Suon villi laulu

Delia Owens: Suon villi laulu

416 s., WSOY 2020

alkup. Where the Crawdads Sing, 2018

suom. Maria Lyytinen

kannen alkuperäissuunnittelu: Na Kim

Kun Delia Owens vahva esikoisteos Suon villi laulu ilmetyi viime vuonna, varasin kirjan oitis. Ehdin sen jo kertaalleen saamaan lainaankin, mutta en saanut aikaiseksi lukea. Onneksi en väkisin yrittänyt silloin tähän kirjaan tarttua, sillä nyt tuntui olevan sille oikea hetki. Oli ihanaa heittäytyä tarinaan ja sujahtaa marskimaalle juuri nyt.

Suon villi laulu kertoo Kyasta, joka jää yksikseen asumaan talonrähjäänsä syrjäiselle marskimaalle, kun koko hänen muu perheensä häipyy tavoittamattomiin yksi kerrallaan. Sisukas lapsi sinnittelee, pysyy hengissä periksiantamattomuutensa ja Jumpinin ja tämän vaimon hyväntahtoisuuden turvin. Suolla Kya on kotonaan, hän tuntee sen jokaisen piilopaikan, tietää sen kasveista ja eläimistä kaiken olennaisen. Ihmisten kanssa on vaikeampaa, ja hänet tunnetaankin kylillä outona Rämelikkana. Kun koko kylän kultapoika Chase Andrews löydetään kuolleena näkötornin juurelta, kohdistuvat epäilevät katseet yksinäiseen Kyaan.

Tämä on todella upea romaani ihan joka tavalla. Pidin tästä kirjasta niin paljon, että minun on vaikea pukea ihastustani sanoiksi. Ehkä ihan ensimmäiseksi ihastuin teoksen miljööseen, toisaalta niin karuun ja samalla kertaa elävään ja rikkaaseen marskimaan luontoon. Owensin tapa kuljettaa tarinaa kietoi mukaansa, lukeminen oli hyvin vaivatonta ja kieli kaunista (kiitos myös suomentajalle). Etenkin lopussa teoksesta tuntuu kehkeytyvän todellinen jännitysnäytelmä, kun eri aikatasojen vuorotteluna etenevä teos saavuttaa lakipisteensä. Silloin oli pakko valvoa ja lukea kirja loppuun, vaikka kuinka silmiä jo painoi väsy.

Kyan tarina raastaa. Se osoittaa ihmisyydestä jotain hyvin olennaista, nimittäin sen, miten tärkeää aito lähimmäisenrakkaus ja välittäminen on. Miksi Kya ikään kuin pakotettiin yhteisön ulkopuolelle ennakkoluulojen takia? Miksi ihmiset eivät tarjonneet apuaan lapselle, joka jätettiin selviytymään ihan yksin? Jumpin vaimoineen sekä nuori Tate luovat terävän vastakohdan yleiselle mielipiteelle, herättävät huomaamaan tilanteen totaalisen epäreiluuden. Kyan tarina saa myös ajattelemaan, miten ennakkoluuloilla on valtava voima, kun riittävän moni ihminen ajattelee samalla tavalla.

Owensin esikoisteos on hieno, loppuun saakka viimeistelty kirja. En lainkaan ihmettele, miksi teos on saavuttanut niin suuren kysynnän. Itsekin suosittelen tätä kyllä kaikille niille, jotka haluavat lukea mukaansatempaavan ja ajatuksia herättävän kasvutarinan tai tarinan ihmisyydestä.

Vanhapiika: Tahattomasti yksinäisen tarina

Malin Lindroth: Vanhapiika - Tahattomasti yksinäisen tarina

115 s., Atena 2019

alkup. Nuckan, 2018

suom. Hannimari Heino

kansi: Sanna Mander

 

Malin Lindrothin omakohtainen kertomus yksinäisyydestä ilmestyi suomeksi tänä keväänä ja nousi nopeasti ainakin kirjainstaajien suosioon. Teosta kiitettiin ja ainakin minun silmiini osui useampikin postaus, jossa kirjaa pidettiin niin hyvänä, että se täytyy hankkia omaankin hyllyyn. Siksi odotin tältä kirjalta aika paljon, mutta minun on pakko sanoa, että minulle lukukokemus jäi lopulta hieman valjuksi.

