Määmatka ja muita sinkkuelämän ihmeitä

Henriikka Rönkkönen: Määmatka ja muita sinkkuelämän ihmeitä

190 s., Atena 2020

kansi: Sanna Mander

 

Henriikka Rönkkösen sinkkuelämää suorasukaisesti käsittelevät Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita sekä Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja ovat herättäneet minussa kahtalaisia fiiliksiä. Mielikuvituspoikaystävä oli mielestäni hieman kohahduttamishaluinen teos, mutta Bikinirajatapauksessa puhutteli minua vakavilla sinkkuuspohdinnoillaan. Lähdinkin lukemaan Määmatkaa tietoisena siitä, että vastassa saattaa olla mitä tahansa. Ilokseni huomasin, että Määmatkan kirjoittanut Henriikka Rönkkönen on selvästi kasvanut ihmisenä paljon sitten Mielikuvituspoikaystävän.

 

Määmatkalla sukelletaan Tinder-deittailun maailmaan, kohdataan pettymyksiä ja tavataan uusia kiinnostavia ihmisiä. Rönkkönen kirjoittaa eloisasti ja viihdyttävästi eikä tekstistä enää välity kohahduttamisen halu. Tätä lukiessa tuli tunne, että Rönkkönen on oppinut tiedostamaan omat rajansa ja asettamaan itsensä etusijalle miellyttämishalun sijaan. Se jotenkin kolahti minuun, sillä ise olen viime kuukausina pohtinut paljon omia rajojani suhteessa muihin ihmisiin yleensä, ei vain parisuhdemarkkinoilla. Pohdinnat parisuhdemarkkinoiden karikoista ja kutkuttavan jännittävistä innostuksen hetkistä tuntuvat niin ikään aidoilta.

 

Luin Määmatkan jo heinäkuussa enkä tehnyt kirjasta sen tarkempia muistiinpanoja, mutta voin kuitenkin sanoa pitäneeni tästä kirjasta. Ihan hirveän tarkasti tämä ei mieleen jää pyörimään, mutta mukaansatempaava kirja tämä kuitenkin oli ja tuntui sopivan kevyeltä kesäkirjalta minulle. Voisin rohkaisuksi sanoa niille, jotka ovat pitäneet etenkin Mielikuvituspoikaystävää liian roisina kirjana, että ei kannata sen perusteella suoraan tyrmätä Määmatkaa.

 

♠♠♠♠

Sisar hento Martikainen

Nelli Hietala: Sisar hento Martikainen

sarjan 4. osa

 193 s., Karisto 2020

kansi: Kati Rapia

 

Miia Martikaisesta kertova nuortenkirjasarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Odotin tätä kirjaa paljon, sillä olen todella tykästynyt sarjaan ja Hietalan kirjoitustyyliin. Mukavan viihdyttävä tämä kirja olikin, vaikka mukana on tuttuun tapaan aineksia ja pohdintaa myös vakavammista aiheista.

 

Miia viettää välivuottaan ja on monenlaisten valintojen edessä. Pitäisi ratkaista mille alalle haluaisi hakeutua eli siis mihin kouluun hakisi opiskelemaan, mutta toisaalta pitäisi myös selvittää itselleenkin, millaiseksi haluaa suhteen Jereen muodostuvan. Onko kyseessä ihan oikea seurustelusuhde vai jotain vähemmän vakavaa? Miia suhtautuu elämään yleisesti letkeän avarakatseisesti, mutta tässä osassa on ehkä aiempaa enemmän vastuunkantoa ja aikuistumiseen liittyviä kysymyksiä kuin aiemmin.

Teoksen nimi Sisar hento Martikainen viittaa Miian löytävän kutsumuksensa hoitoalalta. Teoksessa on aika paljon pohdintaa ammattien samanarvoisuudesta, mikä on toisaalta aika kiinnostavaa, mutta en tiedä saiko se ehkä vähän liikaakin painoarvoa: en tiedä moniko nuori pohtii tienaamismahdollisuuksia ja ammatin kohtaamaa arvostusta hakiessaan kouluihin. Ammatillisten pohdintojen ohella Miia ottaa kantaa myös häirintään ja kiusaamiseen. Kokonaisuutta tasapainottaa teoksen humoristinen puoli, joka nousee esiin paitsi juonenkäänteissä myös Hietalan mainion kirjoitustyylin ansiosta. Odotan mielenkiinnolla vieläkö Hietala jatkaa tätä sarjaa. Itseäni ainakin kiinnostaisi lukea miten Miian tarina jatkuu.

♠♠♠♠

Kettumäki

Alice Hoffman: Kettumäki

271 s., Book studio 1998

alkup. Here on Earth, 1997

suom. Renne Nikupaavola

 

Käsittelimme Alice Hoffmanin Punaista puutarhaa lukupiirissämme reilut pari vuotta sitten. Tiesin jo tuolloin, että haluaisin lukea lisää hänen kirjojaan, ja vaikka lainasinkin Kettumäen jo edelliselle kesälomalleni, niin nyt vasta kirjaan tartuin. Tyyliltään Kettumäessä ei mielestäni ole Punaisen puutarhan upeaa taianomaisuutta, mutta pidin kyllä tästäkin teoksesta paljon.

 

March Murray on nelikymppinen nainen, joka palaa kotikaupunkiinsa osallistuakseen perheensä entisen taloudenhoitajan hautajaisiin oltuaan poissa 20 vuotta. Mukanaan hän tuo teini-ikäisen tyttärensä, joka tuntuu viihtyvän äitinsä kotikaupungissa oikeinkin hyvin. Entisessä kotitalossaan Kettumäessä majaileva March huomaa, että menneisyyttään ei lopulta pääse pakoon minnekään. Siellä hän kohtaa nuoruuden rakastettunsa ja lankeaa jälleen. Menneisyys ja intohimo pitävät Marchia otteessaan niin, että ympärille on vaikea nähdä.

 

Kettumäki valikoitui Hoffmanin tuotannosta luettavakseni melko sattumalta. Teos osoittautui tematiikaltaan hyvin kiinnostavaksi, sillä teoksessa käsitellään epäsovinnaista rakkautta useammallakin eri tavalla. Jotenkin teoksen miljöö ja hahmot vievät mennessään, vaikka suomennos onkin mielestäni paikoitellen hieman ontuvaa. Menneisyyden valinnoilla on huikean kauaskantoisia vaikutuksia myös niiden ihmisten elämiin, joihin yksittäiset asiat eivät suoranaisesti liity. Teoksessa on paljon synkkiä väreitä, mutta lopussa itää myös toivo paremmasta huomisesta.

 

♠♠♠♠

Kimppakämppä

Beth O'Leary: Kimppakämppä

13 h 45 min., WSOY 2020

alkup. The Flatshare, 2019

suom. Taina Wallin

lukijat: Kati Tamminen ja Anssi Niemi

kansi: Andy Bridge

 

Joskus maalis-huhtikuun vaihteessa, muistaakseni, kuuntelin Nextorystä Beth O'Learyn kovasti kehutun Kimppakämpän. Kirja oli minulla jo lainassa perinteisenä kirjana, mutta kun kahden lukijan tulkitsemaa äänikirjaversiota kehuttiin Instagramissa, päätin sittenkin kuunnella kirjan. Se osoittautui hyväksi päätökseksi, sillä toteutus oli tosiaankin onnistunut. Pidin myös kirjan juonesta, jonka perusasetelma oli kiinnostavalla tavalla ihan uudenlainen.

 

Kustannustoimittajana työskentelevä räiskyvä ja värikäs Tiffy jää vaille asuntoa Lontoossa. Samaan aikaan yöhoitajana työskentelevällä Leonilla on on huutava rahantarve ja yöaikaan vapaa sänky. Tiffy tarttuu Leonin asuntoilmoitukseen ja päätyy tämän vuokralaiseksi siten, että asunto on tiettyinä kellonlyöminä Tiffyn ja toisina Leonin. Tiffy nukkuu heidän vuoteessaan yöt ja Leon päivät, eikä heidän tarvitse edes tavata toisiaan.

