Silmukoita ja sutinaa Kettukoskella

Marke Talvi: Silmukoita ja sutinaa Kettukoskella

Kettukoski 1

Lind & Co, 2023

äänikirjan lukijana Anu Vilhunen

Alunperin e- ja äänikirjana julkaistu ja sittemmin myös Penelope-kustannuksen kirjana julkaisema Silmukoita ja sutinaa Kettukoskella kiinnitti kannellaan huomioni äänikirjapalvelussa jo pari vuotta sitten. Nyt kaipasin jotakin kevyttä kuunneltavaa, joten humoristiseksi cozy crimeksi luonnehdittu kirja kuulosti hyvältä valinnalta. Ihan sujuvasti tämä kyllä tuli kuunneltua, vaikka minun on vaikea mieltää tätä edes kevyempään dekkarigenreen kuuluvaksi.

Kirjailija Auri Tuhkanen on muuttanut talonvahdiksi ja kissanhoitajaksi vanhempiensa asuntoon Kettukoskelle, kun nämä lomailevat ja golffaavat etelän auringossa. Aurilla on työn alla hänen Neulemurhat-sarjansa toinen osa, mutta työ ei oikein ota sujuakseen. Asiaa ei auta kärsimättömämmäksi käyvä kustantaja eikä nimettömät kirjeet, joissa lähettäjä väittää Aurin varastaneen hänen ideansa ensimmäiseen Neulemurhat-kirjaan. Keskittymiskykyä heikentää myös Kettukosken miesväki, varsinkin eräs poliisi, johon Auri tutustuu selvitellessään vuosia aiemmin kadonneen nuorukaisen tapausta.

Silmukoita ja sutinaa Kettukoskella on juonellisesti sujuva ja hyvin kirjoitettu tarina. Marke Talvin nimimerkin takana ovatkin kaksi tuttua kirjailijaa, Anne Leinonen ja Helena Waris, joten ihmekös tuo. Miljöökin on varsin kiva, sillä pidän pikkupaikkakunnille sijoittuvista viihdekirjoista kovasti. Jotenkin olen kuitenkin hieman pettynyt dekkarijuonen keveyteen, sillä jos teosta markkinoidaan pehmodekkarina tai cozy crimena, niin odotan siltä silloin enemmän dekkarielementtejä. Pitkään tässä dekkareinta oli se, että Auri on dekkarikirjailija.

Uuden vuoden eka kirja: Pikkupakkasia ruukkikylässä

Hanna Velling: Pikkupakkasia ruukkikylässä

Bazar 2024

kansi: Tiia Javanainen

Luin jo uuden vuoden päivänä lähes kokonaan ensimmäisen kirjani vuodelle 2025. En ollut aiemmin lukenut Hanna Vellingin kirjoja, mutta Pikkupakkasia ruukkikylässä sopi mainiosti leppoisan vapaapäivän lukemistoksi.

Ursula on saanut tarpeekseen työstään suuressa kosmetiikkafirmassa, jossa työskentely ei ole enää tuottanut samaa iloa kuin ennen. Kehityskeskustelun päätyttyä katastrofimaisesti, päättää Ursula pakata kimpsunsa ja Nappi-koiransa ja suunnata sapattivapaan viettoon idylliseen ruukkikylään. Metsän siimeksessä vanhassa sepän mökissä olisi aikaa hengähtää ja keskittyä omaan hyvinvointiin, kun paksu lumivaippa kietoisi maailman syliinsä ja kaupungin kiireet jäisivät kauas taakse.

Arki ruukkikylässä autottomana ja katuvalojen tavoittamattomissa ei aina ole yhtä juhlaa, mutta vastoinkäymisistä huolimatta Ursula tuntee viihtyvänsä omintakeisten kyläläisten keskuudessa. Paikallinen bistro tarjoaa herkullisia elämyksiä ja seuraa aina silloin, kun mökki alkaa tuntua yksinäiseltä. Arka Nappi-koirakin viihtyy paremmin ruukkikylän rauhassa, vaikka kieltämättä niin koiraa kuin emäntääkin välillä yön pimeydessä kuuluvat äänet saattavat pelottaa.

Pidin ruukkikylän miljööstä paljon. Sepän mökki oli juuri sellainen idyllinen tupa, joka tuo minulle aina kotoisan olon. Ihan kuten Ursula, minäkin voisin haaveissani hyvinkin kuvitella viihtyväni sellaisessa talven yli, mutta todellisuudessa pimeät metsätaipaleet saisivat kyllä vilkkaan mielikuvituksen aika äkkiä liikkeelle.

