Jylhäsalmen sydänkesä

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmen sydänkesä

263 s., Karisto 2020

kannen kuva: Petri Jauhiainen

kannen suunnittelu: Saana Nyqvist

Jylhäsalmi, osa 4

 

Kirsi Pehkosen ihana maalaisromanttinen Jylhäsalmi-sarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Pidän tästä sarjasta todella paljon eikä tämäkään osa ollut pettymys. Jylhäsalmen sydänkesä on yksi eniten odottamistani kevään uutuuksista ja mielestäni tämä sarja onkin mitä oivallisinta kesälukemista. Jos et ole vielä lukenut, niin suosittelen tekemään sen!

 

Jylhäsalmella sijaitseva Reunamäen talo on ollut jo vuosikausia tyhjillään, sillä perikunta ei ole oikein päässyt sopimukseen siitä, mitä talolle tehtäisiin. Nyt jonkinlainen ratkaisu on syntynyt ja suvun nuoret naiset Maiju ja Henna lähetetään Reunamäelle raivaamaan paikkoja myyntiä varten. Serkusten urakka ei ole kuitenkaan todellakaan niin helppo kuin voisi olettaa, ja välillä mielenkiinto karkaa Reunamäen fiksauksesta kylän kesärientoihin ja etenkin kylän poikamiehiin.

 

Jylhäsalmen sydänkesän keskiössä on serkuksista tasaisempi ja harkitsevaisempi Maiju. Pidin hänen hahmostaan paljon ja oli jälleen mukava kuulla tuttujen jylhäsalmelaisten kuulumisia. Mikäli käsitin oikein ja muistan edellisen osan tapahtumat oikein, niin tämä kirja sijoittuu osittain samaan ajankohtaan sen kanssa. Aika kiinnostava veto ja toisaalta sarjan jatkokehittelyn kannalta ehkä myös jokseenkin tarpeellinen, jos ei haluta viedä (muissa osissa keskeisien) hahmojen asioita eteenpäin vauhdilla. Myös kerrontaratkaisussa oli sikäli uutta tyyliä, että tässä teoksessa oli kaksi aikatasoa, jotka punoutuivat yhteen ehkä hieman yllättävälläkin tavalla.

 

Jylhäsalmen kesä tempaisi minut jälleen mukaansa ja olisin mielelläni viipyillyt sen maisemissa pidempäänkin. Nyt ei auta kuin jälleen alkaa odottaa uutta kirjakevättä, jos silloin pääsisi taas palaamaan uusien kuvioiden myötä Jylhäsalmelle!

 

♠♠♠♠½

Synkän metsän siimeksessä

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

363 s., Otava 2017

alkup. In a Dark, Dark Wood, 2015

suom. Oona Nyström

 

Synkän metsän siimeksessä on ensimmäinen Ruth Waren kirja, jonka olen itse lukenut, kaikki muut olen kuunnellut äänikirjoina. Vaikka Ruth Ware lukeutuu suosikkijännärikirjailijoini, olen vierastanut ajatusta lukea tämä äänikirjana julkaisematon kirja itse, sillä olen vain kerta kaikkiaan todella huono jännärien ja dekkareiden lukija. Onneksi maaliskuussa lopulta ryhdistäydyin, sillä mielestäni Synkän metsän siimeksessä lukeutuu Waren parhaimpiin teoksiin.

 

Synkän metsän siimeksessä on eräänlainen suljetun paikan draama, jossa päähenkilö Nora matkustaa syrjäiselle vapaa-ajan asunnolle viettämään ystävänsä Claren polttareita. Tai oikeastaan pitäisi sanoa entisen ystävänsä, sillä Nora ei ole ollut Claren kanssa tekemisissä vuosikausiin ja kutsu oli todellinen yllätys. Polttareissa kuitenkin jokin menee kuolettavasti vikaan, eikä Noran temppuileva muisti tahdo millään loksauttaa palasia paikoilleen. Kiduttavassa epävarmuudessa Nora yrittää pinnistellä muistiaan saadakseen selville totuuden tapahtumien kulusta.

 

Synkän metsän siimeksessä oli minulle hyvin jännittävä lukukokemus, joka vei hyvin mukanaan. Teoksen asetelmassa oli jotain hyvin samankaltaista kuin Waren viimeisimmässä teoksessa Lukitut ovet. Siinäkin päähenkilö kertaa menneisyyden tapahtumia ja lukija solahtaa täydellisesti niihin mukaan, kunnes palataan jälleen nykyhetken tilanteeseen ja lukija jää pohtimaan missä oikein mennään ja mitä ihmettä on tapahtunut. Mielestäni tässä kerrontaratkaisu oli todella onnistunut ja omiaan koukuttamaan lukijansa.

 

Synkän metsän siimeksessä on monia arvioituksia alkaen päähenkilön menneisyydestä ja ilmeisen varjelluista salaisuuksista ja jatkuen varsinaisen tapahtumamiljöön hyytävyyksiin ja erikoisiin henkilöhahmoihin. Mielestäni kokonaisuudessaan tämä kirja oli todella onnistunut jännäri, joka sai minut odottamaan, että koskahan Warelta mahtaa ilmestyä jälleen uutta lukemista!

 

♠♠♠♠½

Lukupiirikirja: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi

417 s., Bazar 2013

alkup. The Snow Child, 2012

suom. Marja Helanen

kannen kuvitus: Alessandro Gottardo

 

Jos joskus, niin nyt luulen osuneeni oikein todella nappiin lukupiirikirjaa valitessani. Emme olleet sopineet tammikuulle aihetta, mutta koska meillä on tapana saada seuraavan kerran kirja aina kokoontumisesta mukaan, tein jälleen omavaltaisen valinnan ja tarjosin piiriläisille Eowyn Iveyn Lumilasta tammikuun kirjaksi. Jonkin verran olen asiakaspalvelussa saanut piiriläisiltä kommentteja tästä kirjasta ja he ovat pitäneet siitä. Odotan huomiselta kokoontumiselta kiinnostavaa keskustelua.

 

Lumilapsi sijoittuu 1920-luvun Alaskaan. Ikääntyvä aviopari Jack ja Mabel ovat jättäneet kotiseutunsa taakseen ja päättäneet aloittaa alusta uudisraivaajina kaukana Alaskassa. Jackilla ja Mabelilla on suuri suru lapsettomuudestaan, ja tuo suru on ajamassa heitä erilleen. Jack raataa pelloilla repiäkseen ruuan talveksi, kun Mabel hoitaa pientä mökkiä ja yrittää taistella yksinäisyyttä vastaan. Kun lumi valaisee synkän syksyn, Jack ja Mabel innostuvat rakentamaan lumiukon - tai pieni lumilapsi siitä tulee. Aamulla se on poissa, mutta pihapiirissä alkaa sen sijaan liikkua pieni tyttö, todellinen metsän lapsi.

 

Vähitellen lapsi alkaa tottumaan pariskuntaan ja Jack ja Mabel alkavat tuntea lapsen tavat.  Vähitellen heidän ja lapsen välille alkaa rakentua kiintymys, sillä puolin ja toisin he tuovat toistensa elämiin asioita, joita he ovat kaivanneet. Tyttö, jonka nimeksi paljastuu Faina, tuo Jackille ja Mabelille hoivaamisen ja kiintymyksen kohteen, he taas tuovat tytölle pysyvyyttä ja turvallisuutta. Mutta kuka Faina oikein on ja mikä hänen tarinansa on?

 

Lumilapsi on taianomainen tarina, josta todella voi aistia Alaskan äärimmäiset olosuhteet, uudisraivaajien kovan työn ja lumen taikapiirin. Oli mielenkiintoista vähitellen rakentaa kuvaa Fainasta, sillä mukana kulkee vanha satu, jonka Mabel muistaa lapsuudestaan. Tietty mystisyys ja myyttisyys on kiehtovaa, mutta kiinnostavaa oli lukea ihan tavallisesta uudisraivaaja-arjestakin. En voi sanoa erityisesti pitäneeni Mabelista, mutta Jackista pidin, ja loppua kohti Mabelkin alkoi muuttua niin, että taisin lopulta pitää hänestä hieman enemmänkin kuin Jackista.

