The Strawberry Patch Pancake House

Laurie Gilmore: The Strawberry Patch Pancake House

Dream Harbor 4

Harper Collins 2025

äänikirjan lukijana Regina Reagan

Laurie Gilmoren Dream Harbor -sarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Tästä tuli oitis minun suosikkini koko sarjasta, ja se johtuu ihan siitä, että tässä kirjassa on maailman valloittavin 5-vuotias Olive. Hän sulatti sydämeni oitis olemalla niin reipas, ponteva ja iloinen tenava. Kieltämättä kaikki muut kuviot tässä olivat välillä melkein toissijaisia, kun halusin niin paljon kuulla nimenomaan Oliven edesottamuksista.

Maailmallakin menestyksestä uraa kokkina luonut Archer on hiljattain asettunut Dream Harboriin ja opettelee olemaan isä tyttärelleen Olivelle, jonka olemassaolo tuli hänelle yllätyksenä. Elämä pannukakkuravintolan kokkina ja vastuullisena vanhempana ei millään mittarilla ole sitä, mitä Archie on elämälleen kaavaillut, mutta vähitellen hän alkaa pitää elämästään pikkukaupungissa. Suinkaan vähäisin syy sille ei ole Iris, jonka Archer palkkaa Oliven lapsenvahdiksi.

Iris sen enempään kuin Archerkaan ei koe olevansa omalla maaperällään lasten kanssa. Hän kuitenkin onnistuu houkuttelemaan Oliven ulos kuorestaan ja todella pitävänsä tehtävästään Oliven lapsenvahtina. (Ja kuka nyt ei pitäisi, koska Olive on ihana!!!) Iris huomaa pitävänsä todella myös pomostaan Archerista, mutta yhtälö tuntuu liian monimutkaiselta. Tunteiden tukahduttaminen käy kuitenkin koko ajan vaikeammaksi.

Pidän Dream Harborin yhteisöllisestä pikkukaupungista, jossa riittää monenlaisia persoonia ja heille kaikille on siellä sijansa. Tässä kirjassa kaupungin elämänmeno saa uusia sävyjä, kun kuvioihin lisätään yhdeksi päähenkilöksi lapsi. Mielestäni toimiva ratkaisu, jotta kirjat eivät ala toistaa liikaa samoja kuvioita.

Syksyllä ilmestyy seuraava osa, ja aion kyllä jatkaa sarjan parissa. Huomasin myös, että tämän sarjan ensimmäinen osa ilmestyy tänä vuonna suomeksi Gummeruksen kustantamana. Mielenkiintoista nähdä millaisen suosion sarja saavuttaa sen myötä Suomessa.

Numeroruuhka

Eve Hietamies: Numeroruuhka

468 s., Otava 2022

kansi: Kirsti Maula

Pasaset ovat täällä taas! Eve Hietamiehen uusin teos Numeroruuhka jatkaa Yösyötöstä, Tarhapäivästä ja Hammaskeijusta tuttujen Antti ja Paavo Pasasen tarinaa. Viisikymppinen yksinhuoltajaisä Antti on uusien haasteiden edessä, kun aivoinfarktin saanut iäkäs isä majoitetaan tilapäisesti hänen luokseen, Paavolla on omat kommervenkkinsä koulussa ja työpaikalla leijuu laajojen irtisanomisten uhka.

Olen pitänyt tämän sarjan kirjoista kovasti eikä Numeroruuhka ole mikään poikkeus. Tilannekomiikka, terävä dialogi ja aimo annos mustaa huumoria on toimiva kombo. Nauraa sai, vaikka monet kerrat kävi Anttia surkukin. Ei ole helppoa, kun yhden ihmisen pitäisi jaksaa kaikki, ehtiä kaikki ja osata kaikki. Siinä jää helposti omat tarpeet ja toiveet sivurooliin, kun yrittää viedä kaikkia muita eteenpäin.

