Varkaat

Taina Niemi: Varkaat

Otava 2025

Vuoden ensimmäisenä kirjana luin tänä vuonna Taina Niemen nuortenromaanin Varkaat. Pidin Niemen aiemmasta nuortenromaanista Ämpärikesä, joten halusin lukea tämänkin. Varkaat on tiivistunnelmainen romaani, jossa kahden erilaisen nuoren maailmat törmäävät.

15-vuotias Luka käy koulua ja työskentelee ostarilla burgerinpaistajana. Yksinhuoltajaäidin talous on tiukilla, joten taloudellinen apu on tarpeen. Samalla Luka pystyy välillä tarjoamaan pikkusiskolleen jotakin spesiaalia, burgerin aina silloin tällöin. Timanttiinsa hioutuneet rutiinit kuitenkin sotkeutuvat, kun työpaikalla aloittaa uutena työntekijänä Amanda. Hemmoteltu ja mukavaan elämään tottunut tyttö ei tunnu tajuavan mitään todellisesta elämästä.

On Amandallakin kipupisteensä. Mikään ei oikein tunnu miltään ja jännitystä haetaan välillä kyseenalaisin keinoin. Kaikkein rakkainta on oma koira Pablo, joka ainoana tuntuu todella ymmärtävän häntä. Yllättäen Amanda huomaa, että Lukan kanssa syntyy yhteys, jollaista ei muiden ihmisten kanssa synny. Luka ei ehkä olekaan ihan niin outo hiippari kuin Amanda on olettanut.

Tykkäsin tosi paljon tästä kirjasta, mutta kylläpä se verkko, johon Lukakin tahtomattaan sotkeutuu, oli ahdistavaa luettavaa. Ei siis mikään juuri ennen nukahtamista luettavaksi sopiva teos ainakaan minulle. Pidin kuitenkin ihmissuhteiden kuvauksesta, olkoonkin, että osa ihmissuhteista ei ollut välttämättä hyväksi kaikille osapuolille. Niemi kuvaa taitavasti tuntoja ja sosiaalisia kohtaamisia.

Varkaat on mieleenpainuva romaani nuorista, jotka etsivät paikkaansa maailmassa. Onneksi asiat kääntyivät lopulta parhain päin, mutta kyllä sydäntä välillä kylmäsi ja jäyti kovasti, kun asiat menivät oikein solmuun. Niemen seuraavia teoksia odotellessa!

Vain me kolme

Ruth Jones: Vain me kolme

Bazar 2025

Us three, 2020

suomentanut Jade Haapasalo

Ruth Jones saapui lukulistalleni alunperin Booktok-vinkin kautta. Luin hänen ensimmäisen suomennetun romaaninsa Mikä jäi kertomatta. Pidin siitä, vaikka suurimman huuman laannuttua loppuratkaisu tuntuikin varsin ilmeiseltä ja ennalta-arvattavalta. Vain me kolme oli mielestäni vielä parempi romaani ja onnistui loppupuolella jopa hieman yllättämään. Kolmaskin suomennos on kustantajan sivujen mukaan tulossa.

Catrin, Lana ja Judith ovat olleet ystäviä jo lapsesta asti. 8-vuotiaina he vannoivat karkkipaperin yllä valan ikuisesta ystävyydestä. Kymmenen vuotta myöhemmin vala joutuu koetukselle kolmikon yhteisellä Kreikan lomalla, jolta kotiin palaa muuttuneita nuoria naisia. Vuosien ja vuosikymmenien kuluessa ystävyyteen tulee yhä pahempia säröjä, joiden paikkaaminen osoittautuu vaikeaksi. Vasta odottamaton tapahtuma tuo yhteen sen, mitä heidän kolmen ystävyydestä on vielä jäljellä.

Pidin tästä moniäänisestä, monessa aikatasossa etenevästä tarinasta paljon. Hahmoista pidin eniten sovittelevasta Catrinista, mutta löysin ymmärrystä myös narsistisen äidin hallitsemassa perheessä kasvanutta Judithia kohtaan. Lana on hahmoista ristiriitaisin ja epäsovinnaisin, mutta inhimillinen hänkin. Pidin siitä, miten heidän ystävyytensä lähtökohdat ovat niin syviä, että he tuntevat toistensa perheet ja ovat aina tervetulleita toistensa koteihin.

Mielestäni Jones onnistuu hienosti punomaan vuosikymmenet ja erilaiset näkökulmat yhteen. Useista näkökulmista huolimatta juonenkäänteitä on helppo seurata ja on mahdollista vain lukea ja nauttia tarinasta. Mainio tarina syvän ystävyyssiteen voimasta. Seuraavaa kirjaa odotellessa!

Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa 

19h 16 min., Minerva Kustannus 2020

alkup. Au revoir la-haut 2013 

suom. Sirkka Aulanko

lukija: Antti Virmavirta

Kuuntelin pari vuotta sitten keväällä Pierre Lemaitren teoksen Silmukka, josta pidin kovasti. Kirjailija jäi mieleeni ihmismieltä taitavasti kuvaavana kirjoittajana, joten odotin Näkemiin taivaassa olevan yhtä otteessaanpitävä kokemus. Kieltämättä teoksen juonikuvio on mieleenpainuva ja Antti Virmavirta tekee lukijana todellakin oikeutta Lemaitren kerronnalle, mutta jotenkin tämä jätti vähän kylmäksi, oli ehkä jotenkin hieman outo.

Teos sijoittuu I maailmansodan loppuun ja sen jälkeisiin vuosiin. Se on oikeastaan kertomus siitä, miten yksi päätös saattaa muuttaa koko elämän suunnan. Tarinan keskiössä on ylennyksestä ja kunniasta haaveileva luutnantti, joka ampuu kaksi omaa miestään, jotta saisi sodan loppumista odottavat miehet hyökkäämään vihollisen kimppuun. Varsinaisena päähenkilönä on kuitenkin Albert Maillard, jolle luutnantin teko selviää sattuman kautta. Hän joutuu nyt itse oman nahkansa puolesta pelkäävän luutnantin koston kohteeksi, mutta hänet pelastaa niin ikään sattumalta taiteellisesti lahjakas Edouard Péricourt, joka loukkaantuu vakavasti. Siitä lähtien Albert kokee velvollisuudekseen auttaa henkensä pelastanutta miestä kaikin mahdollisin tavoin.

Kun selvittelin alkuteoksen nimeä, törmäsin samalla netissä luonnehdintaan, jonka mukaan Näkemiin taivaassa on eräänlainen veijariromaani. Oikeastaan vasta tuo luonnehdinta loksautti teoksen "paikoilleen" mielessäni, sillä se auttoi minua  ymmärtämään millaisesta tarinasta on kyse. Luulenpa, että teos jätti minut kylmäksi nimen omaan siksi, että en oikein tiennyt millaisena teoksena sitä tulisi tarkastella: historiallisena romaanina, jonkinlaisena jännärinä vai jonakin muuna?

Mieleenpainuva teos tämä kyllä on, sen verran erikoisia piirteitä ja dramaattisia käänteitä siinä riittää. Jotenkin nyt kiinnostukseni Lemaitren muihin teoksiin tutustumisesta hieman laimeni. Tämän jatko-osiin tuskin ainakaan tartun.

Rikospaikka

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka

224 s., Otava 2021

kansi: Kirsi Maula

 

Juhannuskirjani oli tänä vuonna Anna-Leena Härkösen uutukainen Rikospaikka, joka ilahduttavasti tarjosi jälleen näytteen siitä Härkösestä, josta niin kovasti pidän. Hänen viimeisimmät romaaninsa ovat olleet enemmän tai vähemmän sellaisia, että ne eivät ole oikein kolahtaneet. Ystävyyden ytimeen kurkistava Rikospaikka kuitenkin puhutteli minua. Vaikka päähenkilön elämäntilanne onkin aivan erilainen kuin omani, ystävyyssuhteet on aiheena sellainen, että tarttumapintaa on helppo löytää.