 

Minusta tuntuu, että haluaisin sanoa tästä kirjasta paljon enemmänkin, mutta ajatusten sanoiksi pukeminen on vaikeaa. Joskus vain pitää jostakin kirjasta niin paljon, ettei sitä osaa selittää edes itselleen. Näyttää siltä, että Lumilapsi on sellainen minulle. Jokin kirjan tunnelmassa toi mieleen Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan, jota niin ikään olemme käsitelleet lukupiirissä. Jos pidit siitä, pidät tästäkin - ja päin vastoin. 

♠♠♠♠½

Yön eläjä

Kate Thompson: Yön eläjä

272 s., Gummerus 2010

alkup. Creature of the Night, 2008

 suom. Jaakko Kankaanpää

 

Kuulin vinkin Kate Thompsonin Yön eläjästä jo syksyllä, kun juttelin erään opettajan kanssa luokkakäynnin yhteydessä. Tämä teos tosiaan on lukemisen arvoinen! Teoksen tunnelma on jotenkin lumoava. Tulee mieleen sadesään "taikapiiri", joka sulkee lukijan sisätiloihin pehmeiden peittojen keskelle lukemaan kiehtovaa tarinaa.

 

14-vuotias Bobby joutuu muuttamaan Dublinista maaseudulle Clareen, kun hänen yksinhuoltajaäitinsä päättää pakata tavaransa ja viedä poikansa huonojen vaikutteiden ulottumattomiin. Dublinissa Bobby on ajautunut varastelemaan autoja ja tekemään taskuvarkauksia, polttamaan tupakkaa ja vähän muutakin. Ratkaisuna äiti pitää hiljaista maaseutua, mutta yhtä lailla hän tahtoo Dublinista pois myös itsensä takia.

 

Claressa perheen uudeksi kodiksi on vuokrattu talo, jonka aiempi asukas on kadonnut jälkiä jättämättä. Se ei paljon Bobbya kiinnosta, eikä myöskään tarinat talossa aikoinaan asuneesta lapsesta, jonka on sanottu olevan haltioiden vaihdokas. Bobby tahtoo vain takaisin kaupunkiin, vaikka pian hän huomaa, että se ei ole niin helppoa kuin hän toivoisi. Joutuessaan viipymään maaseudulla, alkaa Bobby huomata erikoisia yksityiskohtia talosta.

 

Yön eläjä on tarina nuoresta, joka yrittää löytää paikkansa. Äidin omankin elämän hallinnassa on toivomisen varaa eikä äidin ja pojan huonot välit edesauta sitä, että Bobby saisi elämässään tarvitsemaansa hyväksyntää ja rohkaisua. Tuuliajolla oleva poika huomaa yllättäen, että maaseudulla on ihmisiä, jotka eivät tuomitse häntä heti välittömästi. Näihin teemoihin kietoutuu ripaus irlantilaista kansanperinnettä haltioineen, mutta myös aavemaisempia sävyjä, kuten lukija saa huomata. Mikään jännitystarina tämä ei kuitenkaan lopulta ole.

 

♠♠♠♠½

 

Tällä kirjalla merkitsen Irlannin saavutetuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa. 

Sotaleski

Enni Mustonen: Sotaleski

Syrjästäkatsojan tarinoita 7

525 s., Otava 2019

kansi: Timo Numminen 

 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan uuden osan odotus on muodostunut minulle jokakeväiseksi tapahtumaksi. Luvassa on aina ollut hyviä lukuhetkiä eikä tämäkään kevät ollut sarjan osalta poikkeus. Sotaleski on nimenä ennakoiva ja hieman pelkäsin, että tämä osa olisi kovin synkkä. Todellisuudessa tässä kirjassa on sotavuosista ja kohtalon käänteistä huolimatta yllättävän paljon uskoa tulevaisuuteen.

 

Eletään kesää 1939. Karjalan kannaksella on käynnissä linnoitustyöt, sillä sodan uhka leijuu jo ilmassa,vaikka sitä yritetäänkin vähätellä. Iivokin on vapaaehtoisena mukana linnoitustöissä. Kirsti ja heidän tyttärensä Viena matkaavat myös kannakselle Iivoa tapaamaan. Kaikki näyttää siellä rajan tuntumassa niin kovin toisenlaiselta kuin kotona Leppävaarassa. Kun sota marraskuussa syttyy, muuttuu koko Erikssonin perhekunnan elämä. Idan hoiviin saapuu sotavuosien myötä niin tuttuja kuin tuntemattomiakin pakoon pommituksia ja kukin pelkää omiensa puolesta. Kirstin ompeluliike hiljenee pommituksien ja kangaspulan myötä. Pula-aika näkyy kaikkialla, vaikka Ida osaakin loihtia vähästäkin riittävästi.

 

Sotaleski kuvaa sotavuosien todellisuutta eritoten naisten ja lasten näkökulmasta. Kirsti on edelleen keskushenkilö, mutta näkyvässä osassa ovat myös Ida ja Viena sekä karjalaisperheen, johon Kirsti ja Iivo tutustuivat jo kannaksella. Myös Idan täyshoitolassa joa vuosikaudet asunut iäkäs maisteri nousee nyt entistä tärkeämpään rooliin, kun muut miehet ovat rintamalla.

 

Viihdyin tämän teoksen parissa todella hyvin ja olin mielissäni siitä, että nyt teoksen tapahtumat ovat jälleen palanneet kotimaahan Pariisin aikojen jälkeen. Juonenkäänteet tuntuvat aidoilta ja Kirstin matkaan ja heidän perheensä ja läheistensä käänteisiin on helppo tempautua mukaan. Välillä tämä kirja liikutti kyyneleet silmäkulmiin, välillä nyki suupieliä ylöspäin. Se kertoo siitä, miten taitavasti Mustonen osaa kuvata tätäkin historian ajanjaksoa. Sotavuosia värittää pelko ja selviytyminen, mutta kuitenkin vielä niitäkin enemmän kyky iloita ajallaan ja ottaa hetkestä kaikki irti.

Jälleen kerran jään odottamaan sarjan jatkoa. Mustonen vieraili kirjastossamme syksyllä 2017 ja hän kertoi silloin, että sarjasta tulee kymmenosainen. Vielä on siis muutamaksi kevääksi luvassa hyviä hetkiä Syrjästäkatsojan tarinoiden kanssa. On mielenkiintoista nähdä vieläkö päähenkilönä jatkaa Kirsti vai onko sukupolvien ketjussa jo Vienan vuoro. Melkein kyllä arvelen jälkimmäistä. 

♠♠♠♠½

Valhepeli

Ruth Ware: Valhepeli

13 h 7 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. The Lying Game 2017

suom. Terhi Kuusisto

lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin maaliskuussa Ruth Waren tuoreimman jännärin Rouva Westaway on kuollut. Pidin siitä niin paljon, että varasin oitis muut äänikirjana saatavana olevat teokset. Nyt sain kuunneltavakseni Valhepelin, jos pidin vieläkin enemmän kuin Rouva Westawaysta. Valhepeli on tunnelmaltaan ja miljööltään toimiva jännäri, joka imaisee mukaansa.

Isa Wilde on hieman yli 30-vuotias pienen tyttövauvan äiti. Hän on äitiyslomalla työstään lakialalla ja viettää rauhallista perhearkea. Eräänä yönä hänen puhelimeensa tulee tekstiviesti, jossa on juuri ne kaksi sanaa, joita hän on pelännyt. "Tarvitsen teitä", hänen kouluaikainen ystävänsä Kate kirjoittaa. Seuraavana päivänä Isa tyttärineen on jo matkalla kohti Saltenin rannikkokylää, jonka hän jätti taakseen jo kauan sitten.

