Sammalhuone

Kai Fagerström (kuvat) ja Ville Suhonen (teksti): Sammalhuone

142 s., Maahenki 2017

 

Viime viikolla vietettiin luonnonsuojelun teemaviikkoa Luonto lainassa. Siitä innostuneena otin luettavakseni Kai Fagerströmin kuvaaman ja Ville Suhosen kirjoittaman Sammalhuoneen, joka kuvaa ihmisen ja luonnon suhdetta ennen ja nyt. Kokonaisuutena tämä teos on paitsi kaunis myös ajatuksia herättävä.

 

Kai Fagerströmin kuvat ovat lumoavia ja hän on onnistunut vangitsemaan niihin metsän mystisyyttäkin henkivää tunnelmaa. Ajattelin kuvien tyylissä olevan jotain tuttua, ja kirjan lopuksi selvisikin, että Fagerströmin kuvia löytyy myös kirjasta Viimeiset vieraat. Hänen kuvissaan eläimet näyttäytyvät hyvin ja hän on imeisen taitavasti onnistunut ottamaan kuvia aroista metsän eläimistä niiden häiriintymättä vieraan läsnäolosta.

 

Ville Suhosen tekstit ovat omiaan herättämään paljon ajatuksia. Hän on istuttanut kirjaan näkemyksiä luonnosta ennen ja nyt, ja osa teksteistä onkin ikään kuin Topeliuksen tai Kiven kynästä kirjoitettu: niissä kuvataan heidän näkemyksiään luonnosta ja toisinaan jopa siteerataan suoraan. Tämä yhdistelmä mennyttä ja nykyisyyttä heijastaa onnistuneesti luontosuhteen muuttumista ja erilaisia näkemyksiä.

 

Metsä ei ole minulle itselleni mikään erityisen kotoisa paikka enkä menisi metsään yksin, sillä pelkään eksyväni tai joutuvani ikävään kohtaamiseen jonkin suurpedon kanssa (joo, tosi todennäköistä, tiedän). Pidän kuitenkin metsän tunnelmasta, vaikka en aina oloani siellä täysin turvalliseksi tunnekaan. Siksi tämä kirja sopii mielestäni myös niille, jotka eivät metsissä samoillen aikaansa vietäkään.

 

Luonnonsuojelu ja eläintensuojelu ovat asioita, jotka kiinnostavat minua. En kannata äärimmäisyyksiä, mutta etsin kultaista keskitietä ja pyrin selvittämään itselleni mitä oikeastaan ajattelen asiasta. Siksi tämä kirja varmaan tuntuikin niin ajatuksia herättävältä. Erityisesti mieleeni jäi sivulta 104 seuraava kohta

Ihmiset pelkäsivät vieraslajien vaikutuksia tai ilmastonmuutoksen uhkaa, mutta eivät halunneet puuttua oman toimintansa seurauksiin ja oman lajinsa leviämiseen. Ihmiset hyväksyivät valtavasti erilaisia vieraslajeja, mutta toisia eivät.

Tuo kohta jäi mieleen, koska kirjassa oli puhuttu mm. valkohäntäpeuran tulosta Suomeen ja siitä miten sitä on haluttu suojella, mutta supikoiraa on systemaattisesti haluttu hävittää luonnostamme. Ne ovat toki vallan erityyppisiä eläimiä, mutta on silti raadollista ajatella miten toisten lajien katsotaan olevan oikeutetumpia elämään kuin toisten.

Sammalhuone on kirja, joka kutsuu pohdiskelemaan ja rauhoittumaankin. Suosittelen!