Vaikka miljöö olikin mukava, en sanottavammin pitänyt monistakaan hahmoista. Jotenkin he olivat ehkä vähän liian pitkälle vietyjä stereotyyppejä. Ursulaakin hämmästelin: miten hän saattoi olla niin täysin valmistautumaton arkeen uudessa paikassa, että ei ollut miettinyt esimerkiksi kauppareissujen tekemistä yhtään etukäteen? Käytännönläheisenä ihmisenä arvostan monesti kirjahahmoissakin käytännönläheisyyttä ja ärsyynnyn sen puutteesta, joten ongelma voi hyvin olla yksin minun.

Tarinan kaari on mielestäni tässä kirjassa hyvä ja erityisesti pidin siitä, että loppuratkaisu ei ollut kliseinen, vaan pikemminkin ehkä hieman yllättävä. Kerrassaan virkistävää! Ehkä voisin joskus lukea Vellingiltä muutakin.

Talvi Applemoressa

Rachael Lucas: Talvi Applemoressa

Applemore 1

Karisto 2024

alkup. The Winter Cottage

suomentanut Anna-Mari Raaska

Olen viime aikoina lukenut ja varaillut kirjastosta sesonkiin sopivaa viihdekirjallisuutta. Sitä kautta Rachael Lucasin Applemore-sarjan avaava Talvi Applemoressakin päätyi lukulistalleni. Kokemus oli ihan kiva, mutta tuskin jatkan sarjan parissa enempää.

Rilla matkustaa Applemoren kylään Skotlantiin tyhjentämään edesmenneen isänsä mökkiä. Hän haluaa vain hoitaa homman ja jatkaa eteenpäin, mutta paluu lapsuuden maisemiin ja vanhojen tuttujen kohtaaminen saavat Rillan pohtimaan mitä hän oikeastaan haluaa tulevaisuudessa tehdä. Samojen asioiden kanssa painii Applemoren kartanon Lachlan Fraser, joka on saanut perintönä vaivoikseen rapistuvan kartanon tiluksineen. Velvollisuudentunto sukuperintöä ja sisaria kohtaan painaa, vaikka oikeastaan hän haluaisi vain palata Edinburgiin pyörittämään pienpanimoaan.

Rillan ja Fraserin sisarukset ovat tuttuja jo vuosien takaa, sillä lapsuuden kesinä Rilla sisarineen leikki ja vietti aikaa mielellään Applemoren väen kanssa. Heidän isänsäkin olivat läheisiä ystäviä, joten henkilökohtainen side perheiden välillä on vahva. Kun lapsuudenystävät Rilla ja Lachlan nyt liki 20 vuoden jälkeen kohtaavat uudelleen, herää myös sellaisia tunteita, joista kumpikaan ei aikanaan puhunut ääneen. Vaan mitä tehdä, kun kummallakin on monta rautaa tulessa ja vielä hetki sitten melko selkeät tulevaisuudensuunnitelmatkin?

Talvi Applemoressa on ihan kiva kirja. Miljöö oli minusta tässä parasta antia, sillä Applemoren kylä on kodikas paikka ja maaseutukartanot ovat lähtökohtaisesti aina minun mieleeni. Henkilöhahmotkin olivat ihan sopevia, mutta juonellisesti tämä ei ollut mitenkään erityisen huikea. Aluksi myös kerronta tuntui vähän kankealta ja harkitsin jopa jättäväni kirjan kesken, mutta kyllä se siitä sitten lähti sujuvoitumaan.

Talven taikaa Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Talven taikaa Jylhäsalmella

Jylhäsalmi 8

123 s., Karisto 2023

kannen kuva: Petri Jauhiainen

kansi: Saana Nyqvist

Kirsi Pehkosen suosittu maalaisromanttinen Jylhäsalmi-sarja on edennyt jo kahdeksanteen osaansa. Talven taikaa Jylhäsalmella on sarjan ensimmäinen talvinen osa. Pidän sarjasta paljon, mutta joudun silti toteamaan, että tämä talvinen osa ei oikein vienyt mennessään ja ohuen kirjan lukemiseen kuluikin hämmästyttävän paljon aikaa. Talven taika jäi puuttumaan, kun samassa ohuessa kirjassa valmisteltiin ja pidettiin joulumyyjäiset, vähän fiilisteltiin talvea, ohitettiin joulu vauhdilla ja saavuttiin vuodenvaihteeseen.

