Kaksi kirjaa Cruellasta

Cruella de Vil on pahis, joka on tuttu Disneyn animaatiosta 101 dalmatialaista. Alunperin hänen hahmonsa esitellään Smithin kirjassa 101 dalmatiankoiraa. Hän havittelee dalmatialaisen pentuja voidakseen tehdä niistä itselleen turkin. Cruellan ulkonäköä leimaava piirre on hänen hiuksensa, jotka ovat toiselta puolelta valkoiset ja toiselta mustat. Tajusin itse vasta oikeastaan muutama vuosi sitten, että nimi Cruella de Vil on viittaus julmuuteen ja pahuuteen. Mainio sanaleikki kieltämättä.

Innostuin lukemaan Cruella de Vilistä kertovia kirjoja hieman sattumalta. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut hänen hahmostaan, mutta kävin taannoin Evijärven kirjastossa ja siellä hieman sattumalta käsiini osui kaksi eri kirjaa Cruellasta. Kirjat ovat eri tekijöiltä ja niissä on eroavaisuutensa, mutta myös yhtymäkohtia löytyy. Tietyt taustatekijät kerrotaan molemmissa kirjoissa samalla tavalla ja Disney-pahiksen hahmoon tulee näiden kirjojen myötä myös inhimillisempi sävy.

Luin löytämistäni kirjoista ensiksi Hachi Ishien mangasarjakuvan Cruella: Black, White and Red (2021 Viz Media Edition). Nappasin tämän luettavakseni oikeastaan siksi, että olen viime aikoina muutenkin löytänyt englanninkielisten kirjojen maailmaan aiempaa enemmän.

Tämä sarjakuva on tosiaan jaettu kolmeen osioon, jotka ovat Black, White ja Red. Näiden eri osioiden kautta kuvataan, miten muotisuunnittelijan urasta haaveilevasta luovasta ja kunnianhimoisesta Estellasta tulee Cruella. Kyllä vain, hän kun ei syntyjään ollut häikäilemätön ja keinoja kaihtamaton Cruella astuu esiin. Luonnehtisin Cruellaa jollain tavalla Estellan kaksoispersoonallisuudeksi tai sisimmäksi minäksi, joka nousee esiin maailman kolhiessa.

Tämä sarjis oli nopealukuinen ja piti hyvin mielenkiinnon yllä. Hahmosta paljastui minulle uusia puolia ja pidin teoksen miljööstä, 1970-luvun svengaavasta Lontoosta. Olisi mielenkiintoista lukea vastaavanlaisia sarjakuvia muistakin Disneyn tutuiksi tekemistä hahmoista, mutta en tiedä onko sellaisia olemassa.

Toinen lukemani Cruella-kirja on Maureen Johnsonin nuortenromaani Hei, julma maailma! (Tammi 2021, alkup. Hello, Cruel World). Se kertoo myös Estellan vaiheista ennen kuin Cruellan puoli hänessä pääsi valloilleen. Teoksen on suomentanut Jenni Rapelo. Tätä kirjaa olin aiemmin töissä jo pyöritellytkin käsissäni, mutta nyt vasta se nousi lukulistalleni sarjakuvalöydön myötä.

Pidin tästä romaanista. Siinäkin ajankuva 1960-luvun lopun Lontoosta on kiinnostavaa luettavaa. Teoksen myötä saa paremman käsityksen siitä, millaiset seikat saivat Estellan unohtamaan kiltteyden, miellyttämisenhalun ja hyvyyden. Nuorten ihmissuhteet ja kolhuja saaneen mutta verrattain kokemattoman tytön luoviminen häikäilemättömien eliittinuorten maailmassa on kuvattu onnistuneesti. Aika monta kertaa olin harmissani ja turhautunut siitä, miten Estellaa kohdeltiin. Hei, julma maailma, todellakin!

Näiden kirjojen myötä aion kyllä lukea myös Dodie Smithin alkuperäisteoksen. Hauskaa, miten yksi kirja voi johtaa monenlaisiin kirjoihin ja elokuviin.

Ruskea tyttö unelmoi

Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi

288 s., Kustantamo S&S 2021

alkup. Brown Girl Dreaming, 2014

suom. Katja Laaksonen

kansi: Theresa Evangelista

Bloggaamattomien kirjojen listani on tällä hetkellä jo muutaman kirjan mittainen, kun jotenkin vain tuntuu, että ei ehdi tai jaksa istahtaa koneen ääreen kirjoittamaan. Ennen kuin lista kasvaa ylittämättömän pitkäksi, on aika tarttua toimeen.

Jacqueline Woodsonin omaelämäkerrallinen Ruskea tyttö unelmoi on nuortenkirja, joka puhuttelee paljon myös aikuista lukijaa. Kyseessä on säeromaani, joten sen puolesta kirja olisi nopealukuinen. Sisältö saa kuitenkin viipyilemään sivuilla ja miettimään, että onpas ollut melkoinen elämä.

Ruskea tyttö unelmoi kertoo Jacquelinesta, joka varttui ruskeana tyttönä 1960-1970-lukujen Yhdysvalloissa, jossa rotuerottelulakien jäljet näkyivät edelleen. Jacquelinen elämä keskittyi Etelä-Carolinaan ja New Yorkiin, joissa kummassakin hän tunsi olevansa vain puolittain kotona. Lähipiiriin mahtui monenlaisia traagisia ihmiskohtaloita. Kaikesta kokemastaan huolimatta tyttö jaksoi unelmoida. Hän löysi tarinoiden kautta rakkauden kirjoittamiseen, eikä antanut lukihäiriön estää unelmaansa oman kirjan kirjoittamisesta.

Mielestäni tässä tarinassa oli niin paljon lämmintä ja hyvää, että tätä voi pitää hyvin valoisana kirjana, vaikka elämä näyttikin Jacquelinelle ja hänen perheelleen monesti traagisimmat puolensa. Tämä jos jokin on tulevaisuuden uskoa henkivä tarina, muistutus siitä, että tapahtuipa ympärillä mitä tahansa, niin mikään ei voi estää meitä unelmoimasta.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 10: Runotyttö maineen polulla

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on edennyt jo 10. kierrokselleen. Tiesin hyvissä ajoin olevani mukana eikä kirjan valintakaan lopulta ollut vaikeaa, sillä viime kesänä luin klassikkohaasteeseen Montgomeryn Pienen runotytön ja nyt tuntui sopivalta lukea sen jatko-osa tähän klassikko-haasteeseen. Löysin alakuvassa olevan niteen kirjaston vaihtopisteeltä vuosi sitten ja viehätyin kovin sen kannesta, mikä onkin yksi syy sille, miksi olen kirjan halunnut lukea. Kiire kuitenkin tuli, mutta se on toisaalta minun lukemisilleni ihan ominaista - olipa kyseessä sitten haasteluku tai lukupiirikirjan lukeminen.

 

***

L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla

415 s., WSOY 1948

alkup. Emily climbs, 1925

suom. I.K. Inha

 

Kun aloin kirjoittaa tätä postausta, lähdin googlaamaan tätä teosta ottaakseni selville sen alkuperäisen julkaisuajankohdan. Tietoa metsästäessäni hämmästyin, sillä sain todeta, että olen onnistunut löytämään vaihtopisteeltä suomenkielisen laitoksen ensipainosta olevan kirjan - ja tunnen nyt kuin käsissäni olisi uskomaton aarre! Tämä kirja viehätti minua esineenä jo alkujaankin, mikä onkin syynä siihen, että kirjan alunperin mukaani poimin, mutta nyt koen tehneen todella hienon löydön. Rahallista arvoa teoksella ei liene, mutta siitä huolimatta tuntuu merkittävältä, että sain tarjota tälle niteelle uuden kodin.

 

Emilia Byrd Starr ei ole enää ihan lapsi, vaikka sukulaiset tahtovat häntä sellaisena kohdella. Taiteellisen ja sielukkaan nuoren tytön maailmankuvaa on vaikea ymmärtää, kun Murrayn suvun perinnäistavat vaativat vaalimistaan. Kouluun Emilia sentään lähetetään lisää oppia saamaan, mutta ankara Elisabet-täti kiristää tytöltä lupauksen olla kirjoittamatta "juttujaan" niinä kolmena vuotena, jotka Emilian on määrä oppia saada. Kouluvuosinaan Ruut-tädin valvovan silmän alla Emiliasta varttuu nuori nainen, joka alkaa vähitellen kerätä niin yhteisön kuin sukunsakin arvostusta kirjallisilla kyvyillään. Pidin siitä, että Emilia varttuessaan alkoi yhä selkeämmin piirtää omia rajojaan eikä antanut kenenkään lannistaa häntä. Tunteikkaasta tyttösestä kuoriutuu tässä teoksessa nuori nainen, joka pystypäin katsoo tulevaan - vaikka on hänellä luontainen herkkä puolensa edelleenkin.