 

Malin Lindroth antaa kirjassaan kasvot kaikille niille, jotka ovat jääneet ilman parisuhdetta ja perhettä vastoin omaa tahtoaan. Hän keskittyy kirjassaan nimen omaan puuttuvan parisuhteen aiheuttamaan yksinäisyyteen. Mielestäni tämä on tärkeä avaus aiheesta, josta yleensä vaietaan. Yksinäisyys maailmassa, joka on normitettu parisuhteen ja perhe-elämän ympärille, tuntuu jo aiheenakin, no, yksinäiseltä. Lindroth kuvaa kirjassaan sitä, miten hänelle ei vain tullut sitä oikeaa ihmistä, joka tulee vastaan sitten kun on oikea aika. Ei tullut, vaikka aina sinkuille juuri sitä toistellaan. Että kyllä sinullekin jossain on joku. Mitä jos ei olekaan? 

 

Kirjassaan Lindroth haluaa vallata takaisin sanan "vanhapiika" ja poistaa siihen liittyvän häpeän. Hän haluaa puhua avoimesti siitä ihmisestä, joka jäi yksin vaikka ei halunnutkaan. Yksinäisyys on asia, johon kanssaihmisten on usein vaikea suhtautua. On helpompi sivuuttaa aihe toteamalla, että jokaiselle on joku, tai sitten vain olettaa, että toinen on yksin omasta valinnastaan. Kaikki eivät ole. Parisuhteen puuttuminen voi olla todella kipeä asia, kuten Lindroth rohkeasti tunnustaa. Hänenkin elämässään on ollut suhteita, jotka ovat lopulta päättyneet torjuntaan. Miten voi selvitä siitä, että tuntuu aina olevan jotenkin vääränlainen?

 

Olen itse ollut käytännöllisesti katsoen koko ikäni sinkku. Joskus mietin sanonko olevani tyytyväinen tilanteeseen vain siksi, että en kehtaisi tunnustaa olevani yksinäinen. Olen tullut siihen tulokseen, että en ole yksinäinen ja olen aidosti tyytyväinen. Oli aika surullista lukea ihmisestä, jolle parisuhteen puuttuminen on todellakin puute, ikävä ja iso asia. Vaikka lähtökohta Jonnalla, 27 vuotta, ja Malinilla, +50 vuotta, on hyvin erilainen tähän asiaan liittyen, oli tässä kuitenkin samaistumispintaakin. Mitä enemmän tulee (sinkku)vuosia mittariin, sitä enemmän saa kuulla hyvää tarkoittavia paritusyrityksiä, lohdutukseksi tarkoitettuja lausahduksia (en edes kaipaa lohdutusta, olenhan tyytyväinen!) ja ihan myös suoria kommentteja siitä, että ei saa olla liian valikoiva. Miksi pitäisi elää epämieluisan ihmisen kanssa vain sopiakseen parisuhdenormiin tai jottei tuntisi yksinäisyyttä?

 

Kuten sanottu, kaikesta huolimatta lukukokemus jäi minulle valjuksi, vaikka itse aihe onkin tärkeä. Valju lukukokemus saattaa johtua niin liian korkealla asetetuista odotuksista kuin myös siitä, että luin kirjan tavallaan kahdessa osassa. Luulenpa, että tämä olisi ollut puhuttelevampi kirja yhtäjaksoisesti luettuna. Minulle toimi paremmin yksinäisyyttä monesta eri näkökulmasta ja monessa eri tilanteessa käsittelevä Laura Honkasalon Pöytä yhdelle.

 

♠♠♠

Pöytä yhdelle

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle - Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

168 s., Kirjapaja 2016

graafinen suunnittelu: Anna Makkonen

 