Kouluaikoina sisäoppilaitoksessa Isa ja hänen ystävänsä Kate, Fatima ja Thea pelasivat valhepeliä, jossa tavoitteena oli saada muut uskomaan mitä uskomattomampia valheita. Heidän nelikkonsa oli erottamaton ja he viettivät lähes kaikki viikonloput Katen ja tämän taiteilijaisän kotona. Valhepelin sääntönä oli, että toisilleen he eivät saa valehdella. Sitten kaikki muuttui. Nuorten tiet erkanivat koulun jäätyä taakse. Heitä kuitenkin yhdistää salaisuus, joka on nyt vaarassa paljastua. Samalla paljastuu, että yksi heistä on rikkonut valhepelin sääntöjä ja valehdellut muille.

Pidin valtavasti Valhepelin miljööstä. Pieni rannikkokylä, jonka meri uhkaavasti tuntuu yrittävän nielaista, on jännittävän pahaenteisen oloinen. Rämeen kautta pimeydessä kulkeminen ei kuitenkaan lopulta liene pahempi kuin kulkea kaduilla, joilla voi kohdata toinen toistaan uteliaampia ja pahasuisempia Saltenilaisia, joilla jokaisella tuntuu olevan teräviä vihjauksia takataskussa odottamassa sopivaa uhria. Katen talo, nousuveden aikaan eristyksiin jäävä yksinäinen rakennus, luo oivalliset puitteet salaisuuksien vyyhdin purkautumiselle.

Pidin myös Valhepelin henkilöistä. Isa, Kate, Thea ja Fatima ovat keskenään erilaisia, mutta silti läheisiä ystäviä. Vaikka he pelaavatkin valhepeliä, joka on muita kohtaan loppupeleissä sangen ilkeää, pystyy nelikosta silti pitää. Jokin heidän tavassaan pitää huoli toisistaan saa lukijan puolelleen. Sellainen ystävyys on arvostettavaa.

Valhepeli osoittautui todella hyväksi jännäriksi ja odotankin nyt vielä suuremmalla innolla seuraavaa kirjaa kuunneltavakseni. Näiden kahden perusteella luulisin, että en tule jatkossakaan pettymään.

♠♠♠♠½

Juuret Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Juuret Jylhäsalmella

264 s., Karisto 2019

kansi: Petri Jauhiainen ja Saana Nyqvist

 

Kirsi Pehkosen Juuret Jylhäsalmella on sarjan kolmas osa ja yksi eniten odottamistani kevään uutuuksista. Sarjan aiemmissa osissa olen nauttinut täysin siemauksin idyllisestä maalaismiljööstä,  tunnelmasta ja hahmojen seurasta. Samalla linjalla jatketaan edelleen, joten odotus ei todellakaan mennyt hukkaan.

 

Teoksen päähenkilö on Emppu, joka on joutunut lomautetuksi työpaikastaan ja saapuu keväällä Jylhäsalmelle auttelemaan ystäväänsä Heliä tämän pitopalveluyrityksessä ja lastenhoidossa. Jylhäsalmella Emppu tapaa monta tuttua tyyppiä, kuten nuoruusvuosien koulukaverinsa Sampon. Samanlainen Sampo on vieläkin, elämää syleilevä ja avoin. Tapaa Emppu leskeksi jääneen kahden pienen tytön isän Paulinkin. Jotenkin ajatus Paulin kanssa kulkee samaa rataa ja yhteisiä ideoita Paulin puutyöverstaan suhteen alkaa kehkeytyä. Vaikka Emppu viihtyy Jylhäsalmella, hän pohtii tosissaan voisiko  hän vielä juurtua paikkaan, jossa ei ole asunut enää pitkiin aikoihin.

 

Juuret Jylhäsalmella on minulle samanlainen hyvän mielen kirja kuin sarjan aiemmatkin osat. Emppu ei ehkä hahmona tullut niin tutuksi kuin aiempien osien päähenkilöt Riina ja Anna, mutta samanlainen vaikeuksien ja väärinymmärrysten kautta onneen -tyyppi hänkin on. Pidin teoksen juonesta, jossa on kyllä omat ennalta-arvattavuutensa. Ne eivät kuitenkaan minua haitanneet, sillä lukeminen oli kaiken kaikkiaan viihdyttävää ja pidin jälleen teoksen dialogeista, joissa oli hauskaa sanailua. 

 

Tässä kirjassa nousee esiin myös vähän varttuneempi ihastus ja romanssi, jonka kuvaus on oikeastaan aika hellyttävää, vaikka aluksi tuntuukin vähän irralliselta. Sen yhteydessä yksi jo entuudestaan tuttu näyttäytyy uudessa valossa. Tässä kirjassa suosikkihahmoni oli epäilemättä leskimies Notkon Pauli. Enpä yhtään ihmettele, että Emppukin menee välillä hänen lähellään hämilleen, sillä kyllä tuollaiseen Notkon Pauliin voisi melkein vaikka itsekin ihastua!

 

Toivon, että Pehkonen jatkaa Jylhäsalmen maisemissa vielä pitkään!

♠♠♠♠½

Punainen osoitekirja

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

e-äänikirja, 9 h 37 min.

Otava 2018

alkup. Den röda adressboken, 2017

suom. Tuula Kojo

lukija: Karoliina Kudjoi

 

Punainen osoitekirja on teos, joka kiinnitti huomioni ensisijaisesti kantensa ja nimensä vuoksi. En oikeastaan edes tiennyt mistä kirja kertoo ennen kuin aloin kuuntelemaan sitä. Tarina vei minut nopeasti mukaansa ja löysin siitä samanlaista viehätystä kuin Antoine Laurainin teoksessa Punaisen muistikirjan nainen. Kieltämättä kyllä jo etukäteen kuvitelmissani mielsin ne samankaltaisiksi niiden nimien samankaltaisuuden vuoksi.

 

Doris on 96-vuotias ja hänen elämänsä on ollut täynnä monenlaisia käänteitä. Lapsena hän sai isältään lahjaksi punaisen osoitekirjan, johon isä kehotti kirjaamaan ihmiset, jotka Doris elämänsä aikana oppii tuntemaan. Nyt huoneistonsa rauhassa Tukholmassa Doris ryhtyy kirjaamaan muistojaan ylös sisarensa tyttärentyttärelle Jennylle, ainoalle sukulaiselleen, jotta hänen muistonsa eivät katoaisi kokonaan sitten kun hän itse kuolee. Doris selaa punaista osoitekirjaansa ja uppoutuu muistoihinsa. Doris on nähnyt elämässään kaikenlaista, on ollut suuria menetyksiä, sotavuodet, loistokkaat vuodet juhlittuna mannekiinina, suurta rakkautta ja velvollisuuksia.

 

Doriksen tarina on uskomaton ja silti jollain taianomaisella tavalla uskottavakin. Mitä kaikkea voikaan ihmiselämässä nähdä ja millaisia muistoja voikaan syntyä? Ihminen kohtaa elämänsä aikana lukemattomia ihmisiä, mutta keistä tulee niin tärkeitä, että heitä haluaa muistella tarkemminkin? Teos sai minut pohtimaan elämän merkityksellisiin asioihin tarttumista ja käännekohtia. Mielestäni tämä teos on viisas romaani, ja tässä on paljon mietityttäviä asioita viihdyttävässä juonessa. Minut tarina vei mukanaan nopeasti ja Doriksen hahmossa on sellaista helpostilähestyttävyyttä, että lukijan on helppo viihtyä hänen kanssaan.

 

Googlasin kirjailijan ja kustantajan sivuilla kerrottiin, että tämä teos on ollut Ruotsissa valtava menestys. En ihmettele sitä lainkaan. Googlailuni lomassa huomasin myös erään verkkokirjakaupan sivuilla, että ensi vuoden alussa pitäisi ilmestyä Lundbergilta toinen teos Toinen puoli sydäntä. Pidin tästä niin paljon, että haluan kyllä tietää millaisen tarinan Lundberg on toiseen teokseensa kirjoittanut.