 

Siinä missä Pieni runotyttö -kirja sai minut kiristelemään hampaitani kaikesta siitä epäoikeudenmukaisuudesta, joka Emiliaa kohtasi sukulaisten taholta. Sama asia nousi aivan uusiin sfääreihin tässä teoksessa, joskin ärtymystä aiheutti tällä kertaa ensisijaisesti Ruut-täti, joka ei antanut Emilialle mitään mahdollisuuksia oikaista asioita. Miten raivostuttavaa aliarvioimista! Tietysti tiedostan, että teoksen aikaan maailma oli kovin toisenlainen - mutta siitä huolimatta epäoikeudenmukaisuus on aina epäoikeudenmukaisuutta.

Pidin tästä kirjasta, vaikka jotenki nse tuntui lähtevän aika hitaasti liikkeelle. Minulla kesti hetken ennen kuin pääsin tarinaan kunnolla sisälle, mutta viihdyin lopulta hyvin ja lukeminen oli jouhevaa. Lukiessani kuitenkin hämmästelin sitä, miten pisteliäitäkin arvioita niin Emiliasta kuin muistakin hahmoista käytettiin. Milloin joku ei ollut sievä, toisinaan joku taas oli vallan "inhoittavan" näköinen. Yritäpä siinä sitten vaalia tervettä itsetuntoa. Emiliakin olisi voinut lannistua monta kertaa ja heittää kaikki haaveensa, mutta hänpä olikin poikkeuksellisen sisukas. Sitä seikkaa selitetään Murrayden erinomaisella sukuperinnöllä, mutta tuskin mikään sukuperintö voisi ketään kovettaa kaikelta arvostelulta.

Minulle jäi tästä kirjasta samanlainen kahtalainen fiilis kuin Pienestä runotytöstäkin. Toisaalta pidin tästä kirjasta paljon, sillä Emilia hahmona on minulle ihan mieluinen, mutta toisaalta tässäkin kirjassa on paljon sellaista, mistä en voi mitää edes asettamalla asiat oman aikakautensa kontekstiin. Jälleen kuitenkin odotan jopa innokkaana Emilian seuraavien vaiheiden lukemista. Lieneekö niiden aika sitten seuraavassa klassikkohaasteessa vai kenties jo ennen sitä, sen aika näyttää.

Aurinkotyttö

Nura Farah: Aurinkotyttö

7 h 6 min., Otavan äänikirja 2019

lukija: Usva Kärnä

Nura Farah (s. 1979) muutti 13-vuotiaana Somaliasta Suomeen. Hän on kirjoittanut kaksi suomeksi kaksi Somaliaan sijoittuvaa romaania, Aavikon tyttäret ja Aurinkotytön, jotka ovat keränneet runsaasti kiitosta. Ryhdyin kuuntelemaan Aurinkotyttöä saadakseni merkitä jälleen uuden maan lukuhaasteeseen ja jo hetken kuluttua tuumin, että onneksi on lukuhaaste! Aurinkotyttö on todella kiinnostava ja sujuva romaani, ja tämän kokemuksen myötä aion kyllä lukea myös Farahin esikoisteoksen.

Shamsu on nuori somalityttö, joka haaveilee toisenlaisesta elämästä kuin mitä vanhemmat ja koko klaani hänelle kaavailee. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Somaliaan. Shamsu haluaisi opiskella ja asua kaupungissa, mutta hänen isänsä, klaanin päämies, tahtoo tyttärensä noudattavan vanhoja perinteitä. Yhdessä ystäviensä kanssa Shamsu haaveilee rakkaudesta ja onnesta. Hänellä on mielitiettykin, eräs nuori opettaja, jonka kanssa hän tapailee salaa. Samaan aikaan vanhemmat kuitenkin puuhaavat Shamsulta salaa hänelle avioliittoa aivan toisen miehen kanssa. Helppoa ei ole myöskään Shamsun ystävillä, jotka hekin joutuvat hautaamaan haaveitaan.

Shamsun tarina on kertomus haaveista, niin hajoamisesta ja uuden toivon heräämisestä. Se on tarina selviytymisestä, oman polun raivaamisesta ja yhteiskunnan hitaasta muutoksesta. Vanhoja paikallisia klaaniperinteitä ei demonisoida meidän aikamme valossa, vaan niitä kuvataan teoksen tapahtuma-aikaan sopivien käsitysten kautta. Yhteiskunnalliset muutokset eivät tapahdu hetkessä. Shamsun ja hänen ystäviensä elämänpoluille osuvista takaiskuista huolimatta teoksesta jää valoisa ja tulevaisuuteen uskova fiilis - jonain päivänä asiat ovat toisin.

♠♠♠♠

Kiekkokaupunki

Fredrik Backman: Kiekkokaupunki

e-äänikirja, 14 h 56 min.

Otava 2017

alkup. Björnstad, 2016

suom. Riie Heikkilä

lukija: Aku Laitinen

 

Kiekkokaupunki on teos, jonka otin kuunteluun lähinnä siksi, että e-kirjastossa ei ollut vapaana muutakaan edes hieman kiinnostavaa eikä yksikään varaamistani äänikirjoista ollut vielä vapautunut. Sattumien summa siis kaikin puolin. Olin kyllä kuullut kehuja tästä, mutta kuten jo etukäteen hieman ounastelin, ei tämä oikein ollut minun kirjani. Kiekkokaupunkin on sarjan avausosa, mutta en aio sarjan parissa jatkaa, ellei sitten tule eteen toista samanlaista sattumien summaa kuin tämän kanssa.

 

Kiekkokaupunki kertoo Björnstadin pikkukaupungista, jossa kaiken keskipiste on jääkiekko. Hiipuvassa kaupungissa on kasattu suuret toiveet juniorijoukkueen harteille, sillä menestys jääkiekossa voisi tuoda Björnstadiin taas elämää - uusia asukkaita, yrityksiä, työpaikkoja, asuntojen arvo nousisi, Björnstad alkaisi kukoistaa kaikin tavoin. Keskiössä on niin nuoret kiekkoilijat kuin joukkueen johtoryhmän jäsenet perheineen.

 

Kiekkokaupungissa on monta päähenkilöä, joista jokaisella on tai on ainakin ollut jonkinlainen unelma. Toisten unelmat vielä versovat, toisten omat ovat kuivettuneet ja kuihtuneet pois. Björnstad onkin mielestäni hieman surullinen ja kaksijakoinen kaupunki, joka toisaalta pursuaa nuorten elinvoimaa ja suuria odotuksia, mutta jossa toisaalta asuu myös haaveidensa toteutumattomuudessa kyynistyneitä, hieman jo yleisestä ilmapiiristä ulkopuolisiksi jääviä henkilöitä. Kaupunki kuitenkin kuin herää eloon sinä päivänä, jolloin juniorijoukkue varmistaa pääsynsä isoihin kisoihin. Voisiko toiveet todella toteutua?

 

Tätä teosta on luonnehdittu tragikoomiseksi kertomukseksi ("teinityttöjen välisestä kuolemattomasta ystävyydestä, teinipoikien harteille kasatuista odotuksista, urheilusta ja perheestä", kuvailuteksti), mutta minun mielestäni tässä kirjassa ei ollut mitään tragikoomista tai hauskaa. Mielestäni on lähinnä surullista se, miten ihmiset olisivat olleet valmiita sivuuttamaan anteeksiantamattomia tekoja (rikoksia!), jotta jääkiekkojoukkueen menestyksen turvaamiseksi. Viis siitä, että jonkun muun elämä on särkymäisillään. Vaikka oikeus tavallaan lopulta voittaakin, ei mikään ole kuitenkaan kuin ennen.

 

Kiekkokaupunki on kokonaisen pikkukaupungin, sen kaikenlaisten asukkaiden tarina. Tarina ei kuitenkaan puhutellut minua mitenkään erityisesti. Hahmojen kirjojen laajuudesta sen sijaan löytyy pari hahmoa, joista jotkut jäivät positiivisesti mieleen, mutta siitä huolimatta minusta tuntuu, että hahmotkaan eivät oikein kunnolla puhutelleet minua. Eikä edes miljöö tuntunut oikein miltään. Harvinaista, että kirja, josta todennäköisesti kyllä riittäisi ammennettavaa, jättää näin lattean jälkifiiliksen.

Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

e-äänikirja, 7 h 15 min.

WSOY 2002

lukija: Veikko Honkanen

 

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie on ollut lukulistallani jo pitkään. Löysin sen Ellibsin e-kirjastosta äänikirjana ja päätin ottaa kirjan kuunteluun. Viime aikoina olenkin viihtynyt Hotakaisen parissa, sillä sain juuri päätökseen hänen kirjoittamansa Kimi Räikkösestä kertovan kirjan.

 

Juoksuhaudantie kertoo Matista, jonka vaimo Helena lähtee ja ottaa mukaansa parin yhteisen tyttären, Sinin. Helenan lähdettyä Matti alkaa käydä epätoivoista kamppailua saadakseen perheensä takaisin. Hän ei voi hyväksyä, että yksi harkitsematon huitaisu, jollaista ei ole tapahtunut koskaan ennemmin, veisi häneltä kaiken. Yksin jäätyään Matti alkaa muistella Helenan haaveita omakotitalosta. Nyt Matti päättää pistää kaiken likoon löytääkseen perheelleen talon, joka taatusti tuo Helenan ja Sinin takaisin.

 

Matti on viimeisen päälle kotirintamamies, laittaa ruokaa, siivoaa kotia ja osallistuu lastenhoitoon. Hän on toimissaan perusteellinen ja niinpä hän ryhtyykin tekemään pikkutarkkaa tutkimusta ihanteellisesta tulevasta kodista. Hän kykkii pensaikossa, keräilee ruohonäytteitä, tuppautuu pihoille ja ottaa kiikariinsa kiinteistönvälittäjä Kesämaan, jota piinaa yhteydenotoillaan. Matti on myös päättänyt hankkia rahat omaan taloon keinolla millä hyvänsä, vaikka sitten epäilyttäviä reittejä pitkin.

 

Juoksuhaudantie on romaani miehestä, joka käy omaa henkilökohtaista sotaansa. Hänestä tulee fanaattinen, hänen toimillaan on enää vain päämääränä löytää talo, joka saa vaimon palaamaan. Teoksen loppu on tragikoominen ja osoittaa, että Matin todellisuudentaju on vinksahtanut pahemman kerran. Jossain vaiheessa teosta kuunnellessa oli lähes puuskahdettava ääneen: "mitä ihmettä tuo mies puuhaa". Matin touhut saavat tarinan edetessä hyvin absurdeja ja tragikoomisia piirteitä, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä tarina pitää hyvin otteessaan.

 

Olen aikaisemmin lukenut Hotakaiselta Kirjan ja ruusun päivän kunniaksi vuonna 2015 julkaistun kirjan Kantaja. Pidin siitä ja se muutti mielikuvani Hotakaisesta tylsähkönä kirjailijana, mutta vasta nyt Juoksuhaudantie osoitti minulle miten mainio kirjailija hän onkaan. Tarinan kuljettamisessa ja kielessä on jotain niin osuvaa, että en voi olla pitämättä hänen tyylistään.

Elinan surma

Kristiina Vuori: Elinan surma

e-äänikirja, 10 h 15 min.

Tammi 2018

lukija: Krista Putkonen-Örn

Olen odottanut sitkeästi ja suurella mielenkiinnolla hetkeä, jolloin pääsisin kuuntelemaan Kristiina Vuoren uuden kirjan Elinan surma. Mp3-levyllä ilmestynyt äänikirja ei päässyt kuunteluuni, koska minulla ei ole sellaisia sujuvasti toistavaa laitetta. Kun teos vihdoin tuli Ellibsin valikoimiin, syöksyin salamana lainaamaan kirjan itselleni. Odotin Elinan surman olevan dramaattisempi kuin mitä se sitten todellisuudessa olikaan, mutta kuuntelukokemus oli silti hyvä ja odottamisen arvoinen.

Elinan surma sijoittuu keskiajalle ja kertoo Laukon kartanon avainpiika Kirstistä, joka on rakastunut tilan isäntään, Klaus Kurkeen. Kirsti odottaa suhteen ja samalla asemansa virallistamista, kun hänen kasvattiperheensä saapuu vierailulle mukanaan Kirstin kasvattisisar Elina. Kauhukseen Kirsti huomaa Klausin kiinnittävän Elinaan enemmän huomiota kuin olisi syytä. Hitaasti Kirsti katsoo haaveidensa lipuvan ohitseen, mutta hän ei ole valmis luovuttamaan. Onko mitään tehtävissä?

Elinan surma on dramaattinen nimi kirjalle ja se tuleekin keskiaikaisesta Elinan surmavirsi -runoelmasta, josta kirjailija on saanut inspiraatiota teokseensa. Surmavirren tapahtumien todenperäisyyttä ei ole varsin pystytty todistamaan, mutta mielikuvitusta ruokkiva se on aivan taatusti. Tämä romaani ei kuitenkaan ole niin hurja kuin voisi olettaa, ja se oli minulle aluksi hieman pettymys. Kuitenkin Vuori on kirjoittanut tarinan, joka vie mennessään ja kuvaa mielestäni hyvin toiveiden särkymisen karvautta, vahvaa tahtoa saada haluamansa mihin hintaan tahansa sekä päähenkilö Kirstin kasvua ihmisenä. Teos on kokonaisuutena myös paljon romanttisempi kuin mitä nimi antaa ymmärtää.

♠♠♠♠

Jos olisit tässä

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

450 s., Gummerus 2016

alkup. After You, 2015

suom. Heli Naski

 

Luin viime kesänä Jojo Moyesin jättisuosion saavuttaneen teoksen Kerro minulle jotain hyvää, ja yllätyin kovasti siitä miten monipuolinen teos oli ja miten "omalta" kirjalta se tuntuikaan. Siitä syystä oli selvää, että halusin lukea myös kyseisen kirjan jatko-osan Jos olisit tässä. Saavutin jälleen kerran todellisen lukuflown ja viihdyin edelleen Louisan kanssa hyvin, mikä osoittaa, että Jojo Moyesin suosio ei ole tullut tyhjästä.

 

On kulunut jo reilu vuosi siitä, kun Louisa Clarkin ja Will Traynorin tiet erkanivat lopullisesti. Vaikka Louisa oli luvannut Willille toteuttaa unelmansa ja seurata omaa tietään, ei hän ole onnistunut kovin hyvin. Louisa tuntuu osittain palanneen lähtöpisteeseen, sillä hän on taas päätynyt epämielekkääseen työhön ja elämään tuo työn lisäksi sisältöä lähinnä viinin juonti iltaisin. Tälläkin kertaa kuvaan kuitenkin astuu käänteentekevä yllätys, jonka Will vielä kerran hänelle järjestää. Tuosta alkaa Louisan ryhtiliike, joka saa hänet ajattelemaan taas muutakin kuin omaa kurjuuttaan. Hän oppii kiintymään ihmisiin uudelleen, löytämään omat todelliset unelmansa, päästämään irti menneestä ja uskaltamaan tehdä niin kuin sisimmässään haluaa.

 

Jos olisit tässä osoittautui yhtä monipuoliseksi kirjaksi kuin edeltäjänsäkin: tässä oli huumoria, haikeutta, rohkeutta, pelkoa, hätää, ystävyyttä ja ihastumista juuri sopivassa suhteessa. Erityisen hauskaa oli huomata, että vaikka Louisa onkin kokenut suuria, hänen "uusi" elämänasenteensa ja ironisen hauska huumorintajunsa ovat edelleen tallella, vaikka etenkin ensimmäisen ilmentyminen vaatii hieman aikaa. Louisan ohella pidin paljon myös Samin hahmosta, ja miehessä onkin tietyllä tavalla paljon samaa kuin Willissäkin, sillä molemmat ovat fiksuja ja tunneälyltään tarkkoja miehiä, joissa on kuitenkin myös särmää. Tässäkin teoksessa henkilöhahmot tuntuvat helposti lähestyttäviltä ja erityisesti Loun perhe aiheutti naurunhyminää.

 

Mielestäni on mukavaa, että Moyes ei päättänyt Louisan tarinaa siihen mihin tämän ja Willin yhteinen tie päättyi, sillä oli mielenkiintoista nähdä miten Lou jatkaa elämäänsä eteenpäin ja millaisia uusia vaiheita hän kohtaa ja miten Will onnistui häntä muuttamaan. Jotenkin Louisan tarina osoittaa, että jokaisella on oikeus ottaa oma aikansa surra menetystään niin kauan kuin itsestä siltä tuntuu, sillä yleensä jossain vaiheessa elämään astuu kuitenkin jotain sellaista, joka tuo surun tilalle iloakin. Louisa osoittaa, että suuresta menetyksestä huolimattakin elämä voi jatkua. Se on lohdullista se.