Laura Honkasalon omien ja esimerkiksi keskustelupalstoilta bongattujen yksinäisyyttä ja yksinoloa käsittelevien ajatusten ja kokemusten ympärille rakentuva teos Pöytä yhdelle kiinnosti minua toden teolla. Honkasalo kirjoittaa, että Suomessakin päälle 40 prosenttia talouksista on sellaisia, joissa elää yksi ihminen – se on yli eurooppalaisen keskiarvon. Tuohon ryhmään minäkin kuulun ja olen monen mittapuulla kai jo jonkinsortin ikisinkku. Joskus olen törmännyt siihen, miten joidenkin ihmisten mielestä sinkkuuttani on lupa kommentoida ja kummeksua, joskus taas esille nousee vallitsevat käsitykset sinkun vaativuudesta tai luonteenlaadusta - usein unohtuu, että sinkku ei ole sinkkuutensa vuoksi mitenkään huonompi ihminen. Honkasalo tuo teoksessaan esille juuri näitä asioita samoin kuin esimerkiksi lapsuudessa tai läheisessä ihmissuhteessa koettua yksinäisyyttä. Hän käsittelee aihettaan paitsi hyvää tekevän yksin olemisen myös pahalta tuntuvan yksinäisyyden kannalta. Tätä kirjaa lukiessa minusta tuntui monesti kuin Honkasalo olisi kirjoittanut tämän juuri minua varten.

 

Honkasalo tuo teoksessaan mielestäni kiinnostavasti esiin asioiden eri puolia. Hän kirjoittaa omista huomioistaan, lainaa keskustelupalstojen kirjoittajia ja tuo esiin tutkimustietoa. Kokonaisuus on erittäin puhutteleva, ihan kuten takakansi lupaa. Minulla olisi tästä kirjasta paljonkin kommentteja enkä ole ehkä koskaan joutunut näin tarkkaan pohtimaan mitä haluan lukemastani täällä sanoa, sillä en ole varma mitä kaikkea haluan itsestäni paljastaa. Paljon tässä kirjassa on kuitenkin sellaista, jonka koin puhuttelevan minua henkilökohtaisesti. Minäkin olen joskus kokenut kipeää yksinäisyyttä, sillä alakouluikäisenä minulla ei juuri kavereita ollut. Vaikka sittemmin sain kavereita ja ystäviä, tuo tunne ei unohdu muististani ehkä koskaan. Oman kokemuspohjani kautta ymmärrän hyvin miten loukkaavaa on tässäkin teoksessa esiin tuotu kommentointi, jonka mukaan yksinäisen pitäisi itse yrittää enemmän, sillä joskus ei itse vaan voi asioille mitään.

 

Toisinaan minusta tuntuu, että sinkkua pyritään lohduttamaan toteamalla, että "ainakin sulla on vapaus tehdä mitä itse haluat". En tiedä miksi jotkut katsovat aiheelliseksi ryhtyä lohduttamaan tai tsemppaamaan sinkkua, ikään kuin haluavat tehdä sinkkuudesta kadehdittavan tilanteen. On totta, että joillekin sinkkuus on kipeä asia, mutta veikkaanpa, että monille ei. Itse lukeudun siihen joukkoon, joka on mieluummin yksin kuin jonkun kanssa vain siksi, että joku pitää olla. Minulla on itsellänikin tapana kavereiden purkauksiin heittää, että "kyllä sinkkuus onkin helppoa". On se joo, toisaalta. Sitten on se toinen puoli, kun on niska jumissa ja pitää hakeutua äidin huomaan tai flunssan jyllätessä jälleen kerran hälytettävä vanhemmat kuljettamaan troppeja aikuiselle lapselleen. Kaikella on puolensa. Ja mitä tule sinkun itsekkyyteen, niin kyllä se on luonteenlaadustakin kiinni eikä parisuhdestatuksesta.  Yleistäminen ei ole juuri koskaan hyvä asia.

 

Laura Honkasalo on tässä kirjoittanut kirjan tärkeästä aiheesta. Uskon tämän puhuttelevan monia yksinäisyyttä kokeneita, mutta toivoisin muidenkin lukevan tämän kirjan. Tästä voi nimittäin saada melkoisesti perspektiiviä omiin ajatuksiin ja ehkä oppia hieman armollisuuttakin kanssaihmisiään kohtaan, sillä kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää: joskus näennäisesti yksin oleva ei olekaan se yksinäisin, suuren läheisten joukon ympäröimä taas voi kokea olevansa täysin yksin.

 

♠♠♠♠♠

 

Pihi nainen kirjoitti tästä blogissaan todella hyvin, käykää lukemassa myös hänen tekstinsä tämän linkin takaa.

