Hupparizombi

Eve Hietamies: Hupparizombi

Pasasen pojat, osa 5

Otava 2025

Eve Hietamiehen rakastettu Pasasen pojat -sarja on edennyt jo viidenteen (ja kenties viimeiseen?) osaansa. Tämä sarja on yksi suosikeistani eikä Hupparizombi ole siihen mikään poikkeus. Paavo Pasanen on varttunut teini-ikään eivätkä he enää asu kahden Antti-isän kanssa. Hääkellot kilkattavat Antille ja Ennille, joka tyttärensä Tertun kanssa on tuonut Pasasen poikien arkeen monta ihmeellistä asiaa.

Kuten kuvitella saattaa, teini-ikäisten vanhemmuus ei ole yhtään sen helpompaa kuin taaperon kasvattaminen. Paavo vetäytyy hupparinsa uumeniin eikä pahemmin puhu asioistaan, Terttu taas tuntuu vihaavan Anttia, mikä pakottaa Antin etsimään netin syövereistä vinkkejä, joilla "saat tyttäresi rakastamaan sinua". Jaksamisen rajat venyvät äärimmilleen, kun Paavo kokeilee päihteitä, Tertun poikaystävä on epäilyttävän oloinen velttoilija ja Enni saa romahduttavan suru-uutisen. Onneksi on Antti.

Hietamiehen sujuvasanainen kerronta tempaa lukijan helposti mukaan Pasasten perhe-elämän pyörteisiin. Aiemmista osista tutut tilannekomiikka, naseva dialogi ja musta huumori ovat edelleen läsnä niin, että välillä nauroin ääneen. Hietamies taitaa kuitenkin myös herkkävireisemmän kerronnan. Mielestäni hän kuvaa surevaa ihmistä hyvin ja sanoittaa tuntemuksia osuvasti. Hietamiehen henkilöhahmot ovatkin aitoja ja sympaattisia.

Hupparizombi oli mukaansatempaavaa ja Pasasten arkihuolista huolimatta viihdyttävää luettavaa. Jos et ole vielä tutustunut sarjaan, niin kannattaa kyllä!

Surutalo

Matti Rönkä: Surutalo

278 s., Gummerus 2021

kansi: Timo Numminen

Matti Rönkä on minulle jo entuudestaan tuttu kirjailija, sillä olen lukenut niin Viktor Kärppä -sarjaa kuin Einonkin, joka oli meillä lukupiirikirjana reilu vuosi sitten. Eino on mielestäni paras Röngältä lukemani, mutta Surutalokin yltää lähelle. Siinä käsitellään myös muistoja, jotka lopulta on pakko kohdata.

Jukan ja Timpan isä on kuollut ja perinnöksi on jäänyt vanha omakotitalo, verstas ja pihamaa, jotka Jukka on lunastanut itselleen huolimatta siitä, että ei ole käynyt lapsuudenkodissaan pitkiin aikoihin. Välit isään olivat vähän niin ja näin, ja yksinhuoltajanisän kasvatusyrityksistä on jälkikäteen helppo etsiä syitä siihen millainen Jukasta on tullut. Isän kuoltua Jukan on lopulta oikeasti kohdattava menneisyytensä. Isoveljen muistot ja suhtautuminen isään ja lapsuuteen ovat niin kovin erilaiset, että myös Jukka joutuu pohtimaan asioita uudelleen.

Surutalo etenee kahdessa aikatasossa ja rakenne toimii mielestäni hyvin, sillä samalla kun lukijalle aukeaa Jukan tarina pala palalta, Jukka kokee monien solmujen vähitellen alkavan aueta ja antaa periksi. Mielestäni Rönkä kuvaa hyvin sitä, miten lapsuusmuistojaan ja suhdetta omaan vanhempaan käy ihan uudella tavalla läpi, kun vanhempaa ei enää ole. Jukka hakee isoveljeltään vastauksia niihin kysymyksiin, joihin ei enää voi saada vastauksia isältään. Pohtiessaan omaa isäsuhdettaan, pohtii Jukka myös omaa isyyttään ja sitä, mitä ei välttämättä olisi tarvinnut siirtää sukupolvelta toiselle.