 

♠♠♠♠♠

Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti

364 s., WSOY 2016

 

Tommi Kinnusen Lopotti on yksi niistä kirjoista, joiden vuoksi olen rikkonut itselleni asettamaani varauskieltoa, sillä minun oli vain pakko päästä tähän käsiksi niin pian kuin mahdollista. Lopotti kertoo Neljäntienristeyksestä tutuista hahmoista, etupäässä Helenasta ja hänen veljenpojastaan Tuomaksesta.

 

Helena on 9-vuotias, kun hänet lähetetään sokeainkouluun Helsinkiin. Tuolloin eletään 1950-lukua. Vähitellen juuriltaan temmattu tyttö oppii tuntemaan Helsingin kuin kotikylänsä kaukana pohjoisessa, mutta ikävättä uudelleen juurtuminen ei tapahdu. Helsingissä Helena kuitenkin opiskelee ja saa ammatin ja työtä sekä tutustuu hierojaksi opiskelevaan Kariin. Vuosikymmeniä myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas muuttaa etelään opiskelemaan, vaikka suku olisi toivonut hänen jäävän lähemmäs kotiseutuaan. Tuomaksella on kuitenkin salaisuuksia, joita hän ei halua perheelleen paljastaa. Samalla hän haluaa täyttää perheensä odotukset. Etelässä Tuomas tutustuu paremmin tätiinsä, jonka kanssa hänellä on yllättävänkin paljon samaa.

 

Helena ja Tuomas ovat kumpikin omalla tavallaan sivullisia - Helena on erotettu perheestään jo tyttönä, Tuomas taas on perheen kuopuslapsena aina jotenkin irrallinen, jota ennen on jo moni yhteinen muisto syntynyt. Helenasta on kuitenkin kasvanut sitkeä nainen, joka kieltäytyy elämästä sääliteltävän sokean elämää. Minuun Helena teki vaikutuksen, mutta välillä minua todella suretti kotiseudulleen vierailemaan palanneen Helenan irrallisuus ja se, miten hänet oli ikään kuin pyyhitty sieltä pois. Tuomas puolestaan lähti omasta halustaan, mutta muuttokaan ei tuntunut tuovan hänen elämäänsä sellaista muutosta, jota hän olisi kaivannut. Tuomaksen ja Helenan näkökulmasta kuvataan myös Lahjaa, Helenan äitiä ja Tuomaksen isoäitiä. Siinä missä Neljäntienristeys jättää Lahjasta hieman kalsean kuvan, Lopotti esittelee hänestä lopulta pehmeämmän puolen. Nyt Lahjaakin on jotenkin helpompi ymmärtää.

 

Hämmästelin Lopotissa toistuvasti sitä, miten hyvin Kinnunen on onnistunut kuvaamaan Helenan maailmaa. Voisi ajatella, että näkevän on kovin vaikea kuvata uskottavasti sokean maailmaa, mutta mielestäni Kinnunen onnistuu siinä hyvin. Jotenkin se miten Kinnunen kuvaa Helenan tapoja hahmottaa ympäristöään, on hyvin vaikuttava. Välillä se pimeys ja avuttomuuskin tuntuivat tulevan niin aistittaviksi, että minua miltei ahdisti. Juuri siksi Helena tekikin minuun vaikutuksen, sillä hän onnistui pysymään itsevarmana ja reippaana kaikesta huolimatta. Vaikka Helenasta pidinkin, oli ahdistavuudesta välillä helpottavaa palata Tuomaksen pariin, vaikka nuorella miehellä olikin omat kipupisteensä.

 

Minulle Lopotti oli huikea lukukokemus, jonka kaksi kertojanääntä luovat hyvin toisiaan täydentävän kokonaisuuden. Kyse ei ole pelkästään siitä, miten kaksi eri kertojaa kokevat sukulaisensa ja kuvaavat heitä, vaan myös siitä, miten eri tavalla he maailman kokevat: Helena huomioi maailmaa tunto-, haju- ja kuuloaistinsa avulla, Tuomas taas näkee ympärillään häikäiseviä asioita. Ero kahden maailman, pimeyteen suljetun ja näkevän, välillä oli todellakin välillä häikäisevä, ikään kuin olisi astunut valoistasta pimeään huoneeseen tai yhtäkkiä napsauttanut valot keskelle pimeyttä. Mielenkiintoista tässä on myös se, miten Tuomas huomaa kuinka paljon merkitystä on sanoilla, joilla kuvata kaikkea aistittua.

 

Neljäntienristeyksen jälkeen Kinnunen asetti itselleen riman niin korkealle, että minua epäilytti pystyykö hän ylittämään sen. Nyt mietin, miksi epäilin, sillä kyllä hän onnistuu ja vieläpä kirkkaasti. Suosittelen!

 

♠♠♠♠♠

Sattumalta sinun

Veera Vaahtera: Sattumalta sinun

249 s., Tammi 2015

 

En ole aikaisemmin lukenut Veera Vaahteran teoksia, sillä en ole uskonut niiden kykenevän viihdyttämään minua. Chick lit ei ole genrenä ykkössuosikkini, mutta Sattumalta sinun herätti kuitenkin kiinnostukseni ja ajattelin antaa Vaahteralle tilaisuuden. Sattumalta sinun -teoksesta on julkaistu varhaisempi versio Akateemisesti sinun jatkokertomuksena Me naiset -lehdessä vuonna 2013.

 

Sattumalta sinun kertoo kolmikymppisestä Karoliinasta, joka tuntuu aina murehtivan jotakin asiaa. Nyt yksi huolenaihe näyttäisi kuitenkin väistyvän, sillä eläkeviran saaminen yliopistolta on lähempänä kuin koskaan. Sitä ennen hänen täytyy vain osoittaa kykenevyytensä työhön, mutta projektityö filosofian laitoksella on omiaan hälventämään varmuuden yhtään mistään: työstä, ihmissuhteista ja koko tulevaisuudesta. Laitoksella työskentelevä sivari Matias kiehtoo Karoliinaa, mutta soppaa hämmentää entinen avopuoliso Ville, joka käyttäytyy kuin eroa ei olisi koskaan tullutkaan. Karoliina yrittää irtautua stressistä, mutta tässä tilanteessa se ei ole niin helppoa kuin hän toivoisi.

 

Alunperin minusta tuntui, että ei tämä tarina nyt oikein tempaa minua mukaansa, mutta loppujen lopuksi Sattumalta sinun onnistui kutkuttelemaan nauruhermojani jopa siinä määrin, että nauroin ääneen tätä lukiessani. Karoliinan kommellukset olivat välillä sangen hulvattomia ja Vaahteran sanavalinnat ja tarinankerronta tekivät tarinasta vielä viihdyttävämmän lukukokemuksen. Sattumalta sinun on mielestäni oikein hyvä kesäkirja, ja tätä oli mukava lukea auringonpaisteessa rannalla. Karoliinan alituinen stressi voi tuntua ahdistavalta ajatukselta, mutta mielestäni tämä osoittautui oikeaksi hyvän mielen kirjaksi. Ja kuten chick litissä on tapana, asiat kyllä järjestyvät kommelluksista huolimatta: siihen matkalle vain mahtuu kaikenlaisia käänteitä ex-anopin kostoiskuista epäonneen juhlapuvun kanssa.

 

 ♠♠♠♠

Kesäviiniä

Joanne Harris: Kesäviiniä

349 s., Otava 2001

alkup. Blackberry Wine 1999

suom. Sari Karhulahti

 

Luin pari vuotta sitten Joanne Harrisin Appelsiinin tuoksun ja olin melko innokas jo pian lukemaan lisää Harrisin tuotantoa. No se "pian" on nyt kahden vuoden jälkeen, kun nappasin omassa hyllyssäni odotelleen Kesäviiniä luettavakseni. Appelsiinin tuoksu oli mielestäni aivan ihana kirja ja se nosti riman melko korkeaksi Harrisin muiden kirjojen suhteen. Kesäviiniä oli myös hyvin otteessaan pitävä kirja, vaikka ei ihan samanlaista fiilistä tuonutkaan kuin Appelsiinin tuoksu toi.

