leijona on mielenkiintoinen kirja. Etenkin sellaiselle ihmiselle, joka on kiinnostunut mielenterveysongelmista ja haluaa oppia tuntemaan skitsofreniaa entistä paremmin. Kirja auttaa ymmärtämään sairastuneen mieltä ja ennen kaikkea sitä, että ihmisiä psyykkisesti sairaatkin ovat tavallisine unelmineen ja toiveineen. Ihminen pitää kohdata ihmisenä eikä pelkkänä kävelevänä diagnoosina.

Sivut: 163

Bookwell Oy, 2012

Suomentajat: Hanna Böhme, Liisa Lithovius, Seppo Hulkki

Alkuteos: I morgen var jeg alltid en løve, 2006

★ ★ ★

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa

"Isä muuttui eri ihmiseksi heti kun laiva ylitti Suomen rajan. Teräskulhoksi, johon ei pystynyt ainoastaan laittamaan asioita vaan josta pystyi myös ottamaan niitä pois. Hän sai sata markkaa ja isä osti hänelle lakua ja piimää ja hän sai ahmia niin paljon sokeria kuin halusi."

Tämä ei ole lasten maa kertoo nuoruuden kynnyksellä olevasta Miirasta. Miira on suomalainen, mutta asuu perheensä kanssa Göteborgin lähiössä ja suomalaistaustansa vuoksi joutuu käymään koulua suomiluokalla. Oikeastaan koko hänen elämänsä pyörii Suomen ja suomalaisuuden ympärillä, vaikka asuinpaikkana onkin Ruotsi. Senpä takia Miira on aina ulkopuolinen. Hän on maahanmuuttaja, joka ei osaa kunnolla ruotsia, joten on luonnonlakien määräämää, ettei hän voi olla kuten muut. Oikeastaan hän ei edes haluaisi olla kuten muut, ei missään tapauksessa samanlainen snobi hienohelma kuten ruotsalaiset, vaan omalla rajulla ja rohkealla tyylillään erilainen.

Miiran äiti on rappusiivooja ja isä töissä tehtaassa. Elämä on suhteellisen köyhää eivätkä asuinolot ole kummoiset 80-luvun synkässä betonilähiössä. Miira on kuitenkin päättänyt, että hänestä tulee pääministeri tai vähintäänkin aivokirurgi. Hän aikoo lukea ainoastaan älykkökirjoja ja kohota kaikkien muiden surkimusten yläpuolelle.

"Kaikki muut saivat käydä koulua ruotsinkielisellä luokalla. Kaikki kovikset, jotka hän tunsi tai tiesi, saivat olla ruotsinkielisellä luokalla jolla oli ruotsinkielinen nimi, 3 A. Aakkosten ensimmäinen! Häntä ei sinne päästetty, vaikka hänkin oli kovis. Ei tosin yhtä kovis, koska hänet oli suljettu suomipellekuplaan."

Mielestäni tämänkaltaiset kirjat ovat parhautta. Kirjat, joissa seurataan päähenkilön kasvukertomusta lapsuudesta nuoruuteen ja pureudutaan niihin arkielämän tavallisiin ongelmiin ja nuoruusiän kipupisteisiin. Miiran tarina alkaa ala-asteelta ja päättyy peruskoulusta pääsemiseen, joten jos jonkinmoista ongelmaa ja vaikeuksia tähän väliin saadaan kyllä mahtumaan. Täytyy tosin huomauttaa, että Miiran elämä vaikutti harvinaisen rankalta ja ongelmaiselta. Jo 11-vuotiaana kuvioihin tulivat tupakka ja alkoholi, joista en itse siinä iässä edes tiennyt mitään, mutta niinhän se tosin menee, että mitä rankemmat kokemukset niin sitä mielenkiintoisempi kirja.

Minä tykkäsin kirjasta erittäin kovasti. Oli kiinnostavaa seurata Miiran ajatusmaailman kehittymistä, lapsuuden vaihtumista nuoruuden kapinahenkeen. Miiran kunnianhimo oli ihailtavaa ja vaikka Miiran ja muiden suomalaislasten lähtökohdat eivät olleet kovin hyvät, niin optimistinen oli ainakin mieli ja tavoitteet korkealla. Suht rankasta aiheesta huolimatta surkutteluun ja itsesäälin ei kertaakaan vaivuttu. Elämä otettiin vastaan sellaisena kuin se tuli ja pelattiin niillä korteilla jotka saatiin. Miiran kertomus on kuin nousu slummien miljonääristä hohtoon ja loisteeseen, vaikka yläasteen jälkeisistä ajoista emme enää tiedäkään mitään. Noh, kirja tosin perustuu Eija Hetekivi Olssonin omakohtaisiin kokemuksiin, joten siitä voimme päätellä jotakin.