Minä pidin tästä kirjasta, vaikka ehkä jollakin tavalla lukukokemus jäi etäiseksi. En luultavasti ole kirjan varsinaista kohderyhmää, jos sille sellaisen haluaa ajatella, mutta aihepiirin olisi silti voinut odottaa herättävän enemmän tunteita. Vanhemman menetys ja maallisen ja henkisen perinnön läpikäynti sekä kaikki siihen liittyvä tunteiden ja ajatusten vaihtelu laidasta laitaan on Surutalossa kuvattu melko vähäeleisesti. Siihen on vaikea saada tarttumapintaa, vaikka olisi samanlaisia asioita kohdannut omassa elämässään.

Numeroruuhka

Eve Hietamies: Numeroruuhka

468 s., Otava 2022

kansi: Kirsti Maula

Pasaset ovat täällä taas! Eve Hietamiehen uusin teos Numeroruuhka jatkaa Yösyötöstä, Tarhapäivästä ja Hammaskeijusta tuttujen Antti ja Paavo Pasasen tarinaa. Viisikymppinen yksinhuoltajaisä Antti on uusien haasteiden edessä, kun aivoinfarktin saanut iäkäs isä majoitetaan tilapäisesti hänen luokseen, Paavolla on omat kommervenkkinsä koulussa ja työpaikalla leijuu laajojen irtisanomisten uhka.

Olen pitänyt tämän sarjan kirjoista kovasti eikä Numeroruuhka ole mikään poikkeus. Tilannekomiikka, terävä dialogi ja aimo annos mustaa huumoria on toimiva kombo. Nauraa sai, vaikka monet kerrat kävi Anttia surkukin. Ei ole helppoa, kun yhden ihmisen pitäisi jaksaa kaikki, ehtiä kaikki ja osata kaikki. Siinä jää helposti omat tarpeet ja toiveet sivurooliin, kun yrittää viedä kaikkia muita eteenpäin.

Eve Hietamies on sujuvasanainen kirjailija, jonka teksti tempaa helposti mukaansa. Numeroruuhkassa on helppo viihtyä, etenkin kun keskushenkilöt ovat niin symppiksiä. Juonesta haluaisin kirjoittaa hieman enemmänkin, mutta se tuntuu vaikealta ilman pienien juonipaljastusten tekemistä. En halua spoilata kenenkään lukukokemusta, joten tyydyn vain sanomaan, että Antti tarpoo välillä aika mustissakin maisemissa. Päällimmäisenä kysymyksenä on silloin, mikä minussa on vikana, kun en kelpaa enää mihinkään. Sitten pilkahtaa taas valoa. Ja onhan kuitenkin aina ja edelleen se tärkein eli Paavo, poika joka tekee isänsä välillä hyvin ylpeäksi.

Lasten planeetta

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

382 s., Otava 2018

kansi: Anna Lehtonen

 

Riikka Pulkkisen tuotantoon minulla on hieman ristiriitainen suhtautuminen. Toisaalta olen pitänyt kaikista niistä, jotka olen lukenut, mutta toisaalta olen kokenut, että ne eivät kuitenkaan ihan täysin ole minun makuuni. Pulkkisen edellisen teoksen Paras mahdollinen maailma jätin ihan tietoisesti lukematta, koska maailmassa on niin paljon kirjoja ja niin vähän aikaa. Lasten planeettakin olisi voinut mennä minulta ohi, mutta löysin kirjan Ellibs e-kirjastosta äänikirjana (lukijana Elina Ylisuvanto) ja aloitin kuuntelun. Ehdin kuuntelemaan siitä lokakuussa noin kaksi kolmasosaa, kunnes aika päättyi. Varausjono oli pitkä ja sainkin paperisen kirjan nopeammin käsiini, joten lähdin lukemaan sitä nyt joulukuussa. Vähän piti kertailla aiempaa, mutta nopeasti juoni taas otti mukaansa.

