Eräänä aamuna Anders, valkoinen mies, sai herättyään huomata muuttuneensa syvän ja kiistämättömän ruskeaksi. Se selvisi hänelle ensin vähitellen ja sitten yhtäkkiä, ensin hänen kurkottaessaan kohti puhelintaan ihmeissään siitä, mitä aamun varhainen valo näytti tekevän hänen käsivartensa värille, ja sitten hätkähdyksenä, hetkellisenä varmuutensa siitä, että sängyssä oli hänen kanssaan myös joku muu, toinen mies, häntä tummempi, mutta niin kauhistuttavalta kuin sellainen tilanne tuntuikin, koko ajatus oli selvästi mahdoton, ja helpotuksekseen hän huomasi, että toinen liikkui täsmälleen samalla tavalla kuin hän itse eikä siis ollut ihminen. Tai siis ei kukaan erillinen ihminen vaan hän itse, Luojan kiitos. Sillä jos sängyssä oleva toinen ihminen oli pelkkää kuvitelmaa, oli ilmiselvää, että myös hänen värinsä näennäinen muutos oli harhaa, pelkkää optinen illuusio, mielen oikkuja ja peräisin unen ja valveen lipeävästä välimaastosta. Mohsin Hamid: Viimeinen valkoinen mies Otava 2022 alkuteos...