 

♠♠♠♠½

Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2

Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2 - Hyytävä matka Suomen historiaan jatkuu

336 s., Nemo 2018

kansi: Maria Mitrunen

 

Pari vuotta sitten Mauri Karvoselta ilmestyi teos, jossa kuvattiin paranormaaleja tapahtumia tunnetuissa suomalaisissa kohteissa. Karvosen teoksessa oli erityisen kiinnostava se, miten hän oli tehnyt perusteellista taustatutkimusta ja kartoittanut kohteiden vaiheita läpi vuosisatojen sekä ottanut selvää omistajasuvuista tai muista paikkoihin keskeisesti liittyneistä henkilöistä. Tuo teos oli Aavetaloja ja ihmiskohtaloita, ja nyt teos on saanut jatkoa uusin kohtein.

 

Matka paranormaalien kohteiden tyyssijoihin jatkuu yhtä perusteellisena kuin edellinenkin teos. Karvonen on selvästi ottanut kohteistaan hyvin selvää ja peilaa todellisia historian vaiheita siihen, mikä tai kuka voisi olla ilmiöiden taustalla. Hän ei ota suoranaista kantaa siihen, ovatko ilmiöt totta. Siksi tämä teos sopii mielestäni loistavasti paitsi niille jotka ilmiöihin uskovat myös skeptikoille.

 

Tässä teoksessa esitellään 12 kohdetta ympäri Suomea. Osa kohteista on yksittäisiä rakennuksia, toisinaan tarkastelussa on isompi alue tai kokonainen kaupunki. Itselle erityisen kiinnostavia kohteita olivat Laukon kartano, jonne sijoittuvan Elinan surman vastikään kuuntelin, sekä Hatanpään kartano, joka tuli esille Kylmien kyytimiehessä. Myös Kankaisten kartano oli muista yhteyksistä tuttu. Joka tapauksessa olipa kohde ennestään tuttu tai ei, mielenkiinto pysyi yllä koko ajan. Edelliseen teokseen verrattuna nyt myös oikolukuun oli panostettu enemmän ja kieliasu oli sujuvampi, mikä teki lukemisesta miellyttävämpää.

 

Kummitteluilmiöistä ja historiasta kiinnostuneena tämä teos oli nappivalinta minulle. Toivottavasti Karvonen jatkaa vastaavien kirjojen kirjoittamista, sillä täällä ainakin olisi yksi lukija odottamassa!

 

♠♠♠♠½

Suomessa kummittelee

Eero Ojanen: Suomessa kummittelee - Selittämättömiä ilmiöitä ja kummallisia kokemuksia

242 s., Minerva 2018

kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

 

Jos jokin tietokirjallisuudeksi luokiteltu laji minua erityisesti kiinnostaa, niin se on sitten kansanperinteeseen liittyvät tarinat ja niistä etenkin kummitusjutut. Luin pari vuotta sitten Eero Ojasen teoksen Suuri suomalainen kummituskirja, joka osoittautui hyvin laadukkaaksi teokseksi. Siitä syystä osasin odottaa myös tämän kirjan olevan laadukasta luettavaa, jossa aihealueet on jäsennelty hyvin ja niistä on kerrottu sopivan neutraalisti neutraalisti.

 

Suomessa kummittelee kertoo erilaisista kummista ilmiöistä noin sadan vuoden ajalta. Ojanen kertoo käyttävänsä yliluonnollisista asioista termiä "kumma", koska "yliluonnollinen" on sanana sellainen, että se heti värittää asian merkityksen epäuskottavaksi ja kuvaa asiaa, jota ei oikeastaan voisi olla olemassa. Itse suosin kuitenkin edelleen vanhaa tuttua yliluonnollista, koska sillä olen asiasta oppinut puhumaan eikä se minun mielessäni sävytä asiaa mitenkään muuten kuin korkeintaan kylmiä väreitä nostattavaksi.

 

Ojanen ei keskity tässä teoksessa kuvaamaan pelkkiä kummitusjuttuja, vaan ilmiöistä nostetaan esiin myös mm. etiäiset ja enkelit. Mielestäni Ojanen tekee teoksessaan hyvää työtä, sillä hän on rakentanut teoksensa siten, että siinä on ihmisten kertomuksia yliluonnollisista kokemuksistaan mutta myös tietoa siitä miten ilmiöitä on talletettu ja tutkittu Suomessa. Aihepiiri lomittuu osittain Ojasen Suureen suomalaiseen kummituskirjaan, mutta tässä teoksessa on myös paljon uutta ja kiinnostavaa.

 

Mielestäni Ojasen teos on enemmänkin kansanperinteen tallettamista kuin hyytäviä kummitusjuttuja, mutta niin hän on varmasti teosta kirjoittaessaan ajatellutkin asian. Suosittelen tätä(kin) teosta kaikille, joita kiinnostaa suomalainen kummitusjuttuperinne ja kummien kokemusten eri muodot.

 

♠♠♠♠½

Jylhäsalmella salamoi

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi

197 s., Karisto 2018

kannen kuva: Petri Jauhiainen

kannen suunnittelu: Saana Nyqvist

 

Luin viime kesänä Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi-sarjan avausosan Sydämenasioita Jylhäsalmella. Teoksen ihana maalaisidyllinen miljöö, tunnelma ja hahmot veivät minut mennessään ja pidin lukemastani oikein paljon. Siksi odotinkin innolla sarjan seuraavaa osaa, jossa on edelleen mukana tuttuja hahmoja ja maalaisidylliä, mutta päähenkilö on eri. Käsittääkseni tämä sarja tuleekin rakentumaan niin, että kirjoissa on eri päähenkilöt.

 

Anna on kolmikymppinen kiinteistönvälittäjä Helsingistä. Hänen työpaikalleen on tullut vuokravälitykseen idyllisessä maalaismiljöössä sijaitseva puutalo Jylhäsalmelta, ja Anna on ihastunut taloon ikihyviksi. Anna ja hänen miesystävänsä Tom ovat vuokranneet talon ja tiedossa on ihana syksy maaseudun rauhassa. Kun Anna elokuussa saapuu Haapa-ahon tilalle auto täynnä tavaraa, hän saapuu yksin. Tomin muutto on viivästynyt ja Annan on tultava ensialkuun toimeen yksin. Miten Anna pärjää täysin erilaisessa ympäristössä kuin mihin hän on tottunut?

 

Jylhäsalmella salamoi on samanlainen hyvänmielen kirja kuin edeltäjänsäkin. Annasta sukeutuu Haapa-ahossa reipas ja ahkera "emäntä", joka kerää marjat pakkaseen ja hilloaa omenat. Hän kohtaa tiellään myös pettymyksiä eikä lähimpien naapureidenkaan kanssa elo suju aluksi kitkatta, mutta maaseutu voittaa silti Annan puolelleen. Ja miksikäs ei voittaisi, sillä Jylhäsalmen maisemat piirtyvät esiin juuri sellaisena suomalaisena kansallismaisemana, joka monelle edustaa maatamme kauneimmillaan: on vehreää luontoa, järvien sineä ja kukkaloistoa.

 

Pidin Annasta hahmona, mutta tarina itsessään ei imaissut minua mukaansa yhtä voimakkaasti kuin sarjan avausosa. Ehkä syynä on se, että tässä oli nyt vähemmän sosiaalisia kohtaamisia. Teoksessa kuitenkin vilahtaa edellisestä osasta tuttuja hahmoja, myös alkukesästä Jylhäsalmelle saapunut edellinen päähenkilö Riina. Mielestäni on hauskaa, että kirjat jatkuvat näin peräkkäin ja myös edellisen päähenkilön nykytilanteesta saadaan uutta tietoa.

 

Jylhäsalmella salamoi on mielestäni hyvin miellyttävää luettavaa ja dialogeista löytyi nokkelaakin sanankäyttöä. Tämän tyyppisestä kirjallisuudesta tapaa usein ennalta-arvattavuutta, ja niin sitä oli tässäkin, mutta se ei haitannut mitään. Kokonaisuutena tämä on hyvin valloittava kirja, josta ei kommelluksia, romantiikkaa ja huumoria puutu.