Irinan poika lähtee armeijaan jättäen äitinsä asumaan yksin. Uusi elämäntilanne on Irinalle pienoinen kriisi, joka vaatii sopeutumista. Siinä tilanteessa ei yhtään auta se, että Irina joutuu setvimään myös ystäviensä ongelmia. Toinen on katoamassa aivoinfarktin jälkeiseen utuun, toisella taas on narsistimies, jonka suhteen Irinalla ei ole muuta neuvoa kuin kehottaa eroamaan. Hän on kyllästynyt olemaan aina kaikkien muiden tukihenkilö, sillä missä on hänen tukihenkilönsä silloin, kun hän sellaista tarvitsisi?

Tiesin jo oikeastaan heti kirjan ensimmäisten sivujen jälkeen, että nyt kolahtaa. Teoksen kärkevyys, huumori, dialogi ja Irinan mielipiteet ilahduttivat. Raikasta, hauskaa ja osuvaa! Useissa kohdissa koin myös tietyllä tapaa samaistuvani Irinan mietteisiin, sillä vaikka minulla onkin vastavuoroisia ystävyyssuhteita, olen myös usein jotenkin luontaisesti päätynyt tai huomaamattani hakeutunut tukipilarin rooliin, joskus jopa oman jaksamiseni kustannuksella. Irinan tapauksessa mitta alkaa tulla täyteen ja ystävyyssuhteet joutuvat vaakalaudalle, kun aina niin vakaa tukipilari yhtäkkiä laittaakin itsensä etusijalle. Kokemusta on siitäkin. Irinan tapauksessa tilanne kärjistyy lopulta äärimmilleen ja hän löytää itsensä tutkintavankeudesta.

Anna-Leena Härkösen musta huumori tekee tästä teoksesta herkullista luettavaa. Miten hykerryttäviä tilanteita ja terävää dialogia, sellaista joka tyrskähdyttää naurua ilmoille ihan arvaamatta. Tämä on mielestäni yksi Härkösen onnistuneimmista romaaneista.

Lukupiirikirja: Rouva Fortunan tytär

Isabel Allende: Rouva Fortunan tytär

367 s., Otava 2000

alkup. Hija de la fortuna, 1999

suom. Sulamit Hirvas

Huhtikuun lukupiirikirjana luimme Isabel Allenden teoksen Rouva Fortunan tytär, joka on ollut ilmestymisvuonnaan maailman toiseksi myydyin romaani. Aikamoinen meriitti kirjalle, ajattelimme. Kyllähän tässä paljon hyvää olikin, mutta olisi tämä voinut olla parempikin.

Teos sijoittuu 1800-luvun puolivälin Chileen. Tapahtumien keskiössä on aluksi Valparaison englantilainen siirtokunta. Siellä Sommersin naimattomien sisarusten huomassa varttuu orpotyttö Eliza, josta kehittyy rohkeasti omia unelmiaan tavoitteleva nuori nainen. Jo lapsena Eliza viihtyi paremmin intiaaninaisen tarinoiden ja oppien parissa kuin kasvattiäitinsä Miss Rosen pianotunneilla. Epäsovinnaisesti hän myös rakastuu köyhään vallankumoukselliseen, jonka perässä Eliza matkaa salamatkustajana Kaliforniaan. Apunaan hänellä on Valparaisossa tavattu kiinalainen lääkäri Tao Chi, jonka kanssa hän ystävystyy.

Alkuasetelmaltaan Elizan tarina kuulostaa huikelta seikkailulta, mutta kesti melko pitkään ennen kuin seikkailun makuun todella päästiin ja tarina tempaisi minut kunnolla mukaansa. Lukupiiriläisten kanssa oltiin lähes yhtä mieltä siitä, että tarina lähtee liikkeelle hitaasti ja teoksessa kuvaillaan paljon myös juonen kannalta sivuseikoiksi jääviä asioita varsinaisen juonenkuljetuksen sijaan. Kun seikkailu todella lopulta alkaa, on se kyllä kiinnostavaa luettavaa. Matkan varrella paljastuu myös mielenkiintoisia ja yllättäviäkin asioita Sommersin perheestä.

Pidin Elizan hahmosta, kuten yleensäkin pidän vahvoista ja päämäärätietoisista naishahmoista. Hänestä kehkeytyy todellinen seikkailija (Seinäjoen lukuhaaste, kohta 17), jonka muuntautumis- ja sopeutumiskyky on huikea. Tapahtumien sijoittuminen kultakuumeen aikaan luo kiinnostavan miljöön Elizan seikkailulle hänen etsiessään rakastaan Kalifornian kultamailta. Myös Tao Chi'en hahmo on sellainen, josta on helppo pitää. Hän on vakaudessaan Elizan vastakohta, mutta hänenkin hahmoonsa kätkeytyy monia sävyjä.

Olimme piirissä sitä mieltä, että kultakuumeesta, kultamaiden asuttamisesta ja ajan ilmiöistä olisi voinut olla kiinnostavaa lukea enemmänkin, sillä nyt ne tarjoavat lähinnä kehyksen Elizan sinnikkäälle rakkaudelle. Allende on sisällyttänyt teokseensa myös muita ajankuvaa ilmentäviä kulttuuriasioita, kuten kiinalaisen kauneuskäsityksen mukaiset kultaiset liljat (joiksi nimitettiin sidottuja jalkoja) ja ihmiskaupan uhriksi joutuneet sing song -tytöt. Nämä olivat meidän mielestä kiinnostavia yksityiskohtia.

Vaikka kirja ihan herätti myötämielistä suhtautumista, niin loppujen lopuksi mietimme, että miten tämä on ilmestymisvuonnaan ollut niin suosittu teos. Onko taustalla vaikuttanut Allenden aiempi kirjallinen ura vai kenties hänen sukulaisuutensa Salvador Allendeen, joka oli Chilen presidentti 1970-luvulla? Vaikea sanoa, vaikka on tässä toki omat kirjalliset ansionsakin. Allende on kirjoittanut tälle teokselle myös jatko-osan Auroran muotokuva, mutta itse tuskin tulen sitä lukemaan.

Lukupiirikirja: Kun mustarastas laulaa

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

320 s., Gummerus 2015

alkup. I skymningen sjunger koltrasten

suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi 

 

Lukupiirimme kokoontui marraskuussa kaksi kertaa ennen joulutauolle jäämistä. Ensimmäisellä kerralla käsittelimme Linda Olssonin teosta Kun mustarastas laulaa. Olssonin tuotanto oli toiveaihe, johon suhtauduin itse hieman jännityksellä. Olen aikaisemmin lukenut Olssonin teokset Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, Sonaatti Miriamille ja Kaikki hyvä sinussa, joista osasta pidin ja osasta en saanut kauheasti mitään irti. Kun mustarastas laulaa nappasi minut kuitenkin mukaansa nopeasti ja pidin teoksesta todella.

 

Kun mustarastas laulaa on kaunis, yllättävän koskettava kirja. Se sijoittuu tukholmalaiseen kerrostaloon, jossa teoksen kaikki päähenkilöt asuvat. Elias on nuori taiteilija, Otto iäkkäämpi herrasmies ja entinen antikvariaatin omistaja, Elisabeth puolestaan tuorein tulokas ja täysin omiin oloihinsa eristäytynyt. Kun Eliakselle toimitetaan Elisabethille aiottu lähetys, alkavat kolmikon elämät vähitellen kietoutua toisiinsa. Kukin tavallaan murtautuu omasta horroksestaan, Elisabeth tosin ehkä näkyvimmin. Itselläni meni ihan kylmät väreet, kun tilanne konkretisoitui ensimmäistä kertaa kunnolla (juonipaljastusvaara!) Elisabethin löytäessä Eliaksen pahoinpideltynä talon seinustalta (juonipaljastusvaara päättyy!).

