Sinun kosketuksesi

Irene Cao: Sinun kosketuksesi - Aistien trilogia 3

226 s., Gummerus 2015

alkup. Io ti voglio, 2013

suom. Leena Taavitsainen-Petäjä 

 

Jonkin tovin näytti jo siltä, että Irene Caon Aistien trilogian päätösosa Sinun kosketuksesi tulee jäämään minulla ikuisuuskesken. Aloitin lukemaan tätä kirjaa jo kauan sitten pääsemättä puusta pitkään, mutta nyt kaipasin jotain helppoa luettavaa ja päätin kokeilla tätä uudestaan. Sinun kosketuksesi on sujuvaa luettavaa, mutta kieltämättä trilogian tässä vaiheessa Elenan hahmo alkoi jo hieman ärsyttää.

 

Sinun kosketuksesi alkaa tilanteesta, jossa Leonardosta eronnut Elena yrittää turruttaa mielensä säntäämällä sängystä toiseen ja juhlimalla päättömästi. Elenasta on kehkeytynyt itsekeskeinen akka, jolle mikään ei tunnu enää merkitsevän mitään, ei edes parhaan ystävän Gaian häät. Ennen niin tunnollisen Elenan syöksykierre meinaa jo päättyä huonosti ja onnettomuuden seurauksena hän joutuu sairaalaan. Sairaalavuoteen ääreen ilmestyy myös Leonardo, joka haluaa viedä Elenan toipumaan kotisaarelleen. Elena tarttuu tilaisuuteen, sillä muutama viikko hössöttävien vanhempien seurassa tuntuu tukalalta vaihtoehdolta. Saarella Elenan ja Leonardon välillä alkaa kipinöidä uudelleen, mutta onko vanhaan enää paluuta?

 

Aistien trilogian päätösosa on sujuvalukuinen ja kevyt kirja, jonka kyllä Elenaa kohtaan tuntemastaan alkuärsytyksestä huolimatta lukee nopeasti. Onneksi Elenan hahmokin muuttuu hieman mukavammaksi, sillä muuten olisin saattanut jättää tämän uudelleen kesken. Juoneltaan tämä kirja on melkoisen ennalta-arvattava ja etenkin loppuratkaisu tuntuu jopa naurettavan kliseiseltä, mutta kyllä tämän kirjan nyt luki. Toisinaan eroottisia kohtauksia lukiessa kuitenkin tunsin jonkinsorttista myötähäpeää, sillä niissä tunnuttiin yrittäneen tavoitella ronskiutta ja rivoutta, joka ei mielestäni lainkaan sopinut muuhun tekstiin ja joka siitä syystä alkoi tuntua jopa hieman koomiselta.

 

Aistien trilogian ensimmäinen osa oli mielestäni sävytetty hyvin aistivoimaisesti mauilla, väreillä ja tuoksuilla. Trilogian edetessä taso kuitenkin selvästi laski eikä tämä viimeinen osa yltänyt kiinnostavuudessaan läheskään avausosan tasolle. Oli kuitenkin toisaalta kiva lukea trilogia loppuun, sillä haluan aina mieluusti lukea kaikki sarjat loppuun ja etenkin jos vain yksi osa on enää lukematta.

 

♠♠½

Ei tehrä tästä ny numeroo

Sinikka Nopola: Ei tehrä tästä ny numeroo

äänikirja, 2CD, WSOY 2004

lukijoina Seela Sella ja Esko Roine

Nappasin työmatkoille kuunneltavaksi Sinikka Nopolan Ei tehrä tästä ny numeroo -teoksen äänikirjaversion, sillä olin ajatellut mennä katsomaan elokuviin uutuuselokuvan Eila, Rampe ja likka, joka siis liittyy siihen kirjasarjaan, johon tämä äänikirja lukeutuu. Elokuviin meno jäi tekemättä, mutta sillä asialla ei ole mitään tekemistä tämän teoksen kanssa. Itse asiassa elokuvan traileri vaikuttaa aika tavalla kiinnostavammalta kuin mitä tämä kirja oli.

Ei tehrä tästä ny numeroo sisältää novellityyppisiä kertomuksia hämäläisestä elämästä huumorilla ryyditettynä. Oikeastaan kertomukset kattavat koko elämän kirjon lapsuudesta vanhuuteen saakka, ja jokaiseen asiaan on sopivaa todeta, että "ei tehrä tästä ny numeroo". Minun ymmärtääkseni kaikilla kertomuksilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, vaan hahmojen nimet muuttuivat ja tarinoissa oli erilaisia kaikuja. Olin kuvitellut, että tämä olisi yhden perheen elämää kuvaava teos, mutta taisin olla väärässä.