Muistojen Suistamo kuvina - Elämää ennen evakkoaikaa

Aulis Blinnikka ja Asko Simanainen: Muistojen Suistamo kuvina - Elämää ennen evakkoaikaa

78 s., Suistamon perinneseura ry 2011

 

Tutustuin joulukuun lopussa Hanna Koikkalaisen valokuvateokseen Lakkautettu kylä, joka sisältää vanhoja ja uusia kuvia Suistamolta. Se herätti minussa halun nähdä vielä lisääkin kuvia Suistamolta, josta siis äitini isoisä oli kotoisin. Ainakaan meille asti ei ole hänen jäämistöstään kuvia Suistamon ajoilta kulkeentunut, jos niitä on alunperinkään ollut olemassa, joten on mukava nähdä näiden teosten kautta millaisessa paikassa hän oikein on lapsuutensa ja osan nuoruuttaan viettänyt.

 

Muistojen Suistamo kuvina ei ole nimestään huolimatta mikään pelkkä valokuvateos, vaan se sisältää runsaasti tietoa Suistamon historiasta. Esille nostetaan mm. elinkeinot, koulut ja suistamolaiset runonlaulajat, jotka olivat tavallaan oman aikansa "julkkiksia". Kyseessä on siis tiivis, mutta melko kattava tietopaketti Suistamosta ja sen suhteen Suistamon perinneseura on kyllä tehnyt hyvää työtä.

 

Suistamon pitäjää käsittelevistä tekstiosuuksista huolimatta tässä teoksessa on myös paljon kuvia. Täytyy sanoa, että mielestäni ne eivät pääse kunnolla esiin, sillä ne ovat suurimmaksi osaksi verrattain pienikokoisia ja pieneen tilaan laitettuja. Mielestäni kuville olisi voinut varata enemmänkin tilaa eikä välttämättä tekstiosuudesta olisi tarvinnut tinkiä, jos sivumäärä olisi samalla kasvanut. Tietysti ymmärrän, että kyseessä on seuran julkaisema teos ja rahoituskysymykset ovat voineet sanella ehtoja. Olisin kuitenkin mielelläni tarkastellut kuvia tarkemminkin, vaikka kuvatekstien perusteella kuvissa vilisee aikalailla tiettyjen sukujen edustajia. Minun sukuani ei tässä kirjassa mainita, mutta enpä sitä osannut odottaakaan: käsittääkseni he eivät olleet mitenkään "merkittäviä henkilöitä". Jotenkin kumminkin tuli mieleen, että tähän olisi voitu valita kuvia hieman laajemmalla otannalla.

 

Kokonaisuutena Suistamon perinneseura on mielestäni tehnyt hyvää työtä ja tärkeän teon kootessaan tämän kirjan. On hienoa huomata, että muistoja ei päästetä unohtumaan.

Lakkautettu kylä

Hanna Koikkalainen: Lakkautettu kylä

132 s., 2015

kustantanut Hanna Koikkalainen

teos on koostettu Suistamo - perinnelaboratorio -projektiin liittyvästä näyttelystä

 

Lakkautettu kylä on valokuvateos, joka koostuu vanhoista suistamolaisista valokuvista sekä Hanna Koikkalaisen viime vuosiin ajoittuvilla Karjalanmatkoilla ottamista kuvista. Päädyin tutustumaan tähän kirjaan, kun aloin tutkia mitä kirjoja Suistamosta olisi saatavilla. Äitini isoisä, jonka minäkin ehdin tuntemaan, oli lähtöisin Suistamolta ja joutui rakentamaan elämänsä uudelleen kotiseudun jäätyä rajan taakse. Minussa on viime vuosina herännyt hienoinen kiinnostus näitä sukupolvien jälkeen jo hiuksen hienoiksi käyneitä karjalaisjuuriani kohtaan ja erityisesti minua kiinnostaa nähdä vanhoja (ja miksei uusiakin) kuvia alueelta, jossa minun sukuani on joskus asunut.

