Lukupiirikirja: Kirjavaras

Markus Zusak: Kirjavaras

558 s., Otava 2008

alkup. The Book Thief, 2005

suom. Pirkko Biström

Meidän lukupiiri kokoontuu ensi viikolla ensimmäistä kertaa joulutauon jälkeen. Olen kuitenkin kerrankin hyvissä ajoin matkassa, sillä sain luetuksi silloin käsittelyssä olevan Kirjavarkaan jo viime vuoden puolella!

Kirjavaras sijoittuu natsi-Saksaan ja kertoo tarinan alussa 9-vuotiaasta Lieselistä, joka kirjavarkaanakin tunnetaan. Kirjavarkaan tittelin Liesel saa, sillä hän todellakin varastaa kirjoja. Hänellä on sanojen ja tarinoiden nälkä. Teoksessa seurataan paitsi Lieselin vaiheita myös hänen elämäänsä sivuavien ihmisten elämää. Tarinan kertojana on itse Kuolema, joka ei ole koskaan ollut kiireisempi kuin II maailmansodan aikaan.

Aloittaessani kirjaa mietin, miten ihmeessä oikein saan tämän luetuksi. Jotenkin en meinannut päästä kertojaratkaisuun kiinni ja kaikki tuntui sekavalta, mutta se toki saattoi johtua ihan omasta keskittymisen puutteestakin. Teos vei kuitenkin mennessään, kunhan ensin opin hieman tuntemaan hahmoja ja miljöötä. Tässä tarinassa on kiehtovuutensa, mutta samaan aikaan se on hieman kauheakin. Ennen kaikkea se tuntuu kuitenkin hyvin inhimilliseltä. Työn uuvuttama Kuolema ja ihmisten "hulluus" luovat yhdistelmän, joka jää mieleen.

Hahmoista pidin eniten Lieselin kasvatti-isästä Hansista, sillä hänen lempeä luonteensa tuntuu turvalliselta. Lieselin sitkeys ja oikeudenmukaisuus - kyllä, varkauksista huolimatta - voittavat myös puolelleen. Naapurissa asuvan Rudyn kasvua oli ihana seurata, sillä hänestä oli varttumassa suurisydäminen ja toiset huomioon ottava mies. Teos on täynnä mieleenpainuvia hahmoja, ja mielestäni Zusak kuvaa ihmisiä tarkkanäköisesti ja  ymmärtävästi.

Keskeistä tässä teoksessa ovat myös sanat ja tarinat. Liesel oppii vähitellen lukemaan kunnolla, ja tarinoiden kautta hän pääsee kauas arkitodellisuudesta. Ne tuovat lohtua ja turvallisuudentunnetta pommisuojassakin, kun ilmahälytys ujeltaa vaaraa kaupungin yllä. Zusak osoittaa hienosti, miten kirjoista ja sanoista on moneksi. Ne tuovat lohtua ja turvaa, harhauttavat ajatuksia, kuvaavat tunteita ja selittäväät maailmaa. Sanat yhdistävät ja erottavat, ne ovat voimakkaita ja voivat johtaa pahaankin, jos niitä osaa taitavasti käyttää. Sen tässä osoittaa Mein Kampf.

Kirjavaras on mieleenpainuva ja vaikuttava kirja, ja odotankin innolla lukupiirissä käytävää keskustelua. Uskon, että tämä on herättänyt myös muissa piiriläisissä paljon ajatuksia.

Hopeapoika

Kristina Ohlsson: Hopeapoika

224 s., WSOY 2018

alkup. Silverpojken, 2014

suom. Pekka Marjamäki

kansi: Sami Saramäki

 

Onneksi ehdin muutama viikko sitten ottamaan kirjakuvia kunnolla varastoon, sillä meillä ei ole talven merkeistä enää tietoakaan. Tällä hetkellä aurinko paistaa niin, että takapihallani näyttäytyvä kyntämätön peltoalue näyttää melkein vihertävän. Hopeapojan ehdin kuitenkin niin kuvaamaan kuin lukemaankin talvisemmissa tunnelmmissa.

 

Luin viime keväänä Kristina Ohlssonin nuorisolle suuntaamaan dekkaritrilogian avausosan Lasilapset ja kuvittelin jatkavani trilogian parissa nopeastikin, mutta se sitten vähän jäi. Pidin Lasilapsista ja tiedän, että olisin ollut ihan myyty siitä noin 15 vuotta sitten, sillä teoksessa oli juuri sellaisia aineksia, joista jo silloin pidin. Tuolloin keväällä taisin saada Instan stoorin kautta kommentin, että jatko-osat ovat vielä jännempiä ja parempia. Pidin kyllä tästäkin kirjasta, mutta en avausosan veroisena.