Eerika on saapunut Lontoosta pitkälle joululomalle vanhempiensa luokse Jylhäsalmelle. Äidin pyörittämä lossikahvila Lossari uinuu talviuntaan, mutta joulumyyjäisistä saadaan säpinää kylälle. Joululomansa aikana Eerika miettii elämänvalintojaan, sillä Jylhäsalmen leppoisa elämänmeno on jotain vallan muuta kuin Lontoon finanssimaailma. Jylhäsalmella on hyvä olla, vaikka se tarkoittaakin myös sellaisten ihmisten kohtaamista, jotka hän oli jo jättänyt taakseen. Teinivuosien rakkaus ilmestyy jälleen Eerikan elämänpiiriin, mikä herättää pitkästä aikaa perhosia mahanpohjassa.

Tämän kirjan suurin haaste on mielestäni se, että pieneen sivumäärään on haluttu yhdistää kaikki perinteiset talven touhut. Tässä olisi aineksia samanlaiseen viihdyttävään ja viehättävään maalaisromantiikkaan kuin sarjan muissakin osissa, mutta kun kaikki asiat vain ohitetaan pikavauhtia, niin ei siinä paljon talven taikaa ehdi aistimaan. Liekö kirjailijaa kiire painanut, sillä häneltä ilmestyi myös joulukalenteriksi sopiva kirja ja hieman aiemmin myös uuden sarjan avausosa. Harmillista joka tapauksessa, sillä sarja on muuten ihana, mistä johtuen odotukset olivatkin korkealla.

Lukupiirikirja: Taikatalvi

Tove Jansson: Taikatalvi

121 s., WSOY 2010

1. suomenkielinen laitos 1957

alkup. Trollvinter 1957

suom. Laila Järvinen

Taikatalvi on aina ollut suosikkini Muumi-kirjoista, joten kun lukupiiristä tuli aihetoiveeksi Tove Jansson, valitsin hänen tuotannostaan tietenkin Taikatalven meille kirjaksi. Ehkä piiriläiset odottivat jotakin muuta, aikuisten kirjaa lähinnä, mutta mielestäni Muumi-kirjoissa on niin paljon sisältöä myös aikuiselle lukijalle, että tämä tuntui oivalliselta valinnalta.

Taikatalvi kertoo siitä merkillisestä talvesta, jolloin Muumipeikko herää kesken talviunien eikä saa enää unta. Alkuun arasteltuaan hän poistuu uinuvasta Muumi-talosta tutkimaan ympäristöään. Käy ilmi, että myös Pikku Myy on herännyt kesken unien. Uimahuoneessa asuva Tuu-tikki ei sen sijaan ole talviunilla ollutkaan, joten hän osaa kertoa heille yhtä ja toista talvesta.

Rakastan Taikatalven viisautta, talvisen Muumilaakson erilaisuutta ja Janssonin upeaa kuvitusta. Huomasin, että melko pitkälti kirja herätti samoja ajatuksia kuin aiemminkin, mutta nyt kiinnitin hahmoihin eri tavalla huomiota. Jostain syystä Tuu-tikki näyttäytyi minulle nyt aiempaa penseämpänä hahmona, jolta ei löytynyt ymmärrystä talviunilta heränneen Muumipeikon hämmennystä kohtaan. Huomasin suorastaan ärtyväni Tuu-tikin asenteesta, niin silmiinpistävältä se nyt tuntui. Muumipeikon tietynlaisesta henkisestä kasvusta puolestani pidin.

Tämä kirja löytyy ihan omasta hyllystäni, ja oli ihanaa, kun tällä lukukerralla sain rauhassa tehdä alleviivauksia nostaakseni mielestäni hienoja oivalluksia ja viisaita kohtia esille. Niitä kertyikin jonkin verran. On mielenkiintoista nähdä poimivatko silmäni lisää alleviivattavaa, kun joskus palaan kirjan pariin taas uudelleen.

Lukupiirissä tästä kirjasta syntyi mukavasti keskustelua ja ajatuksia. Osa oli myös poiminut oivaltavia kohtia ja luki niitä ääneen, joten kirjaa kerrattiin keskustelussa hyvin perusteellisesti. Keskustelimme myös hahmoista, pääasiassa keskushenkilöinä olevista Muumipeikosta, Pikku Myystä ja Tuu-tikista, mutta myös nukkuvasta Muumimammasta, jonka hahmosta tulee esille olennaisia piirteitä hyvin pienillä huomautuksilla. Kirja herätti ihastusta, ja luulenpa, että jotkut lukevat vielä muitakin Muumi-kirjoja tämän innoittamana.