Eve Hietamies on sujuvasanainen kirjailija, jonka teksti tempaa helposti mukaansa. Numeroruuhkassa on helppo viihtyä, etenkin kun keskushenkilöt ovat niin symppiksiä. Juonesta haluaisin kirjoittaa hieman enemmänkin, mutta se tuntuu vaikealta ilman pienien juonipaljastusten tekemistä. En halua spoilata kenenkään lukukokemusta, joten tyydyn vain sanomaan, että Antti tarpoo välillä aika mustissakin maisemissa. Päällimmäisenä kysymyksenä on silloin, mikä minussa on vikana, kun en kelpaa enää mihinkään. Sitten pilkahtaa taas valoa. Ja onhan kuitenkin aina ja edelleen se tärkein eli Paavo, poika joka tekee isänsä välillä hyvin ylpeäksi.

Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju

415 s., Otava 2017

kansi: Emmi Kyytsönen

jatkoa teoksille Yösyöttö ja Tarhapäivä

 

Kun marraskuussa 2012 luin Eve Hietamiehen Tarhapäivän, otaksuin ettei jatko Pasasen poikien tarinalle enää tulisi. Monta vuotta näyttikin siltä, kunnes tänä vuonna pääsimme taas Pasasten pariin Hammaskeijun matkassa. Odotin tätä kirjaa kovasti ja tykkäsin kyllä, mutta jotenkin tämä ei nyt ollut ehkä ihan niin hauska kuin aikaisemmat osat. Kirjoitinkin Tarhapäivän kohdalla, että jos jatkoa on tulossa, en välttämättä tiedä miten suhtautua siihen: paremmaksi kun olisi vaikea enää laittaa.

 

Paavo Pasanen aloittaa koulutiensä eikä se tie ole kovin mukava kulkea sen enempää Paavon kuin isä-Antinkaan mielestä. Koulussa Paavolla on kyllä kavereita, mutta tuntuu mahdottomalta saada järjestettyä työpäivät ja ekaluokkalaisen lyhyet koulupäivät ja iltapäiväkerhot saumattomaksi kokonaisuudeksi puhumattakaan aamupäivistä, jotka Paavo joutuu viettää yksin Antin ollessa töissä. Antti yrittää parhaansa ja horjuu välillä jaksamisensa äärirajoilla. Tilanne vaikeutuu entisestään, kun Antin Janne-veli kieltäytyy enää menemästä kehitysvammaisten asuntolaan ja Antti majoittaa veljen kotiinsa. Nyt hänellä on huollettavanaan lapsen lisäksi lapsen tasolla oleva aikuinen mies, ja molemmat vaativat huolehtimista.

 

Hammaskeijussa on paljon samanlaista huumoria kuin aikaisemmissakin osissa, mutta siitä huolimatta tästä välittyy kyllä arjen raskaus ja toisaalta pienet onnenhetket. Antilla on jaksamista ja juuri kun yksi asia näyttää järjestyvän, tulee toinen asia huoleksi. Välillä oli jopa hieman tukahduttavaa lukea Antin rämpimisestä arjen askareissa, vaikka huumori kevensikin monta asiaa. Hietamies on taitava sanankäyttäjä ja osaa kirjoittaa niin, että liian raskaaksi ei lukeminen käy. Ja onhan Paavo mukava poika, vaikka vähän tohelo välillä onkin. Ja Jannessakin on omat hyvät puolensa. Vaikka Janne on omanlaisensa, sisarusrakkaus hänen ja Antin välillä on vahva - veri on vettä sakeampaa.

 

Hammaskeijussa otetaan hyvän tarinan mukana kantaa moneen tärkeään asiaan, kuten vammaisten oikeuksiin, vanhempien jaksamiseen ja koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaan. Mitään saarnaamista tässä ei ole, mutta kieltämättä nuo aiheet tulevat hyvin esiin vetävän juonen mukana. Hienosti kirjoitettu mielestäni kyllä eikä niistä aiheista minun mielestäni ole liikoja puhuttu. Hammaskeiju onkin hyvä kokonaisuus, joka taatusti vie lukijan mennessään.