Kantaja

Kari Hotakainen: Kantaja

139 s., Kirjakauppaliitto 2015

 

Tänä vuonna Kirjan ja ruusun päivänä tietyllä summalla ostoksia tehneille jaettiin lahjaksi Kari Hotakaisen teos Kantaja. En oikeastaan aikonut lukea koko kirjaa, sillä en Hotakaista ollut aiemmin lukenut ja minulla oli hänen tuotannostaan jotenkin tylsä ja puuduttava mielikuva. Töissä kuitenkin tämä Kantaja osui siksi monta kertaa käsiini, että ajattelin sitten kumminkin lukea tämän itsekin. Ja kyllä kannatti, sillä tämä onnistui muuttamaan hotakaiskuvaani paljon.

 

Kantaja kertoo Timosta, joka on filosofian maisteriksi opiskellut hautausmaanhoitaja. Työn hautausmaalla Timo saa sangen yllättäen, sillä lukuisista pätkätöistään huolimatta tältä alalta hänellä ei vielä ole kokemusta. Joskus Timoa pyydetään varsinaisen työnsä ohella myös kantajaksi hautajaisiin, joissa omaa väkeä ei ole riittävästi. Timolla tuntuu olevan oikeanlainen luonteenlaatu työhönsä, mutta yllättäen hän alkaakin pohtia turhan henkilökohtaiselta kannalta vainajien elämiä ja viimeisiä hetkiä. Sillä niin on, että Timolla ei vain yksinkertaisesti ole ketään. Hän alkaa pohtia, että tuleeko hänestäkin onneton rukka, joka haudataan nopein menoin ja kantajina on puistotyöntekijöitä.

 

Kantaja on kirja, jonka pystyy kyllä lukemaan todella nopeasti ja melko kevyenäkin kirjana, mutta todellisuudessa tässä on paljon sisältöä, joka laittaa ajattelemaan. Itse olen aina pitänyt hautausmaista, vaikka se voikin joidenkin mielestä kuulostaa hyvin kieroutuneelta. Hautausmaat vain ovat niin kauniita ja pidän erityisesti vanhemmista alueista niissä: mietin millaista jo kauan sitten kuolleiden elämät ovat olleet, miksi joku on kuollut hyvin nuorena ja millainen on ollut 80-vuotiaan emännän elämä, kun sitä komealla rautaristillä kunnioitetaan. Ehkä minussakin on hieman timomaista luonteenlaatua ja haluaisin, että jokainen jo mennyt muistettaisiin edes jossakin.

 

Hotakainen on kirjoittanut kirjaansa paljon oivaltavia huomioita, joita hieman sarkastisesti sitten hymistellään. Erityisesti mieleeni jäi sivulta 92 tällainen katkelma: "-Ihmisen suhde eläimeen paljastaa ihmisen todellisen luonteen, nainen sanoi ja rapsutti Tessua korvan takaa. Nyökyttelin ymmärtäväisesti ja jäin miettimään omaa suhdettani eläimiin. Sitä ei ollut. Tai se oli hyvin yksipuolinen. Söin niitä. Arvelin mahdollisuuteni koiraihmisten parissa huonoksi.", kun Timo herkesi koirapuistossa miettimään, mitä kautta voisi laajentaa tuttavapiiriään. Jotenkin kerrassaan mietityttävää on naisen repliikki, joka saa pohtimaan, voisiko asia todellakin olla niin.

 

Hotakainen siis yllätti minut osoittamalla, että hänen tekstinsä on oivaltavuuden ja pohdiskelevuuden ohella myös jollain tapaa humoristista eikä ollenkaan  puuduttavaa. En tosin tiedä millaisia Hotakaisen muut teokset ovat, mutta jos ne ovat jotain tämän tyylistä, voivat ne todellakin olla jossain vaiheessa tutustumisen arvoisia. Suurta hinkua Hotakaisen kirjojen pariin ei yllätyksestä huolimatta tullut vieläkään, mutta pääsinpä taas ennakkoluuloistani eroon.

Tryffelikoirat

Aulikki Oksanen: Tryffelikoirat

208 s., WSOY 2001

kansi: Marjaana Virta

Meillä on ensi maanantain kirjallisuuspiirin aiheena Aulikki Oksasen romaanit, joista päätin lukea Tryffelikoirat. Piirin vetäjä kehui itse tykänneensä tästä teoksesta ja mielestäni tämä vaikutti hyvin lupaavalta, joten valinta oli sitä myöten selvä. Olen nyt kirjan luettuani piirin vetäjän kanssa samaa mieltä siitä, että tämä oli oikeinkin luettava ja miellyttävä kirja, vaikka aihepiiri vaikuttikin aluksi hiukan synkältä.