 

Pidin paljon tämän teoksen miljööstä ja etenkin vuodenaikojen tunnelmat välittyivät hyvin. Kirjan nimi ja kansi ovat mielestäni kauniit, antavat lupauksen tietynlaisesta sisällöstä. Lukupiirissä puhuimme siitä, miten toisaalta tämä teos onkin hyvin herkkävireinen, mutta samaan aikaan paikoitellen kuitenkin kuin jännittävin trilleri. Huomasimme myös, että teos on joissakin kohdissa hyvinkin monitulkintainen, mikä herätti kiinnostavaa keskustelua. Loppuratkaisu oli myös puhutteleva, hieman kohtalokkaan tuntuinen ja silti tietyllä tapaa lempeän avoin. Minulle Kun mustarastas laulaa on lukemistani Olssonin kirjoista paras.

Synkän metsän siimeksessä

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

363 s., Otava 2017

alkup. In a Dark, Dark Wood, 2015

suom. Oona Nyström

 

Synkän metsän siimeksessä on ensimmäinen Ruth Waren kirja, jonka olen itse lukenut, kaikki muut olen kuunnellut äänikirjoina. Vaikka Ruth Ware lukeutuu suosikkijännärikirjailijoini, olen vierastanut ajatusta lukea tämä äänikirjana julkaisematon kirja itse, sillä olen vain kerta kaikkiaan todella huono jännärien ja dekkareiden lukija. Onneksi maaliskuussa lopulta ryhdistäydyin, sillä mielestäni Synkän metsän siimeksessä lukeutuu Waren parhaimpiin teoksiin.

 

Synkän metsän siimeksessä on eräänlainen suljetun paikan draama, jossa päähenkilö Nora matkustaa syrjäiselle vapaa-ajan asunnolle viettämään ystävänsä Claren polttareita. Tai oikeastaan pitäisi sanoa entisen ystävänsä, sillä Nora ei ole ollut Claren kanssa tekemisissä vuosikausiin ja kutsu oli todellinen yllätys. Polttareissa kuitenkin jokin menee kuolettavasti vikaan, eikä Noran temppuileva muisti tahdo millään loksauttaa palasia paikoilleen. Kiduttavassa epävarmuudessa Nora yrittää pinnistellä muistiaan saadakseen selville totuuden tapahtumien kulusta.

 

Synkän metsän siimeksessä oli minulle hyvin jännittävä lukukokemus, joka vei hyvin mukanaan. Teoksen asetelmassa oli jotain hyvin samankaltaista kuin Waren viimeisimmässä teoksessa Lukitut ovet. Siinäkin päähenkilö kertaa menneisyyden tapahtumia ja lukija solahtaa täydellisesti niihin mukaan, kunnes palataan jälleen nykyhetken tilanteeseen ja lukija jää pohtimaan missä oikein mennään ja mitä ihmettä on tapahtunut. Mielestäni tässä kerrontaratkaisu oli todella onnistunut ja omiaan koukuttamaan lukijansa.

 

Synkän metsän siimeksessä on monia arvioituksia alkaen päähenkilön menneisyydestä ja ilmeisen varjelluista salaisuuksista ja jatkuen varsinaisen tapahtumamiljöön hyytävyyksiin ja erikoisiin henkilöhahmoihin. Mielestäni kokonaisuudessaan tämä kirja oli todella onnistunut jännäri, joka sai minut odottamaan, että koskahan Warelta mahtaa ilmestyä jälleen uutta lukemista!

 

♠♠♠♠½

Kilpikonnan kuorella

John Green: Kilpikonnan kuorella

7 h 37 min., WSOY 2017

alkup. Turtles All the Way Down, 2017

suom. Helene Bützow

lukija: Anna Saksman

 

Blogini laahaa pahemman kerran jäljessä luetuista kirjoista, mutta yritän nyt pääsiäisen aikana saada maaliskuun kirjat pakettiin, että saisin jollakin tavalla todellisesta rytmistä kiinni. Kuuntelin maaliskuussa monia äänikirjoja aika pienessä ajassa ja yksi niistä oli John Greenin Kilpikonnan kuorella. Olen lukenut lähes kaikki Greenin suomennetut teokset näitä ihan tuoreimpia lukuun ottamatta. Olen pitänyt erityisesti Arvoitus nimeltä Margosta ja Kaikista viimeisistä sanoista sekä Let it snowsta, jossa Green on yhtenä kirjoittajana. Kilpikonnan kuorella oli siis ihan mukava paluu Greenin kirjojen pariin, vaikka ei tämä mielestäni hänen parhaimpiinsa ihan yltänytkään.

 

Aza on pakko-oireisen häiriön käanssa kamppaileva nuori, jonka paras ystävä vetää mukaansa selvittämään kadonneen miljonäärin tapausta. Aza tuntee miljönäärin vanhemman pojan Davisin jo aiemmalta ajalta, sillä he ovat osallistuneet samoille vanhempansa menettäneiden lasten leireille. Aza ei ole mitenkään innokas tekemään omaa salapoliisintyötä, mutta hän haluaa olla hyvä ystävä, joten hän lähtee mukaan. Helppoa Azalla ei tosiaankaan ole, sillä hän pyrkii tekemään kaikkensa miellyttääkseen milloin ketäkin, vaikka on pään sisällä myllertää.

 

Kilpikonnan kuorella on kirja, joka on aiheestaan huolimatta kohtalaisen kepeää kuunneltavaa. Vaikka Azan elämää rajoittaakin pakko-oireinen häiriö, niin hän kokee silti paljon kaikkea sellaista, mikä on nuorten tavallista arkipäivää. Siinä mielessä teos on aika elämänmakuinen, vaikkakin toisaalta myös miljönääri-ulottuvuudellaan melko korkealentoinenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun Aza ystävineen alkaa oivaltaa tapauksesta enemmän kuin poliisi.

 

En ole aikaisemmin lukenut kirjaa, jossa päähenkilöllä olisi pakko-oireinen häiriö. Siinä mielessä kirja tarjosi minulle jotain ihan uutta näkökulmaa, joskin Azan mielessä kehää kiertävät ajatukset olivat paikoitellen tukahduttaviakin teoksen yleisestä kepeähköstä tunnelmasta huolimatta. En lopulta oikein tiedä, miten koinkin teoksen niinkin kevyesti, kun ottaa huomioon, että tässä on teemoja orpoudesta, suuresta epävarmuudesta ja elämää rajoittavista pakkoajatuksista. Ehkä teos lopulta käsitteli asioita kevyesti tai sitten se vain tuntui siltä gradun kirjoittamisen ja tenttikirjojen keskellä.

 

♠♠♠

Maalarisiskot

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot

120 s., Suuri Kurpitsa 2019

(Taustalla olevan taulun on maalannut taiteilija Kristiina Mäkimattila.)

 

Tutustuin Reetta Niemensivun sarjakuviin viime kesänä ja pidin niistä kovasti. Olen ihaillut Niemensivun kuvituksia myös muissakin kirjoissa ja hänen piirrostyylinsä miellyttää minua kyllä hyvin paljon. Hänen uusin teoksensa on 1800-luvun lopun naistaiteilijoiden maailmassa liikkuva Maalarisiskot.