 

Lasten planeetta kertoo Frederikasta, jonka parisuhde on päättymässä. Heillä on Henrikin kanssa yhteinen 3-vuotias tytär. Miten elämä järjestyy eron jälkeen? Frederikalla on monta murhetta. Hän murehtii oliko heidän rakkautensa koskaan sittenkään aitoa, sellaista kuin pitäisi. Ja miten kasvattaa lasta ja kertoa tälle maailmasta, kun itsekin epäröi omia valintojaan. Toisessa ajassa kuvataan nuorta naista, joka kokee saaneensa ison tehtävän pelastaa maailma. Sisaret yrittävät hänet pelastaa.

 

Lasten planeetta on äkkiseltään aiheeltaan teos, jollaiseen en ihan ensimmäisenä ole tarttumassa. Lapsen kasvattaminen, ero ja sen aiheuttama totaalinen elämänmuutos eivät ole minulle läheisiä aiheita. Teos kuitenkin vei mennessään ja tarina toimi yhtä hyvin niin äänikirjana kuin perinteisenäkin kirjana, sillä pohjimmiltaan teoksessa kuvataan lähelle päästämisen vaikeutta, sitä että osataan hyväksyä toisen "minuuden kakofonia" ja antaa jotain itsestäänkin. Ei siis tarvitse olla perheellinen voidaakseen viihtyä tämän teoksen parissa.

 

Lasten planeetan tunnelma on mielestäni aika ajoin hieman painostavakin, mutta kuitenkin tuntuu kuin teoksen "tilan" läpi kulkisi koko ajan valo. Teoksen toisen aikatason, jossa kuvataan nuoren naisen kamppailua todellisuudentajun hämärtyessä, olisin ehkä jättänyt tästä teoksesta pois. Itse en kokenut sen antavan kauheasti lisäarvoa päätarinalle. Toisaalta myös rikkonainen lukukokemus, joka aiheutui äänikirjan laina-ajan loppumisesta ja yli kuukauden odottelusta ennen kuin pääsin taas tarinan pariin, saattoi vaikuttaa siihen, miten hahmotan teoksen kokonaisuutena. Kuitenkin voin hyvillä mielin sanoa, että pidin tästä teoksesta.

 

♠♠♠♠

Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju

415 s., Otava 2017

kansi: Emmi Kyytsönen

jatkoa teoksille Yösyöttö ja Tarhapäivä

 

Kun marraskuussa 2012 luin Eve Hietamiehen Tarhapäivän, otaksuin ettei jatko Pasasen poikien tarinalle enää tulisi. Monta vuotta näyttikin siltä, kunnes tänä vuonna pääsimme taas Pasasten pariin Hammaskeijun matkassa. Odotin tätä kirjaa kovasti ja tykkäsin kyllä, mutta jotenkin tämä ei nyt ollut ehkä ihan niin hauska kuin aikaisemmat osat. Kirjoitinkin Tarhapäivän kohdalla, että jos jatkoa on tulossa, en välttämättä tiedä miten suhtautua siihen: paremmaksi kun olisi vaikea enää laittaa.

 

Paavo Pasanen aloittaa koulutiensä eikä se tie ole kovin mukava kulkea sen enempää Paavon kuin isä-Antinkaan mielestä. Koulussa Paavolla on kyllä kavereita, mutta tuntuu mahdottomalta saada järjestettyä työpäivät ja ekaluokkalaisen lyhyet koulupäivät ja iltapäiväkerhot saumattomaksi kokonaisuudeksi puhumattakaan aamupäivistä, jotka Paavo joutuu viettää yksin Antin ollessa töissä. Antti yrittää parhaansa ja horjuu välillä jaksamisensa äärirajoilla. Tilanne vaikeutuu entisestään, kun Antin Janne-veli kieltäytyy enää menemästä kehitysvammaisten asuntolaan ja Antti majoittaa veljen kotiinsa. Nyt hänellä on huollettavanaan lapsen lisäksi lapsen tasolla oleva aikuinen mies, ja molemmat vaativat huolehtimista.