Seela Sellan ja Esko Roineen tulkintaa oli mukava kuunnella ja mielestäni he toivat murteellisuuden hyvin esiin. Vaikka tämän teoksen murre ei olekaan minulle tai lähipiirilleni ominaista murretta, oli sitä silti mukava kuunnella eikä sen ymmärtäminen tuottanut vaikeuksia. Lisäksi toisen levyn lopussa oli vielä käännettynä murresanat yleiskielelle, jos joku jäi askarruttamaan. Ainut mikä erityisesti latisti kuuntelukokemusta oli se, että tämän teoksen huumori ei vain yksinkertaisesti oikein ollut minun mielestäni hauskaa. Kirjaa kyllä kuunteli, mutta sen suuremmin huvittumatta. Hyvät lukijat/tulkitsijat kuitenkin pelastivat paljon. Lisää Nopolan hämäläisteoksia en kuitenkaan taida kuunnella tai lukea, mutta tulipahan ainakin kokeiltua.

 ♠♠½

Kaunis Emilia

Raili Alahautala: Kaunis Emilia

307 s., Päivä Osakeyhtiö 2008

Löysin taannoin töissä kirjoja hyllyttäessäni tämän Raili Alahautalan teoksen Kaunis Emilia. En ollut aikaisemmin kuullutkaan koko teoksesta, vaikka aihepiirinsä ja miljöönsä (historia, kartanot, maaseutu) puolesta minun olisi voinut kuvitella bonganneen tämän kirjan jo aiemmin. Niinpä sitten lainasin tämän teoksen, jonka parissa kuvittelin viihtyväni todella hyvin. En voi sanoa, ettenkö olisi viihtynyt lainkaan, mutta ei tämä kirja silti ollut ihan sitä mitä odotin.

Kaunis Emilia kertoo samannimisestä nuoresta tytöstä, joka tuntuu läpi elämänsä menettävän kaiken hänelle rakkaan. Vanhempien kuoltua neljä orpolasta laitetaan huutolaisiksi ja kotikartano Kujala myydään huutokaupalla. Kaikilla lapsilla tuntuu käyvän ihmeen hyvä tuuri siinä mielessä, että jokainen kuitenkin löytää paikkansa elämässä. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun loppupuoliskolle Etelä-Karjalan Antreaan. Tapahtumilla on takakannen mukaan myös todellisuuspohjaa.

Vaikka romaani sijoittuu Etelä-Karjalaan, sitä ei juuri huomaa muuta kuin joistakin paikannimien mainitsemisista. Kirjailija ei ole käyttänyt teoksessaan lainkaan murretta, mikä jossakin vaiheessa alkoi tuntua jopa hieman epärealistiselta, sillä köyhimmätkin ihmiset puhuvat ihan sujuvaa kirjakieltä, vaikka todellisuudessa ihan niin asiat eivät ole olleet. Tapahtuma-aika eli 1800-luvun loppupuoli nousee sen sijaan teoksessa hieman paremmin esiin venäläistämistoimineen ja oikeuskäytäntöineen, mutta toisaalta kirjailija kiidättää aikaa välillä niin nopeasti eteenpäin ilman selkeitä siirtymiä, että lukijalle tulee ihan todellisia vaikeuksia pysyä perässä siitä, mikä vuosi on meneillään ja minkä ikäisiä hahmot mahtavat olla.

Emilia hahmona on minun makuuni hieman ylinöyrä ja kärsivällinen, liian helposti alistettavissa. Ilmankos hänen tielleen kasaantuu niin suruja kuin vastoinkäymisiäkin. Niihin kirjailija palaakin ahkerasti, vaikka alunperin tapahtumien kulku onkin saatettu kertoa niin ylimalkaisesti, että lukijalta lähestulkoon menee ohi niiden syyt ja sisällöt. Kirjailijalla on tässä kirjassa kyllä ajatusta, sitä ei käy kiistäminen, mutta hän kompastuu milestäni liian kevyeen kerrontaan ja leväperäisyyteen. Alahautala ei kirjoita tapahtumia niin sanotusti "loppuun saakka", mutta kuitenkin tekee niistä tarinan kulmakiviä.