 

Päähenkilönä tässä teoksessa nähdään Suomen tunnetuimpiin naistaiteilijoihin lukeutuva - ellei jopa tunnetuin naistaiteilija - Helene Schjerfbeck. Hänen matkassaan lukija pääsee tutustumaan Pariisin taiteilijapiireihin. Naistaiteilijat muodostavat oman yhteisönsä ja he kutsuvatkin toisiaan maalarisiskoiksi. Helenen matkassa tutustutaan myös muihin tunnettuihin taiteilijoihimme  Helena Westermarckiin, Maria Wiikiin ja Ada Thiléniin. Maalarisiskoissa kuvataan näiden siskojen ystävyyttä, opintoja ja elämän suuria unelmia ja onnenhetkiä mutta myös isoja pettymyksiä.

 

Pidin tästä teoksesta. Maalarisiskojen myötä Pariisin taiteilijapiirit näyttäytyvät kovin erilaisina kuin mitä aikaisemmin olen lukenut, sillä ne kuvaukset ovat olleet miespuolisten taiteilijoiden elämästä. Lukiessani suorastaan ahmin viittauksia Helenen, Helenan, Marian ja Adan elämänvaiheisiin, mutta viihdyin myös miljöössä oikein hyvin. Teoksen värimaailmakin on juuri minun makuuni, aivan ihanan pehmeitä ja yhteensointuvia värejä!

Pikku naisia

Louisa M. Alcott: Pikku naisia

293 s., Art House 2004

alkup. Little Women, 1868

suom. Sari Karhulahti

kansi: Jukka Murtosaari

 

Pikku naisia on minulle varhaisteini-iän rakkaimpia kirjoja. Olen lukenut sen vuosien saatossa useampaan kertaan, vaikka nyt edellisestä lukukerrasta taisikin olla jo noin 10 vuotta. Muistan edelleen, miten ensi kertaa bongasin kirjaston nuortenosastolta teoksen, jonka kannessa oli Winona Ryderin tähdittämän elokuvan henkilöitä. Kirja houkutteli minua, sillä pidin jo tuolloin historiasta. Lainasin kirjan, luin ja palautin. Jonkin ajan kuluttua sama toistui. Vaikka Pikku naisia lumosi minut täysin, en koskaan tullut lukeneeksi sen jatko-osista kuin ensimmäisen. Ehkä voisin lukea ne nyt aikuisena!

Koska Pikku naisia on minulle rakas kirja, ostin sen aikoinaan omaan hyllyyn. Nyt palasin sen pariin, sillä kävin helmikuussa katsomassa kirjasta tehdyn uuden filmatisoinnin. (Sen Winona Ryderin tähdittämän vuoden 1994 version ehdinkin vuosien saatossa näkemään moneen kertaan.) Tuntui kodikkaalta palata tutun tarinan pariin. Ehkä etukäteen ajattelin, että muistan kirjan ulkoa etukannesta takakanteen ja toisin päin. Pääkohdat kyllä muistinkin, mutta samalla olin melkein kuin uuden kirjan äärellä, sillä nyt aikuisena monia kohtia tulkitsee ihan eri tavalla kuin nuorempana.

 

Pikku naisia kertoo Marchin perheen neljästä tyttärestä, joita heidän äitinsä kasvattaa ilmeisen taitavasti. Perheen isä on sodassa, mutta kotona tyttäret tekevät parhaansa, että isä voisi olla heistä ylpeä. 16-vuotias Meg on romanttinen ja äidillinen, ja hän on ottanut erityisesti Amyn siipiensä suojaan. Amy on nuorin, turhamainen ja taiteellinen tyttö. Siinä missä Meg ja Amy ovat oma kaksikkonsa, niin ovat myös Jo ja Beth. Jo on raisu ja poikamainen tyttö, jolla on kirjallisia lahjoja, kun taas musikaalinen Beth on ujo ja hiljainen. Kirjassa kerrotaan tyttöjen elämän pienistä ja suurista tapahtumista, joiden kautta he kasvavat ihmisinä ja oppivat uutta itsestään ja muista.

 

Pikku naisia on yksinkertaisesti ihana kirja. En tiedä ajattelisinko välttämättä niin ellei tähän liittyisi niin paljon tunnearvoa teinivuosilta. Pikku naisia on myös hyvin opettavainen kirja ja kristilliset arvot ovat siinä keskeisiä, vaikka mikään uskonnollinen teos tämä ei varsinaisesti ole. Nuorempana en kokenut tätä kirjaa niin opettavaisena kuin nyt, sillä silloin lähinnä myötäelin perheen suruja ja iloitsin heidän kanssaan. Samat kohdat koskettivat edelleen ja olivat parhaiten mielessäkin juuri tunne-elämyksen ja käänteentekevyyden kautta.

 

Nuorena minun suosikkihahmoni oli yleensä Jo, vaikka tietyissä kirjan kohdissa se vähän vaihtelikin. Jotenkin kirjoja rakastavaan ja omia tarinoita kirjoittavaan Johon oli helpointa samaistua. Hänen kirjoitusnurkkauksensa ullakolla tuntui niin ihanan kodikkaalta ja kutsuvalta paikalta, että sellainen olisi ollut ihana itselläkin olla olemassa! Amy on tytöistä hahmona sellainen, että en oikeastaan koskaan pitänyt hänestä. Ehkä hänen turhamaisuutensa oli se luotaantyöntävä tekijä tai sitten se johtui hänen vaateliaisuudestaan. Hirveää oli myös se, että Amy tuhosi Jon käsikirjoituksen. Meg ja Beth olivat molemmat vähän sellaisia etäisiä, ihan pidettäviä hahmoja.

 

On ilo huomata, että tämä tosiaan on teos, jota uusintaluku nyt vuosien jälkeen ei minulta pilannut. Usein käy niin, että ajan kultaamat kirjamuistot himmenevät uusintalukujen myötä, mutta tämän kohdalla niin ei käynyt. Greta Gerwingin ohjaama uusi elokuvakin on kerrassaan upea ja tekee mielestäni hienosti kunniaa alkuteokselle. En muista koskaan aiemmin itkeneeni elokuvateatterissa, mutta Pikku naisia meni kyllä ihon alle ja toi kyyneleet silmiin. Aion hankkia elokuvan omakseni jahka se ilmestyy dvd tai blu ray -levynä. Toivon, että tämä uusi elokuva myös uusia lukijoita tarttumaan tähän kirjaan, sillä en soisi tämän jäävän kirjaston hyllynlämmittäjäksi.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

809 s., Tammi 2014

alkup. La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012

suom. Anna-Maija Viitanen

 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, jonka lukeminen on kutkutellut mielessäni jo pitkään. En ole tainnut lukea yhtäkään arvostelua kirjasta, mutta silti tiedän, että teos on ollut todella pidetty ja kiitetty. Tuon tiedon perusteella olinkin jo ennen lukemista täysin vakuuttunut siitä, että tulisin pitämään tästä kirjasta. En oikein tiedä mistä tuo ennakko-odotus lopulta kumpusi, mutta siitä huolimatta taisin hieman pettyä. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hyvä kirja, loppua kohti todellinen page-turner, mutta ei kuitenkaan ihan niin hyvä kuin odotin.

 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta kertoo nuoresta kirjailijasta, Marcus Goldmanista, joka on opiskeluaikoinaan ystävystynyt professorinsa Harry Quebertin kanssa ja tuo ystävyys on kantanut läpi vuosien. Harry on ollut Marcukselle todellinen tuki ja ystävä, joka itsekin kirjailijana on kyennyt antamaan hänelle arvokkaita neuvoja. Kun Harry yllättäen pidätetään syytettynä 33 vuotta sitten kadonneen 15-vuotiaan Nola Kellerganin murhasta, Marcus rientää ystävänsä tueksi. Marcus ryhtyy selvittämään Nolan tapausta vapauttaakseen Harryn syytteistä. Hän saa selville paljon sellaista, minkä poliisi on aikanaan painanut villaisella. Nolan tapaus onkin paljon sotkuisempi vyyhti kuin ikinä voisi kuvitella.