 

 ♠♠♠♠½

Shell's Angles - Aivot narikkaan

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan

218 s., Karisto 2018

kansi: Sakari Tiikkaja

Shell's Angles on täällä taas ja olen siitä hyvin iloinen! Tykästyin sarjaan jo reilut pari vuotta sitten ja jäin toiveikkaana odottamaan sarjalle jatkoa. Se on nyt tässä, ja loppuratkaisusta päätellen sarja tulee saamaan vielä lisääkin jatkoa. Sarjan tuorein osa on yhdenpäivänromaani, jonka tapahtumiin mahtuu paljon tekemistä ja yllättäviäkin käänteitä.

Viikonloppu alkaa kehnosti, kun Samu saa puhuttelun opettajaltaan, tulee tyttöystävänsä jättämäksi ja saa vielä sakotkin mopolla keulimisesta. Shell's Angles päättää viettää oikein kunnon aivot narikkaan -viikonlopun, jolloin Samu voi unohtaa huonot uutiset, Rudi saa hetkeksi unohtaa vastuuntuntonsa tulevana isänä ja Milla ja Henri rentoutua muuten vain. Nelikko keksii kirjoittaa lappuja, joihin kukin keksii jotain hauskaa ja ehkä vähän pöhköäkin tekemistä viikonlopuksi. Niistä sitten arvotaan uusia tehtäviä, joihin jokaisen tulee osallistua. On aika unohtaa kaikki vakava, heittäytyä ja jättää aivot narikkaan.

Mopojengin nelikko on sarjan edetessä vähitellen muuttunut täysistä koheltajista vastuuntuntoisemmiksi ja sanoisinpa jopa aikuismaisemmiksi. Välillä kuitenkin lapsekkaat konnankujeet nousevat esiin ja päähenkilöiden nuoruus on ilmeistä. On hauskaa seurata, miten ystäväjoukko päätyy tehtävälappujen sanelemana vaihtamaan keskenään vaatteita (aivan, komiikka piilee siinä, että yksi on tyttö) ja kulkemaan kauppareissulla junamuodostelmassa. Matkalta mukaan tarttuu myös Jenni, joka on vahva ehdokas paitsi Shell's Anglesin uudeksi jäseneksi myös Samun tyttöystäväksi.

Vähitellen kurjasti alkanut viikonloppu peittyy hauskuuden alle. Kuitenkin ennen kuin ilta saapuu, nuoret joutuvat pohtimaan spiritismipelissä saamaansa vastausta aivan uudelta kantilta. Viikonloppu kääntyy täysin yllättäen vakavammaksi kuin kukaan aavistikaan. Jälleen kerran Paretskoi tuo ison aiheen nuorten lähelle, mutta vasta seuraava osa tulee paljastamaan mitä vielä tuleman pitää.

Sarjan neljäs osa jatkaa samalla vakavammalla linjalla kuin edellinen osa Shell's Angles ja beibit. Kaksi ensimmäistä kirjaa olivat pääsääntöisesti hulvattomia ja naurattivat minua kovasti, mutta kaksi viimeisintä ovat olleet tunnelmaltaan hyvin erilaisia. Se ei kuitenkaan ole huono asia, sillä tuttu huumori ja nasevat dialogit kulkevat edelleen matkassa, mutta samalla lukijalle tarjoutuu mahdollisuus kohdata isojakin asioita.

♠♠♠♠½

Lipunkantajat

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita - Lipunkantajat

7 cd-levyä, n. 7 ½ h

Otava 2007, alkup. 2006

lukija: Erja Manto

Ehdin kuin ehdinkin kuuntelemaan lokakuun puolella Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoiden kolmannen osan, Lipukantajat. Aiemmista osista tutut päähenkilöt Hilma Maria Mäkelä ja Anna Sofia Ahlstedt ovat tässä osassa läheisesti tekemisissä yhteiskunnallisen kuohunnan ja politiikan kanssa. Eletään aikaa, jolloin lakkoillaan ja aletaan vaatia uudenlaista päätöksentekoa säätyvaltiopäivien tilalle. Esiin nousee kysymys myös naisten äänioikeudesta.

Lipunkantajissa sekoittuu jälleen taitavasti historia, naisten arki, tunteet ja ystävyyssuhteet yli säätyrajojen. Erityisen paljon pidin siitä miten hyvin on kuvattu kahdesta eri näkökulmasta yhteiskunnallisia mullistuksia. Samalla kumpikin kokee omia henkilökohtaisia mullistuksia, kun Anna Sofian päätä sekoittaa samassa koulussa opettava naimisissa oleva mies ja Hilman elämään astuu taas Artturi Mäkelä, mies josta hän tahtoisi avioeron. Mukana kuvioissa kulkee omalta osaltaan myös Hilman nuorempi sisar Miina, joka on päässyt Ahlstedtien taloon piiaksi.

Naisten äänioikeuskysymys nousee tässä teoksessa keskeisesti esiin, kun uuden lain myötä sekä Hilma että Anna Sofia ryhtyvät ehdokkaiksi, kumpikin oman taustansa valossa. Siitä huolimatta heidän ystävyytensä kantaa, sillä kumpikin tuntuu ajattelevan olevansa nimen omaan naisten asialla - ei niinkään puolueen. Aatteet kuljettavat molempia naisia eri paikkoihin, joten kotoista arkea tässä kirjassa ei kuvata enää läheskään siinä määrin kuin aiemmissa kirjoissa.

Järjen ja tunteet tarinoita on jo tässä vaiheessa kehittynyt sangen kiehtovaksi sarjaksi, jonka parissa aika kuluu kuin huomaamatta. Odotan mielenkiinnolla mihin Hilman ja Anna Sofian tie tästä jatkuu, ja seuraava osa onkin minulla jo lainassa. Palataan sen kanssa sitten marraskuussa! 

♠♠♠♠½

Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella

198 s., Myllylahti 2013

kansi: Satu Kontinen

 

Olen jo jonkin aikaa ajatellut lukea Niina Within chick lit -kirjat, joten lainasin niistä ensimmäisen. Taisit narrata, Stella osoittautui loppujen lopuksi hyvin hauskaksi kirjaksi, vaikka aluksi minua hieman tympi Stellan jatkuva ajautuminen valheisiin.

 

Stella Kaarnisto on hieman alle kolmikymppinen nuori nainen, joka työskentelee assistenttina ohjelmistofirmassa. Stella haaveilee salaa pomostaan Petri Puumalasta, mutta samaan aikaan deittisivuston salaperäinen Figaro ja toisaalta myös naapurissa asuva Markus kiehtoo. Ennen kuin Stella huomaakaan, hän on onnistunut luomaan ympärilleen oikean valheiden verkoston, mikä johtaa yhä uusiin valheisiin. Töissäkään Stella ei oikein tiedä mitä tuumia esimiehestään Petristä, joka osaa olla välillä erittäin miellyttävä ja toisaalta hyvin tyly.

 

Stellan elämä voisi olla hyvinkin tavallista arkea päivätöineen ja jumppaharrastuksineen, mutta Stellalla on lievää taipumusta säheltämiseen. Toisaalta Stella on menestyvä ja pärjäävä nainen, joka luovii suvereenisti tilanteesta toiseen ja hoitaa työnsä erittäin hyvin. Henkilökohtaisessa elämässä ilmenee sitten sitäkin enemmän sähellystä, kun Stella yrittää selvittää itselleenkin kenet hän oikein haluaakaan. Noloja tilanteita riittää, mutta sädehtivä Stella osaa yleensä selittää ne parhain päin.

 

Aluksi minua toisaan hieman tympi Stellan jatkuvat valheet, mutta sitten tarina alkoi vetää oikein kunnolla. With kirjoittaa hyvin nokkelasti ja humoristisesti, mikä sai minut tyrskähtelemään nauruun useamman kerran. Mitä tilannekomiikkaa! Vähitellen juonesta siis muotoutui sellainen, että siihen mahtui muutakin kuin valheita, joita etenkin alussa oli mielestäni todella paljon. Stella hahmona on myös hurmaava: hauska, luova ja fiksu, ei siis pelkästään mikään onneton tunari. Stella tuntui välittömältä hahmolta, jonka seurassa varmasti viihtyy lukija kuin lukija. Pidin siitä, että Stella kasvoi teoksen edetessä entistä vahvemmaksi ihmiseksi, joka tuntee oman arvonsa. Aion kyllä lukea myös jatko-osan jossain sopivassa kohtaa. 