 

Kesäviiniä kertoo elämäänsä enemmän tai vähemmän turhautuneesta yhden hitin kirjailijasta Jay Mackintoshista, joka lähtee päättömästi kauan sitten tuntemansa miehen unelmien jäljille hakien sieltä samalla myös omalle elämälleen suuntaa. Jayn tarina alkaa jo parinkymmenen vuoden takaa, jolloin teini-ikäisen pojan vanhemmat olivat eronneet ja poika vietti kesiään isovanhempiensa luona pikkukaupungissa. Tuolloin hän tutustui omalaatuiseen viiniä keittelevään elämäntapapuutarhuriin Joe Coxiin, jonka elämänfilosofia ja olemassaolo vaikutti suunnattomasti Jayn elämän kehitykseen: innoittihan Joe hänen menestysromaaninsa.

 

Jay saa päähänpistonsa nähtyään mainoslehtisessä kuvan ranskalaisesta pikkutilasta, siitä samasta, josta Joe jo aikoinaan haaveili. Jay pakkaa mukaansa kuusi pulloa Joen erikoisviiniä ja hieman vaatetavaraa ja kirjoitustarvikkeita ja lähtee kotimaastaan Britanniasta Ranskaan vailla muuta selkeää päämäärää kuin asettua asumaan juuri ostamaansa tilaan. Jay ei vain tiedä millaisten salaisuuksien pikkukylään hän asettuu ja kenen varpaille sattuu astumaan ostaessaan tilan. Tähän samaiseen kylään sijoittui käsittääkseni myös Harrisin tunnetuimman teoksen, Pieni suklaapuoti, tapahtumat.

 

Tarina alkaa sikäli erikoisesti, että sen kertojaäänenä näyttää toimivan viinipullo. Samaten tarina päättyy siihen, kun viini lopulta vuosien odotuksen jälkeen juodaan. Moinen kertojavalinta on kuitenkin teoksen edetessä helppo unohtaa - onneksi - sillä aluksi minusta ratkaisu tuntui hieman liian omituiselta. Kesäviiniä on teos, joka kuvaa ennen kaikkea Jayn matkaa, jossa hän pyrkii irti menneisyyden painolastista. Yhden hitin kirjoitettuaan Jayn elämä on junnannut paikoillaan ja nyt hän repäisee kunnolla vaihtamalla radikaalisti maisemaa. Samalla myös Jay tuntuu kasvan hahmona henkisesti paljon vahvemmaksi, hän saa takaisin itseluottamustaan ja löytää elämälleen suunnan.

 

Kesäviiniä on ihan kiva kirja luettavaksi, mutta mitään suurempia ajatuksia se ei herättänyt. Oli toki mielenkiintoista tutkailla kyläläisten salaisuuksien ja ennakkoluulojen verkkoja sekä seurata miten Jay muuttuu matkan varrella, mutta mitään erityisen ihmeellistä tässä kirjassa ei kuitenkaan ollut. Sanoisin, että tämä on sellaista viihdyttävää lukemista ja Kesäviiniä kyllä lukee mielikseen, sillä siinä on jotain lumoavaa, mutta sinänsä juoni on aika ennalta-arvattava eikä välttämättä mitenkään erityislaatuinen.

 

♠♠♠½

Sinisimmät silmät

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

197 s. + jälkisanat, Tammi 1994

alkup. The Bluest Eye 1970

suom. Seppo Loponen

Matkani Toni Morrisonin tuotannon parissa jatkuu taas, sillä aiemmin lukemani Morrisonin teokset Koti ja Armolahja ovat olleet hyvin vaikuttavia ja antaneet suurta näyttöä Morrisonin kirjoittajantaidoista. Sinisimmät silmät ei jää yhtään näitä teoksia huonommaksi.

Sinisimmät silmät sijoittuu 1940-luvulle Ohion Lorainiin, kaupunkiin jossa asuu monenlaista väkeä. Teos kertoo moniäänisen tarinan, jonka keskeisin hahmo on tummaihoinen Pecola-niminen tyttö, jonka hartain toive olisi saada kaikkein sinisimmät silmät. Muita tarinan kannalta keskeisimpiä ja lähimmin tarkasteltuja hahmoja ovat Pecolan vanhemmat Cholly ja rouva Breedlove, kuten Pecola äitiään kutsuu, sekä eräänlainen mystikkosaarnaaja Saippuapää Kirkko. Keskiössä ovat myös Pecolan ikätoverit Frieda ja Claudia, joista jälkimmäinen saa myös kertojaäänen.

Keskeisin teema tässä kirjassa on rotujen, siis tumma- ja valkoihoisten, välinen eriarvoisuus. Valkoihoisia ihannoidaan, heitä pidetään parempina ja kauniimpina, eikä tämä ole suinkaan vain valkoihoisten oma näkökulma, vaan myös tummaihoiset itse suovat valkoisille tämän erityisaseman. Niinpä jo pienet lapset varttuvat siihen, että he eivät koskaan ole kyllin hyviä ja sieviä verrattuna valkoihoisiin lapsiin. Rotujen välisen eriarvoisuuden teemaan linkittyy keskeisesti myös itsensä hyväksymisen ja arvostamisen teemat, sillä Pecolan viaton pyyntö saada edes hieman lisää yleisten normien mukaista kauneutta eli siniset silmät, osoittaa terävästi sen riittämättömyyden tunteen, jonka tummat lapset ovat joutuneet kohtaamaan.

Pecolan tarinan keskipisteeseen ja siihen järkyttävään tapahtumaan, joka muuttaa koko tytön elämän lopullisesti, johdattelevat muun muassa rouva Breedloven ja erityisesti isä Chollyn nuoruudessaan kokemat traumat, jotka ovat muuttaneet heitä ihmisinä hyvin paljon. Se miten kertojaääni siirtyy välillä Pecolan ikätoveri Claudialta rouva Breedlovelle, Chollylle tai Saippuapäälle, on toteutettu hyvin. Nämä kertojanvaihtelut tuovat lisää kerroksia ja näkökulmaa siihen, miten amerikkalainen yhteiskunta oikeastaan rakentui sellaiseksi kuin kirjassa kuvataan. 1940-luvulta on tultu pitkä matka nykypäivään, onneksi, mutta yhä vieläkin on niin paljon ihmisiä, jotka toivoisivat olevansa erilaisia: nykyään tämä toive ei ole enää vain rotukohtainen vaan kaikille roduille yhteinen piirre. Pecolan tarinassa on siis jotain alati pysyvää.

Lukukokemuksena tämä oli todella pysähdyttävä, surullinen ja ehkä jopa raakakin. Tätä lukiessa oli pakko pitää taukoja ja sulatella lukemaansa, sillä ihmisen pahuus herätti hyvin paljon ajatuksia. Morrisonin tapa kuljettaa tarinaa ja kuvata yksiselitteisen terävästi tapahtumia, tuo tarinan lähelle lukijaa. Sitä miettii, että miksi asioiden piti mennä niin kuin ne menivät, ja että mikä ajaa ihmiset sellaisiin tekoihin, joita Morrison kirjassaan kuvaa. Teosta lukiessa heräsi myös sellainen ajatus, että jos yhteiskunnan valta-arvot estävät yksilöä hyväksymästä ja arvostamasta itseään sellaisena kuin on, niin miten kukaan muukaan voisi niin tehdä: pohja muiden hyväksynnälle luodaan useimmiten sillä, että hyväksytään ensin itse itsensä. On kerta kaikkiaan sydäntäpakahduttavaa ajatella, että joiltakin on tämä mahdollisuus riistetty.

♠♠♠♠

Kannattaa lukea myös Saran mietteitä tästä teoksesta P.S. Rakastan kirjoja -blogissa.

Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

334 s., Otava 2014, 2.p.

kannen suunnittelu: Timo Numminen

Sirpa Kähkösen Graniittimies edustaa niitä kirjoja, joihin minun oli ihan valtavan vaikea tarttua, koska pelkäsin aiheen yksinkertaisesti olevan mielestäni tylsä. Kansi näyttää synkältä, aihe vaikutti synkältä ja kaiken lisäksi Graniittimiehestä sai kuulla pelkkiä kehuja ja pääsipä se Finlandia-ehdokkaaksikin: mitä jos tämä kaikki olisi minulle liikaa ja joutuisin tarpomaan tylsyyden suossa, koska jokin hyvä jujuhan tässä olisi pakko olla, ei muuten pääse Finlandia-ehdokkaaksi. Onneksi huoleni osoittautui turhaksi ja Kähkösen tarina vei minut mukanaan. Ehkäpä nyt saisin lopultakin aikaiseksi lukea myös loput Kuopio-sarjan teokset.