Vaikka tästä kirjasta olikin hieman vaikea saada kiinni, niin ei voi kiistää sitä etteikö Alahautalalla olisi valtavasti potentiaalia ja tietoa. Hän vain ei ole onnistunut tuomaan kaikkea tässä teoksessa esiin niin selkeästi ja sujuvasti kuin voisi toivoa. Teksti on välillä hieman kömpelöä, mikä tietysti omalta osaltaan vaikeuttaa tarinan seuraamista. Pienellä panostuksella tämä kirja olisi huomattavasti onnistuneempi paketti, ja mielestäni onkin hieman sääli, että mielenkiintoinen aihe ei pääse täysin oikeuksiinsa.

♠♠½

Dracula

Bram Stoker: Dracula

566 s., Otava 2007

alkup. Dracula 1897

suom. Jarkko Laine

grafiikka: Tiina Palokoski

Luin Draculan ensimmäistä kertaa keväällä 2011. Tuolloin ajattelin, että nyt se on luettu ja klassikkotuntemusta kartutettu ja enää ei ikinä tarvitse tähän kirjaan tarttua. En nimittäin erityisemmin pitänyt tästä, juoni oli niin pitkäveteinen ainakin keskivaiheilta ja muutenkin jokin tökki. No kuinkas kävikään: world literaturessa arvottiin ryhmittäin maa, jonka kirjasta pitää tehdä vinkki ja essee. Saimme maaksi Irlannin ja kaksi vaihtoehtoa, toinen oli Dracula ja toinen oli jokin James Joycen omaelämänkerrallinen teos. Dracula tuli valituksi ja tarvoin läpi tämän teoksen uudelleen. Nyt ehkä ymmärrän paremmin tätä teosta, kun olen siitä keskustellut koulukavereiden kanssa ja pystyn tarkemmin erittelemään teemoja, hahmoja, juonen heikkouksia ja hyviä puolia ja niin edelleen. Silti pidän edelleen enemmän viime vuonna ilmestyneestä novellikokoelmasta Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia. 

En oikein tiedä mitä tänne tästä kirjoittaisin, kun olen tästä jauhanut suuni puhtaaksi jo useammallekin henkilölle. Dracula lienee perusjuoneltaan kaikille tuttu kauhukertomus, jossa kreivi Dracula aiheuttaa epäjärjestystä ja pahoja asioita. Lyhyesti voisin luonnehtia juonta vaikkapa näin: brittiläinen Jonathan Harker matkustaa Transilvaniaan kreivi Draculan linnaan, sillä kreivi on lähettänyt kirjeen ja ilmaissut olevansa halukas ostamaan asunnon Lontoosta. Kaikki alkaa vaikuttaa kummalliselta, kun kylän väki tuntuu haluavan joka tavalla suojella ja siunata Harkerin ennen kuin tämä matkustaa kreivin linnaan. Mikä tuossa miehessä on niin outoa? Outouden Harker huomaa itsekin saavuttuaan isäntänsä linnaan, mutta silloin alkaa jo olla liian myöhäistä. Siitä saa alkunsa monet mutkikkaat vaiheet, jotka lopulta päättyvät ajojahtiin Transilvaniassa.

Nyt toisen lukukerran jälkeen ja muiden kanssa keskusteltuani oivalsin, mikä tässä kirjassa tökki jo ensimmäisellä lukukerralla. Se on kirjan keskivaihe, joka vaiherikkaan alun jälkeen valuu jonkinlaiseen "seesteisyyteen" eikä siinä tapahdu paljonkaan mitään, mutta onneksi välillä sentään saadaan jotain toimintaa virkistämään lukijaa hetkeksi. Keskivaihe on liian monipolvinen, puolet siinä sepustetuista asioista olisi voinut ihan huoletta jättää pois ilman että mitään olennaista puuttuisi. Loppua kohden tarina alkaa taas nousta ja siihen tulee jännitystä, joka ei tosin toisella lukukerralla tuntunut yhtä huikaisevalta kuin ensimmäisellä.

Tässä kirjassa on mielenkiintoista se, miten paljon tässä on kertojia. Kertojien runsaus toisaalta tuo monipuolisen kuvan tilanteesta ja erilaisia näkökulmia nousee esiin, mutta juuri se samalla tekee pitkäveteisen tunnelman. Tarina ei etene, kun spekuloidaan ja oikein tarkasti kuvataan joka pienikin asia. Kertojia on siis ehkä liikaakin tai heidän osuutensa ovat liian pitkiä.