 

Kerronta etenee vuoroin Tiffyn ja vuoroin Leonin näkökulmasta. Kumpikin elää omaa elämäänsä, mutta Leonin asunto on heille molemmille koti ja elämän kiintopiste. Tiffyn aloitteesta he alkavat kommunikoida jättämällä toisilleen viestejä post-it -lapuille. Tilanne alkaa mutkistua, kun viestin välitykselläkin ilmassa alkaa väreillä kiinnostusta. Kun sitten koittaa se vääjäämätön hetki, jolloin Tiffy ja Leon tulevat tapaamaan toisensa, alkaa asumisjärjestely mennä mielenkiintoiseksi.

 

Pidin tästä kirjasta, sillä tämä on jotenkin sellaista pehmeää viihdettä. En oikeastaan ole ihan varma mikä tässä teoksessa niin puhutteli. Ehkä se oli se ymmärtäväisyyden, auttamisen halun ja ystävällisyyden ilmapiiri, joka alunperin kietoi vaippaansa. Teokseen myöhemmin tuleva romanttinen väre ja suojelevuus olivat myös ihania asioita. Huumoriakin teoksessa pilkahtaa, vaikka mikään hersyvä kirja tämä ei mielestäni ollut. Aika symppis kirja kaiken kaikkiaan!

 

♠♠♠♠

Myrskyn sisar

Lucinda Riley: Myrskyn sisar - Allyn tarina

734 s., Bazar 2018

alkup. The Storm Sister, 2015

suom. Hilkka Pekkanen

kansi: Eevaliina Rusanen & Shutterstock

Seitsemän sisarta, osa 2

 

Luin elokuussa Lucinda Rileyn suositun Seitsemän sisarta -sarjan avausosan, joka niin ikään on nimeltään Seitsemän sisarta. Kirja vei minut mennessään, vaikka juoni olikin paikoin yllätyksetön ja kerrontaa olisi voinut tiivistää. Sen verran siitä kuitenkin pidin, että halusin jatkaa sarjan parissa, ja nyt edelleen potemastani hienoisesta tiiliskivikammosta huolimatta lainahyllyssäni odotellut Myrskyn sisar suorastaan houkutteli minua lukemaan.

 

Myrskyn sisar käynnistyy samasta alkuasetelmasta kuin Seitsemän sisarta. Tapahtumat lähtevät liikkeelle tilanteesta, jossa Plejadien tähtikuvion mukaan nimettyjen sisarusten adoptioisä Papa Salt on juuri kuollut ja hän on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen ja vihjeen siitä, mistä hän on tyttärensä adoptoinut. Heidät on adoptoitu eri puolilta maailmaa. Siskoksista toiseksi vanhin, Ally, on tämän teoksen päähenkilö. Papa Saltin vihjeet kuljettavat Allyn Norjaan.

 

Ally ei lähde välittömästi selvittämään syntyperänsä arvoitusta isänsä kuoleman jälkeen, mutta kun hän kokee elämässään toisenkin suuren muutoksen, hän päättää, että syntyperän selvittäminen vie sopivasti muihin maisemiin ja ajatuksiin. Isältään saamiensa vihjeiden mukaan Allyn syntyperä näyttäisi viittaavan musiikkisuku Halvorseneihin, jonka lähipiiriin on kuulunut monia tunnettuja muusikoita Edvard Griegistä alkaen. Teoksen toisessa aikatasossa sukelletaan Halvorsenin musiikkisuvun "kantaäidin" Annan matkaan 1800-luvulle.

 

Kun aloitin lukemaan tätä kirjaa, olin täynnä mielenkiintoa. Se oli kuitenkin vaarassa kuihtua heti alkuunsa, sillä jo ensimmäisestä osasta tuttujen alkuvaihdeiden kertaaminen ja muutenkin hitaasti etenemään lähtenyt tarinankerronta alkoivat jäytää mielenkiintoani. En kuitenkaan missään vaiheessa halunnut jättää kirjaa kesken, sillä odotin kovasti, että päästäisiin Allyn syntyperän arvoituksen äärille. Kun kerronta siirtyi teoksen toiseen aikatasoon, alkoi se viedä mennessään ja lujaa. Alkuun minusta kyllä tuntui, että Norja ja 1800-luvun Euroopan musiikkipiirit miljöönä eivät olleet oikein kiehtovia, mutta lopulta pidin etenkin Norjasta todella paljon.

 

Tätäkin kirjaa vaivasi samat ongelmat kuin edellistäkin osaa eli tiivistämisen varaa olisi todellakin ollut ja lisäksi teoksessa oli myös hyvin ennalta-arvattavia käänteitä, joiden paljastamista mielestäni hieman turhaan odotettiin teoksen loppuun saakka. Täytyy kuitenkin todeta, että oli tässä teoksessa myös ainakin yksi hyvin yllättävä käänne, jota en osannut aavistaa. Sukuhistoriaan, menneisyyden arvoituksiin ja vaiettuihin salaisuuksiin uppoutuminen onnistui tämän kirjan parissa hyvin, kun tarina vain lähti ensin etenemään. Rileyllä on kyllä juonenpunojan taito, mutta minun on kuitenkin pakko sanoa, että tietyissä isoissa käänteissä tuntui, että tunnetilat eivät oikein välittyneet ja niitä kuvattiin jotenkin kylmästi, mitä en huomannut ensimmäisessä osassa.  

 

En pysty sanomaan pidinkö jommasta kummasta teoksesta enemmän kuin toisesta, sillä niin erilaisiin maailmoihin ne ovat minut johdattaneet. Vaikka Rileyn kirjoihin on kohdistunut kritiikkiä ja koen sen antamiseen aihetta itsekin, niin haluan ehdottomasti jatkaa sarjan parissa. Näissä kirjoissa on kuitenkin lopulta ollut paljon enemmän hyvää ja nautittavaa kuin huonoa.

♠♠♠♠

Elämää eteisessä, Miia Martikainen

Nelli Hietala: Elämää eteisessä, Miia Martikainen

212 s., Karisto 2019

kansi: Kati Rapia

 

Nelli Hietalan nuortenkirjasarja lukiolaistyttö Miia Martikaisesta on edennyt jo kolmanteen osaansa saakka. Olen pitänyt sarjan aiemmista osista eikä tämä kolmaskaan ollut pettymys. Nyt odotankin jo innokkaasti pian ilmestyvää neljättä osaa, sillä viihdyn Miian seurassa oikein hyvin!

 

Miia Martikainen pääsee ylioppilaaksi ja hänestä tuntuu, että nyt maailma on hänelle auki. Parhaan ystävän Annan kanssa on suunniteltu kesälle huikeita seikkailuita ulkomailla, mutta kaikki muuttuu heidän osallistuttua Maailma pulassa -festareille, joita Miian poikaystävä Taneli on mukana järjestämässä. Festareilla hillitty ja hallittu Anna tapaa karkkikojussa työskentelevän Eduardon, johon hän ihastuu. Eduardon ilmestyttyä kuvioihin Miian ja Annan suunnitelmat tekevät täyskäännöksen, joka vaikuttaa myös Annan Jere-veljeen.

 

Elämää eteisessä, Miia Martikainen on yhtä hyväntuulinen teos kuin sarjan aiemmatkin osat, vaikka Miia pohtiikin sitoutumista tosissaan. Pitäisikö vasta ylioppilaaksi päässeen nuoren sitoutua johonkuhun ihan tosissaan ja mistä tietää, että valitsee oikein? Miian tunteet vetävät häntä kahtaalle, sillä Tanelin kanssa on hyvä olla, mutta samaan aikaan Jere on jo pidempään herättänyt väristyksiä vatsanpohjassa. Miia on viimeistään nyt astumassa aikuisuuden maailmaan ja edessä on isoja valintoja.