 

♠♠♠♠½

Kotiin Katajamäelle

Anneli Kivelä: Kotiin Katajamäelle

498 s., Karisto 2010, 5.p.

isotekstinen

Huomasin kesällä kirjastossa työskennellessäni, että Anneli Kivelän Katajamäki -sarja on todella suosittu. Kirjat juuri ja juuri ehtivät palata hyllyyn, kun joku ne nappaa lainalle. Jäin pohtimaan, että mikä näissä kirjoissa on niin kiehtovaa, että kaikki tuntuvat haluavan lukea niitä. Päätin ottaa selvää asiasta ja lainasin sarjan ensimmäisen osan Kotiin Katajamäelle. Valitsin isotekstisen painoksen, sillä normaalia painosta ei ollut saatavilla. Se kuvaa siis suosiota melko hyvin, sillä ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2007.

Yksinhuoltaja Minne jää yllättäen työttömäksi ja elämä tuntuu jokseenkin ankealta. Elämä tamperelaisessa kerrostalossa menettelee, mutta sitten Minne perii kummisedältään pienen Pihlaja -nimisen mökin Katajamäeltä. Kun Minne palaa lapsuutensa kesäpaikkaan, joka on ollut suvulla jo pitkään, alkaa mielessä elää ajatus muutosta suvun alkujuurille. Pienessä kylässä Minne päätyy uteliaiden ihmisten puheenaiheeksi, mutta se ei estä Minneä ja 8-vuotiasta Joonaa viihtymästä omassa mökissään.

Minnen ympärillä pörrää jos jonkinlaista miestä. Kyläkoulun johtajaopettaja alkaa välittömästi liehitellä Minneä eikä ex-avomieskään ole täysin luopunut toivosta Minnen suhteen. Kulmilla pyörii myös naapurin Arto, Minnen lapsuudenkaveri, joka tekee taloon remonttia. Uteliailla riittää puhuttavaa, mutta Minne keskittyy enimmäkseen uuteen työhönsä ja poikaansa, vaikkakin myös mieskuvioille on juonessa sijansa.

Mielestäni Kivelä kuljettaa juonta hyvin ja sopivalla tempolla. Hän kirjoittaa sujuvasti ja rehellisesti, sillä kirja yksinkertaisuudestaan huolimatta naurattaa ja itkettääkin. Yksinkertaisuudella tarkoitan sitä, että Kivelä ei krumeluuraa hienostelevalla kielellä tai keksi huikaisevia juonenkäänteitä. Itse asiassa juoni on aika ennalta-arvattavakin välillä, mutta se ei estä Kivelää saamasta juoneen mukaan myös yllätyksiä. Olen myös todella tosissani siinä, että tämä kirja itkettääkin, sillä Kivelän teksti on jotenkin aitoa ja tunne välittyy siitä erinomaisesti. En todellakaan odottanut, että liikuttuisin tämän kirjan parissa. Haluan myös mainita erikseen sen, että Kivelä käyttää erästä todella hurmaavaa sanavalintaa puhuttaessa Minnen äidin miesystävästä. Sana "vaariystävä" on jotenkin niin hellyyttävä, että se ansaitsee mainintansa.

Hieman moitin tätä teosta paitsi tuosta ennalta-arvattavuudesta niin myös siitä, että välillä esimerkiksi Minnen miesasiat junnaavat paikoillaan ja lopussa mennäänkin sitten sellaisella ryminällä eteenpäin, että käänteet tuntuvat epäuskottavilta. Tietyt asiat ovat hieman kliseisiä, mutta kuitenkin tunteiden aitous ja tekstin sujuvuus paikkaavat näitä virheitä. Vaikka kirjan loppu jättää tarinan aika mielenkiintoisesti auki, niin en silti tiedä aionko lukea seuraavia osia. Ehkä sitten, jos joskus onnistun saamaan niitä käsiini.

♠♠♠♠

Tarhapäivä

Hietamies, Eve: Tarhapäivä

447 s., Otava 2012

Vihdoin ja viimein sain tämän Eve Hietamiehen Tarhapäivän käsiini, on sitä odotettukin jo toukokuusta lähtien. En ole oikeasti ikinä joutunut kotikirjastossani jonottamaan teosta kahta kuukautta pidempään: niin paitsi tietysti nyt. Luin Yösyötön toukokuussa ja olin aivan myyty. Annoin sille silloin jopa viisi pistettä viidestä. Nyt minulla on sitten ongelma pisteytyksessä, sillä Tarhapäivä oli vielä parempi kuin edeltäjänsä!