 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, jossa kuvataan paitsi kirjan kirjoitusprosessia Marcuksen kirjoittaessa teostaan Harry Quebertin tapauksesta myös tarkka kuvaus rikostutkinnan monisyisyydestä ja siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Teos on miljööltään kiinnostava, sillä Auroran pikkukaupungissa tapahtunut sittemmin murhaksi osoittanut katoamistapaus jättää väistämättä jälkensä koko alueeseen. Mielenkiintoinen kudelma muodostuu myös Nolan tunteneista ihmisistä, joiden kertomusten kautta henkilökuva Nolasta rakentuu - ja lopulta myös pirskahtaa rikki kirjailijan yllätettyä lukijansa.

 

En oikeastaan koskaan lue näin paksuja kirjoja kuin tämä. Jotenkin pelkkä ajatuskin hirvittää, vaikka kirja muuten kiinnostaisikin. Kuitenkin vaikka Totuus Harry Quebertin tapauksesta lähti liikkeelle hieman hitaammin ja vaisummin kuin odotin, en kertaakaan harkinnut jättäväni kirjaa kesken. Tarina on kiinnostava, vaikka ei niin huikean vetävä kuin odotin. Minulle se todellinen lukukoukku iski vasta jossain 700 sivun tienoilla ja sitten luinkin yhtä kyytiä malttamatta lopettaa. Punnitsin mielessäni vaihtoehtoja nukkumaan käymisestä kirjan loppuun lukemiseen, mutta lopulta minulla ei oikeastaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin lukea kirja loppuun saakka. Tuo viimeiset reilu 100 sivua olikin sitten huikeaa kyytiä, kääntelin sivuja eteenpäin valppaan uteliaana ja odotin mitä tapahtuukaan. Huikean loppusuoran ansiosta olen lähes valmis unohtamaan sen, että kirja oli odottamaani hidastempoisempi. Tylsä tämä ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut, niin ei pidä kenenkään luulla.

 

Tämän kirjan luettuani olen ajatellut, että luen Dickeriltä myös hänen kaksi muuta teostaan, tosin siihen voi mennä lähes yhtä paljon aikaa kuin tämänkin teoksen lukemisen toteuttamiseen. Baltimoren sukuhaaran tragedia kiinnostaa erityisesti. Olen ymmärtänyt, että monet, jotka ovat pitäneet tästä kirjasta hurjasti, ovat olleet hieman pettyneitä Baltimoren sukuhaaran tragediaan. Ehkä minun kohdallani sitten käykin toisin päin ja se onnistuu täräyttämään minulta jalat alta. Nähtäväksi jää selviääkö se jo ensi vuonna.

♠♠♠♠

Shell's Angles ja viimeinen riskiretki

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja viimeinen riskiretki

188 s., Karisto 2019

kansi: Sakari Tiikkaja

Shell's Angles on nuortenkirjasarja, joka säilyttää tasonsa ensimmäisestä kirjasta tähän  päätösosaan saakka (edit: taso on hyvä!) Sarja on tarjonnut minulle riemukkaita ja joskus hieman mietteliääksikin vetäviä lukuhetkiä. Se on ollut minulle kirjastolaisena myös niin sanotusti varma vinkki, sillä näitä kirjoja on ollut helppo tarjota lukemista etsiville yläkoululaisille. Shell's Angles ja viimeinen riskiretki on sarjan viides ja samalla viimeinen osa. Vaikka sarja päättyy tähän, luulenpa, että nämä kestävät hyvin aikaa ja löytävät lukijoita myös jatkossa. Sarjan päättyminen tuntuu henkilökohtaisesti hieman haikealta, mutta toisaalta tässä osassa päähenkilöt, mopojengi Shell's Anglesin jäsenet, ovat varttuneet siihen ikään, että mopot vaihtuvat pian autoihin.

Mopojengiläiset Henri ja Milla, Rudi, Samu ja Jenni ovat aikuisuuden kynnyksellä. Rudilla ja Hannalla on jo pieni Aikku-tytär, Milla on muuttanut erikoislukion perässä Kuopioon ja yksi jos toinenkin kelaa päässään aiempaa vakavammin tulevaisuutta. Ystävyys on kestänyt läpi vuosien ja isojen elämänmuutosten, vaikka porukka näkeekin toisiaan aiempaa harvemmin. Vanhojen aikojen kunniaksi he päättävät vielä kerran vetää päälleen jengiliivit ja startata yhdessä kesäiselle moporeissulle.

Koska olen pitänyt sarjan jokaisesta osasta paljon, latasin aika paljon odotuksia tähänkin osaan. Aluksi ajattelin jo, että "voi ei, tämä ei nyt oikein lähde", mutta loppujen lopuksi päädyin hekottamaan ääneen kaverusten kommelluksille. Tämä oli kyllä yleissävyltään mielestäni vakavampi kuin sarjan aiemmat osat (mikäli se nyt on mahdollista edellisen osan ison käänteen jälkeen), mutta tuttua rentoa tunnelmaa löytyy tämänkin kirjan käänteistä. Päätösosa tekee kaikin tavoin kunniaa koko sarjalle ja olisin viihtynyt tuttujen hahmojen parissa vielä hieman pidempäänkin, mutta toisaalta tähän on hyvä lopettaa.

Kiitos sarjasta Jyri!

♠♠♠♠

Eleanor & Park

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

384 s., Viisas elämä 2016

alkup. Eleanor & Park, 2013

suom. Terhi Kuusisto

kansi: Olga Grlic

 

Muistan, kuinka Eleanor & Park ilmestyessään tuntui saavan valtavasti huomiota ja suosiota. Itse lähinnä mietin, että mikäköhän kirja tuokin on. Nimi tuntui erikoiselta enkä oikeastaan vaivautunut lukemaan arvosteluja tai tutustumaan kirjan tietoihin muuten. Tammikuussa meidän yläkoulussa kävi vieraileva vinkkari, jonka vinkkauksia kävin seuraamassa työn puolesta. Hän vinkkasi tätä kirjaa ja kiinnostuin heti. Nyt kiinnostus siirtyi tekojen asteelle ja luin kirjan. Se oli hyvä, mutta ei niin hyvä kuin olin odottanut.

 

Eletään vuotta 1986. Ei ole sosiaalista mediaa, ei kännyköitä eikä Eleanorin tapauksessa edes lankapuhelinta. Hän on isokokoinen, punatukkainen ja pukeutuu omalaatuisesti. Ne ovat kaikki asioita, jotka jo yksistäänkin riittäisivät tekemään hänestä silmätikun. Park puolestaan on puoliksi korealainen ja hän harrastaa kamppailulajeja. Hänelläkin on omat paineensa, mutta ikätoverien keskuudessa elämä sujuu suhteellisen sujuvasti Parkin pitäessä matalaa profiilia. Teini-ikäisten maailma voi kuitenkin olla karu paikka.

 

Eleanor ja Park kohtaavat, kun Eleanor eräänä aamuna astuu koulubussiin ja istuu Parkin viereen. Park huomaa Eleanorin lukevan salaa hänen sarjakuviaan, mistä alkaa orastava ystävyys, joka syvenee lopulta rakkaustarinaksi. Eleanor ja Park ovat eri maailmoista tulevia nuoria: Eleanorin koti on rikkinäinen ja väkivallan uhka leijuu ilmassa, Parkin perhe taas on kiinteä ydinperhe. Siinä missä Eleanorin kodissa on rahasta tiukkaa, Parkin perhe tulee toimeen sangen mukavasti. Näennäisestä erilaisuudestaan huolimatta Eleanor ja Park kohtaavat toisissaan sukulaissielut.