Graniittimies kertoo Iljasta ja Klarasta, jotka lähtevät hiihtäen rajan yli Suomesta Neuvostoliiton puolelle luomaan parempaa yhteiskuntaa. Vuoden 1918 sodan arvet tuntuvat edelleen tykyttävinä, mutta usko parempaan tulevaisuuteen on luja. Klara seuraisi Iljaa vaikka maan ääriin, joten miksei sitten sinne, missä heidän yhteinen aatteensa tarvitsee käytännön toteuttajia. Klara ja Ilja asettuvat Petrogradiin, josta sittemmin tulee Leningrad.

Ilja ja Klara kuuluvat puoleen keskeisimpiin ruohonjuuritason toimijoihin uudessa kotikaupungissaan. Iljalla aatteen palo on suuri, Klara taas kohtaa valistusmatkoillaan ja myöhemmin työssään katulasten myös sellaisia asioita, jotka saavat hänet pohtimaan ovatko heidän metodinsa sittenkään oikeita. Ja kun Lenin kuolee ja Stalin nousee valtaan, alkaa moni asia pikkuhiljaa muuttumaan. 

Vaikka pidin tästä kirjasta ja pysyin juonessa hyvin kärryillä, jäi minulle jotenkin tunne, että en ehkä oikein osaa kirjoittaa tästä mitään. Kommunistinen yhteiskunta ja vallanpito oli aiheena jotenkin niin iso, että tuntuu vaikealta keksiä mitään kulmaa, josta siihen tarttua. Tuntuu ettei voi kuin hämmentyneenä ajatella sitä, miten yhtenä päivänä oikea teko tai ajatus on seuraavana päivänä väärä. Kohtalot, myös kaikkein vähäpätöisimpien ja pienimpien, herättävät ajatuksia. 

Kähkönen kuvaa suuriakin tapahtumia mielestäni melko vähäeleisesti, mutta toisaalta monieleisyys voisi tuntua liian tukahduttavalta jo itsessään vahvan tarinan rinnalla. Tarina puhuu puolestaan ilman mitään suurempia kikkailuja, mutta vivahteikasta kieltä Kähkönen kuitenkin vähäeleisyydestään huolimatta kirjoittaa. Pidin myös siitä, miten Kähkönen on käyttänyt venäjänkielisiä termejä kuvaamaan aatteen kulmakiviä ja iskusanoja. Siitä tulee autenttinen olo ja miljöö tuntuu entistä todemmalta. Graniittimies on kokonaisuutena ajatuksia herättävä, voimakas tarina, jonka lukemiseen tein itselleni ihan liian suuren kynnyksen: tylsä tämä kun ei missään nimessä ollut.

♠♠♠♠

Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

334 s., WSOY 2014

päällys: Martti Ruokonen

Kun Neljäntienristeyksestä alkoi ilmestyä positiivisia ja suorastaan ylistäviä arvosteluita niin blogeissa kuin lehdissäkin, havahduin varaamaan tämän teoksen. En ollut aikaisemmin rekisteröinyt mitenkään erityisesti tämän kirjan olemassaoloa, mutta yhtäkkiä kaikki puhuivat tästä. Ja kyllä voin sanoa, että tämä kirja on suosionsa ansainnut! Heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien Neljäntienristeys nappasi minut mukaansa kulkemaan pitkin teitä päähenkilöiden matkassa.

Neljäntienristeys on neljästä eri näkökulmasta kerrottu tarina, joka sijoittuu vahvasti taloon, josta on näkymä neljäntienristeykseen. Ensimmäisenä ääneen pääsee Maria, nuori kätilö, jonka taitoihin suhtaudutaan epäilevästi. Loppujen lopuksi Maria saa arvostusta ja nousee pitäjällä tunnetuksi hahmoksi, mutta samalla Maria on luopunut paljosta. Toisena kertojana nähdään Marian avioton tytär Lahja, joka haluaa elämäänsä kaiken sen, mitä äiti ei ole omaansa tahtonut. Avioliitto Onnin kanssa ei ole sodan jälkeen entisensä, sillä sodasta palattuaan Onni alkaa etsiä kiihkoa ja kosketusta muualta kuin aviovuoteesta. Johanneksen Kaarina-vaimo joutuu kohtaamaan Lahjan katkeruuden ja tiiviin vaikenemisen muurin, kun anoppi hallitsee taloa vahvoin ottein. Viimeisessä osiossa palataan ajassa taaksepäin, jolloin Onni pääsee kertomaan mitä todella tapahtui.

Neljäntienristeys, neljä kertojaa. Jokaisella oma suuntansa valittavaksi. Teoksen nimellä on mielestäni kokonaisvaltaisen onnistunut yhteys kirjan sisältöön, sillä teiden kulkeminen ulotetaan myös kerrontaan. Jokaisen päähenkilön kuvaukset jaetaan katujen mukaan, kuten "Lahja 1911|Helmenpyytäjäntie". On mielestäni oivaltavaa, että ihmisen elämä nähdään polkuina, teinä, joiden kulkeminen vaikuttaa elämän kulkuun, ja tuodaan se kerronnassa näin esille. Mieleenpainuva ratkaisu, joka entisestään vahvistaa tämän kirjan jättämää muistijälkeä.

Mielestäni Kinnunen onnistuu luomaan tarinasta todella eheän, vaikka välillä ajallisesti onkin suuriakin aukkoja. Jo Marian osuudesta muodostuu ehjä kokonaiskuva, vaikka Lahja ei omilla muistoillaan sitä vielä täydennäkään. Kinnusella on taito upottaa isompiin kokonaisuuksiin pieniä yksityiskohtia, joiden avulla lukija voi kuroa aukkopaikat umpeen. Moniäänisyys on siis onnistuneesti toteutettu ja luo hahmoista hyvin mielenkiintoisen kuvan.

Pidin tämän teoksen tunnelmasta aivan valtavasti. En osaa kovinkaan hyvin erottaa niitä asioita, jotka saivat minut viihtymään tämän teoksen äärellä, sillä kokonaiskuva on hyvin tasaisen varma ja kiehtova. Ainakin kerronta vie mennessään, hahmot ovat kiehtovia, heidän unelmansa koskettavia ja rehellisiä, olivat ne sitten suvaittavia tai eivät. Hahmoissa on syvyyttä ja aitoa tunnetta, ja kaikki keskushahmot jäävät mieleen selkeinä. Kinnunen on todellakin saanut aikaan hyvin vahvan muistijäljen jättävän romaanin, jonka lukeminen oli ilo. Häneltä on varmasti lupa odottaa jatkossa vielä paljon!

♠♠♠♠♠

Ennen kuin kuolen

Jenny Downham: Ennen kuin kuolen

379 s., Otava 2009

alkup. Before I Die 2007

suom. Katariina Kaila

kansi: Emmi Kyytsönen

Jenny Downhamin esikoisteos Ennen kuin kuolen on ollut lukulistallani iät ja ajat. Syksyn mittaan se käväisi hyppysissäni useammin kuin kerran, mutta jäi aina odottamaan hyllyyn omaa vuoroaan. Nyt vihdoin ja viimein lainasin tämän kirjan ja täytyy sanoa, että kyllä tähän kannatti tarttua. Ennen kuin kuolen ei ollut ihan sitä mitä odotin, mutta en ole mitenkään pettynytkään: tämä kirja oli hyvin puhutteleva.

Ennen kuin kuolen kertoo 16-vuotiaasta Tessasta, joka sairastaa leukemiaa. Nuori nainen tietää päiviensä olevan pian luetut, joten hän päättää tarttua toimeen ja toteuttaa unelmiaan. Avukseen hän tekee kymmenen kohdan listan, jota hän alkaa toteuttaa sellaisella elämänvimmalla, että oikein hengästyttää. Listan toteuttaminen ei autakaan häntä luopumaan elämästään, kuten hän oletti, vaan lisää hänen elämännälkäänsä.

Tessa hahmona on hyvin ristiriitainen siinä suhteessa, että hän on toisaalta hyväksynyt sairautensa lopullisuuden, mutta siitä huolimatta hän ei haluaisi antaa kuolemalle periksi vaan elämänhalu on kova ja kuolemaa juostaan pakoon niin lujaa kuin voidaan. Tessa on samalla kertaa sekä vahva että haavoittuvainen, sillä omasta epävarmuudestaan huolimatta hän kantaa huolta etenkin isästään, joka ei tahtoisi millään hyväksyä tyttärensä diagnoosia.