Lukupiirikirja: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi

417 s., Bazar 2013

alkup. The Snow Child, 2012

suom. Marja Helanen

kannen kuvitus: Alessandro Gottardo

 

Jos joskus, niin nyt luulen osuneeni oikein todella nappiin lukupiirikirjaa valitessani. Emme olleet sopineet tammikuulle aihetta, mutta koska meillä on tapana saada seuraavan kerran kirja aina kokoontumisesta mukaan, tein jälleen omavaltaisen valinnan ja tarjosin piiriläisille Eowyn Iveyn Lumilasta tammikuun kirjaksi. Jonkin verran olen asiakaspalvelussa saanut piiriläisiltä kommentteja tästä kirjasta ja he ovat pitäneet siitä. Odotan huomiselta kokoontumiselta kiinnostavaa keskustelua.

 

Lumilapsi sijoittuu 1920-luvun Alaskaan. Ikääntyvä aviopari Jack ja Mabel ovat jättäneet kotiseutunsa taakseen ja päättäneet aloittaa alusta uudisraivaajina kaukana Alaskassa. Jackilla ja Mabelilla on suuri suru lapsettomuudestaan, ja tuo suru on ajamassa heitä erilleen. Jack raataa pelloilla repiäkseen ruuan talveksi, kun Mabel hoitaa pientä mökkiä ja yrittää taistella yksinäisyyttä vastaan. Kun lumi valaisee synkän syksyn, Jack ja Mabel innostuvat rakentamaan lumiukon - tai pieni lumilapsi siitä tulee. Aamulla se on poissa, mutta pihapiirissä alkaa sen sijaan liikkua pieni tyttö, todellinen metsän lapsi.

 

Vähitellen lapsi alkaa tottumaan pariskuntaan ja Jack ja Mabel alkavat tuntea lapsen tavat.  Vähitellen heidän ja lapsen välille alkaa rakentua kiintymys, sillä puolin ja toisin he tuovat toistensa elämiin asioita, joita he ovat kaivanneet. Tyttö, jonka nimeksi paljastuu Faina, tuo Jackille ja Mabelille hoivaamisen ja kiintymyksen kohteen, he taas tuovat tytölle pysyvyyttä ja turvallisuutta. Mutta kuka Faina oikein on ja mikä hänen tarinansa on?

 

Lumilapsi on taianomainen tarina, josta todella voi aistia Alaskan äärimmäiset olosuhteet, uudisraivaajien kovan työn ja lumen taikapiirin. Oli mielenkiintoista vähitellen rakentaa kuvaa Fainasta, sillä mukana kulkee vanha satu, jonka Mabel muistaa lapsuudestaan. Tietty mystisyys ja myyttisyys on kiehtovaa, mutta kiinnostavaa oli lukea ihan tavallisesta uudisraivaaja-arjestakin. En voi sanoa erityisesti pitäneeni Mabelista, mutta Jackista pidin, ja loppua kohti Mabelkin alkoi muuttua niin, että taisin lopulta pitää hänestä hieman enemmänkin kuin Jackista.

 

Minusta tuntuu, että haluaisin sanoa tästä kirjasta paljon enemmänkin, mutta ajatusten sanoiksi pukeminen on vaikeaa. Joskus vain pitää jostakin kirjasta niin paljon, ettei sitä osaa selittää edes itselleen. Näyttää siltä, että Lumilapsi on sellainen minulle. Jokin kirjan tunnelmassa toi mieleen Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan, jota niin ikään olemme käsitelleet lukupiirissä. Jos pidit siitä, pidät tästäkin - ja päin vastoin. 

♠♠♠♠½

Saarretut

Karin Erlandsson: Saarretut

212 s., Kustantamo S&S 2018

alkup. Pojken

käsikirjoituksesta suom.: Laura Varjola

kansi: Sanna Mander

 

Käsittelimme lukupiirissä huhtikuussa Karin Erlandssonin Kuolonkieloja. Sen innoittamana päätin lukea myös trilogiaksi kasvavan tarinan toisen osan, joka ilmestyi hiljattain. Saarretut kuvaa tapahtumia muutama kuukausi Kuolonkielojen tapahtumien jälkeen. Siinä missä Kuolonkielot oli mielestäni enemmänkin henkirikoksen ympärille punoutuva romaani kuin varsinainen rikosromaani, mutta Saarretuissa päästiin maistamaan jo selkeämmin ahdinkoa ja jännitystä.