 

Mielestäni Miian hahmosta on hirveän helppo pitää. Hän on omaa paikkaansa etsivä nuori nainen, joka ei epäröi yrittää. Hän ei arastele mennä kohti päämääriään, vaikka matkalla joskus tulisikin pettymyksiä.  Vaikka Miialle sattuu ja tapahtuu vähän kaikenlaista, niin ei hän mikään koheltaja ole. Hän on itse asiassa aika fiksu tyyppi, joka osaa perustella kantansa ja ajatella asioista laajasti. Roolimalliaineista.

 

♠♠♠♠

Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

10 h 22 min., Gummerus 2020

alkup. The Little Shop of Happy Ever After, 2016

suom. Paula Takio

lukija: Anniina Piiparinen

Jenny Colganin Uusia lukuja ja onnellisia loppuja tuntuu olevan yksi viihdekirjallisuuden isoista nimistä vuonna 2020. Se on näkynyt ahkerasti Instagramin feedissä, mutta oikeastaan kirja herätti mielenkiintoni jo ennakkoon, sillä kirja sijoittuu kirjastojen, kirjakauppojen ja kaikenlaisen kirjallisuuspöhinän maailmaan. Yksi sellainen, kiitos!

Nina on kirjastonhoitaja, joka joutuu jättämään rakkaan työnsä, kun hänen työpaikkansa, pikkukirjasto Birminghamissa, suljetaan. Keskuskirjastossa avautuu pari paikkaa, joista jokainen työpaikkansa menettänyt tietysti kilvoittelee. Ninakin hakee paikkoja, vaikka tietääkin, ettei se työ ole häntä varten. Hän arvostaa perinteistä, kirjojen ja asiakaskohtaamisten ympärille kiertyvää kirjastotyötä eikä koe suurta keskuskirjastoa omakseen. Nina päättää kääntää elämänsä suunnan tässä taitekohdassa ja pian hän onkin pakettiauton onnellinen omistaja ja aloitteleva kirjakauppias. Työpaikan lisäksi vaihtuu asuinpaikka, kun skotlantilainen pikkukylä vetää kiertävää kirjakauppiasta puoleensa.

Pidin tästä kirjasta, vaikka en ihan niin paljon kuin etukäteen oletin. Teoksen alku ei oikein innostanut minua, mutta viihdyin todella Skotlannissa Ninan matkassa. Miljöö oli jotenkin tosi kiva, samoin kirjallisuuden ja kirjaskenen ympärille rakentuva aihe. Pidin myös teoksen romanttisesta väreestä, joka oli tosin kovin ennalta-arvattava, mutta silti tosi kiva. Ninan kyky kääntää vastoinkäymiset voitokseen teki tästä kirjasta oikean hyvänmielen kirjan. Onneksi hänen tarinansa saa jatkoa, sillä englanniksi on jo viime vuonna ilmestynyt The Bookshop on the Shore ja tänä vuonna on tulossa 500 Miles from You. Ainakin Nextoryssä Colganin tuotantoa oli hyvin tarjolla, mutta taidanpa odottaa suomennosta. Uskon, että sellainen on varmaan pian tämän ensimmäisen osan suomentamisen myötä tulossa!

♠♠♠♠

Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen?

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen?

188 s., Karisto 2018

kansi: Kati Rapia

Luin vuonna 2016 ensimmäisen osan Nelli Hietalan sittemmin jo kolmiosaiseksi kasvaneeseen Miia Martikaisesta kertovaan sarjaan. Minun on vaikea uskoa, että Miia Martikaisen kärsimysviikon lukemisesta on jo reilut 3 vuotta, sillä kirjan hyväntuulisuus ja suurin osa juonestakin on vielä hyvin muistissa. Lainasin jo viime kesänä lomalukemiseksi tämän jatko-osan Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen?, mutta olenkin hautonut tätä kirjaa lainakirjojen hyllyssäni siitä lähtien. Kun sitten aloitin, vei teos minut heti mennessään. Helppolukuista, helppotajuista ja letkeää kerrontaa.

Miia Martikaisen abivuosi on alkanut, mutta tässä kirjassa opiskelu on vain sivuseikka, sillä teoksen pääteemat ovat paitsi ihmissuhteissa myös eläinsuojeluasioissa. Miian ystävä Anna on kiinnostunut eläinsuojeluasioista. Eräänä yönä Anna pääsee uusien kaveriensa mukana erään maatilan sikalaan kuvaamaan salaa eläinten oloja. Samana viikonloppuna Miia on lopulta tavannut jälleen kesäromanssinsa Tanelin, jonka kanssa vietetty yhteinen aika keskeytyy, kun Anna joutuu pulaan ja kaksikko lähtee hakemaan häntä.

Miia Martikainen on mielestäni virkistävä hahmo. Hän ei niinkään kaihoa parisuhdetta, vaan hän tahtoisi tulla täysiveriseksi seikkailijattareksi - vaan miten sellaiseksi tullaan? Etenkin, kun Taneli nyt vihdoin otti yhteyttä ja on tosi ihana. Ja kun pitkäaikainen ihastus Annan Jere-veljeen ei ole myöskään vielä täysin kuopattu. Miia on kiva tyyppi, ei ollenkaan mikään sellainen syöjätär, vaan enemmänkin itseään etsivä nuori nainen, jolla on fiksuja ajatuksia ja päämääriä elämässä - siis muitakin kuin tulla täysiveriseksi seikkailijattareksi.

Tämä teos oli viihdyttävää luettavaa, vaikka tässä on myös vakavia eettisiä pohdintoja. Taidanpa lukea sarjan kolmannenkin osan sitten, kun saan ensin muita kirjastolainoja vähän vähemmiksi - yritän nimittäin olla lainaamatta mitään ennen kuin vanhojen lainojen pino alenee hieman.

♠♠♠♠

Hyvä aviomies

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

11 h 56 min., WSOY äänikirja 2017 (suomennettu 2014)

alkup. The Husband's Secret, 2013

suom. Helene Bützow

lukija: Meri Nenonen

 

Jotta sain Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteeseen uuden maan, valitsin Storytelistä kuunneltavakseni Liane Moriartyn teoksen Hyvä aviomies. Moriarty on australialainen kirjailija ja sinne tämä teoskin sijoittuu. Teoksessa tarkastellaan avioliittoja ja ihmissuhteita useammankin pariskunnan kautta.

 

Cecilia on kiireinen perheenäiti, joka on mukana monessa, huoltaa tyttärensä ja kotinsa säntillisesti, toimii Tupperware-konsulenttina ja suhteesta aviomies John Pauliinkin löytyy vielä kipinää. Eräänä päivänä Cecilia löytää sattumalta miehensä arkistopapereiden joukosta kirjekuoren, joka pitää sisällään kohahduttavan salaisuuden. Toisaalla Tess kuulee miehensä ja serkkunsa rakastuneen toisiinsa. Tilanne on käsittämätön ja Tess päättää lähteä. Rachel puolestaan on leski, joka kuulee, että hänen poikansa aikoo muuttaa perheineen New Yorkiin. Tuska edessä olevasta erosta pojanpoikaan on kipeä, mutta niin on yli 20 vuotta sitten murhatun tyttären kuolemakin. Tess tosin arvelee saaneensa syyllisen selville. Cecilian, Tessin ja Rachelin elämänpolut kohtaavat Sydneyssä.

 

Hyvä aviomies on kirja, jossa arki särkyy ja hakee uusia uomiaan. Teoksessa esitellyt aviomiehet ovat hyviä aviomiehiä omalla tavallaan, sellaisia joista puolisot haluavat pitää kaikesta huolimatta kiinni. Alkuteoksen nimi "Aviomiehen salaisuus" on myös kuvaava, sillä kullakin aviomiehellä on myös omat salaisuutensa, juuri ne, joista huolimatta puolisot haluavat pitää heistä kiinni.