Tryffelikoirien pääosassa on helsinkiläinen Inari eli Inni. Hän on iso nainen ja muutenkaan hän ei vastaa nykypäivän kauneusihanteita, mutta Innillä on kosolti reilua mieltä ja sydäntä. Inni on sen ajan lapsia, jolloin kasvatus oli vielä hyvin vanhanaikaista, joten hän on jäänyt vähän kuin kahden ajan väliin: vanhan ja uuden. Kirjan nimi tulee Innin sivubisneksestä, sillä hän kiertelee kirppiksiä ja kuolinpesiä ja etsii sieltä esiin todellisia herkkupaloja, joita myymällä hän saa hieman leveämpää leipää kuin tavallisesti. Hän on siis kuin tryffelikoira, joka etsii kalliita herkkuja.

Inni on hahmona mielestäni hyvin raikas. Hänessä on suoruutta ja nöyristelemättömyyttä, mutta samalla hän herättää luottamusta muissa ihmisissä ja hänestä pidetään. Inni osaa olla empaattinen ja sydämellinen, mutta liian tunteelliseksi hän ei heittäydy. Hän on jollakin tavalla elämän murjoma, ei nyt uskonsa maailmaan menettänyt, mutta kuitenkin hieman pessimistinen tapaus. Ehkä juuri Innin elämänkokemukset ovat sellaisia, jotka tekevät hänestä niin sympaattisen ja mainion hahmon.

Aulikki Oksanen on kirjoittanut Tryffelikoirat todella sujuvaan tyyliin ja juoni soljuu eteenpäin vaivatta. Mielestäni tässä kirjassa on oivaltavasti hyödynnetty tilannekomiikkaa ja miksei -tragiikkaakin (onkohan tuollaista sanaa edes olemassa). Kirjan tilanteet ovat hyvin mieleenpainuvia ja Oksanen käyttää osuvia sanavalintoja.

En oikeastaan osaa kauheasti perustella sitä miksi pidin tästä kirjasta näin paljon. Ehkä tässä kirjassa oli hieman niitä samoja elementtejä kuin Kirsikkavarkaat -novellikokoelmassakin eli tekstistä löytyy aina välillä jotakin erikoista ja jollakin tapaa epätodellistakin, mikä pitää mielenkiinnon yllä. Tässä kirjassa on myös jotakin kaupunkimaista suoruutta ja kovuutta, mutta samalla lämpöä ja pehmeyttä, mikä tekee tästä omalta osaltaan miellyttävän lukukokemuksen.

♠♠♠♠

Kirsikkavarkaat

Aulikki Oksanen: Kirsikkavarkaat

160 s., Kirjayhtymä 1976

kansi: A. Oksanen

Tulipas taas luettua omasta hyllystä teos, tällä kertaa Aulikki Oksasen Kirsikkavarkaat. Minulla on ollut tämä kirja TBR100 -listallani ja kun löysin tämän huhtikuussa kirjaston poistomyynnistä, päätin tämän kotiuttaa omaksi asti.

Kirsikkavarkaat sisältää viisi hyvin erilaista novellia, joissa jokaisessa on oma jujunsa. Takakansi lupaa, että tämä novellikokoelma "tiedostaa nykyhetkeä koskettavan elävästi", mutta en tiedä välittyykö tuo tunnelma enää miltei 40 vuotta ilmestymisen jälkeen samalla tavalla kuin ennen. Kaksi tai ehkä oikeastaan kolmekin näistä novelleista olivat mielestäni aika oivaltavia ja yhdessä niistä oli tosi mielenkiintoinen lähtökohta, mutta koskettavuutta en löytänyt.

Suosikkinovellejani olivat Perheenäitejä, Antikvariaatti ja Kirsikkavarkaat. Ei Torstissa ja Vesi, pihlaja ja hirvikivääri -novellissakaan sinänsä mitään teknistä vikaa ollut, mutta jälkimmäisen pääpointtia en oikein ymmärtänyt ja Torsti oli mielestäni lähinnä väsyttävä ja rasittava. Tosin se täytyy sanoa, että etenkin Perheenäitejä, Kirsikkavarkaat ja Vesi, pihlaja ja hirvikivääri tuovat esiin nykyäänkin ymmärrettävät teemat ja taustat: väsymyksen, rakkauden kaipuun ja kaupungistumisen.