 

Saarretuissa tarinan keskiöön nousee selkeästi Kuolonkieloissa kuolleen Monikan perhe. Miten selviytyvät aviomies Krister ja lapset Jonas ja Kajsa? Huonosti, jotenkuten. Sekä Krister että Jonas eristäytyvät, mutta Kajsa yrittää jatkaa eteenpäin huolimatta siitä, että hänet on suljettu kaiken ulkopuolelle. Perhe tuntuu olevan saarroksissa surunsa keskellä. Myös paikkakunnalle kesän kynnyksellä muuttanut toimittaja Sara Kvistin elämänpiiri on rajoittunut, sillä seurustelusuhteen lopussa tapahtuneet asiat ovat jättäneet hänen mieleensä pelon. Koko kaupunki tuntuu uinuvan kesäisen kuolemantapauksen jälkimainingeissa, kun hurja lumimyräkkä iskee kaupunkiin ja tukkii tiet saartaen kaupungin. Samaan aikaan löytyy kirje, joka kärjistää asioita äärimmilleen. Tunnelma saarroksiin jääneessä kaupungissa tihenee entisestään.

 

Mielestäni Saarretut on vetävästi kirjoitettu kirja ja tähänkin pystyy uppoutumaan ihan samalla tavalla kuin Kuolonkieloihin. Talvinen miljöö ei ehkä näin alkukesästä ole se kutsuvin ympäristö, mutta siitä huolimatta tarina vei mukanaan. Jos kaipaat luettavaksesi jotain helppoa ja jännittävää, valitse silloin tämä. Itse jään odottamaan trilogian päätöstä, jota toivottavasti ei tarvitse odottaa kovin kauan.

 

♠♠♠♠

Suvin talvi

Inka Nousiainen (kirjoittaja) & Suvi Teräsniska (haastateltava): Suvin talvi

144 s., Otava 2017

kuvat: Mikko Harma

 

Uusia joulukirjoja ilmestyy vuosittain sangen kunnioitettava rivi, mutta talvikirjoja ilmestyy paljon vähemmän. Siksi Inka Nousiaisen Suvi Teräsniskan haastattelujen perusteella kirjoittama Suvin talvi on mukava poikkeus, jota voi fiilistellä vielä näin tammikuussakin. Joulullakin on kirjassa toki oma osansa, mutta niin on syystalven ensimmäisellä lumisateella ja kevättalven sulavesien solinallakin.

 

Suvi Teräsniska pitää kotoilusta etenkin talviaikaan. Hän sytyttää kynttilöitä, sisustaa kotia jouluun, hiihtää pitkiä lenkkejä ja valmistaa lohtulappapuuroa. Teoksesta välittyy todella aito kotoilun meininki. Tästä kirjasta lukija löytää niin suksenvoiteluohjeet kuin vinkkejä talvitekemiseen. Minulle tämä kirja oli myös muistutus siitä miten ihana ja kaunis vuodenaika talvikin parhaimmillaan on.

 

Ainoa asia, joka hieman niin sanotusti pisti silmään, on se miten lavastetun oloisia osa kuvista on. Esimerkiksi Suvin vaatteet kuvissa ovat sellaisia, joita ei voi kuvitella kenenkään käyttävän jäätävässä talvipakkasessa puuhastellessa. Esteettisesti ne ovat hyviä kuvia, mutta samaan aikaan kuvat tuntuvat epäuskottavilta ja hieman rikkovat sitä kotoilun tunnelmaa. Itse ainakin yhdistän kotoilun rentoihin vaatteisiin, jotka toki voivat olla kauniita, mutta silti käytännöllisiä. Yksityiskohtien kuvat ja Suvin perhealbumin kuvat istuvat tekstin kokonaisuuteen paremmin.

Let it snow

Let it snow - Kolme talvista rakkaustarinaa

kirjoittaneet Maureen Johnson: Jubilee Express (suom. Inka Parpola),

 John Green: Lumienkeli-ilmiö (suom. Helene Bützow) 

ja Lauren Myracle: Sikojen suojelupyhimys (suom. Kaisa Kattelus)

312 s., WSOY 2016

alkup. Let it snow, 2008

 

Let it snow sisältää kolme tarinaa, joiden aluksi kuvittelin olevan toisistaan irrallisia kertomuksia. Kun olin lukenut niistä ensimmäisen eli Jubilee Expressin ja aloittanut Lumienkeli-ilmiötä, tajusin kertomusten linkittyvän toisiinsa. Niissä esiintyvien hahmojen elämät sivuavat toisiaan ja tapahtuma-aika ja -paikka ovat samat kaikissa tarinoissa. Vaikka tarinoilla on eri kirjoittajat, on tämä teos mielestäni todella tasalaatuinen kokonaisuus eikä tyyli vaihtele kovinkaan paljon eri kirjoittajien välillä - Greenin tekstissä on tosin eniten huumoria. 

