Kirjakaapin kummitus

Epäilemättä kenellä tahansa Gilleshielin linnan asukkaista olisikin ollut jokin enne kerrottavana siitä, mitä vuoden toisen aamun aurinkoisuus merkitsi tulevaisuuden kannalta – hyvää tai pahaa. Useimmiten tietysti pahaa, sillä Agnes ei muistanut montakaan ylämaalaista ennustusta, jotka eivät olisi ehdottomasti tienneet jonkun kuolemaa. Hän oli kerran kysynyt keittäjätär Lobbanilta, eikö jokin tapahtuma voisi joskus ennustaa jotakin hyvää, mutta saanut tältä pöyristyneen katseen. Kaisa Viitala: Klaanin tulevaisuus Karisto 2026 kansi Timo Numminen äänikirjan lukija Elina Keinonen kesto 15 t 12 min Kaisa Viitalan historiallisen  Nummien kutsu  -sarjan kolmas varsinainen osa oli yksi eniten tänä keväänä odottamiani romaaneja: Skotlantiin sijoittuvan sarjan aiemmat osat Klaanin vieraana  ja  Klaanin suojeluksessa  saivat minut vakuuttumaan paitsi romaanien vetävyydestä myös siitä, että näiden romaanien maailmaan kannattaa heittäytyä. Kirjailija Kaisa Viitala tod...

Äänikirjakoosteessa on tarjolla historiallisia romaaneja: tämänkertaisessa kvartetissa kohdataan monenlaisia tunteita ja erilaisia ihmisiä erilaisissa ympäristöissä. 1700-luvun skotlantilaislinnasta siirrytään ensin parisataa vuotta ajassa eteenpäin mutta pysytään Skotlannissa. Sen jälkeen aika pysyy kuta kuinkin samana mutta maisema vaihtuu Petsamoon. Viimeisessä romaanissa taas liikutaan hieman pohjoiseen ja mennään ajassa hitusen verran taaksepäin. **********   Samassa ovi avautui koputtamatta. Tulija ei ollut palvelijatar eikä edes Charlotten äiti, vaan Fingal MacTorrian, joka marssi sisään naistenhuoneeseen kuin maailman luonnollisimpana asiana. – Täällä kaivataan kuulemma apua, mies sanoi. Kaisa Viitala: Klaanin vieraana Karisto 2024 kansi Timo Numminen äänikirjan lukija Emma Louhivuori kesto 15 t 32 min Kaisa Viitalan historiallinen romaani Klaanin vieraana  aloittaa Nummien kutsu -sarjan, joka sijoittuu 1700-luvulle. Päähenkilö on Agnes, lontoolaisperheen hellitty tytä...

Effien katse singahteli kuin sudenkorento hänen kävellessään, kun hän yritti saada tuntumaa uuteen maisemaan. Uskomatonta kyllä, se oli monella tapaa karumpi kuin hänen kotisaarensa – merilintuja oli vähemmän eikä jyrkänteitä ollut lainkaan – mutta hän ei voinut kiistää, etteivätkö puut olisi olleet ihmeellisiä, niiden latvukset kuin monisormisia käsiä vihreiden jättiläisten maasta, puut jotka kätkivät sisäänsä kokonaisia muita valtakuntia; oravat, näädät ja muut eläimet joita hän oli nähnyt vain kirjoissa, loikkivat ja kipittivät puiden oksilla ja katosivat salaisiin pesiinsä ennen kuin hän ehti lähelle. Hirtalla ei ollut sellaisia arvoituksia, vaan se oli juuri sellainen kuin miltä näytti: graniittikallioiden ikuisesti muuttumaton saari. Hirta kesti, se piti pintansa, se säilyi; se ei taipuisi, mutta toisaalta se ei suojelisikaan. Kyläläisten oli kasattava työläästi kivimuureja suojaksi ja opeteltava kiipeilemään päätähuimaavilla jyrkänteillä, joilla odotti elanto, jos he olivat riit...