 

♠♠♠♠½

Ruokarouvan tytär

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Syrjästäkatsojan tarinoita 5

496 s., Otava 2017

kansi: Timo Numminen

arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat ovat onnistuneet vuosi vuoden jälkeenkin pitämään mielenkiintoni yllä ja usein olen jo alkanut odottamaan uutta osaa hyvissä ajoin. Tänä vuonna minulle kävi jokin lipsahdus ja päädyinkin varausjonossa ties mille sijalle, vaikka yleensä olen ollut ihan ensimmäisten joukossa jonossa. Päätin pyytää tästä arvostelukappaleen, sillä en millään malttanut odottaa omaa vuoroani kirjaston varausjonossa. Kiitos kustantajalle, että soitte tälle malttamattomalle mustosfanille mahdollisuuden jatkaa sarjan parissa heti teoksen ilmestyttyä!

Kirjoitin viime kesänä Ruokarouvan luettuani, että minusta toisaalta tuntuu kuin olisin lukenut sarjan viimeisen osan, vaikka samalla ounastelin ruokarouva-Idan tyttären Kirstin pääsevän seuraavaksi tarinan keskiöön. Jostain syystä olen erityisen ylpeä oivalluksestani sarjan jatkon suhteen, sillä todellakin tämän teoksen keskiössä on nimensä mukaisesti ruokarouvan tytär Kirsti. Vaikka toisaalta tuntuu hieman haikealta ettei sarjassa enää seurata niin kiinteästi Idan vaiheita, antaa päähenkilön vaihtaminen kirjailijalle mahdollisuuden kasvattaa tätä erittäin vetävää sarjaa vielä laajemmaksi. Päähenkilön vaihtamisesta johtuen lukija pääsee myös seuraamaan yhteiskunnallisia ja kulttuurisia virtauksia aitiopaikalta Kirstin mukana, ja se tuskin olisi ollut enää mahdollista perheellisen ja aloilleen asettuneen Idan kanssa.

Ruokarouvan tytär sijoittuu vuosiin 1924-1927 ja miljöönä nähdään niin Helsinki kuin Pariisikin. Kirsti on varttunut nuoreksi naiseksi ja opiskelee ranskaa Helsingin yliopistossa aivan kuten runoutta opiskeleva kasvattisisar Allikin. Ida toivoo tyttärilleen helpompaa tietä kuin itsellään ja kannustaa tyttöjä hankkimaan maisterin paperit. Kirsti kuitenkin huomaa viihtyvänsä paremmin Miilin ompelimossa hattuja somistamassa ja pukuja suunnittelemassa kuin yliopiston luennoilla. Opintojensa ja työnsä ohella Kirsti ehtii kokea myös ensirakkauden, jonka suhteen hänen täytyy tehdä vaikeitakin valintoja. Elämä näyttää Kirstille varjoisimpia puoliaan ja hakeakseen elämäänsä uusia tuulia hän matkustaa Pariisiin. Pariisissa hän pääsee keskelle tuoreimpia muotivirtauksia ja huomaa löytävänsä uutta suuntaa elämälleen.

Ruokarouvan tytär jatkaa samalla linjalla kuin sarjan aiemmatkin osat eli mielenkiinto pysyy yllä, juonenkäänteet ovat uskottavia ja lukija pääsee tutustumaan ajan keskeisiin henkilöihin päähenkilön tuttavapiirin kautta. Kirsti tuntuu edelleen samanlaiselta helposti lähestyttävältä luonnonlapselta, jollaiseksi hänet koin Ruokarouvassa. Muut teoksen keskeiset hahmot eivät kuitenkaan tuntuneet niin "läheisiltä" kuin etenkin edellisessä osassa, mutta onneksi kiinnostava miljöökuvaus ja Kirstin vaiheet muutenkin korvaavat tuon asian. Täytyy myöntää, että en aluksi ollut kovin innostunut Kirstin Pariisiin lähdöstä, mutta Mustonen onnistuu kuvaamaan Pariisinkin hyvin kiinnostavasti ja kodikkaasti.

Tämän teoksen kansiliepeessä todetaan, että sarja jatkuu. Se on hienoa se, ja Mustosen tahdin tuntien uskallan toivoa uutta osaa jo ensi vuodelle! Odotan suurella mielenkiinnolla millaiseksi saagaksi tämä sarja kasvaakaan ja päästäänkö vielä Kirstin jälkeen seuraamaan hänen jälkeläistensä vaiheita kuin sukutarinassa ikään. En lainkaan ihmettele, että kirjastoissa Mustosen uutuukaiseen ilmestyy salamannopeasti pitkät varausjonot, sillä hän osaa kirjoittaa hyvin elävästi ja tuo historian lähelle lukijaa.

♠♠♠♠½

Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju

415 s., Otava 2017

kansi: Emmi Kyytsönen

jatkoa teoksille Yösyöttö ja Tarhapäivä

 

Kun marraskuussa 2012 luin Eve Hietamiehen Tarhapäivän, otaksuin ettei jatko Pasasen poikien tarinalle enää tulisi. Monta vuotta näyttikin siltä, kunnes tänä vuonna pääsimme taas Pasasten pariin Hammaskeijun matkassa. Odotin tätä kirjaa kovasti ja tykkäsin kyllä, mutta jotenkin tämä ei nyt ollut ehkä ihan niin hauska kuin aikaisemmat osat. Kirjoitinkin Tarhapäivän kohdalla, että jos jatkoa on tulossa, en välttämättä tiedä miten suhtautua siihen: paremmaksi kun olisi vaikea enää laittaa.

 

Paavo Pasanen aloittaa koulutiensä eikä se tie ole kovin mukava kulkea sen enempää Paavon kuin isä-Antinkaan mielestä. Koulussa Paavolla on kyllä kavereita, mutta tuntuu mahdottomalta saada järjestettyä työpäivät ja ekaluokkalaisen lyhyet koulupäivät ja iltapäiväkerhot saumattomaksi kokonaisuudeksi puhumattakaan aamupäivistä, jotka Paavo joutuu viettää yksin Antin ollessa töissä. Antti yrittää parhaansa ja horjuu välillä jaksamisensa äärirajoilla. Tilanne vaikeutuu entisestään, kun Antin Janne-veli kieltäytyy enää menemästä kehitysvammaisten asuntolaan ja Antti majoittaa veljen kotiinsa. Nyt hänellä on huollettavanaan lapsen lisäksi lapsen tasolla oleva aikuinen mies, ja molemmat vaativat huolehtimista.

 

Hammaskeijussa on paljon samanlaista huumoria kuin aikaisemmissakin osissa, mutta siitä huolimatta tästä välittyy kyllä arjen raskaus ja toisaalta pienet onnenhetket. Antilla on jaksamista ja juuri kun yksi asia näyttää järjestyvän, tulee toinen asia huoleksi. Välillä oli jopa hieman tukahduttavaa lukea Antin rämpimisestä arjen askareissa, vaikka huumori kevensikin monta asiaa. Hietamies on taitava sanankäyttäjä ja osaa kirjoittaa niin, että liian raskaaksi ei lukeminen käy. Ja onhan Paavo mukava poika, vaikka vähän tohelo välillä onkin. Ja Jannessakin on omat hyvät puolensa. Vaikka Janne on omanlaisensa, sisarusrakkaus hänen ja Antin välillä on vahva - veri on vettä sakeampaa.

 

Hammaskeijussa otetaan hyvän tarinan mukana kantaa moneen tärkeään asiaan, kuten vammaisten oikeuksiin, vanhempien jaksamiseen ja koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaan. Mitään saarnaamista tässä ei ole, mutta kieltämättä nuo aiheet tulevat hyvin esiin vetävän juonen mukana. Hienosti kirjoitettu mielestäni kyllä eikä niistä aiheista minun mielestäni ole liikoja puhuttu. Hammaskeiju onkin hyvä kokonaisuus, joka taatusti vie lukijan mennessään.