 

Olen joskus aloittanut kuuntelemaan Moriartyn teosta Tavalliset pikku pihajuhlat, joka jäi minulta kesken. Suhtauduinkin tähän teokseen hienoisella jännityksellä, sillä en luottanut siihen, että teos lähtisi viemään mennessään. Niin kuitenkin kävi sangen nopeasti ja pidin tästä teoksesta paljon. Tässä on mielenkiintoisia ihmissuhdekoukeroita, sopivasti jännitystä, huumoria ja paljon tunnelatausta, joka välittyy siitäkin huolimatta, että Meri Nenonen lukee tämän teoksen aika ilmeettömästi.

♠♠♠♠

Kultaisen kellon arvoitus

Jorn Lier Horst: Kultaisen kellon arvoitus

143 s., Otava 2019

alkup. CLUE - Maltesergåten, 2012

suom. Sanna Manninen

kansi: Timo Numminen

 

Alunperin lainasin Jorn Lier Horstin CLUE-sarjaan kuuluvan Kultaisen kellon arvoituksen sillä ajatuksella, että tässä voisi olla hyvä vinkkauskirja kouluille. Olin myös siinä uskossa, että kyseessä on ihan uuden sarjan avaus, mutta hämmästyin tajuttuani, että sarjan ensimmäinen osa on itse asiassa suomennettu jo vuosia sitten ja tämä Kultaisen kellon arvoitus onkin sarjan 2. osa. Tämän osan perusteella CLUE on hyvin jännittävä ja vakavasti otettava nuorten dekkari, joka sopii myös aikuiseen makuun.

 

CLUE on eräänlainenen nuorten etsiväryhmä, johon kuuluvat Cecilia, Leo, Une ja Unen Egon-koira. Nuorten ikää ei kerrota tarkasti, vaan he ovat itse asiassa hyvinkin iättömän oloisia. Se varmasti helpottaa eri-ikäisten lukijoiden sukellusta tähän teokseen. Cecilian taustoista paljastuu hänen äitinsä järkyttävä katoaminen ja lopulta löytyminen hukkuneena noin vuosi sitten. Une on paikkakuntalaisia, mutta Leo äiteineen on muuttanut alueelle vasta hiljattain. Tapahtumien keskiössä on Cecilian isän omistama täysihoitola Helmi, jossa myös Leon äiti työskentelee.

 

Oslon suurin kultaliike on ryöstetty ja arvotavaroiden joukossa on kadonnut myös miljoonien arvoinen Maltan kello. Vaikka ryöstäjät on saatu kiinni, kelloa ja osaa saaliista ei ole silti löydetty. Täysihoitolassa Cecilia tekee havaintoja oudosti käyttäytyvistä asukkaista, ja lopulta havaintojen yhdistely paitsi antaa joitakin vastauksia hänen äitinsä katoamis- ja kuolinmysteeriin myös johdattaa CLUEn Maltan kellon jäljille. Tiedossa on jännittäviä ja uhkaavia tilanteita.

 

Olin kuvitellut, että CLUE-sarja edustaisi jotain verrattain kevyttä dekkaria, joten yllätyin siitä miten isojen asioiden kanssa tässä ollaan tekemisissä. Cecilian äidin tapaus hämmästyttää, surettaa ja saa mielikuvituksen liikkeelle. Jotain samanlaista on Martin Widmarkin Ruusun salaisuudessa. Täytyy sanoa, että Ruotsista ja Norjasta kyllä tulee hurjasti todella tyylipuhtaita lasten- ja nuortendekkareita! CLUEkaan ei ole mitään pientä puuhastelua, vaan todellakin jännittävää, loogista ja silti helppolukuista rikoskirjallisuutta. Taidan lukea sarjan avausosankin, kun vain ennätän. Toivottavasti sarjaa suomennetaan lisää, sillä tässä loppuratkaisu Cecilian äidin tapaukseen liittyvine viittauksineen jättää todella kaipaamaan vastauksia.

♠♠♠♠

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

809 s., Tammi 2014

alkup. La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012

suom. Anna-Maija Viitanen

 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, jonka lukeminen on kutkutellut mielessäni jo pitkään. En ole tainnut lukea yhtäkään arvostelua kirjasta, mutta silti tiedän, että teos on ollut todella pidetty ja kiitetty. Tuon tiedon perusteella olinkin jo ennen lukemista täysin vakuuttunut siitä, että tulisin pitämään tästä kirjasta. En oikein tiedä mistä tuo ennakko-odotus lopulta kumpusi, mutta siitä huolimatta taisin hieman pettyä. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hyvä kirja, loppua kohti todellinen page-turner, mutta ei kuitenkaan ihan niin hyvä kuin odotin.

 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta kertoo nuoresta kirjailijasta, Marcus Goldmanista, joka on opiskeluaikoinaan ystävystynyt professorinsa Harry Quebertin kanssa ja tuo ystävyys on kantanut läpi vuosien. Harry on ollut Marcukselle todellinen tuki ja ystävä, joka itsekin kirjailijana on kyennyt antamaan hänelle arvokkaita neuvoja. Kun Harry yllättäen pidätetään syytettynä 33 vuotta sitten kadonneen 15-vuotiaan Nola Kellerganin murhasta, Marcus rientää ystävänsä tueksi. Marcus ryhtyy selvittämään Nolan tapausta vapauttaakseen Harryn syytteistä. Hän saa selville paljon sellaista, minkä poliisi on aikanaan painanut villaisella. Nolan tapaus onkin paljon sotkuisempi vyyhti kuin ikinä voisi kuvitella.

 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, jossa kuvataan paitsi kirjan kirjoitusprosessia Marcuksen kirjoittaessa teostaan Harry Quebertin tapauksesta myös tarkka kuvaus rikostutkinnan monisyisyydestä ja siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Teos on miljööltään kiinnostava, sillä Auroran pikkukaupungissa tapahtunut sittemmin murhaksi osoittanut katoamistapaus jättää väistämättä jälkensä koko alueeseen. Mielenkiintoinen kudelma muodostuu myös Nolan tunteneista ihmisistä, joiden kertomusten kautta henkilökuva Nolasta rakentuu - ja lopulta myös pirskahtaa rikki kirjailijan yllätettyä lukijansa.

 

En oikeastaan koskaan lue näin paksuja kirjoja kuin tämä. Jotenkin pelkkä ajatuskin hirvittää, vaikka kirja muuten kiinnostaisikin. Kuitenkin vaikka Totuus Harry Quebertin tapauksesta lähti liikkeelle hieman hitaammin ja vaisummin kuin odotin, en kertaakaan harkinnut jättäväni kirjaa kesken. Tarina on kiinnostava, vaikka ei niin huikean vetävä kuin odotin. Minulle se todellinen lukukoukku iski vasta jossain 700 sivun tienoilla ja sitten luinkin yhtä kyytiä malttamatta lopettaa. Punnitsin mielessäni vaihtoehtoja nukkumaan käymisestä kirjan loppuun lukemiseen, mutta lopulta minulla ei oikeastaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin lukea kirja loppuun saakka. Tuo viimeiset reilu 100 sivua olikin sitten huikeaa kyytiä, kääntelin sivuja eteenpäin valppaan uteliaana ja odotin mitä tapahtuukaan. Huikean loppusuoran ansiosta olen lähes valmis unohtamaan sen, että kirja oli odottamaani hidastempoisempi. Tylsä tämä ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut, niin ei pidä kenenkään luulla.

 

Tämän kirjan luettuani olen ajatellut, että luen Dickeriltä myös hänen kaksi muuta teostaan, tosin siihen voi mennä lähes yhtä paljon aikaa kuin tämänkin teoksen lukemisen toteuttamiseen. Baltimoren sukuhaaran tragedia kiinnostaa erityisesti. Olen ymmärtänyt, että monet, jotka ovat pitäneet tästä kirjasta hurjasti, ovat olleet hieman pettyneitä Baltimoren sukuhaaran tragediaan. Ehkä minun kohdallani sitten käykin toisin päin ja se onnistuu täräyttämään minulta jalat alta. Nähtäväksi jää selviääkö se jo ensi vuonna.

