Kosto

Kaisu Tuokko: Kosto

Eevi Manner 1

Otava 2023

Luin lokakuussa Kaisu Tuokon Kristiinankaupunkiin sijoittuvan Eevi Manner -sarjan ensimmäisen osan Kosto. Olin saanut tähän sarjaan vinkin veljeltäni jo liki vuotta aikaisemmin, mutta onneksi tartuin sarjaan vasta nyt. Kävimme nimittäin puolisoni kanssa kesällä Kristiinankaupungissa ja vietimme päivän kierrellen kujilla, söimme lounaan Jungmanissa ja piipahdimme kirjastossa ja kirkoissa. Oli hauska lukea kirjaa, jonka kartalle oli helppo päästä itsekin mukaan.

Eevi Manner on paikallislehden toimittaja, joka saa vinkin merestä löytyneestä ruumiista. Hän suuntaa paikalle, jossa hän joutuu heti silmäkkäin oman menneisyytensä kanssa. Vaasalaistunut rikostutkija Mats Bergholm on lähetetty tutkimaan juttua, mutta juuret hänellä on yhtä syvällä Kristiinankaupungin maaperässä kuin Eevilläkin.

Tuokko on luonut dekkariinsa tiukan kontrastin aurinkoisen kesäkaupungin ja synkän henkirikoksen asetelmalla. Miten mitään niin raakaa ja monisyistä voi tapahtua Kristiinankaupungin kaltaisessa lintukodossa, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja ovia lukitaan lähinnä muodon vuoksi? Nopeasti käy ilmi, että Eevin ja Matsin on yhdistettävä voimansa, jotta sekä poliisin saamat vihjeet että Eevin saamat yhteydenotot paikallisilta nuorilta saadaan koottua yhteen selkeäksi kokonaisuudeksi.

Pidin paljon tämän kirjan miljööstä, joka on yhtä ihastuttava kuin kaupunki todellisuudessakin on. Dekkarijuonena tämä on ehkä yllättävänkin terävä ja tapaus itsessään nojaa pitkälti ihmisen psykologiaan. Minua kiinnostaa kyllä jatkaa sarjan parissa ja luultavasti sen jossain vaiheessa teenkin, vaikka minun on myönnettävä, että alkuun en oikein pitänyt itse tekstiä vetävänä.

Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella

Jylhäsalmi 5

269 s., Karisto 2021

kansi: Petri Jauhiainen, Saana Nyqvist

Kirsi Pehkosen maalaisromanttisen Jylhäsalmi-sarjan uusi osa alkaa olla vankkumaton osa jokaista kesääni. Sen miljöö kuvastaa Suomea juuri sellaisena, jollaisena se on minulle kauneimmillaan: aurinkoa, luonnonrauhaa, maalaisidylliä, vettä (järviä, jokia, ulapoita). Sarjan pariin palaaminen on aina ilo, etenkin kun henkilöhahmojenkin parissa viihtyy oikein mainiosta.

Freelance-toimittaja Laura saapuu Jylhäsalmen Lossikahvilaan juttukeikan (ja lossin) kuljettamana. Häneltä on tilattu maakuntalehteen juttu Lossarin uuden terassin avajaisista. Tuo keikka poikii monta muutakin juttua, sillä kohtalo tuntuu haluavan pidättää Lauraa Jylhäsalmen maisemissa. Kesäisen keikkaviikon aikana Laura tutustuu monenlaisiin ihmisiin eikä Pennasen Vate ole niistä vähiten merkittävä. Jylhäsalmella Laura tapaa pitkästä aikaa myös äitinsä entisen työtoverin Sarin, joka on paikallisen pankin toimitusjohtaja. Nyt näyttää siltä, että Sari on jotenkin onnistunut ärsyttämään jotakuta niin kovasti, että ilmassa alkaa olla jopa pientä uhkan tuntua.