 

♠♠♠♠½

Korppinaiset

Tiina Raevaara: Korppinaiset

281 s., Like 2016

Tiina Raevaaran Korppinaiset on odotellut lainapinossani jo ihan liian kauan. Minulla oli kuitenkin tuntu, että varmasti pitäisin tästä, joten en viitsinyt palauttaa tätä poiskaan. Vuodenvaihteen jälkeen otin tämän lukuvuoroon ja kyllä voin sanoa olleeni oikeassa aavistuksineni, sillä Korppinaiset osoittautui hyvin ahmittavaksi teokseksi, jossa on sopivasti jännitystä ja hieman ehkä kauhuvibojakin!

Johannes on 24-vuotias nuori mies, joka on vuosikausia rakastanut ensirakkauttaan Aaloa, vaikka onkin kuullut naisen kuolleen. Kun Johannekselle paljastuu, että Aalo onkin elossa, hän saa taas uutta puhtia elämäänsä ja päättää muuttaa isovanhempiensa vanhaan taloon kunnostaakseen siitä itselleen ja Aalolle ihanan kodin. Vanha talo tuntuu henkivän salaisuuksia ja kysymyksiä herättää myös Johanneksen isän kuolema pojan ollessa kymmenvuotias. Johanneksen äiti ei suostu puhumaan mitään ja Johannes alkaa selvittää sukunsa salaisuuksia. Apunaan talon tutkimisessa hänellä on talossa vuokralla asuva lintututkija Jaakko. Naakat näyttävät vallanneen osan talosta ja Johannesta alkaa epäilyttää koko projekti. Pala palalta suvun salaisuudet alkavat valjeta hänelle, eikä totuus ole välttämättä helposti ymmärrettävissä.

Korppinaiset on mielestäni todella kiinnostava sekoitus sukutarinaa, salaisuuksia, yliluonnollisuutta hipovia elementtejä ja rakkaustarinaakin. Tapahtumat alkavat kiertyä tiheämpään vyyhtiin ja monta kertaa herää kysymys mitä kaikkea oikeastaan onkaan tapahtunut, kenen todellisuudentaju alkaa hämärtyä vai alkaako kenenkään ja mitä vielä tuleekaan tapahtumaan. Eniten kiinnostaa mitä Johanneksen isälle oikeasti tapahtui ja miksi naakat tuntuvat viihtyvän niin hyvin vanhassa talossa ja sen lähistöllä. Tarinaa maustaa Johanneksen Juhani-isän lintututkimukset ja vuokralais-Jaakon lintutietous, joka tarjoilee lukijalle viitteitä siitä, mitä Juhanille oikeastaan mahtoi tapahtua. Samoin lääkäri-isoisän työhistoria paljastaa yllättäviä uusia tietoja Johannekselle. Kun Aalo saapuu taloon, lintujen käytös alkaa muuttua eikä Aalon muutto muutenkaan suju niin kuin Johannes oli haaveillut.

Minä viihdyin tämän teoksen parissa oikein hyvin ja minusta tuntuu, että taidanpa joskus lukea lisääkin Raevaaran tuotantoa. Olen huomannut pitäväni tällaisista psykologisen jännityksen ja kauhun välimaastoon sijoittuvista teoksista ja tämä oli kyllä siihen makuun oikein sopiva teos. Vähän moitin tätä teosta osittaisesta ennalta-arvattavuudesta, sillä oivalsin muutamia asioita melkolailla kohdilleen jo kauan ennen Johannesta. Kokonaisuudessaan kuitenkin nautin lukukokemuksesta. Tästä tuli muuten hieman mieleen Katariina Sourin Musta mandala -sarjan teokset, joten jos pidät niistä, pidät varmasti tästäkin! 

♠♠♠♠½

Kummajaisten kylän salaperäinen syksy

Mervi Heikkilä ja Jussi Matilainen: Kummajaisten kylän salaperäinen syksy

 kuvitus: Miranda Mord

146 s., Haamu 2016

a-kappale kustantajalta, kiitos!

 

Kummajaisten kylän salaperäinen syksy on kolmas osa Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen Kummakylä-sarjaan. Sarjan aikaisemmat osat ovat Kummajaisten kylä ja Kummajaisten kylän kuuma kesä.

 

Syksy on saapunut Korpikylään ja jo aikaisemmista osista tutut nuoret Sara, Niko, Aino, Otto, Riku ja Sampo aloittelevat kukin kouluvuottaan. Osa heistä on jo siirtynyt yläkouluun, mutta ystävyys jatkuu edelleen, joskin eri kouluissa kulkeminen askarruttaa joitakin heistä. Nuoret puuhailevat vapaa-aikana erilaisten harrastusten parissa, mutta kun Rikun isä tahtoo rakennuttaa kunnan tuleville mäkihyppytoivoille ja etenkin omalle pojalleen ison hyppyrimäen Susivuorelle, alkaa tapahtua kummia. Omituinen poltetun pihkan haju leijuu metsässä ja villieläimet tunkevat kotipihoihin. Myös Miina-mummo käyttäytyy kummallisesti ja katukuvaan ilmestyy erikoinen harmaahiuksinen kulkija.

 

Siinä missä pidin sarjan avausosaa todella kiinnostavana ja kokonaisuudessaan oikein onnistuneena teoksena, niin koin toisen osan jokseenkin latteana ja ajelehtivana kokonaisuutena. Nyt voin ilokseni kuitenkin sanoa, että Kummajaisten kylän salaperäinen syksy palaa jälleen samalle tasolle avausosan kanssa! Mielenkiintoni pysyi todella hyvin vireillä, yliluonnollisia juttuja oli keksitty nokkelasti ja juoni pysyi hyvin kasassa. Nuorten arki näyttäytyy mielestäni tässä sarjassa yleensäkin hyvin uskottavana ja tässäkin teoksessa he pohtivat ystävyyttä, ihastumista, kotiasioita sekä harrastuksia ja oman tiensä löytämistä. Pelkästä yliluonnollisten juttujen kohtaamisesta ei siis ole edelleenkään kyse, ja hyvä niin.

 

♠♠♠♠½

Aavetaloja ja ihmiskohtaloita

Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita

288 s., Nemo 2016

 

Kummituskirjallisuus aavetaloineen, tragedioineen ja selittämättömine ilmiöineen kiehtoo minua toden teolla, vaikka mielikuvitukseni lähteekin laukkaamaan yleensä vähän turhan villisti ja yöuneni ovat vaarassa. Aina sitä vaan kumminkin täytyy päästä lukemaan uusia kummituskirjoja, joten oli täysin selvää, että tulisin lukemaan Mauri Karvosen teoksen Aavetaloja ja ihmiskohtaloita.

 

Karvosen teoksesta huokuu taustatiedon keräämisen perusteellisuus. Hän esittelee tässä teoksessa 12 kohdetta, joissa on kerrottu kummittelevan. Lukija pääsee tutustumaan esimerkiksi Brinkhallin kartanon, Katajanokan vankilan, Louhisaaren kartanon ja Turun linnan historiaan ja yliluonnollisiin ilmiöihin. Jokaisen kohteen kohdalla Karvonen esittelee ensin sen historian vaiheita ja vasta sitten kuvataan niitä mystisiä tapahtumia, joita kohteissa on kohdattu. Hän etsiikin kummittelun syitä todellisesta historiasta ja sen tragedioista. Teoksessa näkyy selvästi paitsi Karvosen harrastuneisuus rajatiedon ilmiöihin myös hänen ammattitaustansa, sillä hän on koulutukseltaan Suomen historian asiantuntija.