 

Jubilee Ecpress kertoo Jubilee-nimisestä tytöstä, jonka vanhemmat joutuvat kahakkaan joulun alla jahdatessaan keräilyharvinaisuuksiin kuuluvaa esinettä miniatyyrijoulukyläänsä varten. Jubilee päätetään lähettää junalla isovanhempiensa luokse, sillä vanhemmat joutuva viettämään joulupyhänsä telkien takana. Jubilee pakkaa turtana tavaransa, sillä hänen oli tarkoitus viettää joulua osittain poikaystävänsä kanssa. Kaikkien aikojen lumimyräkkä tekee tuloaan, kun Jubilee lähtee matkaan. Kesken kaiken junan matka katkeaa Gracetowniin lumikinosten vuoksi ja Jubilee hyppää koleasta junasta suunnaten läheiseen Waffle Houseen. Siellä hän tapaa jonkun, joka muuttaa hänen elämäänsä.

 

Lumienkeli-ilmiössä kolme ystävystä viettää jouluna rauhallista iltaa katsellen James Bond -elokuvia Tobinin kotona. Hänen vanhempansa ovat joutuneet lumimyrskyn saartamiksi työmatkallaan eivätkä pääse lentämään kotiin. Kesken illanvieton Waffle Housessa työskentelevä kaveri Keun soittaa ja pyytää Tobinia tulemaan paikalle niin pian kuin mahdollista: kahvila täyttyy chearleadereista, joiden juna on saarroksissa. Tobin riemastuu ajatuksesta heti, samoin JP, mutta Herttua (joka on tyttö) ei ole järin innoissaan. Kaverukset lähtevät kuitenkin auraamattomille kaduille Tobinin vanhempien autolla. Matkalle sattuu monta mutkaa ja lopuksi nähdään vielä todellinen kilpajuoksu, kun pari muutakin tyyppiä pyrkii kohti Waffle Housea eikä Keun työkavereineen aio päästää sisään enää kuin yhden porukan! Matka lumituiskussa avaa Tobinin silmät näkemään muutakin kuin huolellisesti ehostetun julkisivun.

 

Sikojen suojelupyhimyksessä Addie rypee itsesäälissä jouluna. Hän on mokannut suhteensa Jebiin eikä tämä ole saapunut jouluna Addien luokse, vaikka tämä on pyytänyt. Addien ystävät saapuvat lohduttamaan tätä, mutta kyllästyvät tämän itsekeskeisyyteen. Addie päättää näyttää ajattelevansa muitakin kuin itseään ja lupaa seuraavana päivänä työmatkallaan käydä hakemassa lemmikkieläinkaupasta Teganin teekuppipossun. Kiireinen päivä Starbucksin kassalla kuitenkin vie hänen huomionsa ja kun hän ryntää lopulta hakemaan possua, se on poissa. Addien on otettava kaikki keinot käyttöön saadakseen Gabriel-possun haltuunsa. Tapahtumat huipentuvat Starbucksiin, jonne saapunut Tobin tunnistaa Addien nimen ja kertoo tälle terveiset toiselta junamatkustajalta, jonka matka katkesi yhtä aikaa Jubileen kanssa.

 

Minä pidin eniten Jubilee Expressin tarinasta, vaikka en oikein osaakaan eriöidä miksi se oli mielestäni niin hyvä. Sen päähenkilöhahmot ainakin miellyttivät minua ja muutenkin tapahtumien kulku oli jotenkin mieluisa. Lumienkeli-ilmiössä taas on mielestäni eniten huumoria, mutta se taipuu välillä jo koheltamisen puolelle, mikä puolestaan hieman häiritsi minua. Sikojen suojelupyhimyksessä minua ärsytti Addien hahmon itsekeskeisyyden lisäksi myös hänen koko ajan kohtaamansa vaikeudet. Kaikissa tarinoissa kuitenkin oli jokin juju, joka sai minut lukemaan eteenpäin.