Laura ja Sari ovat molemmat teoksen päähenkilöitä. Teos rakentuu siten, että vuoroluvuin jompikumpi on enemmän keskiössä. Tarina kulkee jouhevasti eikä keskushahmon vaihtelu vaikeuta juonen seuraamista. Kieltämättä kuitenkin ehkä hieman kiinnostuneempana luin kommelluksille alttiin Lauran kuvioista kuin säntillisen Sarin. Kahden eri ikäisen päähenkilön  käyttö tuntuu kuitenkin onnistuneelta valinnalta siinä  mielessä, että teos luullakseni kolahtaa sitä kautta paremmin monen eri ikäiseen lukijaan.

Sarjan aiempien osien tapaan Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella tarjoaa roppakaupalla kesäidylliä ja romantiikkaa. Huumoriakaan ei teoksesta puutu, ja paikoitellen taisin hieman tyrskähdellä ääneen, sillä Pehkosen dialogi on paitsi sujuvaa niin myös ilahduttavan iskevää. Toivottavasti ensi keväänä pääsee taas palaamaan Jylhäsalmelle uuden osan kautta.

Kuinka olla kuuluisa

 Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa

10 h 34 min., Kustantamo S&S 2019

alkup. How to Be Famous, 2018

suom. Heli Naski

lukija: Maija Lang

On vuosi 1995 ja Johanna Morrigan on juuri muuttanut Lontooseen. Ura uskottavana musiikkitoimittajana on aluillaan ja Johanna luovii popkulttuurin ja kuuluisuuksien virrassa täydellä nuoruuden innolla. Hän kokee todella elävänsä, hän kokee tulleensa joksikin. Unelmat ovat toteutumassa. Tällainen elämä tuo tullessaan kuitenkin myös kuuluisuuden varjopuolia, joiden takia voi joko piiloutua ainiaaksi tai kohdata ne ja voittaa nöyryyttäjänsä.

Luin muutamia vuosia sitten Caitlin Moranin teoksen Näin minusta tuli tyttö, joka kertoo Johanna Morriganin varhaisemmista vuosista. Luin juuri postaukseni kyseisestä kirjasta ja hämmästyin, että olin pitänyt siitä niinkin paljon. Näin vuosia myöhemmin minulle on nimittäin kehkeytynyt lukukokemuksestani jotenkin erilainen, ehkä tylsempi, mielikuva, minkä vuoksi hieman epäröin ottaa tätä kirjaa kuunteltuun. Onneksi en antanut ennakkoluulojeni voittaa, sillä Kuinka olla kuuluisa on mielestäni hyvä kirja.

 

Tässä teoksessa on onnistuneesti yhdistetty viihde ja vakavammat teemat, kuten hyväksikäyttö. Feminismi näkyy teoksessa oikeastaan koko ajan, vaikka ei välttämättä esiin nostettavana erillisenä teemanaan vaan pikemminkin hahmojen toiminnassa. Päähenkilö Johanna on kiinnostava tyyppi, samaan aikaan vielä itseään etsivä ja epävarma, mutta julkisuusminänsä Dolly Wilden muodossa varma, vahva ja rohkea. Kun nuo kaksi minää alkavat todella täydentää toisiaan, syntyy aika timanttinen tyyppi, joka on samaan aikaan sekä herkkä että vahva, pelon hetkilläkin rohkea.

Tinder-päiväkirja

Sanna Kiiski: Tinder-päiväkirja, 213 s., Docendo 2020, kansi: Jyri Alanne

Sanna Kiiski on mediasta tuttu hahmo, sillä hän on työskennellyt pitkään toimittajana ja juontajana. Tinder-päiväkirjassa Sanna Kiiski kertoo rehellisesti kokemuksistaan deittisovellus Tinderissä. Tässä kirjassa on mielestäni ehkä kiinnostavinta se, että tämä tarjoaa ihan todella autenttista ajankuvaa pariutumismarkkinoilta. Kiiski kirjoittaa todella sujuvasti, osuvasti ja paikoin hyvinkin hauskasti. Toki Tinderin yltäkylläisessä maailmassa törmää myös tyyppeihin, joiden käytös ja toiminta ei sinänsä huvita millään tavalla, mutta toisinaan Kiisken kommentit tilanteisiin sen kyllä tekevät.