Tämän teoksen teemat ovat aikalailla ikiaikaisia, vaikkakin niiden käsittely-ympäristö on mielikuvituksen luoma ja kauhun piirteillä höystetty. Hyvän ja pahan taistelu ja kristinusko versus vanhat uskomukset ovat niitä ikiaikaisia teemoja, mielikuvituksellisempiin lukeutuu vampyyrit vastaan ihmiset -teema, jonka kyllä voi upottaa hyvän ja pahan taisteluunkin. Stoker käyttää erinomaisesti yksityiskohtia, jotka korostavat teemojen vaikuttavuutta ja tuovat niitä esiin.

Kuten totesin, ymmärrän tätä teosta hieman paremmin kuin ensimmäisellä lukukerralla. Ei tämä silti noussut suosikkieni joukkoon, mutta kokemus oli kuitenkin avartava. Ehkä joskus onkin ihan hyvä joutua tarttumaan uudelleen johonkin inhokkikirjaan, sillä voi olla hyvin mielenkiintoista huomata miten itse on lukijana kehittynyt huomaamaan erilaisia asioita.

♠♠½

Sherlock Holmesin muistikirja

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin muistikirja

251 s., Suomen dekkariseuran julkaisuja 8, 1990

alkup. The Case Book of Sherlock Holmes 1927

suom. Lea ja Timo Kukkola

Jälleen kerran esittelen koulujuttuja varten lukemani kirjan. World Literature -kurssille pitää täksi viikoksi olla Humisevan harjun lisäksi luettuna 7 omavalintaista Holmes -novellia. Ette usko kuinka kiven takana oli löytää näitä kotikirjastostani, romaaneja kyllä löytyi, mutta novellit olivat hukuksissa. Lopuksi sitten sain tämän Sherlock Holmesin muistikirjan käsiini, huh. Luin koko kirjan eli 12 novellia.

Ihan ensiksi annan kritiikkiä tämän teoksen ulkoasusta. En edes viitsinyt ruveta kuvaamaan sitä, koska siinä ei ole oikein mitään kuvattavaa: harmaat pehmokannet joissa on piirroskuva ja tekijän ja kirjan nimi. Kaiken lisäksi tekijän nimeksi on laitettu vain Conan Doyle. Minne se Arthur unohtui? Ja viimeinen kritiikki koskee sisältöä. Suomennos on kökkö jatkuvine kirjoitusvirheineen ja etenkin alussa kesken lauseen voi muuttua muoto yksiköstä monikoksi tai aikamuoto vaihdella. Pari kirjoitusvirhettä voisi antaa anteeksi, mutta niitä on valtavasti. Erityisen häiritsevää oli yhdessä novellissa merkittävässä asemassa ollut huudahdus, joka oli aluksi suomennettu "raukka" ja sitten "pelkuri" ja tuo yksityiskohta oli oikeasti tärkeä ratkaisun kannalta. Ja vielä sisällöstä: missä on "rivinvaihdoilla" toteutetut kappaleenvaihdot? Välillä oli ihan oikeasti vaikea seurata, kun tekstiä ei ollut jaoteltu kunnolla.

Itse novelleista sanon, että ne ovat kyllä melko nokkelia, mutta osittain hieman korkealentoisia. Jotenkin jännitystä ja yllättävyyttää on haettu tosi oudoistakin asioista, sellaisista mitkä nyt eivät vaikuta ihan uskottavilta. Kai se on ollut tuon ajan tyyli, mutta nykylukijalle (tai ainakin minulle) ne tuntuvat melko typeriltä. Olin jotenkin olettanut, että Holmes olisi vähän niin kuin Christien Poirot, mutta ei kyllä sinne päinkään: yhtä älykäs kylläkin, mutta jotenkin epäselvempi. Pari kertaa loppuratkaisun kohdalla mietin, että mikä tässä nyt oli sitten se ydin. Lisäksi teksti kompastuu välillä korulauseisiin.

Minulle on jäänyt Disneyn klassikkopiirretystä Basil Hiirestä elävä mielikuva siitä millainen tohtori Watson ja Sherlock Holmes (eli piirretyn Basil) ovat, ja se oli ehkä hieman häiritsevä taustaolettama, sillä vaikka pieniä samankaltaisuuksia on, niin ei kaikki silti käy yksi yhteen. Välillä sain ihan oikeasti muistuttaa itseäni, että ne eivät ole samoja asioita.