♠♠♠♠

Lukupiirikirja: Naisten valheet

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

207 s., Siltala 2011

alkup. Skvoznaja linija, 2003

suom. Arja Pikkupeura

 kannen kuva: Ida Mänty

graafinen suunnittelu: Kirsikka Mänty

 

Eräs lukupiiriläisistäni ehdotti aiheeksi Ljudmila Ulitskajan tuotantoa, joten valitsin toiveen pohjalta vuoden viimeiseksi lukupiirikirjaksi Naisten valheet. Kokoonnuimme maanantaina ja sain todeta, että piirissä oli kato käynyt paitsi sairastumisten vuoksi myös osittain valitun kirjan vuoksi. Meistä paikalla olleista piiriläisistä noin puolet piti tästä kirjasta ja keskustelussa myös toinen puoli löysi uusia kulmia tästä kirjasta.

 

Naisten valheet kertoo Zenjasta, joka toistuvasti päätyy eri ikäisten ja eri elämäntilanteissa olevien naisten uskotuksi. Hän kuulee monenlaisia tarinoita, joista osa on täyttä valetta. Episodimaisuudestaan huolimatta teos ei ole lainkaan sekava tai liian sirpalemainen, sillä samalla lukijalle rakentuu kokonaiskuva Zenjasta.

 

Takakansi antoi meidän piiriläisten mielestä hieman viitteitä siihen suuntaan, että Zenja olisi vähän kuin kaatoastia, jonka niskaan kipataan kaikki murheet. Sellaisena Zenja ei kuitenkaan meille näyttäytynyt, vaan pikemminkin naisena, joka huolehtii kaiken ja ehtii kaiken, uran, kodin ja muiden murheet, mutta jolla on myös vahvat omat rajat. Hän ei ole vaitonainen kuuntelija, vaan aktiivinen toimija. Joskus hänen kärsivällisyyttään kuitenkin ihmettelee ja odottaa, että milloin mitta tulee täyteen. Minun mielestäni hieman ennen loppuratkaisua sellaista pientä "rikkoutumista" on nähtävissä. Zenjalle uskoutuvat naiset olivat suurimmaksi osaksi tavattoman työläitä, ripustautuvia tai muuten ärsyttäviä, ainakin minun mielestäni.

 

Naisten valheet on vetävä kirja, jossa on mielenkiintoista ajankuvaa 1980-1990-luvuilta itänaapuristamme. Voisin hyvin kuvitella lukevani lisääkin Ulitskajaa, vaikka aiemmin olenkin hänen kirjojaan hieman vältellyt. Se taas on johtunut ihan siitä, että itselleni mielikuva venäläisestä kirjallisuudesta on usein hieman ankea, vaikka olenkin monta hyvää venäläistä kirjaa lukenut.  Tästäkin pidin todella paljon. Varmasti 16-17-vuotiaana lukemillani Anna Kareninalla ja etenkin Rikoksella ja rangaistuksella on syynsä mielikuvaan.

 

Lukupiirissä pohdimme myös kirjan nimeä, sillä mietimme olivatkokaan nämä naiset lopulta niin suuria valehtelijoita? Osa kyllä valehteli sumeilematta, mutta pääosin heidän juttunsa olivat ehkä myös haavekuvien maalailua. Alkuteos Skvoznaja linija tarkoittaa suoraan suomennettuna loppulinjaa. Se olisi ollut nimenä aika kömpelö, mutta toisaalta Naisten valheet on aika ohjaava nimi, joka asettaa välittömästi tietynlaiset odotukset tälle kirjalle. Pohdimme myös mitä se "loppulinja" voisi olla. Luulisin, että se voisi viitata  teoksen lopussa olevaan isoon käänteeseen, joka on tavallaan tietyn aikakauden loppu ja suuren muutoksen alku.

 

Oletteko te lukeneet Ulitskajaa? Mitä suosittelisitte häneltä?

Munametsä

Olga Kokko: Munametsä

365 s., S&S 2019

kansi: Emmi Kyytsönen

 

Olga Kokon esikoisteos Munametsä on pitkin syksyä näkynyt usein Instagramin kuvavirrassa. Kirja kiinnittää huomion, sillä siinä on todella onnistunut kansi! Teosta on kehuttu mm. sen huumorista ja aihekin vaikutti kiinnostavalta, joten kirja päätyi lainakirjojen hyllyyni odottelemaan vuoroaan. Näin marraskuun pimeillä ja sateisilla keleillä Munametsä oli kyllä todella piristävä lukukokemus!

 

Linnea on kolmikymppinen sinkku, jonka tärkein harrastus on seksi. Hän ei surkuttele sinkkuuttaan, sillä hän ei kaipaa elämäänsä parisuhdetta, vaan hän nauttii munametsän antimista täysin siemauksin. Hän työskentelee mainostoimistossa ja vaikka hänelle sattuu ja tapahtuu, hän ei ole mikään onneton tunari, vaan lopulta kuitenkin rautainen ammattilainen. Linnea on räiskyvä ja vahva eikä hän häpeile olla Nainen isolla ännällä.

 

Munametsää voisi nimen ja takakansitekstin perusteella kuvitella hyvinkin eroottiseksi romaaniksi, mutta sitä se ei ole. Siinä esimerkiksi ei ole varsinaisia seksikohtauksia, vaikka monenlaisista munista puhutaankin. Seksuaalisuuden puolestapuhumista ja ilotulitusta tämä kuitenkin mielestäni ennen kaikkea on. Kirjassa on myös oma feministinen twistinsä, sillä ruodinnan kohteeksi päätyvät mm. ei-toivotut munankuvat ja eriarvoisuus. Terävien sivallusten lomassa on myös huumoria, joka osui minuun.

 

Pidin siitä, että Linnea on läpi koko kirjan aidosti oma itsensä. Hän on suora mutta ei liian räävitön. Erityisesti juonenkuljetuksessa arvostan sitä, että lopussa ei tullut sellaista lässähtävää käännettä, jossa parisuhde pelastaa Linnean munametsän syövereistä - etenkään kun Linnea ei selvästikään halua tulla pelastetuksi mistään. Nasevaa, kantaaottavaa ja hauskaa. Suosittelen!

 

♠♠♠♠

Au pair

Emma Rous: Au pair

9 h 48 min., Minerva 2019

alkup. The Au Pair, 2018

suom. Sisko Ylimartimo

lukija: Karoliina Niskanen

 

Olen kirjaston tiskillä kuullut paljon kehuja Emma Rousin trilleristä Au pair, joten kun se tuli äänikirjana vastaan, päätin ottaa selville mistä oikein on kyse. Kuten niin monet muutkin, vei Au pair minut mennessään. Kyseessä on siis todella vetävä mysteeri, joka käänteillään yllättää useampaankin otteeseen, kun Mayesin perheen salaisuudet alkavat paljastua.

 

Seraphine ja Danny Mayes ovat kaksoset, joiden syntymäpäivänä heidän äitinsä Ruth heittäytyi kallioilta alas. Samana päivänä myös kaksosten isoveljeä, Edwiniä, hoitanut au pair Laura katoaa. Kylässä velloo monenlaisia huhuja Mayesin perheeseen liittyen: puhutaan varastetuista lapsista ja siitä että Summerbornin talon kaksosista molemmat eivät koskaan jää henkiin. Kun heidän isänsä kuolee tapaturmaisesti 25 vuotta myöhemmin, käy Seraphine jäämistöä läpi ja löytää valokuvan heidän syntymäpäivästään. Perhekuvassa on vain yksi vauva eikä Seraphine pääse yli epäilyksestään, etteivät he todellisuudessa olekaan kaksosia ja että hän onkin joku aivan muu kuin hän on koko elämänsä luullut.