Tässä kirjassa kaikkein puhuttelevinta oli se, miten Tessa osaa iloita pienistäkin asioista ja uskaltaa uhmata hänelle saneltua roolia. Tessa elää elämäänsä täysillä ja viimeisinä kuukausinaan hän tuntee olevansa enemmän elossa kuin koskaan, vaikka sairaus viekin hänen voimiaan koko ajan. Takakannessa todetaan, että "tarinasta kasvaa väkevä ylistyslaulu elämälle". Se on aika hyvin sanottu, sillä se kiteyttää hyvin tämän kirjan olemusta.

Vaikka kirja puhuttelikin minua, en oikein osaa kirjoittaa tästä mitään suurempia ajatuksia. Sen voin ainakin sanoa, että tämä on sellainen kirja, joka vaatii sulattelua. Ainakin minulla meni useampia päiviä lukea tämä teos, sillä näin kipeää ja vaikeaa aihetta kuvaava kirja on elämäniloisesta vireestään huolimatta aika vaativa luettava. Downham antaa kirjallaan paljon ajattelemisen aihetta.

♠♠♠♠

Malmi 1917

Jenni Linturi: Malmi 1917

208 s., Teos 2013

graafinen suun.: Tuomo Parikka

Jenni Linturi aloitti kirjailijanuransa vuonna 2011 melko näkyvästi, sillä hänen teoksensa Isänmaan tähden päätyi ehdolle Finlandia-palkintoon. Voittoa ei tullut enkä sitä kauheasti ihmetellyt, sillä kun kirjan luin vuoden 2012 alussa, oli se minulle melkoinen pettymys. Olin kasannut kirjalle liian suuria ennakko-odotuksia kaiken siitä kuulemani ja lukemani jälkeen, joten ihmekös pettymys sitten oli. Tänä syksynä Linturilta ilmestyi toinen teos, Malmi 1917. Suhtautumiseni kirjaan oli kahtiajakoinen: aihe kiinnosti kovasti, mutta Linturin esikoisteoksen jälkeen ei hänen kirjoihinsa tarttuminen tuntunut kovin mielekkäältä. Onneksi kuitenkin ryhdyin tätä lukemaan, sillä Malmi 1917 on mielestäni hyvin onnistunut teos.

Malmi 1917 kuvaa nimensä mukaisesti Helsingin kupeessa sijaitsevan Malminkylän tapahtumia syksyllä 1917, jolloin Suomi on alkanut jakautunut kahtia. Tarinan keskiössä on rikkaan perheen tyttäret Lettu eli Elisabeth, hänen isosiskonsa Ingeborg sekä vastikään Malmille muuttaneen apulaisnimismiehen pojat. Apulaisnimismies ei ole kenenkään puolella, mutta oikeudenmukaisuutta hän kannattaa. Se ei aina ole helppoa, kun ympärillä kuohuu muutoksen tuulet ja syrjään on vaikea jäädä.

Vaikka teoksessa päänäkökulma on valkoisten edustajilla, on Linturi ottanut esiin hieman myös punaista näkökulmaa. Hän kuvaa myös köyhemmän kansanosan elinoloja ja tilannetta, joten teos ei jää päähenkilöiden näkökulmasta huolimatta yksipuoliseksi. Vaikka Linturi kuvaa teoksessaan väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, hän tekee sen mielestäni jotenkin rauhanomaisesti, sillä tarinassa pyöritellään usein kahta puolta ja erilaisia ajatuksia siitä, mikä on oikein ja väärin.

Kuten tiedämme, Suomen sisällissota saattoi äärimmillään ajaa jopa veljen veljeä vastaan. Linturi ei kuvaa kirjassaan suoranaisesti tätä, mutta Letun ja Ingeborgin välinen skisma ja kateus kyllä mielestäni ilmentää aihetta hyvin. Tyttöjen elämäntoiveet ovat täysin erilaiset ja Ingeborg on eräällä tavalla kapinoiva naisenalku, jonka elämänvalinnat ilmentävät osaltaan ajan murrosta. Tämän siskosparin suhteeseen ja elämiin on mielestäni mahdutettu paljon sellaista, mikä on vertauksellista sisällissodamme ajan ilmiöihin ja muutoksiin. Tämä "kaksikerroksisuus" on mielestäni todella hyvin toteutettu.

Tämä kirja on siis sisällöllisesti hyvin onnistunut ja siinä on monia kohtia, joita voisin ruotia yksityiskohtaisestikin, mutta jätän sen tuohon Letun ja Ingeborgin välien kuvaamiseen. Tämä teos on onnistunut muutenkin, sillä teksti kulkee vaivattomasti ja hyvää tahtia. Linturi värittää suomen- ja ruotsinkielisten kohtaamisia kevyin "sanavirhein", mutta olisin ehkä toivonut hieman selkeämpiä kommunikoinnillisia mausteita, kuten ruotsin kielisiä sanoja tai vielä haparoivampia repliikkejä. Se olisi voinut tuoda paremmin esiin myös sitä, miten kansa jakautui myös kielen puolesta kahtia, vaikka eihän se tämän kirjan tärkein pointti olekaan. Tärkein pointti on mielestäni rauhan ja oikeudenmukaisuuden ajatuksissa.

Linturi ylitti odotukseni täysin.

 ♠♠♠♠

Eiliset polut

Eila Kujala: Eiliset polut

298 s., Länsirannikko 2013

Kannen akvarelli: Maija Göös

Eila Kujalan uutuusteos Eiliset polut on jatkoa hänen edelliselle teokselleen Valkea kissankello, joka ilmestyi vuonna 2011. Luin tuon kirjan hetipian sen ilmestyttyä ja täytyy sanoa, että siitä jäi todella vahva muistijälki, sillä sen tapahtumat ovat palanneet muiden kirjojen kautta mieleeni moneen otteeseen. Koska Valkea kissankello jätti niin vahvan jäljen, oli itsestään selvää, että halusin lukea myös tämän jatko-osan. Eiliset polut ei minun silmissäni yltänyt samalle tasolle edeltäjänsä kanssa, mutta siitä huolimatta tarina jaksoi kiinnostaa loppuun asti.

Tarinan keskiössä on keski-ikäinen aviopari, keski-pohjalaiset tilalliset Kaarle ja Johanna. Teos käsittelee kaiken muun ohella näiden kahden keskinäistä kunnioitusta ja rakkautta sekä samanlaista arvomaailmaa, mutta pääasiana ovat kuitenkin 1930-luvun yhteiskunnalliset ja poliittiset ilmiöt lapuanliikkeineen ja uskonnollisine kantoineen. Tietenkin kaiken taustalla heijastelee vasta hieman yli kymmenen vuotta aikaisemmin koettu vuoden 1918 sota.

Kujala on istuttanut 1930-luvun rinnalle myös 1970-luvun äänen, jolloin lukija pääsee seuraamaan Kaarlen ja Johannan pojantyttären mielipiteitä. Mielestäni tuo toinen aikataso on täysin turha, se sotkee muuten sujuvaa tarinaa, vaikkakin ymmärrän Kujalan syyt ottaa se mukaan tarinaan: se heijastelee mainiosti 1930-luvun poliittista ja uskonnollista maailmankuvaa, joidenka aattelliset suuntaviivat näkyvät vielä vuosikymmenienkin jälkeen.

Vaikka aihe on sinänsä mielenkiintoinen, jää teos kyllä pannukakuksi yhteiskunnallisten ilmiöiden suhteen. Asioista kyllä kerrotaan, mutta jotenkin tuntuu etteivät ne saa kunnolla puhtia ja aitoa tunnetta. Sävy ei mielestäni kuvasta sitä tunteen paloa, millä tuon ajan ihmiset ovat varmasti asioihin suhtautuneet. Toki Kaarle vaimoineen on kuvattu maltillisiksi sivustaseuraajiksi, mutta edes muiden hahmojen tunteiden ja kohtaloiden kautta ei tuo mielen ja aatteen palo pääse valloilleen. Kaarle perheineen todella on sivustaseuraajia jopa hieman liiallisessa määrin.

Kujala kirjoittaa sujuvasti ja kuvaa mielestäni miljöötä hyvin, lukijan on helppo nähdä talot ja tienoot silmissään. Se ei pelkästää kuitenkaan riitä minulle, sillä todella odotin tältä kirjalta enemmän. Edellisessä osassa surut ja ilot on kuvattu tuntuvammin, ja sitä kaipasin myös tältä teokselta. Haluaisin kuitenkin tietää miten tarina jatkuisi sotien aikana ja jälkeen. 1970-luvun aikataso paljastaa tiettyjä asioita, mikä kyllä syö pohjaa pois mahdolliselta jatko-osalta, mutta ainahan voi toivoa!