 

Tästä teoksesta on tekeillä elokuva ja sen pitäisi ilmestyä vielä  tämän vuoden aikana. Saattaa hyvinkin olla, että menen sen sitten katsomaan, sillä minua kiinnostaa nähdä miten tämä on valkokankaalle saatu siirrettyä. Mielestäni tämä teos on kokonaisuutena hyvin onnistunut kokonaisuus, jonka lukemista kyllä suosittelen. Vaikka Suomessa ainoastaan John Greenin nimi taitaa sanoa jotain, niin myös Johnson ja Myracle ovat Yhdysvalloissa tunnettuja kirjailijoita. Olisi kyllä mukavaa, jos heidänkin tuotantoaan alettaisiin suomentaa, sillä heillä tuntuu olevan sana hallussa.

 

♠♠♠♠

Luminainen

Leena Lehtolainen: Luminainen

352 s., Tammi 1996

kansi: Markko Taina

Minun piti lukea kirjallisuuspiiriin (joka tosin on vasta viikon päästä maanantaina) jokin kotimainen dekkari. En lähtenyt mitään uutuuksia tavoittelemaan, kun en niitä kuitenkaan olisi ehtinyt saada, joten vilkaisin TBR100 -listaani ja valitsin luettavakseni Leena Lehtolaisen Luminaisen. Olen aikaisemmin lukenut sarjaan kuuluvan Kuolemanspiraalin, josta en erityisemmin pitänyt. Listalle Lehtolainen kai päätyi alunperin siksi, että halusin antaa hänelle toisen mahdollisuuden, sillä Maria Kallio -dramatisoinneista olen pitänyt kovasti ja katsonutkin ne moneen kertaan.

Luminaisen tarina on myös dramatisoinneista tuttu, joten sinänsä dekkarin lukemisesta ei muodostunut jännittävää: tiesin kuka on syyllinen, miksi hän teki niin kuin teki ja niin edelleen. Tapaus siis käsittelee nuuksiolaisen terapiakeskuksen johtajattaren katoamista ja kuolemaa. Epäiltyjen listalle kuuluvat niin uhrin, Elina Rosbergin, miesystävä kuin terapiaryhmän osanottajat. Vaikka itse tapaus oli minulle jo entuudestaan tuttu ja dramatisointi vieläpä pääosin seuraa kirjan juonikuviota, niin Maria Kallion oman elämän kuviot ovat hieman erilaiset kuin televisiossa on esitetty.

Olen elänyt hieman harhaluulossa, sillä kuvittelin Kuolemanspiraalin olleen ensimmäinen Maria Kallio -dekkari ja Luminaisen sen jatko-osa. Kävi ilmi, että Luminainen on neljäs osa ja Kuolemanspiraali sitten ilmeisesti viides, joka tapauksessa kuitenkin myöhempi osa. Lukemista ei kuitenkaan yhtään haitannut se, että olen tutustunut sarjaan epäjärjestyksessä, mutta toisaalta se voi johtua myös siitä, että Kallion elämä on todellakin jo telkkarista tuttu minulle.

Kuolemanspiraali oli mielestäni jotenkin ankea ja harmaa lukukokemus, sen muistan vuosienkin takaa. Tarina ei oikein kulkenut ja lukeminen takkusi. Siksi olinkin positiivisesti yllättynyt, kun Luminainen tuntui oikeinkin sujuvalta luettavalta ja tajusin viihtyväni Maria Kallion parissa. Hänen hahmossaan on paljon rasittavia piirteitä, kuten yltiöpäisyys ja tietynlainen itsekkyys, mutta toisaalta hänessä on potkua. En kuitenkaan voinut olla pitämättä hänen käytöstään välillä lapsellisena, mikä söi hänen hahmonsa uskottavuutta silmissäni melko paljonkin. Maria Kallio on kuitenkin mieleenpainuva hahmo, ehkä jälleen kerran osittain dramatisoinninkin takia.

Luminainen oli mielestäni sujuvasti kirjoitettu kirja, johon mahtui sopivasti niin poliisin työtä kuin ihan tavallista yksityiselämääkin. Lehtolainen on onnistunut tasapainottamaan kokonaisuuden hyvin, mutta olen edelleen sitä mieltä, että hänen dekkarinsa eivät ole minua varten. Sarja kyllä sinänsä kiinnostaa, mutta loppujen lopuksi jään kaipaamaan jotakin lisää. En tiedä johtuuko se pelkästään kirjoista vai onko tv-sarja luonut minulle jonkin tietyn kuvan, jonka täydentymistä odotan kirjoilta. Vaikea sanoa, mutta niin tai näin, lopputulos on kuitenkin sama.