En nyt ole erityisen vakuuttunut Doylen kirjoittajantaidoista, mutta silti jäi jotenkin ajatus, että olisi kiva lukea näitä lisääkin. Ja samalla nämä oikeasti olivat välillä tosi väsyttäviä ja pitkäpiimäisiä, mistä kyllä syytän painosasua. Joku selkeämpi tyyli olisi varmasti helpottanut seuraamista ja ei olisi tarvinnut koko ajan miettiä, että jäikö jotkut lainausmerkit huomaamatta tai muuta sellaista. Niitä ei nimittäin meinannut myöskään erottaa aina. Osa novelleista oli ihan toimivia ja uskottavia, osa taas ei. Aika tasoihin meni.

♠♠½

Teemapäivien avaus: Roinilan talossa

Minna Canth: Kootut teokset III - Näytelmiä, edellinen osa, 2.p.

josta Roinilan talossa (s.93-189) 1928,

alunperin 1885

Kuten kuun alussa suunnittelin, aion viettää nyt muutaman päivän juhlistaen yhtä suosikkikirjailijoistani, Minna Canthia, jonka päivää vietetään huomenna. Roinilan talossa on teemapäivien avaus ja samalla näytelmä, johon olen halunnut tutustua jo kauan. Kaikki tietävät Työmiehen vaimon ja Anna Liisan, mutta Roinilan talossa on jäänyt niiden varjoon. Tätä teosta on myös hyvin vaikea saada käsiinsä, sillä uusin painos käyttämästäni kirjastoverkosta on vuodelta 1928, joten liekö ihmekään, että tästä ei niin puhuta. Lisäksi tämä ei ole läheskään niin shokeeraava kuin edellä mainitut kaksi näytelmää, joten siksikään Roinilan talossa ei ole saanut sellaista klassikon asemaa kuin ne.

Roinilan talossa kertoo jossain Itä-Suomessa sijaitsevan talon tyttärestä ja pojasta, rakkaudesta, piioista ja rengeistä, juonittelusta ja oikeuden voittamisesta. Tämän näytelmän kohahduttavimpia asioita ovat oletettu murha ja epäsovinnainen rakkaus. Näytelmä tapahtuu kolmessa näytöksessä ja etenee aika sutjakkaasti, mutta toisaalta siinä on monta mutkaa ja väärinkäsitystä. Aluksi tämä vaikuttaa lähinnä nuorten ilottelun kuvaukselta ja omien rajojen hakemiselta, mutta lopulta sieltä erottuu hyvin selkeästi Canthille tärkeä feminismin ja ennen kaikkea kaikenlaisen tasa-arvon aate, joka ilmenee henkilöhahmojen kuvauksesta ja tapahtumien asettelusta.

Talon isäntä, Roinila, on kuvattu hieman "sovinistiseksi" mieheksi, joka ei kunnioita naisia ja pitää heitä alempana sukupuolena (vaikka kyllä häneltä sitten sydäntäkin löytyy). Piika osaa kuitenkin antaa isännälle takaisin aiheettomista moitteista ja olla vahva nainen, mikä kuvaa tuon ajan murrosta kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, tosin tie on tuossa vaiheessa vasta aluillaan ja kovin kivinen. Nuorten asenne nostaa piiat ja rengit samanarvoiseen asemaan ja osoittaa, että omaisuus ei ole se tärkein, vaan ihminen itsessään. Kuitenkin joidenkin hahmojen asenteista heijastuu heidän ajatuksensa siitä, että he ovat jotenkin parempia. Canth kääntää asiat hienosti päälaelleen ja osoittaa, että rikkain ei aina ole se paras ihminen.

Kuten todettu on, tästäkin näytelmästä heijastuu Canthin oma ajatusmaailma, mutta tämä on kevyempi ja ehkä voisi sanoa viihdyttävämpi kuin perin murheelliset Työmiehen vaimo tai Anna Liisa, joka on muuten suosikkini Canthin tuotannosta. Toisaalta tämä oli mielenkiintoinen, mutta Canthin tuotantoa tuntien odotin hieman enemmän sitä jotakin. Tietynlainen paikoillaan polkeminen ja juonittelu rupesi hieman nyppimään, jotenkin tuntui, että ei totuus ikinä selviä. Vaan selvisihän se ja hyvä niin. Joka tapauksessa tämä ei ole niin vetävä kuin muut lukemani Canthin teokset. Näytelmässä oli mukana paljon kansanlaulun pätkiä, jotka toisaalta sopivat hyvin mukaan, mutta itse olisin ehkä tykännyt enemmän ihan tavallisesta dialogista. Kaiken kaikkiaan tähän kyllä kannatti tutustua, vaikka ei tämä niin ihmeellinen ollut. Tässä on kyllä ainesta, joka ei täysin pääse esille.