 

Hammaskeijussa on paljon samanlaista huumoria kuin aikaisemmissakin osissa, mutta siitä huolimatta tästä välittyy kyllä arjen raskaus ja toisaalta pienet onnenhetket. Antilla on jaksamista ja juuri kun yksi asia näyttää järjestyvän, tulee toinen asia huoleksi. Välillä oli jopa hieman tukahduttavaa lukea Antin rämpimisestä arjen askareissa, vaikka huumori kevensikin monta asiaa. Hietamies on taitava sanankäyttäjä ja osaa kirjoittaa niin, että liian raskaaksi ei lukeminen käy. Ja onhan Paavo mukava poika, vaikka vähän tohelo välillä onkin. Ja Jannessakin on omat hyvät puolensa. Vaikka Janne on omanlaisensa, sisarusrakkaus hänen ja Antin välillä on vahva - veri on vettä sakeampaa.

 

Hammaskeijussa otetaan hyvän tarinan mukana kantaa moneen tärkeään asiaan, kuten vammaisten oikeuksiin, vanhempien jaksamiseen ja koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaan. Mitään saarnaamista tässä ei ole, mutta kieltämättä nuo aiheet tulevat hyvin esiin vetävän juonen mukana. Hienosti kirjoitettu mielestäni kyllä eikä niistä aiheista minun mielestäni ole liikoja puhuttu. Hammaskeiju onkin hyvä kokonaisuus, joka taatusti vie lukijan mennessään.

 

♠♠♠♠½

Bridget Jones: Mad about the boy

Helen Fielding: Bridget Jones - Mad about the boy

825 s., MIKI-laitoksen 1.p. 2014 (Otava 2013)

alkup. Bridget Jones - Mad about the boy 2013

suom. Annika Eräpuro

Olen joskus muinaisuudessa lukenut aikaisemmat Bridget Jones -kirjat, mutta täytyy sanoa, että mielestäni ne eivät olleet laisinkaan hauskoja tai edes huvittavia. Ainakin toinen kirja eteni melko tuskaisesti, mutta luin sen kumminkin, kun kaveritkin olivat lukeneet ja tykänneet. Kuulun siihen porukkaan, joka pitää enemmän BJ-leffoista kuin -kirjoista. Viime viikolla olin parin päivän minilomalla Helsingissä ja keikuin bussissa tuntikausia suuntaansa. Tarvitsin jotakin matkalukemista pienessä paketissa, joten lainasin kirjastosta Miki-painoksen uusimmasta ja viimeisestä (?) Bridget Jones -kirjasta. Tällä kertaa tarina upposi paremmin ja matkat sujuivat oikein sutjakkaasti Bridgetin seurassa.

Tämä postaus tulee sisältämään jonkin verran juonipaljastuksia, jos niitä nyt enää paljastuksiksi voi sanoa: eiköhän ne kaikki ole jo sanottu ainakin kertaalleen, ja minäkin olin samoja asioita kuullut eikä se yhtään haitannut lukukokemusta.

Bridget on nyt ehtinyt 50:n vuoden ikään, mutta sama kohellus jatkuu edelleen: paino jojoilee, elämäntapatunarointi jatkuu ja kiusalliset tilanteet seuraavat toinen toistaan. Nyt Bridgetin komboon on kuitenkin tullut muutos: enää ei etsitä miestä hiki hatussa. Hänellä oli mies, mitä ihanin ja karismaattisin Mark Darcy, joka menehtyi äkillisesti jättäen Bridgetin kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Nyt Bridget yrittääkin pitää perheen pyörät pyörimässä, vaikka kyllähän kuvioihin ilmaantuu myös mies. Leskeydestään huolimatta Bridget on kuitenkin myös nainen ja sellaisen elämää hän haluaa suuresta menetyksestään huolimatta elää. Niinpä hänen ystävänsä päättävät, että uusi petikaveri on lopultakin saatava kuvioihin. Ja niin Bridget löytää itseään parikymmentä vuotta nuoremman Roxsterin, joka herättää hänet taas elämään elämäänsä.

Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin aikaisemmista BJ-kirjoista, vaikka Mark Darcy onkin nyt poistunut kuvioista. Osittain saatoin pitää tästä kirjasta enemmän, koska minulla ei ollut kuin korkeintaan hieman skeptisiä ennakko-odotuksia tätä kirjaa kohtaan: en siis odottanut mitään hykerryttävää viihdettä. Toisaalta tämä kirja miellytti enemmän varmasti myös siksi, että Bridget oli nyt lopultakin aikuistunut ja saanut elämälleen muutakin sisältöä kuin tupakanpolton, laihduttamisen ja miehenmetsästyksen. Kyllä minua vieläkin välillä ärsytti hänen hervottomuutensa ja kykenemättömyytensä pitää asiat reilassa, mutta toisaalta hänestä paljastui uusia puolia äidinroolinsa ja leskeytensä valossa. Ja vaikka tässä teoksessa Bridgetin mielen perukoilla oli koko ajan Markin kaipuu, pidin tätä teosta kuitenkin paljon hauskempana tai koomisempana kokonaisuutena kuin kahta aiempaa teosta. Että kannatti siis lukea, vaikka hieman epäröinkin.

♠♠♠♠

 

Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

166 s., Atena 2014

kansi: Elina Warsta

Olen muutamana viime päivänä näpytellyt melko ahkerasti opinnäytetyötäni, joten aloin kaivata vastapainoksi jotain kevyttä lukemista. Minulla on kesken Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, mutta sitä ei voi kovinkaan kevyeksi luonnehtia. Niinpä nappasin omasta hyllystäni taannoisen arpavoittoni, Sari Pöyliön novellikokoelman Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Tämä toimi kuin toimikin erinomaisesti välipalakirjana, mutta en kyllä tätäkään siitä huolimatta kevyeksi kirjaksi luonnehtisi novellien aiheiden puolesta.

Pölynimurikauppias on Pöyliön esikoisteos, joka käsittelee erilaisia äitityyppejä. Kahdeksan novellia sisältävä kokoelma pitää sisällään kaikenlaisia äitejä: vastuullisia, vastuuttomia, komentelevia, sievisteleviä, itsekkäitä ja niin edelleen. Novelleissa esiin marssivat myös heidän tyttärensä. Novelleissa kuvataan pääosin vanhemman ja lapsen roolien kääntymistä päälaelleen sekä heidän välisiä suhteitaan.

Pöyliön novellit ovat hyvin sujuvia luettavia, niistä näkee selkeästi, että esikoiskirjailijuudestaan huolimatta toimittaja Pöyliö ei ole mikään kirjoittamisen keltanokka. Hän kirjoittaa selkeää kieltä, jonka vietäväksi on helppo heittäytyä. Novellit ovat myös rakenteeltaan selkeitä ja johdonmukaisia, ja pitävät sisällään päähenkilöidensä kannalta oikeastaan kaiken olennaisen. Novellit ovat myös kekseliäitä ja mieleenpainuvia, jokaisessa tarinassa, äidissä ja tyttäressä on jotain sellaista, jonka kyllä muistaa. En tiedä miksi viimeinen novelli, joka on ikään kuin kaikkien aiempien koonti äitien näkökulmasta, rikkoo mielestäni muuten mielenkiintoisen kokonaisuuden.

Kokoelman novelleissa on paljon absurdeja ja ravistelevia tapahtumia, jotka välillä huvittivat ja myös kieltämättä pöyristyttivät minua. Äitien tai tyttärien vastuuttomuus, voimattomuus tai vaativuus olivat välillä kerrassaan ahdistavia, samoin tilanteet joihin päähenkilöt joutuivat: yksi pieni asia, kuten imurointi pallo-Hooverilla, voi muuttaa koko tulevaisuuden. Tästä syystä en pidäkään kokoelmaa kovin kevyenä aiheidensa puolesta. Kokoelmassa on kuitenkin myös paljon kauniita asioita, kuten pyyteettömyyttä, välittämistä ja kiintymystä. Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on siis monipuolinen kokonaisuus. Toivon, että Pöyliö jatkaa novellistina, sillä hänen tarinoissaan on aineista!