 

Kun avasin tämän kirjan, en arvannut miten tunteita herättävä teos tämä olisi. Kurkkuani kaihersi monta kertaa, kun katsoin kuvia nauravaisista karjalaisista, jotka eivät vielä tienneet joutuvansa jättämään rakkaat kotisijansa taakseen. Koskettavia olivat myös otteet evakoiden haastatteluista ja päiväkirjamerkinnöistä. Aili Tamminen kirjoitti päiväkirjaansa Lapualla vuonna 1944 seuraavasti: "Kun menin metsään, omaan kauniiseen metsään viimeisen kerran jäähyväisille, sitä surua ei voi sanoin kuvailla, mikä kaiho silloin oli sydämessä.". 

 

Tässä teoksessa pääosaa näyttelevät valokuvat ihmisistä, paikoista ja asiakirjoista. Kun eteeni tuli ensimmäinen kuva korvauksia anovasta asiapaperista, jossa on listattuna evakon kotiin jäänyt irtaimisto, hätkähdin. Kovin tarkkaan ihmisen pitää tuntea omaisuutensa osatakseen tarkasti listata mitä kaikkea häneltä jäi taakse. Kuinka moni osaisi tarkasti kertoa mitä kaikkea oikeastaan omistaakaan? Tavaroista voi hakea korvausta ja evakoille lohkottiin talonpaikkoja uusilta asuinsijoilta, mutta mikään ei koskaan korvanne muistoja ja rakasta seutua. Taakse on jäänyt myös eläimiä, kuten muistoista ja asiakirjoista käy ilmi. Vaikka kotieläinten pitoon suhtauduttiinkin varmasti usein enemmän rationaalisesti kuin emotionaalisesti, ovat ne silti olleet arjessa mukana ja omalla tavallaan tärkeitä. Ei sitä tunnetta niin vain voi korvata. Tarkkaan tuli katsottua muutkin kuvat ja monia ajatuksiahan ne herättivät: rapistuneet rakennukset, autiot seudut, entinen kukoistus ja mitä kaunein luonto.

 

Kotiseudun menettäminen jättää ihmiseen arpia, joista lukeminen riipii minun sydäntäni. Olen itse hyvin kiintynyt kotiseutuuni enkä ole koskaan harkinnut muuttoa muualle. Ehkä siksi koen hyvin voimakkaasti niiden ihmisten tarinat, jotka ovat joutuneet kotiseutunsa jättämään pakon edessä. Minua herkisti ja havahduttikin erityisesti myös Maria Kentän vuonna 2014 antama haastattelu, jossa hän toteaa että kysymys siitä miksi piti lähteä pois, on seurannut häntä aina. Hän toteaa osuvasti, että "toiset asuu iät samoilla seuduilla ja niillä on vintillä aarteita ja kaikki muistot on tallella vaan meikäläisellä on kaikki tuolla jossain". Havahduin taas ajattelemaan, että niin todella: kyse ei ole pelkästään siitä hetkestä ja elämän rakentamisesta uudelleen, vaan kokonaisesta sukupolvien mittaisesta muistista, perinteistä ja omasta sukuhistoriasta, johon kaipaa vastauksia.

 

Lakkautettu kylä on puhutteleva teos, joka olisi esipuheen mukaan ilmeisesti kannattanut ottaa tarkasteluun yhdessä Anne-Mari Kivimäen luoman musiikkimaailman kanssa. En osaa edes ajatella olisinko saanut vieläkin voimakkaampia tunnereaktioita tästä kirjasta, jos olisin sen yhdistänyt sen musiikkiin. Youtubessa olevan trailerin perusteella niin olisi saattanut hyvinkin käydä. Haluan tutustua tuohon musiikkimaailmaan joskus, mutta ensin sulattelen tämän kirjan nostattamia ajatuksia kaikessa rauhassa.