♠♠½

Vauvan vaaka

Hannele Huovi (teksti) & Kristiina Louhi (kuvitus): Vauvan vaaka

75 s., Tammi 1995

Luin taannoin Hannele Huovin ja Kristiina Louhen yhteistyössä syntyneen Karvakorvan runopurkin. Siitä innostuneena päätin lukea myös tämän heidän ensimmäisen yhteisen teoksensa Vauvan vaaka. Innostus kyllä laimeni runojen lukemisen myötä, sillä tämä teos ei iskenyt minuun.

Huovin teksti ja Louhen kuvitus nivoutuvat kauniisti yhteen ja luovat harmonisen vaikutelman. Etenkin Louhen kuvitus oli tässä teoksessa mieleeni, runot eivät niinkään. Pääsääntöisesti runot ovat perinteisiä ja niitä löytyy laidasta laitaan: leikkirunoja, unirunoja, tunnelmarunoja ja niin edelleen. Erityisen hauskaa oli leikkirunojen kohdalla olevat ohjeet miten vauvan kanssa voi leikkiä runon mukana vaikkapa vatsaa silittelemällä tai kutittamalla.

Kristiina Louhen kuvitusta.

Miksi tämä kirja sitten ei osunut ja uponnut minuun? Veikkaanpa suurimmaksi syyksi sen, että minulla ei lapsia sen enempää kuin kokemustakaan aivan pikkulasten hoidosta. Tämä ei siis tuntunut "ajankohtaiselta". Uskon tämän teoksen sykähdyttävän etenkin tuoreita vanhempia ja niitä joilla on vielä pieniä lapsia. Lisäksi tämä on varmasti hauska teos luettavaksi yhdessä lasten kanssa. Tätä teosta onkin hankala nyt "arvoisanoittaa", koska ymmärrän selkeästi miten hyvä kirja tämä voisi olla minunkin mielestäni toisenlaisessa elämäntilanteessa. Nyt tuntuu kumminkin siltä, että kovin montaa pistettä ei voi antaa.

Kristiina Louhen kuvitusta.

 ♠♠½

Betonimylläri

Viita, Lauri: Betonimylläri

120 s., WSOY 1975, 6. p.

Tämä toukokuun alku on kyllä ollut hyvin runojen tai lyriikoiden täytteistä. Nyt aion kuitenkin pitää pienen tauon, ja sitä ennen esittelen Lauri Viidan Betonimyllärin.

Betonimylläri on Lauri Viidan esikoisteos, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1947. Teos on siitä erikoinen, että Viita on kirjoittanut osan runoista jo rintamalla ollessaan. Kun teos ilmestyi, sitä pidettiin aikamoisena kirjallisena pommina.

Betonimyllärin runot ovat perinteisiä mitallisia runoja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Runojen kieli on hyvin arkista ja samalla myös helppotajuista. Osa runoista on hyvin lyhyitä, vain muutaman säkeen mittaisia, kun taas toiset runot jatkuvat sivukaupalla. Pidemmissä runoissa kadotin nopeasti punaisen langan enkä päässyt siitä enää perille. Se on sääli, sillä esimerkiksi runo "Mylly" on hyvin oivaltava, mutta jotenkin siinä ei kunnolla jaksanut keskittyä loppuun asti.

Joihinkin kokoelman runoihin olin törmännyt jo lukion äidinkielen tunneilla, ja pidinkin erityisesti jo vanhasta tutusta runosta "Moraali". Pidin myös "Sota" -runosta, se oli oikein sykähdyttävä ja kuvaa hyvin sodanvastaista tunnetta. Yleisesti ottaen runot kuitenkin käsittelevät melko paljon uskonnollisia kysymyksiä, mutta myös arjen kuvausta on kokoelmassa mukana.