 

Niin, Eleanor & Park on hyvä kirja. Se on välillä aika ahdistava ja raastava, mutta silti myös paikoin hauska ja etenkin ihanan herkkävireinen. Silti kirja ei ollut ihan niin hyvä kuin olin odottanut. Latasin siihen kyllä aika paljon odotuksia, se täytyy myöntää. Olen nähnyt Youtubessa olevan kirjatrailerin, jossa on käytetty fanien tekemiä piirroksia, ja se on mitä mainioin. Se musiikkikin on tähän kirjaan niin osuva! Jotenkin odotin ehkä samanlaista fiilistä kuin tuota traileria katsoessa, mutta se jäi uupumaan. Fanien ihastuksesta heijastuva tunne olikin voimakkaampi kuin itse kirja. On kuitenkin hauska huomata, että aikakaudella, jolloin nuorten lukemisesta ollaan niin kovin huolissaan, kirja voi inspiroida niin paljon, että innostuu piirtämään fanikuvia! Jos haluat katsoa trailerin, se löytyy Youtubesta hakusanalla Eleanor & Park book trailer. Julkaisija on Gabby Smith.

 

♠♠♠♠

Minä, Simo, Homo Sapiens

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

7 h 55 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015

kääntäjä: Lotta Sonninen

lukija: Simo Häkli

 

Viime aikoina on kyllä tullut kuunneltua äänikirjoja oikein urakalla, sillä kesken ollut perinteinen kirja ei oikein ottanut tuulta talleen.  Elokuun toiseksi viimeiseksi kirjaksi jäi Becky Albertallin nuortenkirja Minä, Simon, Homo Sapiens, jonka pohjalta on myös tehty elokuva. Moni on kehunut tätä kirjaa, mutta suoraan sanottuna kirjan kansi on minun silmääni sen verran tylsän näköinen, että en ole kirjaan tullut aiemmin tarttuneeksi. Kansi ei todellakaan kertonut totuutta tästä kirjasta, sillä tämä oli mukaansatempaava teos nuorten maailmasta.

 

Simon on lukiolaispoika, jolla on salaisuus. Hän on homo, mutta kukaan ei tiedä siitä, sillä Simon inhoaa kaikenlaista draamaa - ja draamaa eittämättä seuraisi, jos hän tulisi kaapista ulos. Sähköpostitse Simon on tutustunut mukavaan poikaan, joka käy hänen kanssaan samaa koulua ja on niin ikään homo. Simon on korviaan myöten ihastunut, vaikka hän ei tiedä kuka poika on. Tunne vaikuttaa olevan molemminpuolinen, vaikka ei vastapuolikaan tiedä kuka Simon on. Kun salaiset sähköpostit päätyvät vääriin käsiin ja johtavat kiristykseen, on Simonin mietittävä mitä tehdä. 

 

Vaikka Simon joutuu ikävään tilanteeseen, kun eräs Simonin inhokkityypeistä saa sähköposteista itselleen valtin ja ryhtyy kiristämään häntä, on teos silti aika rento ja viihdyttävä lukukokemus. Becky Albertalli on luonut uskottavan tarinan pojasta, joka on toisaalta identiteetissään vahva, vaikka haluaakin pitää homoutensa omana tietonaan. Rakkaustarinakin tämä on, samoin kuin kuvaus vahvoista ystävyyssuhteista ja perhesiteistä. Simon on aika kiva tyyppi, hänen seurassaan on helppo viihtyä. Tarina on kerrottu minäkertojan näkökulmasta ja mielestäni se on onnistunut valinta. Simo Häkli tuo luennallaan jo entuudestaankin elävän oloiseen kerrontaan eloisuutta ja sävyä. Äänikirjamuodon kannalta vähän harmillisia olivat ainoastaan sähköpostiviestit kaikkine lähettäjätietoineen ja aikaleimoineen, muuten tämä taipuu äänikirjaksi mitä mainioimmin.

 

Tätä kirjaa voi mielestäni lukea yhtä hyvin LGBT-kirjana kuin ihan vain nuortenkirjanakin. Päähenkilön homous on olennainen piirre hänessä, mutta toisaalta moni teema on tuota laajempi: oma identiteetti yleensä, ystävyyssuhteet, perhesuhteet, ihastuminen ja rakkaus. Tällä kirjalla Becky Albertalli teki ainakin minuun vaikutuksen ja aionkin lukea myös hänen toisen suomennetun teoksensa Sydänsurujen kääntöpuoli.

 

♠♠♠♠

Valhepeli

Ruth Ware: Valhepeli

13 h 7 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. The Lying Game 2017

suom. Terhi Kuusisto

lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin maaliskuussa Ruth Waren tuoreimman jännärin Rouva Westaway on kuollut. Pidin siitä niin paljon, että varasin oitis muut äänikirjana saatavana olevat teokset. Nyt sain kuunneltavakseni Valhepelin, jos pidin vieläkin enemmän kuin Rouva Westawaysta. Valhepeli on tunnelmaltaan ja miljööltään toimiva jännäri, joka imaisee mukaansa.

Isa Wilde on hieman yli 30-vuotias pienen tyttövauvan äiti. Hän on äitiyslomalla työstään lakialalla ja viettää rauhallista perhearkea. Eräänä yönä hänen puhelimeensa tulee tekstiviesti, jossa on juuri ne kaksi sanaa, joita hän on pelännyt. "Tarvitsen teitä", hänen kouluaikainen ystävänsä Kate kirjoittaa. Seuraavana päivänä Isa tyttärineen on jo matkalla kohti Saltenin rannikkokylää, jonka hän jätti taakseen jo kauan sitten.

Kouluaikoina sisäoppilaitoksessa Isa ja hänen ystävänsä Kate, Fatima ja Thea pelasivat valhepeliä, jossa tavoitteena oli saada muut uskomaan mitä uskomattomampia valheita. Heidän nelikkonsa oli erottamaton ja he viettivät lähes kaikki viikonloput Katen ja tämän taiteilijaisän kotona. Valhepelin sääntönä oli, että toisilleen he eivät saa valehdella. Sitten kaikki muuttui. Nuorten tiet erkanivat koulun jäätyä taakse. Heitä kuitenkin yhdistää salaisuus, joka on nyt vaarassa paljastua. Samalla paljastuu, että yksi heistä on rikkonut valhepelin sääntöjä ja valehdellut muille.

Pidin valtavasti Valhepelin miljööstä. Pieni rannikkokylä, jonka meri uhkaavasti tuntuu yrittävän nielaista, on jännittävän pahaenteisen oloinen. Rämeen kautta pimeydessä kulkeminen ei kuitenkaan lopulta liene pahempi kuin kulkea kaduilla, joilla voi kohdata toinen toistaan uteliaampia ja pahasuisempia Saltenilaisia, joilla jokaisella tuntuu olevan teräviä vihjauksia takataskussa odottamassa sopivaa uhria. Katen talo, nousuveden aikaan eristyksiin jäävä yksinäinen rakennus, luo oivalliset puitteet salaisuuksien vyyhdin purkautumiselle.

Pidin myös Valhepelin henkilöistä. Isa, Kate, Thea ja Fatima ovat keskenään erilaisia, mutta silti läheisiä ystäviä. Vaikka he pelaavatkin valhepeliä, joka on muita kohtaan loppupeleissä sangen ilkeää, pystyy nelikosta silti pitää. Jokin heidän tavassaan pitää huoli toisistaan saa lukijan puolelleen. Sellainen ystävyys on arvostettavaa.