Sämpy - Kissan vuosi

Riikka Hedman: Sämpy - Kissan vuosi

166 s., S&S 2016

 

Sämpy - Kissan vuosi on valokuvateos oululaisen Sämpy-kissan elämästä. Teos sisältää nimensä mukaisesti kuvia eri vuodenajoilta ja niissä seikkailee Sämpyn lisäksi hänen kissakaverinsa Elmeri ja Elmerin sisko Nelli. Ulkonäöltään kirjan tähti Sämpy muistuttaa norjalaista metsäkissaa, mutta todellisuudessa kyse on maatiaiskissasta. Kuvauksellinen ja persoonallinen Sämpy on 3-vuotias ja hänen ajatuksiaan kirjaksi asti on kirjannut Sihteeri, joka on myös ottanut kuvat.

 

Mielestäni tämä teos on oikein mukava kirja, jonka upeita kuvia katselee mielellään. Sämpy on todella kuvauksellinen ja ilmeikäs kissa, ja kissaihmisenä katselen kyllä mielelläni kissakuvia. Lisää viehätystä kuviin tuo ympäristö, jossa kuvat on otettu: metsää, nurmea ja lumikenttää. Hieman mietin miten Sämpy ja kissakaverit uskalletaan päästää ulkoilemaan omin päin, mutta teksteistä käy ilmi, että Sämpyllä on omat tutut reittinsä eikä se lähde liian kauas. Teoksesta käy myös ilmi, että kuvat on otettu luonnollisissa tilanteissa, ja se on helppo uskoa katsoessa kuvista välittyvää aitoa kissanvauhtia ja rentoa lekottelua.

 

Kauniiden kuvien lisäksi tässä teoksessa on siis kuvatekstejä ja aina vuodenajan vaihtuessa pidempi kertomus Sämpyn tavallisesta arjesta kunkin vuodenajan kohdalla. Erityisesti kuvatekstit tuovat teokseen hauskuutta, sillä niissä on mainion kissamaisia ajatuksia murteella kirjattuna. Sämpy tuntuu symppikseltä kissalta ja uskon Sihteerin onnistuneen kirjaamaan sen ajatukset onnistuneesti ylös, sillä niissä on kissamaista omanarvontuntoa! 

 

Sämpyn seikkailuja oli kiva seurata kirjan verran ja voipa sen vaiheista pysyä kärryillä myös facebookissa, josta sen löytää hakusanalla Sämpy. Suosittelen tätä kirjaa paitsi kaikille kissanystäville myös niille jotka pitävät eläväisistä eläinkuvista.

Viimeiset vieraat: Elämää autiotaloissa

Kai Fagerström (kuvat), Risto Rasa (runot), Heikki Willamo (tekstit, kuvat): Viimeiset vieraat - Elämää autiotaloissa

160 s., Maahenki 2010

 

Tutustuin joulukuussa Perttilän ja Keron Autiotalo -teokseen, johon olisin kaivannut hieman enemmän tosipohjaisuutta eli talojen oikeita tarinoita. Kai Fagerströmin, Risto Rasan ja Heikki Willamon teos Viimeiset vieraat - Elämää autiotaloissa antaa periaatteessa todenmukaisempaa kuvaa talojen viimeisistä asukkaista, jotka samalla ovat myös nykyisiä asukkaita: eläimet.

 

Teos oli mielestäni mielenkiintoinen kokonaisuus ja siinä oli näkemystä siitä, miten autiotaloista voi vielä tulla jonkun koti, turvapaikka ja suoja, vaikka ihmiset ovat sen jo kauan sitten unohtaneet. Siellä asuneet ihmiset ovat lähteneet pois tavalla tai toisella ja talo on jäänyt yksin, mutta ei välttämättä lopullisesti. Kirjoitin Autiotalon yhteydessä mietteitäni autiotaloista. On oikeastaan aika lohdullista, että talo ei ehkä sittenkään tule täysin hylätyksi, kun eläimet saapuvat ikään kuin arvostamaan sitä, mikä on jo ihmisille merkityksetöntä. Samalla on kuitenkin surullista, että kauniit rakennukset ovat jääneet vaille niiden ansaitsemia olosuhteita, sillä tässä teoksessa on kuvia sellaisistakin taloista, joissa on hyvin upeita yksityiskohtia.