Kun Sanna Kiiski latasi Tinderin, hän alkoi samalla pitää päiväkirjaa kokemuksistaan. Hän asetti itselleen takarajan poistaa Tinder viimeistään vuoden kuluttua liittymisestä ellei tilanne muuten edellytä sitä jo ennemmin. Lopulta Kiiski vietti Tinderissä täyden vuoden ja aikamoinen vuosi se olikin, sillä siihen mahtui niin positiivisia tapaamisia, uuden kaverin löytyminen, ghostaamisia, epämiellyttäviä treffejä ja ei-toivottuja peniskuvia. Omien kokemuksiensa ohella Kiiski kuvaa myös hyvin aikamme ilmiöitä siitä, miten verkossa käyttäydytään miten sattuu, rajattomilla markkinoilla ei kauaa edellistä mietitä ja aina vain etsitään jotain hieman parempaa diiliä.

Kiiskin kokemukset ovat tietysti yksilöllisiä, mutta valitettavan tuttuja monille tinderöijille. Oman kokemukseni mukaan Tinder voi olla ihan jees, jos siihen ei suhtaudu liian vakavasti. Itse olen sen kautta käynyt ihan mielenkiintoisia keskusteluita, kokenut joitakin ghostaamisia ja löytänyt ihmisen, josta on tullut kaverini. Koen olevani voiton puolella, vaikka kumppania sieltä ei olekaan löytynyt.

Kaiken kaikkiaan Tinder-päiväkirja oli sujuvaa ja mielenkiintoista luettavaa. Tämä teos sopii oikein hyvin myös niille, jotka eivät Tinderiä ole käyttäneet, sillä kuten sanottu, ajankuvana tämä on osuva teos.

 

Saarretut

Karin Erlandsson: Saarretut

212 s., Kustantamo S&S 2018

alkup. Pojken

käsikirjoituksesta suom.: Laura Varjola

kansi: Sanna Mander

 

Käsittelimme lukupiirissä huhtikuussa Karin Erlandssonin Kuolonkieloja. Sen innoittamana päätin lukea myös trilogiaksi kasvavan tarinan toisen osan, joka ilmestyi hiljattain. Saarretut kuvaa tapahtumia muutama kuukausi Kuolonkielojen tapahtumien jälkeen. Siinä missä Kuolonkielot oli mielestäni enemmänkin henkirikoksen ympärille punoutuva romaani kuin varsinainen rikosromaani, mutta Saarretuissa päästiin maistamaan jo selkeämmin ahdinkoa ja jännitystä.

 

Saarretuissa tarinan keskiöön nousee selkeästi Kuolonkieloissa kuolleen Monikan perhe. Miten selviytyvät aviomies Krister ja lapset Jonas ja Kajsa? Huonosti, jotenkuten. Sekä Krister että Jonas eristäytyvät, mutta Kajsa yrittää jatkaa eteenpäin huolimatta siitä, että hänet on suljettu kaiken ulkopuolelle. Perhe tuntuu olevan saarroksissa surunsa keskellä. Myös paikkakunnalle kesän kynnyksellä muuttanut toimittaja Sara Kvistin elämänpiiri on rajoittunut, sillä seurustelusuhteen lopussa tapahtuneet asiat ovat jättäneet hänen mieleensä pelon. Koko kaupunki tuntuu uinuvan kesäisen kuolemantapauksen jälkimainingeissa, kun hurja lumimyräkkä iskee kaupunkiin ja tukkii tiet saartaen kaupungin. Samaan aikaan löytyy kirje, joka kärjistää asioita äärimmilleen. Tunnelma saarroksiin jääneessä kaupungissa tihenee entisestään.