Valhepeli osoittautui todella hyväksi jännäriksi ja odotankin nyt vielä suuremmalla innolla seuraavaa kirjaa kuunneltavakseni. Näiden kahden perusteella luulisin, että en tule jatkossakaan pettymään.

♠♠♠♠½

Kielon jäähyväiset

Enni Mustonen: Kielon jäähyväiset

10 h 27 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. 2000

 

Vasta parisen viikkoa sitten kirjoitin blogiin Enni Mustosen Ruiskukkaseppeleestä, joka on Koskivuori-sarjan toinen osa. Kirjoitin toivovani, että pian saataisiin loputkin sarjasta Ellibsiin äänikirjoina. Toive toteutui nopeammin kuin arvasinkaan ja Ellibsiin ilmestyi kaikki kolme jäljellä olevaa osaa samalla kertaa. Kerrankin ehdin ensimmäisenä uutuuksien kimppuun ja lainasin heti kaikki kolme. Mustosesta siis tulee riittämään juttua lähiaikoina!

 

Kielon jäähyväiset sijoittuu vuosiin 1939-1945. Siinä päähenkilöinä nähdään Koskivuoren kartanon nuorempi tytär Kristiina ja hänen lapsuuden leikkitoverinsa Hanna. Vuodet ovat heittäneet Kristiinan ja Hannan erilleen. Kristiina on lotta ja mukana Kannaksen linnoitustöissä kesällä 1939. Hanna työskentelee tarjoilijana Helsingissä. Entiset ystävykset ovat niin eri tilanteissa, että kun he sattumalta törmäävät toisiinsa, ei heillä ole oikein mitään sanottavaa. Vaan sitten syttyy sota ja jälleen koskivuorelaiset ja koivikkolaiset yhdistävät voimansa taistellakseen elämän puolesta. Niin Kristiina ja Hannakin.

 

Vaikka Kielon jäähyväiset sijoittuvat sotavuosiin, ei teos ollut tunnelmaltaan mielestäni yhtä koskettava kuin Ruiskukkaseppele oli. Isoja käänteitä tähänkin mahtui, mutta jostain syystä tunnelma jäi valjuksi. Ehkä se johtuu siitä, että välillä teos meni aika nopeasti ajallisesti eteenpäin. Mielelläni tätäkin kuitenkin kuuntelin ja vauhdillahan kuuntelu sujui, kun tarina kuitenkin pienestä valjuudestaan huolimatta vei mennessään.

 

♠♠♠½

Ruiskukkaseppele

Enni Mustonen: Ruiskukkaseppele

7 h 44 min., Otavan äänikirjat 2019

alkup. 1998

lukija: Eva Lönnblad

 

Olen viime päivinä tehnyt niin paljon opiskelujuttuja, että ei ole oikein huvittanut istua läppärin ääressä enää sen yhtään enempää. Lukemisenkin kanssa on ollut vähän niin ja näin, koska eipä ole lähdeaineistojen jälkeen huvittanut kauheasti lukeakaan. Jotain on kuitenkin tullut kuunneltua ja luettua omaehtoisestikin, kuten tämä Enni Mustosen Ruiskukkaseppele. Se on Koskivuori-sarjan toinen osa. Sarjan ensimmäisen osan Verenpisara ikkunalla olen lukenut jo kolmisen vuotta sitten.

 

Ruiskukkaseppeleessä päähenkilöinä ei enää nähdä edellisestä osasta tuttuja Saaraa ja Vappua, jotka kyllä ovat sivuhenkilöinä edelleen mukana. Nyt pääosassa ovat Saaran tytärpuoli Anna ja tämän ikätoveri ja Vapun sisar Elina. Eletään vuotta 1928. Anna opiskelee Helsingissä lääkäriksi ja Elina aloittaa työt Koskivuoren tehtaan konttorissa. Molemmat kokevat tahoillaan ihastumista, rakastumistakin, he etsivät omaa paikkaansa ja joutuvat punnitsemaan mihin uskovat ja mikä heille on tärkeää. Nuoret naiset tuntuvat ajautuvan erilleen toisistaan, mutta kun pulavuodet iskevät, yhdistävät he taas voimansa. Silloin tarvitaan vahvoja, asiat järjestykseen laittavia naisia.

 

Pidin paljon sarjan avausosasta ja niin pidin tästä Ruiskukkaseppeleestäkin. Mustosen tekstiä on vain niin vaivaton lukea (tai kuunnella), siinä saa tehokkaasti nollattua aivoja ja silti tarina jää mieleen ja herättää tunteita. Tätä kuunnellessa pari kertaa melkein kirposi kyyneleet silmiin, kun tapahtui niin isoja asioita. Ehkä olen vain muuten ollut herkällä tuulella, mutta joka tapauksessa Eva Lönnblad tulkitsee teosta todella onnistuneesti. Mielelläni kuuntelisin sarjan loppuun äänikirjoina piankin, mutta ainakaan vielä niitä ei ole kirjaston kautta saatavilla. Jos muu ei auta, niin täytyy jatkaa tarinan parissa ihan itse lukien ja mieluusti ennemmin kuin kolmen vuoden kuluttua!

 

♠♠♠♠

Piiat

Kathryn Stockett: Piiat

462 s., WSOY 2010

alkup. The Help, 2009

suom. Laura Beck

 

Voi että mikä kirja! Kathryn Stockettin esikoisteos ja ainakin toistaiseksi ainoa teos Piiat on ollut lukulistallani todella pitkään enkä edes tiedä montako kertaa olen sitä jo käsissäni hypistellyt lainausaikeissa. Kirjan luota minut on karkottanut lähinnä tiheä teksti, mutta toisaalta teksti ei tuntunut yhtään tiheältä, kun tätä upeaa kirjaa luki. Tätä toivottiin lukupiirissä käsiteltäväksi, joten sitä kautta sain lopulta tähän todella tartuttua. Onneksi on lukupiiri!

 

Piiat sijoittuu 1960-luvun alkuun Mississippin osavaltiossa sijaitsevaan Jacksonin kaupunkiin, jossa rotuerottelu on voimissaan ja raja mustien ja valkoisten välillä on selvä. Siellä on omat kaupunginosansa mustille ja valkoisille, on omat kaupat, sairaalat ja kirjastot. Kuitenkin mustat naiset työskentelevät valkoisten kodeissa kotiapulaisina, usein alipalkattuina ja ylityöllistettyinä. He siivoavat kodit, laittavat ruuat ja kasvattavat lapset. Kiitokseksi he saavat jatkuvasti kuulla olevansa likaisia ja tyhmiä. Heille pitää rakentaa jopa erilliset vessat, etteivät he tartuta valkoisia. Surkuhupaisaa ja ristiriitaista.

 

Valkoisten seurapiirirouvien keskushenkilö on Hilly Holbrook, jonka ajatuksia ja toiveita hänen ystävänsä, Elizabeth Leefolt etunenässä, yrittävät myötäillä. Myös Skeeter Phelan kuuluu seurapiiriin, vaikka onkin naimaton. Hänen elämänsä tavoitteet ovat muualla kuin aviomiehen nappaamisessa ja rouvaspuuhastelussa, sillä hän tahtoisi journalistiksi ja kirjailijaksi. Kun Hilly heittää ilmoille aikeensa tehdä aloitteen siitä, että palvelijoille pitäisi rakentaa omat vessat, Skeeter ei voi ymmärtää. Hän nimittäin todella rakasti hänet kasvattanutta kotiapulaista, Constantinea, joka lähti eikä Skeeter tiedä miksi.