♠♠♠♠

Valo valtameren yllä

M.L. Stedman: Valo valtameren yllä

422 s., Karisto 2013

alkup. The Light Between Oceans, 2012

suom. Leena Perttula

kannen suunnittelu: Anne Rusanen

Muovittaessani kirjoja heinäkuussa osui silmiini M.L. Stedmanin esikoisteos Valo valtameren yllä, jonka lainasin saman tien. Kirja on siis odottanut lukemistaan pari kuukautta ja hetken harkitsinkin, että viitsinkö sittenkään lukea tätä ollenkaan. Onneksi otin itseäni niskasta kiinni ja avasin kirjan, sillä jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien tämä kirja vei minut mukanaan.

Valo valtameren yllä sijoittuu 1920-luvun Australiaan pienen pienelle Janus Rockin majakkasaarelle, jonka majakkaa Tom Sherbourne saapuu hoitamaan. Saari on kaukana rannikosta ja elämä saarella on varsin eristynyttä ja yksinäistä, sillä huoltovene saapuu saarelle kolmen kuukauden välein. Tom kuitenkin menee naimisiin kaupungissa asuvan Isabelin kanssa, jolloin vaimo muuttaa myös saarelle. Eräänä päivänä saarelle ajautuu vene, jonka lasti muuttaa koko heidän elämänsä täydellisesti.

Tämä kirja on Tomin ja Isabelin rakkaustarina, joka kaiken kestää ja kaiken kärsii. Heidän rakkautensa kestää surut ja antaa anteeksi, heidän rakkautensa saa laittamaan puolison edun oman edelle ja vaientamaan kolkuttavan omatunnon. Heidän tarinansa on uskomaton, sillä heillä ei todellakaan ole helppoa, kun suuri salaisuus alkaa jäytää heidän välejään ja saa epäröinnin ja katumuksen purkautumaan teoiksi. Salaisuuden paljastuminen laittaa heidän rakkautensa todella koetukselle ja he joutuvat tekemään kipeitä valintoja, jotka vaikuttavat koko heidän loppuelämäänsä.

Kirja on kirjoitettu moitteettomalla ja sujuvalla kielellä, mistä suomentaja ilman muuta ansaitsee kiitokset. Stedmanin tavassa kirjoittaa on jotakin tenhoavaa ja hieman nostalgistakin, lukija sukeltaa välittömästi hahmojen mukaan 1920-luvulle. Stedman on mielestäni valinnut sanansa hyvin, jos suomennoksen yhteydessä voi käyttää tällaista sanavalintaa, sillä kieli on runsasta erilaisine verbeineen ja adjektiiveineen, se ei toistele samoja asioita koko ajan.

Juonenkäänteet saavat väkisinkin myös lukijan pohtimaan oikeaa ja väärää. Etenkin kirjan lopun tapahtumissa on niin sydäntäriipaisevia elementtejä, että hahmojen epätoivo ja tuska välittyvät lukijalle ja saavat hänetkin ahdistumaan. Kuitenkin suuri ja kantava rakkaus ovat taustalla koko ajan lohduttavana elementtinä, mutta siitä huolimatta ei ole aina helppo tehdä niin kuin sydän sanoo ja järki käskee, etenkin kun sydän repii kahtaalle ja järjen ääni on aikaa sitten hukkunut tunteiden alle. Tämä kirja on ravisteleva ja koskettava teos, todellinen helmi, kuten kansiliepeessä luvataan.

♠♠♠♠½

Tarhapäivä

Hietamies, Eve: Tarhapäivä

447 s., Otava 2012

Vihdoin ja viimein sain tämän Eve Hietamiehen Tarhapäivän käsiini, on sitä odotettukin jo toukokuusta lähtien. En ole oikeasti ikinä joutunut kotikirjastossani jonottamaan teosta kahta kuukautta pidempään: niin paitsi tietysti nyt. Luin Yösyötön toukokuussa ja olin aivan myyty. Annoin sille silloin jopa viisi pistettä viidestä. Nyt minulla on sitten ongelma pisteytyksessä, sillä Tarhapäivä oli vielä parempi kuin edeltäjänsä!