Sivut: 350

Schildts & Söderströms, 2013

Suomentaja: Outi Menna

Alkuteos: Ingenbarnsland, 2012

★ ★ ★ ★

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Sotaan liittyvät kirjat ovat kiehtovia. Ei itse tappaminen ja raa'at kuvaukset sotatantereelta, vaan nimenomaan ihmisten omat kokemukset, tunteet ja ajatukset. Niinpä Ihmisruumis vaikutti lupaavalta, kun se silmiini kirjastossa käydessäni sattumalta osui. Noh, loppujen lopuksi luin kirjaa melkein viikon, kun innostus ei joka hetki ollut niin päätä huimaavaa kuin etukäteen olin toivonut. 

Italialainen Paolo Giordano on tunnettu kirjailija aiemmasta teoksestaan Alkulukujen yksinäisyys, joka on kyllä minulle nimenä tuttu, mutta lukemaan asti en ole sitä päässyt. Nyt tosin osasin jo panna kirjan nimen korvan taakse ja heti kun tilaisuus siihen tulee, niin täytyy etsiä teos käsiini ja ottaa selvää, onko kyseessä niin hyvä kirja kuin kehujen perusteella voisi odottaa. 

Ihmisruumis on nykyaikainen sotakertomus italiaiskomppanian komennuksesta Afganistaniin. Romaanissa paneudutaan etupäässä ihmismieleen ja itse tapahtuvat jäävät vähemmälle. Itse asiassa olin hyvinkin yllättynyt kirjaa lukiessani, sillä oikeastaan siinä ei tapahtunut juuri mitään, vaan kirja koostui muistelmista ja miesten epätoivoisista yrityksistä pitää järki kasassa karuissa olosuhteissa. 

"Jokin on muuttunut sen jälkeen, kun he ovat poistuneet turvavyöhykkeeltä, ja vielä enemmän sen jälkeen, kun pioneerit löysivät ensimmäisen tienvarsipommin: siellä laakson sydämessä, missä he nyt ovat, häpeää tai paheksuntaa ei ole enää olemassa. Monet piirteet, jotka erottivat ihmisen eläimestä, ovat hävinneet. Tästä lähtien, Egitto ajattelee, häntäkään ei ole enää olemassa ihmisenä. Hän on muuttunut abstraktiksi olennoksi, joka pystyy vain olemaan varuillaan, reagoimaan, sietämään. Hän tajuaa päässeensä hämmästyvän lähelle persoonattomuutta, johon on isänsä kuoleman jälkeen kaikin keinoin pyrkinyt."

Kirjassa pääosaan asettuu luutnantti Egitto, joka turruttaa mieltään lääkkeillä, ja jonka näkökulmasta suurin osa kirjan tapahtumista kerrotaan. Yhtä tärkeissä pääosissa ovat ylivääpeli René, alikersantti Cederna, nuori Ietri ja joukko muita satunnaisia miehiä, jotka joutuvat pakon edessä sietämään toisiaan ja kestämään vastoinkäymiset. Jokaisella on omat ongelmansa, tunne-elämän hankaluudet ja menneisyyden traumat, jotka nousevat mielen sopukoista esille hengenlähdön ollessa ajankohtainen ja mahdollinen tulevaisuudennäkymä.

Kuten alussa jo totesin, niin kirja ei ollut ihan sitä mitä siltä odotin. Suurin ongelma oli se, ettei siinä tosiaankaan tuntunut tapahtuvan mitään. Pintaraapaisut kustakin miehestä jäivät satunnaisiksi muistelmiksi enkä oikein ehtinyt samaistua yhteenkään heistä tai kokemaan myötäelämisen tunteita. Lopulta kirjan päättyessä mieleen jäi vain ihan hyvä kysyttäessä, mitä pidin kirjasta. Hmm, kuvailisin kirjaa pintapuoliseksi raapaisuksi, nopeaksi lukokokemukseksi, josta ei jäänyt paljonkaan mieleen, joten kirjoittaminen tai muunlainen analysointi ja arviointi tuntuvat tällä kertaa lähes mahdottomilta tehtäviltä. Niinpä tyydymme tähän tällä kertaa.

Sivut: 334
WSOY, 2014
Suomentaja: Helinä Kangas
Alkuteos: Il corpo umano, 2012

★ ★ ★