♠♠♠

Railo

Virpi Hämeen-Anttila: Railo

556 s., Otava 2011

isotekstinen

Valitsin taas vaihteeksi lukuun isotekstisen teoksen, sillä sellaisen lukeminen on silmille ihanan rentouttavaa välillä. En ole aikaisemmin lukenut Virpi Hämeen-Anttilan teoksia, joten päätin aloittaa Railolla. Täytyy sanoa, että pidin tästä kirjasta aika paljon ja lukukokemus oli hyvä, vaikka alkuun hieman epäröinkin, sillä en ole aina kuullut niin hyvää palautetta Hämeen-Anttilan teoksista. Olen iloinen, että "ennakkoluuloistani" huolimatta päätin kokeilla ja todeta itse, mitä mieltä olen hänen tavastaan kirjoittaa, sillä taas tuli todistetuksi, että makuja on monia.

Railo kertoo kolmikymppisestä avioparista, Teposta ja Inkasta, jotka muuttavat Tepon haaveiden perässä miehen syvästi inhoamalle synnyinseudulle, jonne mies aikoo rakentaa hotellin ja mökkikylän. Inka ei ole innostunut muutosta Pohjois-Karjalaan, sillä pääkaupunkiseudulla heillä on jo valmis paketti taloineen ja juurineen. Muuton jälkeen Teppo on yhä enemmän kiinni rakennustyömaalla ja muissa bisnesasioissaan, kun taas Inka yrittää parin Kukka-tyttären kanssa sopeutua uusiin oloihin yksin. Tepon ja Inkan tilanne kehkeytyy sellaiseksi kuin arvata saattaa: parin välille halkeaa railo, joka saa alkunsa erilaisista unelmista ja pitkistä erossaoloista sekä siitä, että ikinä ei puhuta suoraan asioita halki.

Mielestäni Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvasti ja selkeästi. Tarinan juonessa on todella helppo pysyä mukana, vaikka kirjailija tehostaakin tekstiään takaumilla, sillä juoni rakentuu loppujen lopuksi aika kevyistä ja ennalta-arvattavista elementeistä. Minua tuo ennalta-arvattavuus ei haitannut, sillä Hämeen-Anttila osaa myös upottaa tarinaan suuria yllätyksiä, jotka mullistavat asioita. Myös miljöön kuvaus on mielestäni onnistunutta, sellaista mukavaa ja viihdyttävää luettavaa, vaikkakin välillä aihepiirit (kuten parisuhdeongelmat) ovatkin vakavampia. Yleistunnelma oli jotenkin lämminhenkinen kaikista päähenkilöiden vaikeuksista huolimatta.

Yhdestä asiasta sen sijaan on pakko mainita. Se on se, että kirjaa lukiessa tulee tunne, että päähenkilöt ovat jo lähempänä neljääkymmentä, vaikka todellisuudessa Inka ei ole vielä edes 30-vuotias. Hämeen-Anttila antaa siis tämäntyyppisissä asioissa aika ristiriitaisia signaaleja, jotka hieman sotkevat lukijan luomia mielikuvia. Mielestäni kirjailija olisi voinut valita joko vanhemmat päähenkilöt tai käsitellä pariskuntaa ja heidän tuttaviaan nuorekkaammin. Tämä "sekavuus" vaikutti kyllä minun lukukokemukseeni jonkin verran, vaikka muuten tästä kirjasta pidinkin.

♠♠♠♠

Haavemaa

Enna Airik: Haavemaa

31 s., Karisto 2012

Kuten olen monen lastenkirjan kohdalla todennut, kuulin tästä kirjasta alunperin viime syksynä lasten- ja nuortenkirjallisuuden kurssilla. Siitä saakka olen halunnut lukea tämän, mutta en ole sitä mitenkään aktiivisesti kirjastosta etsinyt. Nyt se oli kuitenkin niin sanotusti "tyrkyllä", joten nappasin sen mukaani.

"Haavemaa" on huikaisevan kauniisti kuvitettu tarina orpotyttö Aanasta, joka alkaa kirjoittaa syntymäpäivälahjaksi saamaansa kirjaan tarinaa paikasta, jossa kaikki on hyvin, kaikki ovat terveitä ja haaveet toteutuvat. Paikan nimi on Haavemaa. Unissaan kuumehoureinen tyttö kokee Haavemaan todellisena paikkana, jota Airik kuvaa koskettavasti ja herkästi. Kuvitus paitsi täydentää tekstiä, myös luo aivan omanlaisensa tunnelman. Pelkästään tämän teoksen kuvitusta (joka on ymmärtääkseni myös Airikin käsialaa, ainakaan toisin ei mainita) voisi katsella uudelleen ja uudelleen. Tarina sinänsä ei ole mielestäni kovinkaan erinomainen: se on koskettava, mutta silti ei mitenkään erityisen ihmeellinen ainakaan kielellisesti. Idea on kuitenkin hyvä ja toimiva.

Minulle tuli jotenkin sellainen tunne, että tämä kirja varmasti puhuttelee aikuista tai "varttuneempaa" lukijaa enemmän kuin lasta. Tämä on niin rauhallinen, siinä ei ole sellaista tarunomaisuutta tai lumovoimaa, joka tavallisesti viehättää lasta. Tietysti tämä on pelkkää yleistystä ja poikkeuksiakin varmasti on, mutta jos nyt itseäni tässä ajattelen, niin ei tämä varmaan ainakaan minua olisi lapsena kauheasti viehättänyt. Lisäksi teoksen tietynlainen hengellisyys/haaveellisuus ehkä aukeaa aikuiselle paremmin ja (nyt spoilausvaara) aikuinen kykenee käsittämään paremmin lapsen sairauden ja lähestyvän kuoleman. Tytön kirjoitukset ovat siis hänen luopumistaan elämästä tai ainakin kaipausta omien vanhempien luokse. Kyllä tämä kumminkin sopii yhdessä lasten kanssa luettavaksi, koska aihe on kuitenkin aika tärkeä juttu käsiteltäväksi lasten kanssa, ja tämä voi myös tukea aiheesta (lapsen kuolema) keskustelua lasten kanssa.

Pisteet tulevat kuvituksesta ja aihevalinnasta, eivät niinkään juonesta tai tekstistä.

♠♠♠♠

Elena

Haahtela, Joel: Elena

126 s., Otava 2003

Kun Haahtelan uusin teos Traumbach ilmestyi ja moni sitä blogeissaan kehui, en ollut aikaisemmin edes kuullut kirjailijasta. Kuka Haahtela? Positiivisista kommenteista päättelin, että ehkä minun on syytä tutustua hänen teoksiinsa. Vielä kun koulutehtävää varten piti valita listalta jokin teos, valitsin Haahtelan Elenan. 

Elena kertoo miehestä, joka kohtaa kerran nuoren naisen, jonka elämää hän alkaa seurata. Nuori nainen, Elena, täyttää hänen ajatuksensa. Mies luo mielessään Elenan kuin palapelin, kuvittelee millainen ihminen Elena on ja millasta elämää tämä elää. Ajallisesti tämä teos ilmeisesti sijoittuu jonnekin 1990-luvun alkuun, mutta paikkaan en tätä oikein osaa sijoittaa. Ehkä ei tarvitsekaan.

Juonellisesti en aluksi pitänyt teosta kovin kummoisena, mutta lopussa paljastuu käänteentekeviä asioita, jotka selittävät tapahtumien kulkua ja niiden merkitystä. Se on oikein hyvä asia, pidin siitä kovasti ja jotenkin juontakin alkoi pitää parempana kun sai siihen jotakin selitystä. Kielellisesti Haahtelan teos on omaa luokkaansa, ja onhan sanottu, että "Hienointa Haahtelan sanomisessa on taito puristaa muutamaan lauseeseen olennainen elämän olemuksesta." (Länsiväylä). Se on hyvin sanottu, tismalleen niin minäkin ajattelen nyt teoksen luettuani. Lisäksi sanavalinnat ovat mielenkiintoisella tavalla erilaisia, asiat on sanottu hieman toisin kuin yleensä.

Tiivistäen voisin tästä pienoisromaanista sanoa, että se on melko kevyt mutta samalla sisältörikas teos.

♠♠♠½