Tarhapäivä kertoo Antti Pasasesta, 5-vuotiaan Paavon yksinhuoltajaisästä, jonka elämässä aina jokin asia aiheuttaa hankaluuksia. Kun Antti on nyt viimeinen saanut paletin suhteellisen toimivaksi kokonaisuudeksi, astuu kuvioon yllättävä lisätekijä: 5-vuotias Terttu muuttaa Pasasen poikien luo asumaan. Ja siitä sitten vasta seuraakin kaiken näköistä.

En oikeasti edes tiedä kuinka monta kertaa nauroin ääneen tätä lukiessani. En kyllä tiedä sitäkään, että mikä kirja olisi viimeksi naurattanut minua näin paljon. Vaikka Hietamies kirjoittaa vaikeistakin asioista, hän tekee sen taiten ja lempeästi huumorilla höystäen. Teoksessa on vakavampiakin pätkiä, mutta pääsääntöisesti sen yleisvire on huumorilla kuorrutettu. Vakavat pätkät tuovat teokseen uskottavuutta, kaikkea ei siis ole lyöty leikiksi ja asioihin osataan suhtautua niiden vaatimalla vakavuudella.

Mielestäni tämä teos on ehkä etäisesti sukua Tuomas Kyrön mielensäpahoittajille, sillä Antti Pasanenkaan ei itse huomaa olevansa hauska: hänelle vain aina sattuu ja tapahtuu. Hahmojen välillä on toki paljonkin eroa, mutta jokin niitä mielestäni yhdistää.

En usko, että Eve Hietamies enää jatkaa Pasasista kertovaa sarjaa, sillä kirjan loppu antaa mielestäni viitteitä siihen. Teoksen loppu on mielestäni hyvinkin vakavamielinen verrattuna sen yleisvireeseen, mutta samalla se vakuuttaa, että "kyllä Antti pärjää". Jos tästä jatko-osa vielä tulee, niin en tiedä miten suhtautua siihen: tämän paremmaksi kun ei mielestäni enää voi laittaa.

♠♠♠♠♠ + ♠ :)

Yösyöttö

Hietamies, Eve: Yösyöttö

383 s., Otava 2010

Olen myyty. Eve Hietamiehellä on samanlainen sanankäytön taito kuin äidillään Laila Hirvisaarella ja olen todella vaikuttunut. Pidin Yösyötöstä paljon, se on ihanan vaivatonta luettavaa. Henkilöhahmot on luotu samanlaisella otteella kuin Hirvisaarenkin kirjoissa, ja jokaisessa hahmossa on jotakin mieleenpainuvaa.

Yösyöttö kertoo nelikymppisestä Antti Pasasesta, joka jää yksin huolehtimaan vastasyntyneestä pojastaan. Pojan äiti ottaa hatkat ja kärsii psykoosista. Sillä välin Antti yrittää opetella lastenhoitoa ja päntätä päähänsä tietoja lastentaudeista, vaatetuksesta ja muusta oleellisesta. Seurauksena on hulvattomia kommelluksia, kun Antti vähitellen kehittyy taidoissaan. Kirja on sikäli mieleenpainuva juoneltaan, että tässä nainen jättääkin lapsen, sillä yleensähän mies kuvataan jättäjän roolissa.

En oikein osaa tarkasti määrittää mistä pidin teoksessa eniten vai pidinkö kaikesta yhtä paljon. Kielellinen ilmaisu on ensinnäkin omaa luokkaansa, se todella herättää mielikuvia ja ajatuksia. Minua huvitti suunnattomasti ajatus siitä, että pikkulapsi "rähisi". En aikaisemmin mieltänyt sitä termiä pikkulapseen, joten se tuntui hauskalta. Huumoria on käytetty taitavasti eikä vakavaa aihetta ole löyty leikiksi. Sillä aihehan on sinänsä vakavahko: toinen vanhempi jättää lapsen ja puolison. Huumorin ansiosta kirjasta ei muodostu painavaa ja uuvuttavaa luettavaa.

Minusta tuntuu, että Eve Hietamies lunasti tällä teoksellaan paikkansa suosikkikirjalijoitteni joukosta. Mainio tarinankertoja kerrassaan.

♠♠♠♠♠