 

Koska Karvonen on perusteellinen selvityksissään kohteiden historiasta, minä melkein sanoisin tämän teoksen käsittelevän enemmänkin historiaa kuin rajatiedon ilmiöitä. Minua se ei juurikaan haittaa, sillä molemmat kiinnostavat minua suuresti, mutta jotenkin olisin olettanut, että sitä kummittelupuolta ja selittämättömiä tapahtumia olisi kuvattu enemmänkin. Joidenkin tapahtumien kohdalla olisin kuitenkin kaivannut enemmän taustatietoa, sillä minua jäi kiinnostamaan esimerkiksi Brinkhallin kartanon lastenhuoneen mysteeri: kenen lapsi oli kyseessä ja miksi hänet oli haudattu lattialankkujen alle? Kokonaisuus on kuitenkin tällaisenaankin kiinnostava, sillä jokainen voi lukemansa taustatiedon perusteella ihan itse pohtia, kummitelisiko joku onneton sielu edelleen asuinsijoillaan. Karvonen toteaa esipuheessaan mielestäni hyvin, että yliluonnollisten ilmiöiden mahdollisuutta ei voi sulkea pois vain sillä perusteella, ettei ole itse sellaisia kokenut. Olen hänen kanssaan samaa mieltä.

 

Moni teoksen kohteista oli sellaisia, joiden kummitteluilmiöistä tiesin jo valmiiksi jotakin. Itseäni kiinnosti erityisesti Brinkhallin kartano, jossa kuvattiin minulle läheinen Hovimäki-sarja. Olen myös käynyt kartanossa, mutta tuohon aikaan en vielä ollut tietoinen näistä rajatiedon ilmiöistä. Myös muutamat muut kohteet olivat tuttuja, vaikka en niissä ole vieraillutkaan. Jotkin kohteet jopa yllättivät, sillä enpä olisi arvannut, että Naantalin vanhimmissa osissa on havaittu niinkin paljon henkiolentoja kuin tämä teos antaa ymmärtää.

 

Aavetaloja ja ihmiskohtaloita olisi varmasti ollut mitä nautittavin lukukokemus, jos sen oikolukuun olisi kiinnitetty parempaa huomiota. Pari lyöntivirhettä ei vielä haittaa, mutta jossain vaiheessa alkoi häiritä ylimääräiset kirjaimet sanoissa sekä tekstin yleinen epäselvyys: siinä vilisi vuosilukuja ja lauseet etenivät välillä hyvin epäloogisesti. Toisinaan etenkin kummittelukertomusten kohdalla kiinnitin huomiota "tökstöks"-kieleen, josta tuntui puuttuvan sivulauseita ja teksti jäi siten tökkiväksi. En ottanut näitä kohtia ylös, sillä tarkoitukseni ei ole alleviivata epäonnistuneita ilmaisuja. Sanonpa kumminkin vaan, että olisi kyllä kannattanut tähän asiaan kiinnittää enemmän huomiota, sillä Karvonen on kuitenkin tehnyt todella ison ja hienon työn tätä mielenkiintoista kirjaa kootessaan.

 

♠♠♠♠½

Ruokarouva

Enni Mustonen: Ruokarouva

430 s., Otava 2016

Syrjästäkatsojan tarinoita 4

kannen suunnittelu: Timo Numminen

kannen kuvat: Lehtikuva & Norra Solberga Hembygdsförening

 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoista alkaa muodostua minulle jo jonkinlainen vuoden tapaus, sillä tämä on jo neljäs kesä peräkkäin, kun olen innolla odottanut pääseväni lukemaan uutta Mustosta. Ruokarouva on nyt mielestäni kokonaisuutena melko erilainen kuin sarjan aikaisemmat osat, mikä johtuu Idan elämäntilanteesta. Teoksen päättyessä minulle jäi sellainen olo, että saatoin juuri hyvinkin lukea sarjan viimeisen osan. Yleensähän Mustosella on ollut tapana vihjata lopussa mitä Idalle seuraavaksi tapahtuu, mutta nyt en sellaista saanut haraviini.

 

On kulunut lähes kymmenen vuotta siitä, kun Idan pesti Albert Edelfeltin emännöitsijänä päättyi. Tuolloin Ida päätti matkata Ruotsiin ja aloittaa siellä elämänsä puhtaalta pöydältä, sillä hän oli raskaana ja muutto mahdollisti leskeksi tekeytymisen ja säästi lapsen ikäviltä leimoilta. Ruotsissa Ida emännöi erään vanhan herran kartanoa, kunnes mies sitten korkeassa iässä kuolee. Onnekseen Ida saa pienen perinnön ja päättää palata Kirsti-tyttärensä kanssa Suomeen. On vuosi 1914, eikä Ida osaa aavistaakaan millaisiin myllerryksiin Suomi vielä joutuu ja ihmiset sen mukana.

 

Idan elämä on siis nyt kovin erilaista paitsi äitiyden vuoksi niin myös taloudellisista syistä. Suomeen palattuaan Ida tahtoo perustaa täysihoitolan johonkin sopivaan huvilaan ja sen hän myös tekee. Nopeasti hän saakin muutamia asukkaita huvilaansa sekä löytää ympärilleen todellisten luottoihmisten piirin. Ida ei ole enää mikään tavallinen palkollinen, vaan hän on ihan vapaaehtoisesti valinnut haluavansa jatkaa toisten ihmisten ruoanlaittajana ja siivoojana - vaikkakin nyt omassa huvilassaan ja omilla ehdoillaan. Hänen ruokapöydässään istuu rinnakkain niin yliopisto-opiskelijaa kuin tunnettuja kulttuurivaikuttajia Leinon veljeksistä L. Onervaan ja Leevi Madetojaan. Vaikka Idan yhteiskunnallinen status onkin nyt kohonnut, ei hän silti ole ihan samalla viivalla esimerkiksi naapurin Viivi-rouvan kanssa, vaikka he ystäviä ovatkin. Idassa elää edelleen työläisen sielu, ja vaikka hän onkin osaansa tyytyväinen, niin Kirstille hän haluaa parempaa.

 

Ruokarouvassa päästään seuraamaan Idan vaiheita vuosina 1914-1918. Idan täysihoitola sijaitsee pienen matkan päässä Helsingistä, jossa poliittiset virtaukset todella kuohuttavat. Kaikuja ja konkretiaa siitä kantautuu myös täysihoitolan kulmille, mutta suurempaa hätää ei Idalla ja hänen ruokakunnallaan kumminkaan ole. Huvilan parvekkeelta hän syrjästä katsoo, kuinka Helsingissä leimuaa. Nyt Idasta onkin tullut hieman toisenlainen syrjästäkatsoja, joka yrittää tasapainoilla neutraalissa välimaastossa.

 

Pidin tämän teoksen hahmoja helposti lähestyttävinä ja aitoina tyyppeinä. Erityisesti tykästyin Haapaluoman Iisakkiin, joka auttoi Idaa saamaan huvilan kuntoon ja jäi vielä asumaan sivurakennukseen autellakseen Idaa maa- ja huoltotöissä. Iisakki on lähtöisin Pohjanmaalta ihan kuten Idakin, ja miehen leviä pohojalaanen murre tuo teoksen kerrontaan mielestäni mukavan säväyksen. Pidin myös Kirstistä, joka on samalla kertaa luonnonlapsi ja innokas koulutyttö, joka viihtyy yhtä hyvin lehmiä lypsämässä kuin kirjoja lukemassakin. Idan täysihoitolan asukkaatkin tuntuivat tulevan nopeasti tutuiksi, mutta naapurin pariskunnasta en erityisesti perustanut.

 

Ruokarouva on mielestäni todella mukaansatempaava osa jo ennestäänkin hienoon Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan. Mustonen on säilyttänyt läpi sarjan todella tasaisen ja hyvän kertojanotteen, enkä osaa sanoa olisiko joku sarjan osista ylitse muiden. Harvoin tulee lukeneeksi sarjaa, jonka kaikista osista pitää tasaisesti yhtä paljon! Nyt jäänkin sitten odottamaan jatkaako Mustonen vielä tätä sarjaa vai keksiikö hän vaihteeksi jotakin uutta. Ehkä seuraavaksi ääneen pääseekin Kirsti?

 

♠♠♠♠½