 

Au pair ei ole sillä tavalla tyypillinen trilleri, että siinä tunnelma tihenisi kovin painostavaksi. Toki Seraphinen selvitystyö tuo tullessaan uhkauksia ja hän kohtaa ihmisiä, jotka tuntuvat pelkäävän jotain, mutta silti ehkä osin miljööstäkin johtuen tämä mysteerinselvitys on paljastuvista salaisuuksista huolimatta melko valoisan tuntuinen. Summerborn tuntuu kesäisen lämpimältä ja kotoisalta paikalta, jonne on alkuun vaikeakin yhdistää mitään synkkää. Kiiltävä pinta kätkee alleen huomattavan paljon tummia sävyjä.

Kun Seraphine alkaa tutkia perheensä salaisuuksia, lopulta hänelle avautuu sellainen maailma, jota ei mitenkään ennalta voinut nähdä. Teos pitää hyvin otteessaan alusta loppuun saakka. Pidin tämän teoksen yllätyksellisyydestä, ja vaikka jotkin käänteet tuntuvat todella uskomattomilta, niin silti ne eivät olleet niin övereitä, että olisi mennyt koko tarinasta maku. Jos haluat lukea mukaansatempaavan mysteerin, niin se voisi todellakin olla tässä.

♠♠♠♠

Lukupiirikirja: Ikitie

Antti Tuuri: Ikitie

431 s., Otava 2011

kansi: Hannu Taina

itsenäinen jatko teoksille Taivaanraapijat ja Kylmien kyytimies

 

Antti Tuurin Ikitie oli yksi marraskuun lukupiirikirjoistamme. Kirja oli minulla piirin kokoontuessa vielä kesken, mutta halusin todellakin lukea kirjan loppuun. Olen aikaisemmin nähnyt Ikitie-elokuvan, joka oli vavisuttava ja mieleenpainuva kokemus. Kirjaan tarttuminen ehkä hieman jännitti, koska mietin millainen tunnehyöky sen mukana tulisi. Kirja on kuitenkin mielestäni sävyltään elokuvaa pehmeämpi, ehkä siksi että mielikuvituksen silmin voi pahimpia paikkoja pehmentää eikä kaikki iske silmien eteen kuten elokuvassa.

 

Ikitie alkaa elokuusta 1930. Jussi Ketola asuu maatilaansa Kauhavalla, mutta on joutunut Lapuan liikkeen hampaisiin sosialististen mielipiteidensä vuoksi. Kun keskellä yötä oveen jyskytetään, Ketola tietää jo ketkä siellä ovat. Hänet kyyditään halki Suomen rajalle saakka. Matkan aikana tilanne kehittyy suuntaan, jossa rajan ylitse pääseminen onkin hengenpelastus. Sitä Ketola ei vain tiedä, että häntä ei niin vain päästetäkään lähtemään takaisin kotiinsa, vaikka ei hän kyllä lapuanliikkeen pelossa sinne heti uskaltaisikaan. Ketola elää Venäjällä näennäisen vapaana, vaikka hänen tekemisiään jatkuvasti tarkkaillaankin. Hänen on rakennettava elämänsä uudelleen pala palalta.

 

Ikitie on tarina siitä, miten ihmistä voidaan isojen koneistojen pyöriessä heitellä minne tahansa eikä hänellä ole siihen mitään sananvaltaa. Ketolaa pyörittävät milloin valkoiset ja milloin punaiset, häneen ei luoteta täysin oikein missään. Vuosien vieriessä ja toisaalta hämmästyttävänkin helposti Ketola alistuu kohtaloonsa ja tarttuu siihen, mikä on elämää. Suomessa hänellä on perhe, mutta niin on neuvosto-Karjalassakin. Elämä alkaa sujua eikä Ketola enää oikeastaan edes haaveile Suomeen paluusta, vaikka ei paikoilleen täysin juurrukaan. Kun kommunistinen koneisto alkaa pyöriä myös Karjalassa ja muualta tulleet otetaan pihteihin, mullistuu Ketolan elämä jälleen. Kirjan loputtua ei voi kuin miettiä sitä, miten ihmeessä tuo mies pystyy enää nousemaan jaloilleen kaiken jälkeen.

 

Ikitie herättää kirjana ehkä vähemmän tunteita kuin elokuvaversionsa, mutta monenlaisia ajatuksia herää mieleen kirjaa lukiessa. Tarina tuntuu hyvin uskomattomalta, mutta pysäyttävintä on, että se on täysin mahdollinen tarina. Kirja kerrotaan Ketolan näkökulmasta ja vaikka tunteet eivät kirjasta oikein hahmon kautta välitykään, kyllä niitä on. Ketola kokee ja tuntee monenlaista, mikä myllertää mieltä. On myös kiinnostavaa ajatella mitä Sofia-vaimo ja lapset kotona Kauhavalla tuntevat ja kokevat. Ei liene helppoa pitää elämää yllä, kun puoliso ja isä on viety. Siinä lyödään samalla leima heidän kaikkien ylle.

 

Ikitie on hieno lukukokemus, vaikka tunnetasolla jääkin hieman etäiseksi. Ehkä elokuvan vahva vaikutus heijastuu lukukokemukseeni, sillä joku muu saattaisi kokea tämän kirjan paljon rankempana. Meidän lukupiirissä moni epäröi tähän tarttumista juurikin elokuvan takia, mutta minä sanoisin, että kannattaa kokeilla.

♠♠♠♠

Lukupiirikirja: Lakeuden kutsu

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

363 s., Otava 1997

kansi: Hannu Taina

 

Ensikosketukseni Antti Tuurin kirjoihin vuonna 2012 oli sodasta kertova teos Rata, joka ei sykähdyttänyt minua millään tavalla. Teos oli puuduttavan yksitoikkoinen ja minulle kehkeytyi jopa jonkinlainen kammo Tuurin kirjoja kohtaan, vaikka esimerkiksi Talvisodasta tehdystä filmatisoinnista pidin jo siinä vaiheessa. Radan luettuani en olisi koskaan uskonut, että vielä jonain päivänä Antti Tuurin kirjaa lukiessani nauran ääneen. Tuurin kirjoja olen muutamia kuunnellut äänikirjoina tässä välissä ja pääsääntöisesti pitänyt niistä, mutta Lakeuden kutsu viimeistään räjäytti pajatson. Viihdyin hyvin Pohjanmaan maisemissa Hakalan Erkin ja tämän sukulaisten matkassa.

 

Lakeuden kutsu on Pohjanmaa-sarjan päätösosa. Olen sarjasta kuunnellut aikaisemmin äänikirjana ainoastaan Talvisodan, mutta Pohjanmaan olen nähnyt niin elokuvana kuin näytelmänäkin, Ameriikan raittikin on elokuvasta tuttu ja Lakeuden kutsu vielä tutumpi. Lakeuden kutsu on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu heinäkuuhun 1996. Verovelkojaan Floridaan paennut Erkki Hakala palaa nyt vuosien jälkeen kotimaisemiinsa Pohjanmaalle. Suomesta on tullut osa Euroopan unionia, suvun nuoret polvet ovat varttuneet ja kotitanhuvaatkaan eivät ole ihan entisellään. Hakalan miehet eivät kuitenkaan tunnu juuri muuttuneen: samanlaisia emäntiään pakoilevia ja ehkä vähän salamyhkäisiä miehiä he edelleen ovat. Erkilläkin rahan palo ja yrittämisen halu on edelleen kova, asenne yhtä tinkimätön ja peräänantamaton kuin ennenkin. Kotikonnuilla Erkin täytyy kuitenkin kohdata myös vaimonsa Kaisu, joka lähti mukaan Floridaan vain palatakseen pian takaisin koti-Suomeen, tyttärensä Elina sekä lapualaisen Kaisulle tekemä poika.