 

Kirjassa kuullaan myös mustien ääntä, kun Skeeter ryhtyy yhteystyöhön Aibileenin (mikä ihanalta soinnahtava nimi) kanssa. Aibileen auttaa Skeeteriä kirjoittamaan Miss Myrna -kodinhoitopalstaa, koska Skeeter ei tiedä mitään kodinhoidosta ja Aibileen tietää kaiken. Aibileen työskentelee Leefolteilla. Pian Skeeter kertoo Aibileenille, että tahtoisi haastatella ja kirjoittaa kirjan mustien kotiapulaisten kokemuksista. Skeeter ei ehkä ihan tiedä mitä pyytää Aibileenilta, tämän ystävältä Minnyltä ja muilta kotiapulaisilta, sillä paljastuminen tietäisi järjestöntä mielivaltaa ja hyvällä tuurilla vankeustuomiota, huonolla tuurilla kidutusta hipovaa pahoinpitelyä. Turvassa ei olisi silloin edes valkoinen nainen.

 

Teoksessa kuvatut naiset ja heidän perheensä, seurapiirin ja mustien oman yhteisön muodostama eräänlainen pienoisyhteiskunta, on kuvattu mielestäni taidolla ja hyvin. Henkilöhahmot on helppo visualisoida mielessään. Hahmoja on paljon, mutta jokainen on jollain tavalla olennainen ja taitavasti kuvattu. Itselleni aika liikuttava hahmo oli esimerkiksi Leefoltien pieni tytär Mae Mobley, mutta muuten on vaikea nostaa suosikkia tai edes yksiselitteistä inhokkia.

 

Piiat on ihan huikea kirja! Se on koukuttava, rohkea, rehellinen, naurua nostattava, kauhistuttava, jännittävä, koskettava, ajatuksia herättävä ja kerta kaikkiaan onnistunut kokonaisuus. Stockett onnistuu mielestäni nostamaan esille mainiosti molempien puolien (en haluaisi käyttää sanaa rotujen, koska se kuulostaa kamalalta) äänet ihannoimatta tai liikoja yleistämättä. Tarinaa haluaisi lukea ahmimalla, mutta olosuhteiden pakosta luin sen hitaasti ja sulatellen, mikä oli varmaan oikein hyvä. Tässä on niin paljon kaikkea huomioitavaa, että näin sain varmaan parhaan annin. En pysty tässä tekstissä käsittelemään kaikkea haluamaani tekemättä runsaasti juonipaljastuksia, mutta onneksi sain puida niitä lukupiirissä. Tämän kirjan haluaisin lukea vielä joskus uudelleen!

♠♠♠♠♠

K15: Vahinkoja

Jyri Paretskoi: K15 - Vahinkoja

80 s., Otava 2019

 

Viime vuonna Jyri Paretskoin uuteen sarjaan K15 ilmestyi kaksi osaa ja nyt jo kolmas osa on julkaistu. Olihan tämäkin ihan kiva lukea, mutta kyllä minä jo enemmänkin odotan, että Shell's Angles saisi jatkoa. Sitä odotellessa K15 on hyvää välilukemista.

 

K15: Vahinkoja jatkuu lähestulkoon siitä mihin edellinen osa Salaisuuksia päättyi. Ronin jännityksellä odottama syntymäpäivä on koittanut ja hänen ystävänsä Sara ja Niko järjestelevät hänelle pieniä yllätysjuhlia. Suurin yllätys tulee kuitenkin Ronin itsensä suunnalta, sillä hänelläkin on omat suunnitelmansa syntymäpäivänsä osalta.

 

Tämäkin kirja on edeltäjiensä tavoin hauska ja täynnä kommelluksia. Uutta kulmaa teokseen tulee Saran ja Nikon välillä orastavasta ihastumisesta ja rakastumisesta. Sinänsä tarina on kevyt eikä oikein kauheasti herättänyt mitään ajatuksia. Näin aikuisena lukijana tämä oli minulle lähinnä ajatusten nollaamista, mutta todennäköisesti nuorempi lukija saa tästä enemmän irti. Itse huomasin vain kaipaavani koko ajan entistä enemmän Shell's Anglesien laajempia juonikuvioita ja muita ulottuvuuksia.

 

Tätä teosta lukiessani tajusin, että Paretskoi näyttää tekevän tämän sarjan osalta saman kuin Shell's Anglesienkin: hän vaihtaa keskushenkilöä niin, että eri osissa aina joku kaveriporukasta on kaiken keskiössä. Tässä kirjassa on Saran vuoro. Se mahdollistaa sen, että lukiessaan jokaisen osan, saa hahmoihin kuin huomaamatta uusia kulmia.

Jään luoksesi

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

10 h 21 min., Into 2017

lukija: Krista Putkonen-Örn

alkup. Eodiseonga na-reul chat-neun jeonhwabel-i ulli-go, 2010

suom. Taru Salminen

 

Kirjallinen maailmanvalloitukseni Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen tiimoilta jatkuu ja valitsin tällä kertaa kuunneltavakseni Kyung-sook Shinin toisen suomennetun teoksen Jään luoksesi. Tällä kirjalla saan valloitettua Etelä-Korean. En tiedä kehtaanko edes tunnustaa, mutta tämän kirjan myötä minulle selvisi missä Korean niemimaa tarkalleen ottaen sijaitsee... Olen todella hakoteillä maailmankartan suhteen, joten haaste tekee minulle hyvää siinäkin suhteessa.

 

Teoksen päähenkilö on Jeong Yun, nuori yliopistossa opiskeleva nainen. Hänen rinnallaan kertojaäänen saa myös ruskean muistikirjansa kautta Jeong Yunin opiskelutoveri Myeong-seo. Oma iso osansa tarinassa on myös heidän läheisillä ystävillään sekä yliopiston professori Yunilla, joka näyttäytyy kirjassa viisaana ja oppilaidensa arvostuksen ansaitsevana miehenä.

 

Teoksen tapahtumat lähtevät liikkeelle nykypäivän tietämiltä, siis kirjan ilmestymisvuoden 2010 paikkeilta. Aikuistunut Jeong Yun saa puhelinsoiton, jossa kerrotaan professori Yunin olevan kuolemaisillaan. Tästä alkaa Jeong Yunin matka parin vuosikymmenen taakse omaan menneisyyteensä -  mellakoista täyttyviin Soulin katuihin, suuriin menetyksiin, aikuistumiseen ja läheisiin ystävyyssuhteisiin. Jeong Yunin ja ruskeiden muistikirjojen kautta lukijalle piirtyy kuva paitsi hahmojen henkilökohtaisista käänteistä myös Etelä-Korean yhteiskunnallisesta tilanteesta 1980-luvun loppupuolella.

 

Vaikka teoksen päähenkilöiden ystävien kautta lukija pääsee havainnoimaan Etelä-Korean yhteiskunnallista kuohuntaa 1980-luvulla, ei tämä teos oikeastaan kerro paljoakaan maan kulttuurista tai historiasta, vaikka miljöö nouseekin teoksessa riittävän selkeästi esille. Enemmän koen, että teoksesta nousee keskeisiksi teemoiksi nuoruus sekä oman itsensä ja oman paikkansa hakeminen muuttuvassa maailmassa. Minä pidin tästä kirjasta, sillä teoksen tunnelma kutsuu puoleensa.

 

Jään luoksesi on kirja, jonka luettuaan jää tuumimaan tarinaa. Teoksen nimi saattaa kuulostaa hieman viihteelliseltä, mutta mikään viihdekirja tämä ei sanan varsinaisessa merkityksessä olo. Lukukokemuksesta jää kuitenkin kevyt hyvä olo, sellainen kuin  pehmeän kevätsateen jälkeen konsanaan. Haluaisin jossain vaiheessa tutustua myös Kyung-sook Shinin toiseen suomennettuun teokseen Pidä huolta äidistä, sillä hänen tapansa kuljettaa tarinaa viehätti minua.

 

♠♠♠♠