 

Mielestäni Saarretut on vetävästi kirjoitettu kirja ja tähänkin pystyy uppoutumaan ihan samalla tavalla kuin Kuolonkieloihin. Talvinen miljöö ei ehkä näin alkukesästä ole se kutsuvin ympäristö, mutta siitä huolimatta tarina vei mukanaan. Jos kaipaat luettavaksesi jotain helppoa ja jännittävää, valitse silloin tämä. Itse jään odottamaan trilogian päätöstä, jota toivottavasti ei tarvitse odottaa kovin kauan.

 

♠♠♠♠

Kuolonkielot

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

263 s., S&S 2016

alkup. Missdåd, suom. Taija Mård

kansi: Sanna Mander

 

Käsittelemme lukupiirissä seuraavaksi Karin Erlandssonin Kuolonkieloja. Kyseessä on trilogian avausosa, ja toinen osa Saarretut ilmestyi jokin aika sitten. Kuolonkieloissa minua houkutteli paitsi kaunis kansi myös runollisen pahaenteinen nimi. Kirjan takakannessa sanotaan, että kyseessä on "klassinen rikosromaani, jossa pientä yhteisöä tarkastellaan useasta näkökulmasta".

 

Sara Kvist on nuori toimittaja, joka on saanut ensimmäisen oikean työnsä pienestä paikallislehdestä poikaystävänsä Robertin kotipaikkakunnalta. Eletään juhannuksen aikaa vuonna 1992 ja Sara pääsee aloittamaan työnteon heti oikein kunnolla, kun lehden päivystys jätetään uuden tulokkaan harteille. Sara kiertää valokuvaajana toimivan Oskarin kanssa tekemässä reportaasia juhannuksen juhlinnasta, mutta yllättäen keskikesän rauha saa uuden käänteen, kun hälytysajoneuvot kiitävät täyttä vauhtia keskustan halki. Metsästä on löytynyt naisen ruumis.

 

Vaikka teoksen päähenkilö on Sara, kuvataan tapahtumia myös Saran esimiehen Gunnarin, torin laidalla kerrostalossa asuvan Lean, pappina työskentelevän Linnan ja hieman myös ruumiin löytäneiden nuorten näkökulmasta. Varsinaista poliisintyötä teoksessa ei kuvata, ainoastaan lehdistön pyrkimyksiä ottaa selvää mitä oikein tapahtui. Oikeastaan minun täytyy kyllä sanoa, että mielestäni tämä ei ole mikään varsinainen rikosromaani, sillä tapahtunut henkirikos on melkoinen sivuseikka kaiken muun keskellä. Teoksessa epäilemättä jännittävintä on seurata miten Saran käy, kun Robert paljastuu aivan erilaiseksi mieheksi kuin Sara luuli.

 

Vaikka Kuolonkielot ei olekaan mielestäni mikään luvatun kaltainen rikosromaani, en silti tunne minkäänlaista pettymystä, sillä Erlandsson on kirjoittanut vetävän tarinan. Itse nautin siitä miten helposti tähän kirjaan pystyi uppoutumaan. Myös ajankuva välittyy hyvin, vaikka Erlandsson ei keskitykään kuvailemaan vaatetuksia, kodin sisustusta tai muita yksityiskohtia. Ajankuva välittyy itse tarinasta selkeänä. Myös tunnelma on puoleensa vetävä, siinä on kesän seesteisyyttä, jonka pinnan alla väreilee kysymyksiä. Toisinaan tunnelma tuntuu jopa kodikkaalta, vaikka tarinaan mahtuukin paljon ikävyyksiä.

 

Lukukokemus oli oikeastaan kaikin puolin hyvä, mutta loppuratkaisu hämmensi. En kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään miten kuolemantapaus on oikein päässyt sattumaan, sillä se ei millään tavoin visualisoidu minulle. Lisäksi jäin hieman pohtimaan kirjan nimeä. Alunperinhän Kuolonkielojen piti ilmestyä nimellä Ilkityö, joka olisikin ollut suora suomennos Missdådista. Jos miettii tätä henkirikosulottuvuutta, en oikein osaisi kuvata sitä sanalla ilkityö. Toisaalta missdåd voidaan suomentaa myös sanaksi synti. Olisi kiinnostavaa tietää mitä ajatuksia nimivalinnan taustalla on ollut. Kuolonkielotkaan ei ole ehkä ihan kuvaavin nimi, mutta se on mielestäni sointuva ja toisaalta myös tapahtumien kulkuun sopiva.