♠♠½ 

Helkavirsiä

Leino, Eino: Helkavirsiä

193 s., Otava 1952
1. sarjan 12. painos, 2. sarjan 11. painos

Kuten joku ehkä muistaakin, kerroin ostaneeni maaliskuussa seurakunnan järjestämästä kirjamyynnistä Leinon Helkavirsiä -teoksen. Heti ensiksi totean, että lukiessani löysin aivan ihanan yllätyksen kirjan välistä: kaksi neliapilaa. Se oli jotenkin niin ihanaa, että löytää vanhan kirjan välistä prässättyjä kasveja.♥

Lukukokemuksena en kauheasti pitänyt teoksesta. Runoissa oli kyllä kaipaamaani rytmiä ja sisältöä, mutta kieli oli Kalevala -tyyppistä ja siksi vaikeaselkoista. Lisäksi runot on kirjoitettu Kalevala -mitalla. Jotenkin en aina jaksanut keskittyä pitkän runon loppuun saakka, ja siksi sen johtoajatus katkesikin ja eikä runosta jäänyt selkeää kuvaa.

Teoksena Helkavirsiä on kokoelma erilaisia myyttisiä taruja ja legendoja. Olin löytävinäni runoista joitakin yhtymäkohtia Kalevalaan, vaikken kyseistä teosta olekaan vielä lukenut (paitsi yläasteella joitakin runoja). Luonto ja elämän syvimmät kysymykset ovat vahvasti läsnä teoksessa.

♠♠½

Pahat unet

Meriluoto, Aila: Pahat unet
82 s., WSOY 1958

Kenellekään ei varmaan tule enää yllätyksenä, että vuorossa on taas Meriluotoa. Lupaan, että pian tähän runobloggaamiseen tulee tauko ja yritän lukea muutakin kuin vain hänen runojaan. Pahat unet on Meriluodon kolmas runoteos.

Pahat unet on paljon arjenläheisempää runoutta kuin Meriluodolta aikaisemmin ilmestyneet Lasimaalaus ja Sairas tyttö tanssii. Teemat on ammennettu lähempää ihmisten jokapäiväistä elämää, mutta ne esitetään edelleen runouden keinon tyylitellen. Aiheina ovat esimerkiksi kuolema, arkiset esineet ja ajan kuluminen. Runot ovat vapaamittaisia, moderneja runoja.

En pitänyt tästä runokokoelmasta kovin paljoa, jotenkin tuo arkielämän läheisyys ehkä häiritsi. Pidän runoissa enemmän sielunmaiseman kuvauksista ja haaveellisuudesta, en niinkään arjen kuvauksista. Täytyy sanoa, että yksikään toinen Meriluodon runokokoelma ei ole mielestäni yltänyt Lasimaalauksen tasolle, ja olenkin siitä ehkä hieman hämmentynyt: mainitsinhan Meriluodon nousseen suosikkirunoilijakseni. Kyllä hän kirjoittaa osaa, en kiellä sitä lainkaan, mutta jotenkin ei nämä muut teokset ole iskeneet niin kovaa kuin esikoinen.

♠♠½

Vadelmavenepakolainen

Nousiainen, Miika: Vadelmavenepakolainen
270 s., Otava 2007

Tartuin Vadelmavenepakolaiseen oikeastaan ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Tiesin siitä vain sen, että se on puhuttu ja melko suosittukin teos. Päätin lukea tämän Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Vadelmavenepakolaisella on kirjana ihanalta ja houkuttelevalta kalskahtava nimi: olen hulluna vadelmiin. Kun aloitin lukemaan teosta, en oikeastaan tahtonut päästä siihen sisälle. Lopulta onnistuin ja huomasin, että teos on hauskahko. Vadelmavenepakolainen kertoo suomalaismiehestä, joka tahtoisi olla ruotsalainen. Kirja käsittelee suomalaisten ja ruotsalaisten välisiä kulttuurieroja koomisessa valossa. Kieli on värikästä ja kuvailevaa, väkisinkin suupielet vääntyvät hymyyn.

Juonessa on hätkähdyttäviäkin tapahtumia tyylillä "tarkoitus pyhittää keinot". Niinpä niin. Mielestäni osa kohtauksista oli järkyttäviä tai ahdistavia, sillä suomalaismies Mikko on todella fanaattinen päämääräänsä pyrkiessä. Mielestäni se rikkoo teoksen tunnelmaa ja huonontaa juonta. Tietysti teos kuvastaa samalla sitä, että loppujen lopuksi huomaa mikä onkin tärkeintä/hienointa/parasta, mutta silti teos on jotenkin hienotunteisella tavalla brutaali.