 

Tätä teosta lukiessa tulin monta kertaa miettineeksi, että missä määrin kuvat ovat lavastettuja. Kuvissa esiintyy paljon eläinasukkaita, joiden kuvaaminen on toki sinänsä täysin mahdollista, sitä en epäile. Enemmän mietin, että todellako näissä autiotaloissa kaikki on voinut pysyä pysähtyneenä vuosikausia verhot ikkunoilla ja tavaroita pöydillä, jos niissä kuhisee niin paljon elämää kuin kuvat antavat ymmärtää. Toinen pohdinnan aihe on, että ovatko nämä talot niin syrjässä, että edes satunnaiset kulkijat tai jopa vandaalit eivät ole päässeet tekemään tuhojaan. Olisin tässäkin teoksessa kaivannut ehkä jonkinlaista loppuselitystä miljöiden tiloista. Toinen mitä kuvien kohdalla pohdin oli se, että pitikö todella monen kuvan olla niin tummia,että niistä oli vaikea saada selvää. Lisäksi moni kuva keskittyy eläimiin, ei niinkään itse rakennuksiin, vaikka toisaalta teoksen nimi Viimeiset vieraat kertoo jo sen, mihin tässä teoksessa keskitytään.

 

Kokonaisuutena tämä teos on monipuolinen. Luontorunoistaan tunnettu Rasa luo runoillaan tähän teokseen tunnelmaa, jota suorasanainen teksti ei välttämättä pysty välittämään. Se sopii kuviin hyvin ja täydentää kuvien "mystiikkaa" ja suorasanaisen tekstiosuuden totuudellisuutta, ikään kuin nivoo kokonaisuuden yhteen. Teksteissä ei mielestäni ole mitään vikaa, enemmän olisin toivonut kuvitukseen jotakin muuta. Pidin tekstiosuuksissa siitä, miten niissä rauhallisesti pohdiskellaan talojen autioitumista ja kuvataan eläinyhteisöjen elämää. Jotenkin erityisen hienosti oli mielestäni sanottu sivulla 117: "Hän viihtyi omissa oloissaan, mutta oli yksin maailmassa. Hänellä ei ollut lapsia, ei sukulaisia tai ystäviä. Ei jäänyt ketään, joka olisi laittanut paikat kuntoon. Siivonnut ja järjestellyt tavaroita.". Surullista, mutta niinhän elämä joskus on. Vaan voiko kaikki silti jäädä niin ennalleen kuin kuvat antavat ymmärtää? Hieman epäilen.

 

♠♠♠♠

 

Autiotalo

Sami Perttilä ja Esa Kero: Autiotalo

? s., TYT multikustannus 2008

 

Jep, minä täällä taas! Blogini on vaipunut jonkinlaiseen talvihorrokseen: ensimmäinen kirjapostaus vasta 18. päivä kuluvaa kuuta! Huh. Olen kyllä lukenut koko ajan, vaikken oikein mitään valmiiksi asti. Ensimmäinen tässä kuussa kokonaan lukemani kirja on Sami Perttilän ja Esa Keron valokuvateos autiotaloista.

 

Autiotalot ovat aina kiehtoneet minua, sillä ne sisältävät usein käsittämättömän määrän historiaa, muistoja, kokemuksia ja tapahtumia, joita kukaan ei enää muista. Talo vain yksin on jäänyt muistuttamaan siitä, että tässä on joku joskus elänyt elämäänsä. Autiotalot herättävät mielikuvitukseni ja alan pohtimaan keitä talossa on asunut, milloin se on rakennettu, millaisia ihmisiä asukkaat ovat olleet, mikä heidän kohtalonsa oli ja miksi talo on jäänyt tyhjilleen. Mitä kaikkea seinät meille kertoisivatkaan, jos osaisivat puhua! Autiotalot rappeutuneessa romanttisuudessaan vetoavat minuun kovasti, joten tämä teos Autiotalo oli minulle oikein osuva kirja.