 

Kuolonkielot herätti minussa siis valtavasti ajatuksia, mitä en ihan osannut odottaa. Toivottavasti saamme tästä lukupiirissäkin aikaan keskustelua. Henkilökohtaisesti voin kyllä suositella tätä kirjaa ja laitoin jo Saarretutkin varaukseen, koska tämän teoksen miljöö miellytti minua niin paljon. Täytyy varmasti jossain sopivassa kohtaa lukea myös Minkkitarha, jota minulle suositeltiin jo vuosia sitten.

♠♠♠♠

Näin minusta tuli tyttö

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

360 s., Schildts & Söderströms 2015

alkup. How to Build a Girl 2014

suom. Sari Luhtanen

kansi Ellis Buttrey & Head Desing

En olisi varmaan koskaan tarttunut Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö -romaaniin ellei yksi Facebook-kavereistani olisi kehunut kirjaa ja todennut, ettei ole pitkään aikaan nauranut niin paljon kirjaa lukiessaan kuin nyt. Sain tämän varausjonosta jo aiemminkin, mutta silloin en saanut aikaiseksi tarttua tähän teokseen. Olen yllättäen huomannut, että juuri senvihreät kannet kuin tässä kirjassa, aiheuttaa minulle hirveää vastahankaisuutta tarttua teokseen. Näin minusta tuli tyttö nappasi minut kuitenkin niin hyvin mukaansa, että kannen väri unohtui ja antipatiani katosi.

Näin minusta tuli tyttö kertoo Johanna Morriganista. Eletään vuotta 1990 ja esiinnyttyään nolosti paikallis-tv:ssä, Johanna tajuaa, ettei Johannana oleminen ole mitenkään hieno asia elämässä. Hän päättää luoda nahkansa uudelleen ja lakata olemasta se syrjäänvetäytyvä, alati masturboiva pullukka Johanna, joka hän on koko siihenastisen 14-vuotiaan elämänsä ollut. Niin syntyy Dolly Wilde, mustapukeinen, teräväkielinen musiikkitoimittaja, joka ei kaihda mitään eikä ketään. Johanna syntyi uudelleen Dollyna ja hänestä tuli JOKU, mutta sitten hänen tajuntaansa äkisti valkenee, että Dollyssa on jotain perustavanlaatuisesti vääränlaista. Herääkin kysymys, voiko asioita enää korjata.

Alunperin, kun olin kuullut teoksesta pelkän nimen ja nähnyt ällövihreän kannen (ja minä kun yleensä pidän kaikista väreistä!), kuvittelin tämän olevan joku angstihypetys teinin kasvukivuista: tylsää massaa, jolla ei ole enää mitään uutta sanottavaa. On totta, että tämä on kasvutarina ja kuvaus siitä, miten nuori nainen aikuistuu vähitellen. Tässä oli kuitenkin jotakin otteessaanpitävää, eikä tämä ollut ollenkaan sellainen tupakankäryinen ja nuhjuinen rock-maailmassa rämpimisen kuvaus, jota odotin. Tässä oli jotain lähes raikasta, vaikka tupakka, köyhyys, nuhjuisuus ja viinanhuurut eittämättä pääsivät osaansa tässä teoksessa. Viihdyin siis tämän teoksen parissa ihan hyvin ja muutaman kerran huomasin nauruhermoissani hienoista nykimistä, mutta erityisen hauskana tätä en osannut pitää. Oli kuitenkin mukava lukea jotain tavallisesta lukemistostani poikkeavaa, ja siihen tämä kyllä sopi hyvin.

♠♠♠½