 

Edellisen kirjan päähenkilönä nähtiin hiljattain Åhusiin muuttanut Billie, mutta tässä kirjassa päähenkilöksi nousee Billien kaveri Aladdin. Aladdinin perhe on muuttanut Ruotsiin Turkista jo aikoja sitten ja poika kokeekin olevansa ensisijaisesti Åhusista kotoisin. Aladdinin vanhemmat pyörittävät suosittua turkkilaista ravintolaa vanhassa vesitornissa. Nyt vanhemmilla on kuitenkin alkanut olla rahahuolia, koska asiakasmäärät ovat vähentyneet. Lisähuolia aiheuttaa se, että ravintolasta tuntuu katoavan ruokaa sulkemisajan jälkeen. Kiristinyt rahatilanne saa vanhemmat harkitsevaan muuttoa takaisin Turkkiin.

 

Aladdinin perheen arkihuolien rinnalla kulkee Hopeapojan tarina. Salama iski sata vuotta sitten hopeasepän pajaan. Tuon jälkeen katosi merkittävä määrä valmiita hopeaesineitä, mm. Åhusin kirkon tilaama uusi kastemalja, eikä esineitä koskaan löydetty. Niin kutsuttu Hopeapoika yritti löytää esineet puhdistaakseen varkaudesta epäillyn maineen, mutta tuloksetta. Kerrotaan, että poika on jäänyt kummittelemaan mahdottoman tehtävänsä odottaessa ratkaisuaan. Kun Aladdin näkee vanhanaikaisesti pukeutuneen ja äkisti katoavan pienen pojan vesitornin liepeillä, hän päättää selvittää hopeaesineiden kohtalon. Kuka ties hän saisi löytöpalkkion, jolla auttaa perhettään. Turkkiin hän ei ainakaan halua muuttaa.

 

Tarinan mielenkiintoisinta antia oli Hopeapojan tarina, vaikka teoksessa ratkottava ruokavarkausvyyhtikin oli hyvin kirjoitettu. Jotenkin tästä kirjasta kuitenkin puuttui se mystisyyden hohto, joka viehätti Lasilapsissa. Aion kyllä lukea trilogian loppuun, sillä näiden kahden kirjan perusteella Ohlsson osaa kirjoittaa hyvin sujuvalukuisia ja aikuisiakin viihdyttäviä nuortendekkareita. 

 

♠♠♠½

Kultaisen kellon arvoitus

Jorn Lier Horst: Kultaisen kellon arvoitus

143 s., Otava 2019

alkup. CLUE - Maltesergåten, 2012

suom. Sanna Manninen

kansi: Timo Numminen

 

Alunperin lainasin Jorn Lier Horstin CLUE-sarjaan kuuluvan Kultaisen kellon arvoituksen sillä ajatuksella, että tässä voisi olla hyvä vinkkauskirja kouluille. Olin myös siinä uskossa, että kyseessä on ihan uuden sarjan avaus, mutta hämmästyin tajuttuani, että sarjan ensimmäinen osa on itse asiassa suomennettu jo vuosia sitten ja tämä Kultaisen kellon arvoitus onkin sarjan 2. osa. Tämän osan perusteella CLUE on hyvin jännittävä ja vakavasti otettava nuorten dekkari, joka sopii myös aikuiseen makuun.

 

CLUE on eräänlainenen nuorten etsiväryhmä, johon kuuluvat Cecilia, Leo, Une ja Unen Egon-koira. Nuorten ikää ei kerrota tarkasti, vaan he ovat itse asiassa hyvinkin iättömän oloisia. Se varmasti helpottaa eri-ikäisten lukijoiden sukellusta tähän teokseen. Cecilian taustoista paljastuu hänen äitinsä järkyttävä katoaminen ja lopulta löytyminen hukkuneena noin vuosi sitten. Une on paikkakuntalaisia, mutta Leo äiteineen on muuttanut alueelle vasta hiljattain. Tapahtumien keskiössä on Cecilian isän omistama täysihoitola Helmi, jossa myös Leon äiti työskentelee.

 

Oslon suurin kultaliike on ryöstetty ja arvotavaroiden joukossa on kadonnut myös miljoonien arvoinen Maltan kello. Vaikka ryöstäjät on saatu kiinni, kelloa ja osaa saaliista ei ole silti löydetty. Täysihoitolassa Cecilia tekee havaintoja oudosti käyttäytyvistä asukkaista, ja lopulta havaintojen yhdistely paitsi antaa joitakin vastauksia hänen äitinsä katoamis- ja kuolinmysteeriin myös johdattaa CLUEn Maltan kellon jäljille. Tiedossa on jännittäviä ja uhkaavia tilanteita.

 

Olin kuvitellut, että CLUE-sarja edustaisi jotain verrattain kevyttä dekkaria, joten yllätyin siitä miten isojen asioiden kanssa tässä ollaan tekemisissä. Cecilian äidin tapaus hämmästyttää, surettaa ja saa mielikuvituksen liikkeelle. Jotain samanlaista on Martin Widmarkin Ruusun salaisuudessa. Täytyy sanoa, että Ruotsista ja Norjasta kyllä tulee hurjasti todella tyylipuhtaita lasten- ja nuortendekkareita! CLUEkaan ei ole mitään pientä puuhastelua, vaan todellakin jännittävää, loogista ja silti helppolukuista rikoskirjallisuutta. Taidan lukea sarjan avausosankin, kun vain ennätän. Toivottavasti sarjaa suomennetaan lisää, sillä tässä loppuratkaisu Cecilian äidin tapaukseen liittyvine viittauksineen jättää todella kaipaamaan vastauksia.