 

Lakeuden kutsussa suhataan pitkin Pohjanmaata lähes hengästyttävää tahtia, kun tapahtumissa vilahtavat niin Kauhava, Lapua, Seinäjoki kuin Jalasjärvikin. Kaasua saa painaa, että joka paikassa ehtii yhden päivän (romaanin) aikana tehdä ja toimia. Seinäjoki ja Jalasjärvi ovat minulle kirjan tapahtumapaikoista tuttuja, joten oli kiinnostavaa lukea tuttuihin paikkoihin sijoittuvaa tarinaa. Tuurin hahmot ovat onnistuneita ja erityisesti naseva ja vähän ironinenkin Erkki Hakala oli mieleen, vaikka tämän kanssaihmiset eivät varmaan juuri kyseisiä luonteenominaisuuksia arvostakaan. Kirjan huumori rakentui pitkälti hahmojen, Erkin olemuksen ja pohjalaiskuntien välisen naljailun välille. Pohjalaiselle se osui ja upposi.

 

Tätä kirjaa lukiessani tajusin pian, miksi ehkä olen vierastanut Tuurin tuotantoa. Äänikirjoissa tämä ei ole niin tullut ilmi, mutta itse kirjaa lukiessani tajusin, että Tuuri ei kirjoita dialogia. Hänellä on kertoja, joka kertoo miten keskustelu etenee, mutta varsinainen dialogimuotoinen kerronta puuttuu. Siihen kesti ehkä hetken tottua, mutta loppujen lopuksi pidin siitäkin ja se on kyllä kieltämättä vahvan omaleimainen osa Tuurin kerrontaa. Lakeuden kutsu jätti minulle tunteen,että haluaisin lukea lisääkin Tuurin tuotantoa. Ikitietä riennän tästä aloittamaan, koska se on kolmas lukupiirissä käsiteltävistä Tuurin kirjoista enkä ole sitä vielä ehtinyt aloittaakaan. Ohjaajana minun tulisi tietysti lukea kaikki vaihtoehdot, mutta on hyvin paljon mahdollista, että Ikitie jää matkalle ennen huomisillan kokoontumistamme. Onneksi olen edes elokuvan nähnyt!

♠♠♠♠

Neidonpaula

Kristiina Vuori: Neidonpaula

20 h 30 min., Tammen äänikirja 2016

lukija: Kirsti Valve

 

Kristiina Vuori on kehkeytynyt yhdeksi luottokirjailijoistani. En välttämättä odota kuumeisesti häneltä uutta kirjaa tai valitse ensisijaisesti hänen kirjojaan, jos luettava on hakusessa, mutta pidän Vuoren kirjoista paljon. Aina kun aloittaa hänen kirjansa, tietää, että luvassa on kiehtova historiallinen miljöö, sujuvaa tarinankerrontaa ja mahdollisuus uppoutua tarinan matkaan. Neidonpaula on Vuoren neljäs teos ja siinä palataan esikoisteoksessa Näkijän tytär tutuksi tulleen Ilveksen suvun pariin.

 

Truda ja Brita ovat kaksoset, toisilleen läheiset ja rakkaat, vaikkakin kuin yö ja päivä, varjo ja valo. He ovat niin saman näköiset, että juuri kukaan ei erota heitä toisistaan ilman eri värisiä käsivarsinauhoja. Truda ja Brita kuuluvat äitinsä puolelta Ilveksen tietäjäsukuun. Tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun Naantalin luostarikaupunkiin. Parantajan taitoja omaavasta Trudasta on tuleva nunna, kun taas sisällään vellovaa villiyttä kammoava Brita sen sijaan on kihlattu pormestarin pojalle. Kun kirkon holveja saapuu maalaamaan kisälli Lukas Danske, tuntuu tyttöjen välille ensikertaa ilmestyvän juopa, jota on vaikea kuroa umpeen.

 

Neidonpaula on laaja romaani, jossa mielestäni Vuorelle ehkä hieman tyypillisestikin pohjustetaan miljöötä ja hahmoja laveasti ja kuljetetaan juonta pitkät pätkät ennen kuin tapahtumat pääsevät varsinaisesti kunnolla alkuun. Vaikka kieltämättä paikoitellen odotin jo hieman kärsimättömänä tapahtumien lähtevän kunnolla liikkeelle, pidin kuitenkin tästä kirjasta paljon. Erityisesti pidin Britan hahmosta, sillä vaikka hän onkin kaksosista se varjoisa yö, sisimmältään villi, on Brita kuitenkin mielestäni jotenkin ajattelevaisempi ja ennen kaikkea toimissaan avoimempi kuin Truda, jossa pilkahtaa paikoin kataluutta ja viekkautta. Trudan hahmosta en pitänyt oikeastaan lainkaan, vaikka Britan silmin kuvattuna Trudassa on paljon hyvää.

 

Minun silmissäni Vuoren tuotanto on tasalaatuisen hyvää eikä oikeastaan mikään kirja nouse ylitse muiden, mutta Neidonpaulasta kuitenkin pidin ehkä jopa enemmän kuin muista kirjoista.  Vuoren uudemmat teokset, kuten Elinan surma ja Filippa, jotka kietoutuvat todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin kiehtovat omalla tavallaan, mutta Neidonpaula herätti kuitenkin ehkä enemmän ajatuksia ja tunteita. Suosittelen kyllä tutustumaan tähän kirjaan, vaikka et olisi Näkijän tytärtä lukenutkaan.

 

♠♠♠♠

Shell's Angles ja viimeinen riskiretki

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja viimeinen riskiretki

188 s., Karisto 2019

kansi: Sakari Tiikkaja

Shell's Angles on nuortenkirjasarja, joka säilyttää tasonsa ensimmäisestä kirjasta tähän  päätösosaan saakka (edit: taso on hyvä!) Sarja on tarjonnut minulle riemukkaita ja joskus hieman mietteliääksikin vetäviä lukuhetkiä. Se on ollut minulle kirjastolaisena myös niin sanotusti varma vinkki, sillä näitä kirjoja on ollut helppo tarjota lukemista etsiville yläkoululaisille. Shell's Angles ja viimeinen riskiretki on sarjan viides ja samalla viimeinen osa. Vaikka sarja päättyy tähän, luulenpa, että nämä kestävät hyvin aikaa ja löytävät lukijoita myös jatkossa. Sarjan päättyminen tuntuu henkilökohtaisesti hieman haikealta, mutta toisaalta tässä osassa päähenkilöt, mopojengi Shell's Anglesin jäsenet, ovat varttuneet siihen ikään, että mopot vaihtuvat pian autoihin.

Mopojengiläiset Henri ja Milla, Rudi, Samu ja Jenni ovat aikuisuuden kynnyksellä. Rudilla ja Hannalla on jo pieni Aikku-tytär, Milla on muuttanut erikoislukion perässä Kuopioon ja yksi jos toinenkin kelaa päässään aiempaa vakavammin tulevaisuutta. Ystävyys on kestänyt läpi vuosien ja isojen elämänmuutosten, vaikka porukka näkeekin toisiaan aiempaa harvemmin. Vanhojen aikojen kunniaksi he päättävät vielä kerran vetää päälleen jengiliivit ja startata yhdessä kesäiselle moporeissulle.

Koska olen pitänyt sarjan jokaisesta osasta paljon, latasin aika paljon odotuksia tähänkin osaan. Aluksi ajattelin jo, että "voi ei, tämä ei nyt oikein lähde", mutta loppujen lopuksi päädyin hekottamaan ääneen kaverusten kommelluksille. Tämä oli kyllä yleissävyltään mielestäni vakavampi kuin sarjan aiemmat osat (mikäli se nyt on mahdollista edellisen osan ison käänteen jälkeen), mutta tuttua rentoa tunnelmaa löytyy tämänkin kirjan käänteistä. Päätösosa tekee kaikin tavoin kunniaa koko sarjalle ja olisin viihtynyt tuttujen hahmojen parissa vielä hieman pidempäänkin, mutta toisaalta tähän on hyvä lopettaa.