Rakenteellisesti on mielenkiintoista seurata vuosien ajan päähenkilön matkaa ruotsalaiseksi. Teos ilmestyi vuonna 2007, mutta juonikuviot jatkuvat vuoteen 2010 asti. Olisi mielenkiintoista tietää, olisiko juoni erilainen jos se olisi kirjoitettu vasta pari vuotta sitten; ehkä tarina olisi saanut lisämausteita esimerkiksi kruununprinsessa Victorian häistä.

Teos on mielenkiintoisella tavalla erilainen, mutta enpä olisi mitään menettänyt, vaikka se olisi lukematta jäänyt.

♠♠½

Scarlettin puvussa

kuva: Pietari Posti/Otava
Terhi Rannela: Scarlettin puvussa
208 s., Otava 2011

Kuulin tästä teoksesta alunperin Elinalta, mutta jotenkin unohdin sen. Nyt se palasi mieleen, ja pitihän se sitten tietysti lukea. Kaikille mainittakoon, että Tuulen viemää on yksi lempikirjoistani enkä suostu katsomaan siitä kertovaa leffaa, ettei mielikuvat mene pilalle. ;D

Tarina kertoo 17-vuotiaasta Viivi Lintusesta, joka pitää klassikkoelokuvista, vaatteista ja suosikkinäyttelijästään Vivien Leigh'stä. Vanhojentanssit on ollut Viivin haaveena jo pikkutytöstä asti, mutta sitten kun h-hetki lähenee, asiat alkavat mennä solmuun; tanssipariksi lupautunut on-off poikaystävä Aki menee kihloihin ja tanssii toisen tytön kanssa. Onneksi kuvaan astuu Reko, "paha poika".

Minua häiritsi kirjassa niin moni asia, etten edes tiedä mistä aloittaisin. Aluksi ehkä pitänee mainita nimet, joihin ideaa oli otettu Tuulen viemää -teoksesta. Reko Puttonen oli ilmiselvästi johdettu Rhett Butlerista, Aki Virtanen Ashley Wilkesista ja Viivi Lintunen taas kuvastaa Scarlettin näyttelijä Vivien Leigh'n nimeä. Miksi, oi miksi ei ollut kehitelty jotain muita nimiä? Ehkä tämä ei häiritse niitä, jotka eivät ole Tuulen viemää lukeneet. Täytyy toki muistaa, että kohderyhmä on "nuoret aikuiset", joista kovin moni ei ehkä ole teosta lukeneet.

Sitten ärsytti juonen samantyyppisyys Tuulen viemään verrattuna. Olivia on kuin Melanie, Aki kuin Ashley ja niin edelleen. Tämänkin olisi vielä voinut sulattaa, mutta kun tämä samantyyppisyys ei jää tähän. Reko esimerkiksi kuulee Akin ja Viivin riidan maatessaan sohvalla huoneessa, jonka piti olla tyhjä: ihan samoin kuin Rhett kuulee Ashleyn ja Scarlettin riidan. Tai sitten Reko näkee Viivin ja Akin halaavan asiat sovittuaan ja suuttuu. Niin Rhett kuulee Scarlettin ja Ashleyn tehneen.

Viivillä tuntuu olevan samanlainen ajatusmalli kuin Scarlettilla; ikäviä asioita ajatellaan vasta myöhemmin. Lisäksi Viivin kotitalo uhkaa jäädä kerrostalojen alle ja hän haluaa taistella sen puolesta, ihan kuin Scarlettkin taistelee Taran puolesta. Muutenkin ärsytti ehkä liiallinen Scarlettin tai oikeastaan Vivien Leigh'n ihannointi, joka puolella oli tauluja hänestä ja elokuvakerhokin katsoi nimen omaan hänen leffojaan.

Juonessa ei sinänsä ollut mitään vikaa, ja olen edelleenkin sitä mieltä että Rannela osaa kirjoittaa hyvin. Hänellä voisi olla ihan omiakin aineksia yllin kyllin tämäntyyppisen kirjan tekemiseen, mutta nyt idea mielestäni jotenkin kompastuu liialliseen yhdenmukaisuuteen. Täytyy tosin sanoa, että jos tästä joskus jatko-osa tulisi, lukisin sen varmasti, sillä Rekossa oli melkein jotain yhtä kiehtovaa kuin Rhett Butlerissa.

♠♠½