 

Sami Perttilän valokuvat ovat tunnelmaltaan hieman kauhuelokuvamaisen odottavia. Hän on ottanut kuvansa hämärän aikaan ja tehostanut vaikutelmia erivärisillä valoilla. Kuvia katselee mielellään viipyillen ja itse ainakin aloin useampaan otteeseen pohtimaan, että miksi jokin upeannäköinen huvila on jäänyt tyhjilleen rapistumaan. Valitettavasti ihmisillä on taipumusta pitää suvun historiasta kiinni hieman väärillä tavoilla, jokin tunneside sitoo paikkoihin, vaikka tuloksena olisi vain vuosikymmeniä yksinään kököttänyt talovanhus, jota kukaan ei muista. Syitä talojen tyhjilleen jäämiseen on monia, ja minua jotenkin surettaa, että muistojen mummolat ja kotitalot jätetään rapistumaan. Ehkä ajattelen taloista ja rakennuksista hieman liian emotionaalisesti, mutta mielestäni samalla tuhoutuu pala niin rakennus- kuin sukuhistoriaakin.

 

Esa Kero on luonut Sami Perttilän kuvien ympärille fiktiiviset tarinat talojen historiasta ja asukkaista, siitä mitä onkaan tapahtunut. Keron tekstit täydentävät kuvien kauhuelokuvamaisuutta ja saavat mielikuvituksen laukkaamaan, mutta mieluumin minä tahtoisin kuitenkin tietää aina talojen todellista historiaa: missä, kuka, miksi ja milloin on tehnyt jotakin. Todellinen historia voi olla arkipäiväistä, mutta luo kuitenkin minun mielessäni tietynlaista hohdetta rakennuksien ylle antaessaan asukkaille nimet ja perheille historiat.

 

Kokonaisuutena tämä teos on minun mielestäni hyvin mielenkiintoinen ja tuntuu, että aihepiirinsä vuoksi tämä oli minulle oikein sopiva teos luettavaksi. Erityisesti pidin siitä, että Perttilä on saanut otettua rakennuksista myös sisäkuvia, sillä autiotaloissa minua kiinnostavat etenkin sisätilat eli se, mitä seinien sisäpuolelle kätkeytyy. Lisää tositaustaisuutta olisin kaivannut ja sitä olisi voinut luoda esimerkiksi se, että olisi tarkemmin kerrottu missä kuvien rakennukset sijaitsevat. Ehkä olisin kuviltakin kaivannut hieman enemmän arkipäiväisyyttä enkä niinkään tätä väreillä luotua mysteeristä hohdetta, vaikka kuvat ovatkin näin todella vaikuttavia. Upea kokonaisuus kuitenkin.

 

♠♠♠♠

Osittain tämä teos sykähdytti minua varmasti myös siksi, että se tuo mieleeni edesmenneen isoäitini lapsuuden kotipaikan pihapiireineen. Talo on ollut tyhjillään jo noin 20 vuotta, mutta siitä on pidetty huolta ja mummuni sisarukset pitävätkin sitä kesäpaikkanaan. Olen vasta viime vuosina huomannut, kuinka tärkeä tuo paikka minulle loppujen lopuksi onkaan. Se on jotenkin tunnelmallinen ja historia on siellä alati läsnä. Siellä ollessani minä jotenkin olen usein aistivinani menneiden sukupolvien läsnäolon, enkä ole suinkaan ainut. Viime kesänä kävin vuosien tauon jälkeen oikein tuvassa asti. Selasin siellä valokuvia vuosien takaa ja etenkin silloin minusta tuntui, että mummuni vanhempineen nyökytteli hyväksyvästi jossain lähellä. Osa minun juuristani on siellä ja minua jotenkin viehättää ajatus siitä, että menneet sukupolvet saavat jatkaa siellä olemassaoloaan meidän muistojemme kautta.

Vanhatupa, mummuni synnyinkoti.