♠♠♠♠

Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa & Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa

110 s., Tammi 2001, 3.p.

1.p. 1995

kuvitus: Markus Majaluoma

***

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö

 77 s., Tammi 2017

kuvitus: Salla Savolainen

 

Olen juuri saanut luetuksi kaksi Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa, jotka ovat melkolailla erilaisia keskenään. Äkkiseltään näkyvin ero on kuvittajan vaihtuminen, mutta eroja on muitakin. Väkisinkin reilussa 20 vuodessa tyyli hieman vaihtuu, vaikka päähenkilöt pysyvätkin samoina. Kun näin eri-ikäiset kirjat lukee peräkkäin, huomaa selkeästi etenkin sen, miten uudemmasta kirjasta ei enää löydy samalla tavalla tasoja, jotka tekevät sarjasta aikuislukijallekin mieluisen. Se on mielestäni menetys.

 

Olen tainnut aikaisemminkin tuoda julki, että lapsena Heinähatut ja Vilttitossut tuntuivat melko työläiltä luettavilta. Varmasti nykyinen värikkäämpi ja runsaampi kuvitus puhuttelee lapsilukijaa enemmän kuin Markus Majaluoman kuvitus. Ikävää, että samaan pakettiin ei olla saatu sekä värikästä lapsia puhuttelevaa kuvitusta että aikuisille lukijoille suunnattuja tasoja, sillä tämä sarja olisi mielestäni oikein toimiva aikuisen ja lapsen yhteisiin lukuhetkiin. Lapsena olisin ehkä ollut toista mieltä, mutta nyt olen myös taipuvaisempi pitämään enemmän Majaluoman kuvituksesta.

 

Heinähatun ja Vilttitossun elämänpiiriä koskettaa yllättäen rikollisuus, kun heidän äitinsä Hanna pidätetään varkaudesta epäiltynä. Alibullenin neitien mailla on tehty arkeologisia kaivauksia ja eräänä yönä yksi löydöksistä varastetaan. Samana yönä Heinähattu ja Vilttitossu hiippailevat pihamaalla tarkoituksenaan tehdä omia tutkimuksia. Paikalla on myös Alibullenin neideillä väliaikaisesti asusteleva hankala lapsi Torsti Tattari, josta tulee Heinähatun asiapari rikoksen selvittämisessä - Vilttitossu on jo tärvellyt välinsä Torstiin. Neuvokkaiden lasten ansiosta vyyhti alkaa selvitä, mutta matkaan mahtuu jos jonkinlaisia syytöksiä, ammattirikollisuutta, jopa pienoinen parisuhdekriisi ja maineen menetystä ja puhdistusta. Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa oli melkoisen huvittavaa lukemista ja erityisesti nauratti Hannan ja Matin sanailu.

 

Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö on kirja, jonka kohdalla en voi olla kysymättä miksi se on tehty. Sarjassa on jo mielestäni paljon tunnelmallisempi ja sisältörikkaampi jouluinen teos Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä, joten minun on vaikea nähdä tämän kirjan funktiota. Eikö olisi parempi jättää ideat kierrättämättä? Minusta tuntuu muutenkin, että nämä uudemmat teokset osaltaan "rikkovat" sitä mitä aiemmista kirjoista on luettu. Osuuhan tämä tietysti mainiosti "markkinarakoon" ja löytyy varmasti monesta pukinkontista jouluna, mutta olisi mieluumin sitten otettu uusintapainos vanhasta kuin kirjoitettu uusi.

 

Joulun alla Vilttitossu pohtii saako hän tarpeeksi lahjoja. Hieman itsekäs ja lahjojen perään oleva Vilttitossu on kateellinen Heinähatulle, jota aina kehutaan. Vilttitossu tietää, että kiltit lapset saavat enemmän lahjoja kuin tuhmat, joten hän päättää ryhdistäytyä ja ryhtyy superkiltiksi. Ennen sitä hän tosin ehtii esittää orpolasta kadunkulmassa, jotta hän saisi joululahjoja häntä säälitteleviltä ohikulkijoilta. Heinähattu haistaa heti palaneenkäryä, mutta niin Hanna-äiti kuin Alibullenin neiditkin ovat ihastuksissaan Vilttitossun kilttiydestä. Jouluaattona tilanne kärjistyy, kun ekstrakilttinä ollut ja siivoamisessa auttanut Vilttitossu hoksaa, että Heinähattu saa yhtä paljon lahjoja kuin hänkin. Jouluvintiö pääsee valloilleen, mutta miten hänet pysäytetään? Tämäkin kirja oli ihan hauska lukuelämys, vaikka juoni tuntui jäävän heppoiseksi.