Tarhapäivä kertoo Antti Pasasesta, 5-vuotiaan Paavon yksinhuoltajaisästä, jonka elämässä aina jokin asia aiheuttaa hankaluuksia. Kun Antti on nyt viimeinen saanut paletin suhteellisen toimivaksi kokonaisuudeksi, astuu kuvioon yllättävä lisätekijä: 5-vuotias Terttu muuttaa Pasasen poikien luo asumaan. Ja siitä sitten vasta seuraakin kaiken näköistä.

En oikeasti edes tiedä kuinka monta kertaa nauroin ääneen tätä lukiessani. En kyllä tiedä sitäkään, että mikä kirja olisi viimeksi naurattanut minua näin paljon. Vaikka Hietamies kirjoittaa vaikeistakin asioista, hän tekee sen taiten ja lempeästi huumorilla höystäen. Teoksessa on vakavampiakin pätkiä, mutta pääsääntöisesti sen yleisvire on huumorilla kuorrutettu. Vakavat pätkät tuovat teokseen uskottavuutta, kaikkea ei siis ole lyöty leikiksi ja asioihin osataan suhtautua niiden vaatimalla vakavuudella.

Mielestäni tämä teos on ehkä etäisesti sukua Tuomas Kyrön mielensäpahoittajille, sillä Antti Pasanenkaan ei itse huomaa olevansa hauska: hänelle vain aina sattuu ja tapahtuu. Hahmojen välillä on toki paljonkin eroa, mutta jokin niitä mielestäni yhdistää.

En usko, että Eve Hietamies enää jatkaa Pasasista kertovaa sarjaa, sillä kirjan loppu antaa mielestäni viitteitä siihen. Teoksen loppu on mielestäni hyvinkin vakavamielinen verrattuna sen yleisvireeseen, mutta samalla se vakuuttaa, että "kyllä Antti pärjää". Jos tästä jatko-osa vielä tulee, niin en tiedä miten suhtautua siihen: tämän paremmaksi kun ei mielestäni enää voi laittaa.

♠♠♠♠♠ + ♠ :)

Yösyöttö

Hietamies, Eve: Yösyöttö

383 s., Otava 2010

Olen myyty. Eve Hietamiehellä on samanlainen sanankäytön taito kuin äidillään Laila Hirvisaarella ja olen todella vaikuttunut. Pidin Yösyötöstä paljon, se on ihanan vaivatonta luettavaa. Henkilöhahmot on luotu samanlaisella otteella kuin Hirvisaarenkin kirjoissa, ja jokaisessa hahmossa on jotakin mieleenpainuvaa.

Yösyöttö kertoo nelikymppisestä Antti Pasasesta, joka jää yksin huolehtimaan vastasyntyneestä pojastaan. Pojan äiti ottaa hatkat ja kärsii psykoosista. Sillä välin Antti yrittää opetella lastenhoitoa ja päntätä päähänsä tietoja lastentaudeista, vaatetuksesta ja muusta oleellisesta. Seurauksena on hulvattomia kommelluksia, kun Antti vähitellen kehittyy taidoissaan. Kirja on sikäli mieleenpainuva juoneltaan, että tässä nainen jättääkin lapsen, sillä yleensähän mies kuvataan jättäjän roolissa.

En oikein osaa tarkasti määrittää mistä pidin teoksessa eniten vai pidinkö kaikesta yhtä paljon. Kielellinen ilmaisu on ensinnäkin omaa luokkaansa, se todella herättää mielikuvia ja ajatuksia. Minua huvitti suunnattomasti ajatus siitä, että pikkulapsi "rähisi". En aikaisemmin mieltänyt sitä termiä pikkulapseen, joten se tuntui hauskalta. Huumoria on käytetty taitavasti eikä vakavaa aihetta ole löyty leikiksi. Sillä aihehan on sinänsä vakavahko: toinen vanhempi jättää lapsen ja puolison. Huumorin ansiosta kirjasta ei muodostu painavaa ja uuvuttavaa luettavaa.

Minusta tuntuu, että Eve Hietamies lunasti tällä teoksellaan paikkansa suosikkikirjalijoitteni joukosta. Mainio tarinankertoja kerrassaan.

♠♠♠♠♠