Kiitos sarjasta Jyri!

♠♠♠♠

Eleanor & Park

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

384 s., Viisas elämä 2016

alkup. Eleanor & Park, 2013

suom. Terhi Kuusisto

kansi: Olga Grlic

 

Muistan, kuinka Eleanor & Park ilmestyessään tuntui saavan valtavasti huomiota ja suosiota. Itse lähinnä mietin, että mikäköhän kirja tuokin on. Nimi tuntui erikoiselta enkä oikeastaan vaivautunut lukemaan arvosteluja tai tutustumaan kirjan tietoihin muuten. Tammikuussa meidän yläkoulussa kävi vieraileva vinkkari, jonka vinkkauksia kävin seuraamassa työn puolesta. Hän vinkkasi tätä kirjaa ja kiinnostuin heti. Nyt kiinnostus siirtyi tekojen asteelle ja luin kirjan. Se oli hyvä, mutta ei niin hyvä kuin olin odottanut.

 

Eletään vuotta 1986. Ei ole sosiaalista mediaa, ei kännyköitä eikä Eleanorin tapauksessa edes lankapuhelinta. Hän on isokokoinen, punatukkainen ja pukeutuu omalaatuisesti. Ne ovat kaikki asioita, jotka jo yksistäänkin riittäisivät tekemään hänestä silmätikun. Park puolestaan on puoliksi korealainen ja hän harrastaa kamppailulajeja. Hänelläkin on omat paineensa, mutta ikätoverien keskuudessa elämä sujuu suhteellisen sujuvasti Parkin pitäessä matalaa profiilia. Teini-ikäisten maailma voi kuitenkin olla karu paikka.

 

Eleanor ja Park kohtaavat, kun Eleanor eräänä aamuna astuu koulubussiin ja istuu Parkin viereen. Park huomaa Eleanorin lukevan salaa hänen sarjakuviaan, mistä alkaa orastava ystävyys, joka syvenee lopulta rakkaustarinaksi. Eleanor ja Park ovat eri maailmoista tulevia nuoria: Eleanorin koti on rikkinäinen ja väkivallan uhka leijuu ilmassa, Parkin perhe taas on kiinteä ydinperhe. Siinä missä Eleanorin kodissa on rahasta tiukkaa, Parkin perhe tulee toimeen sangen mukavasti. Näennäisestä erilaisuudestaan huolimatta Eleanor ja Park kohtaavat toisissaan sukulaissielut.

 

Niin, Eleanor & Park on hyvä kirja. Se on välillä aika ahdistava ja raastava, mutta silti myös paikoin hauska ja etenkin ihanan herkkävireinen. Silti kirja ei ollut ihan niin hyvä kuin olin odottanut. Latasin siihen kyllä aika paljon odotuksia, se täytyy myöntää. Olen nähnyt Youtubessa olevan kirjatrailerin, jossa on käytetty fanien tekemiä piirroksia, ja se on mitä mainioin. Se musiikkikin on tähän kirjaan niin osuva! Jotenkin odotin ehkä samanlaista fiilistä kuin tuota traileria katsoessa, mutta se jäi uupumaan. Fanien ihastuksesta heijastuva tunne olikin voimakkaampi kuin itse kirja. On kuitenkin hauska huomata, että aikakaudella, jolloin nuorten lukemisesta ollaan niin kovin huolissaan, kirja voi inspiroida niin paljon, että innostuu piirtämään fanikuvia! Jos haluat katsoa trailerin, se löytyy Youtubesta hakusanalla Eleanor & Park book trailer. Julkaisija on Gabby Smith.

 

♠♠♠♠

Seitsemän sisarta

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

677 s., Bazar 2017

alkup. The Seven Sisters, 2014

suom. Hilkka Pekkanen

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Havahduin töissä kevään mittaan siihen, että Lucinda Rileyn kirjat alkoivat liikkua entistä vilkkaammin ja Seitsemän sisaren sarjaan alkoi kertyä jo ihan jonoakin. Myös kirjagramin puolella huomasin, että tämä sarja on nyt kovasti in. Vaikka kirjan paksuus hirvittikin, halusin ottaa selvää mikä tämä kovasti kehuttu kirja(sarja) oikein on. Soraääniäkin olin toki tästä kirjasta kuullut ja itsellänikin kävi niin, että kirjan imuun oli aluksi vaikea päästä. Kun se sitten tapahtui, viihdyin tarinan vietävänä oikein hyvin.

 

Seitsemän sisarta aloittaa samannimisen romaanisarjan, johon on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi kolme osaa ja neljäs on tulossa. Sarjan on määrä kasvaa seitsenosaiseksi. Sarja kertoo kuudesta D'Apliesen sisaruksesta, jotka jokainen on adoptoitu eri puolilta maailmaa. Siskokset on nimetty Plejadien tähtikuvion tähtien mukaan. Siskoksista vanhin, Maia, on avausosan päähenkilö. Tapahtumat lähtevät liikkeelle tilanteesta, jossa sisarusten adoptioisä Papa Salt on juuri kuollut ja hän on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen ja vihjeen siitä, mistä hän on tyttärensä adoptoinut. Maian hänen syntyperänsä arvoitus kuljettaa Rio de Janeiroon Brasiliaan.

 

Rio de Janeirossa vihje vie Maian erään ylhäisösuvun ränsistyvälle talolle, joka on selvästi loistonsa päivinä ollut upea paikka. Talon puutarhassa istuva vanha nainen suhtautuu Maian ilmestymiseen kylmäkiskoisesti, suorastaan vihaisesti. Palvelijatar lähettää Maian kiireesti matkoihinsa, mutta antaa hänelle lopulta salaa emännältään nipun kirjeitä. Kirjeiden välityksellä Maia sukeltaa 80 vuoden taakse Rion villiin 1920-lukuun. Aikansa tunnettu seurapiirikaunotar Izabela Bonifacio on kihlattu paikallisen ylhäisösuvun pojalle. Ennen avioliiton solmimista Izabela pääsee matkustamaan arkkitehti Heitor da Silva Costan perheen kanssa vanhaan maailmaan eli Eurooppaan. Matkan tarkoituksena on löytää kuvanveistäjä arkkitehdin suurhankkeelle. Pariisissa Izabelankin tie kulkee taiteilijapiireihin. Se muuttaa täysin hänen elämänsä.

 

Pidän romaaneista, joissa uppoudutaan sukuhistorioihin, vaiettuihin salaisuuksiin ja historian arvoituksiin. Niitä tässä kirjassa riittää yllin kyllin. Aluksi koin vaikeuksia päästä mukaan tarinaan, mutta siinä vaiheessa, kun päästiin kurkistamaan 1920-luvun Rioon ja Pariisiin, huomasin pystyväni uppoutumaan tarinaan toden teolla. Olen sitä mieltä, että paikoitellen teosta olisi voinut hieman tiivistää, vaikka mielenkiinto pysyikin riittävän hyvin yllä alusta asti. Mielestäni Riley on luonut uskottavan tuntuisen, joskin paikoin hieman yllätyksettömän tarinan. Oman arvoituksellisen ulottuvuutensa teokselle antaa Papa Saltin kuolemaan liittyvät yksityiskohdat ja Plejadien tähtikuvioon liittyvät legendat, joihin tosin kurkistettiin tässä osassa mielestäni melko vähän. Itse asiassa nuo seikat on jopa helppo unohtaa, kun seuraa kuinka Maia yhdistelee palasia toisiinsa tai seuraa Izabelan elämää 1920-luvulla. Ehkä seuraavissa osissa niihin asioihin saadaan lisää valoa.

 

♠♠♠♠