Perheenäitejä kertoo nimensä mukaisesti perheenäideistä, jotka ovat jokainen loukussa ja yksin jokainen omalla tavallaan. Eri äitien näkökulmat sekä perhekuvaukset ovat mielestäni aitoja ja jotenkin edelleenkin ajankohtaisia, sillä samantyyppistä arkea saattaa moni vielä elää nykyäänkin. Äitien hahmot ovat jotenkin sellaisia, että tekisi mieli sanoa heille, että koittakaa kestää ja kyllä se siitä, ette te jää yksin.

Antikvariaatti on novelleista ehdottomasti erikoisin, sillä vaikka en täysin ymmärtänytkään tämän juonen etenemistä ja loppua, niin kertojanäkökulma on hyvin poikkeuksellinen: kertojana toimii vanha kirja, joka on joutunut omistajansa kuoltua antikvariaatin ylähyllylle. Se kertoo kirjan kaipuusta päästä takaisin ihmisen käsiin, siitä miten siihen sattuu kun sitä kohdellaan miten sattuu ja siitä miten sen ainoa tehtävä on olla olemassa ihmistä varten. Kertojanäkökulma saatta olla ja varmasti onkin vertaus johonkin muuhun, mutta on kyllä pakko tunnustaa, että en saanut täysin kiinni siitä mitä se voisi olla. Nyt tulee mieleen ehkä jokin lemmikki, joka haluaa tulla rakastetuksi ja kohtalo voi olla varsin surullinen omistajan kuoltua.

Kirsikkavarkaat on kokoelman niminovelli, se kertoo kahdesta sisaruksesta, jotka matkaavat Saksaan kesätöihin. Sisarukset ovat läheisiä toisilleen, mutta niin ulkoisesti kuin luonteiltaankin kuin yö ja päivä. Tämän novellin tunnelma on jokseenkin jännittynyt, hienovireisesti painostava, kuten myös tapahtuma-aikojen säätila on kuvattu. Tässä novellissa on sellaista rakkauden kaipuuta, eräänlaista "carpe diem - tartu hetkeen" -tunnelmaa ja kaihoa. Toisaalta tämä on eloisa novelli Helenan (toinen sisaruksista) ja kämppisten persoonallisuuden vuoksi, toisaalta jotenkin pysähtynyt, odottava ja utuinen kuin ilma ennen ukkosta.

Pidin siis tästä kokoelma melkoisen paljon, kolme viidesosaa novelleista miellytti minua. Oksanen kirjoittaa sujuvasti ja taidolla, hänellä on sana hallussa. Hän on löytänyt jokaiseen novelliinsa jotakin erikoista ja ehkä hieman epätodellistakin, mutta silti kokonaisuus pysyy eheänä ja toimivana niin novellien sisäisesti kuin kokoelmassakin. Sivuhuomiona vielä ulkoasusta, että on aika erikoista, että kirjailija on itse suunnitellut kannen. Nykyäänhän se on aika äärimmäinen poikkeus. Täytyy sanoa, että tämän kansi on yksinkertaisuudessaan juuri sopiva tälle kirjalle.

♠♠♠♠

Saari meren keskellä

Annika Thor: Saari meren keskellä

233 s., Tammi 2001

suom. Marja Kyrö

alkup. En ö i havet 1996

Ja nyt lukuvuoroon pääsi Annika Thorin Saari meren keskellä. Kahmaisin tämän eilen illalla oikeastaan yhdeltä istumalta. Tämä piti ainakin minua hyvin vahvasti otteessaan ja halusin tietää mihin suuntaan asiat vielä kallistuvat.

Thorin nuortenromaanissa nousee esille kaksi hyvin vahvaa teemaa, jotka yhdistetään tässä hyvin. Teemat ovat juutalaisvainot ja sotalapset toisessa maailmansodassa. Päähenkilönä on 12-vuotias wieniläistyttö Steffi, joka joutuu lähtemään pikkusiskonsa Nellin kanssa sotalapseksi Ruotsiin. Nelli tuntuu sopeutuvan hyvin uuteen elämäänsä, hän oppii kielen nopeasti ja saa kavereita. Steffin laita on toisin, häntä pilkataan ja kiusataan eikä hänen kasvatusäitinsä ole sieltä lempeimmästä päästä. Steffi kokee itsensä yksinäiseksi ja huoli Wieniin jääneistä vanhemmista vaivaa tyttöä.

Täytyy sanoa, että en ole koskaan ajatellut, että sotalapseksi lähdettiin muualtakin kuin Suomesta. Kai se tieto on jossain alitajunnassa ollut, mutta nyt se oikeastaan vasta aukesi minulle. Tämä teos osoittaa myös sen, että ei Ruotsissakaan asiat koko ajan hyvin olleet, vaikkei se sotatoimiin osallistunutkaan: yhtälailla ruokaa säännösteltiin ja merillä sai pelätä miinoja. Kun mukaan ympätään vielä juutalaisvainot, teoksesta tulee uskomattoman vahva ja se vaatii hieman sulattelemista ja pohtimista.

Mielestäni Thor on mainiosti onnistunut tavoittamaan 12-vuotiaan ajatukset ja tuntemukset, joista hän kirjoittaa koskettavasti ja lämpimästi. Steffin ei ole helppoa olla "iso tyttö", jonka pitäisi huolehtia pikkusisarestaan ja pärjätä kuin aikuinen ainakin. Tyttö joutuu astumaan liian aikaisin liian isoihin saappaisiin.

Yksi lempielokuvistani on Äideistä parhain, joten lienee sanomattakin selvää, että sotalapsiteema kiinnostaa minua. Tässä kirjassa on muutamia samoja piirteitä kuin elokuvassakin, mutta on tämä kuitenkin hyvin erilainen. Teoksen loppu jää odottavasti auki, ikään kuin se antaisi toivoa siitä, että kaikki vielä järjestyy. Minua se kyllä jäi hieman vaivaamaan: miten käy tyttöjen vanhempien, kuinka kauan tytöt joutuvat olemaan sotalapsina ja pystyvätkö he pitämään kiinni juuristaan yrittäessään sopeutua uuteen elämäänsä?

♠♠♠½

Elena

Haahtela, Joel: Elena

126 s., Otava 2003

Kun Haahtelan uusin teos Traumbach ilmestyi ja moni sitä blogeissaan kehui, en ollut aikaisemmin edes kuullut kirjailijasta. Kuka Haahtela? Positiivisista kommenteista päättelin, että ehkä minun on syytä tutustua hänen teoksiinsa. Vielä kun koulutehtävää varten piti valita listalta jokin teos, valitsin Haahtelan Elenan. 

Elena kertoo miehestä, joka kohtaa kerran nuoren naisen, jonka elämää hän alkaa seurata. Nuori nainen, Elena, täyttää hänen ajatuksensa. Mies luo mielessään Elenan kuin palapelin, kuvittelee millainen ihminen Elena on ja millasta elämää tämä elää. Ajallisesti tämä teos ilmeisesti sijoittuu jonnekin 1990-luvun alkuun, mutta paikkaan en tätä oikein osaa sijoittaa. Ehkä ei tarvitsekaan.

Juonellisesti en aluksi pitänyt teosta kovin kummoisena, mutta lopussa paljastuu käänteentekeviä asioita, jotka selittävät tapahtumien kulkua ja niiden merkitystä. Se on oikein hyvä asia, pidin siitä kovasti ja jotenkin juontakin alkoi pitää parempana kun sai siihen jotakin selitystä. Kielellisesti Haahtelan teos on omaa luokkaansa, ja onhan sanottu, että "Hienointa Haahtelan sanomisessa on taito puristaa muutamaan lauseeseen olennainen elämän olemuksesta." (Länsiväylä). Se on hyvin sanottu, tismalleen niin minäkin ajattelen nyt teoksen luettuani. Lisäksi sanavalinnat ovat mielenkiintoisella tavalla erilaisia, asiat on sanottu hieman toisin kuin yleensä.

Tiivistäen voisin tästä pienoisromaanista sanoa, että se on melko kevyt mutta samalla sisältörikas teos.

♠♠♠½