♠♠♠½

Seitsemän talvista päivää

Maeve Binchy: Seitsemän talvista päivää

364 s., WSOY 2013

alkup. A Week in Winter 2012

suom. Päivi Pouttu-Delière

Minua on viime aikoina vaivannut jonkin sortin lukulamaannus, mutta nyt Maeve Binchy tuntuu murtaneen sen romaanillaan Seitsemän talvista päivää. En ole aikaisemmin lukenut hänen teoksiaan ja tämänkin bongasin ihan sattumalta, mutta aion varmasti tutustua hänen tuotantoonsa vielä lisääkin. Maeve Binchy kuoli viime vuonna, joten uusia teoksia ei ole enää odotettavissa. Sen sijaan osa hänen teoksistaan on vielä suomentamatta, joten siinä riittää varmasti luettavaa 15:n jo suomennetun lisäksi.

Seitsemän talvista päivää sijoittuu pääosin Irlannin länsirannikolle Stone House -nimiseen vanhaan taloon, jota amerikasta palaava Chicky Starr ryhtyy muuttamaan hotelliksi. Chicky saa projektinsa valmiiksi ja hotellin pyörimään. Hänen on helppo voittaa useiden ihmisten ystävyys tai ainakin saada apua asioihin, sillä menneisyydestään vaitonainen Chicky ei kysele muilta turhia. Hotellin avajaisviikolle vieraiksi saapuu sekalainen porukka, joista kukaan ei ole oikeastaan täysin sitä, mitä he esittävät. Toisilla on menneisyydessä kipupisteitä, toiset ovat hukassa nykyisyytensä ja tulevaisuutensa kanssa. Yhteistä tuntuu olevan se, että Stone Housessa palaset loksahtelevat kohdalleen.

Teos kuvaa aluksi Chickyn lähtöä Irlannista ja elämää Amerikassa, mutta sitten tarina alkaa edetä jaksoissa aina eri kertojan kuvaamana. Välillä lähdetään esimerkiksi kirjastonhoitaja Fredan, lääkäripariskunta Nicolan ja Henryn tai ruotsalaisen liikemies Andersin matkaan. Monen kertojan vaihtelu ei häiritse, sillä Binchy luo taitavasti näiden kertojien kautta monipuolista näkökulmaa paitsi Stone Houseen myös elämään yleensä. Vaikka takakansi antaa olettaa, että hahmoilla olisi kovin vaikeita elämäntilanteita ja suuria salaisuuksia, on itse tarina kuitenkin huomattavasti oletettua kevyempi ja viihdyttävämpi. Mitään järkyttäviä paljastuksia ja kiemuroita tältä kirjalta ei kannata odottaa, sillä niitä ei tästä kirjasta löydy. Sen sijaan tämä on taitavasti ja sujuvasti kirjoitettu viihdyttävä romaani, joka on moniulotteinen ja mielenkiintoinen.

Erityisen ilahtunut olin tässä kirjassa kirjastonhoitaja Fredan hahmosta, vaikka mikään hahmoista ei kyllä oikeastaan toiselle häviä. Binchy on tuonut Fredan hahmoon raikkautta ja rikkonut niitä perinteisiä kirjastonhoitajastereotypioita, mistä tuleva kirjastonhoitaja on tietysti iloinen. Binchy myös kuvaa kirjastonhoitajan työtä innostavasti. Täytyy sanoa, että Binchy tuntuu päässeen jokaisen hahmonsa raameihin hyvin sisälle ja kirjoittaneen ne aidon tiedon avulla, mikä tekee myös hahmoista aidon oloisia. Tällä kirjalla on todellakin monia ansioita.

♠♠♠♠

Lumilyhdyn valossa

Jukka Itkonen: Lumilyhdyn valossa

56 s., Kirjapaja 2011

 kansi: Katja Kuittinen

En ole tietääkseni koskaan aikaisemmin lukenut Jukka Itkosen teoksia, mutta nyt tämän runokokoelman Lumilyhdyn valossa bongattuani minun oli aivan pakko päästä korjaamaan tuo erhe. Kirjassa on kaunis ja houkutteleva kansi, ja itse teos sopii oivallisesti tähän alkutalven aikaan, vaikka lunta ei vielä olekaan maassa tai puussa. Lumilyhdyn valossa sisältää nimensä mukaisesti talviaiheisia runoja, jotka kuvaavat niin luontoa, talven ilmiöitä kuin ihmisiäkin.

Lumilyhdyn valossa sisältää monta hyvin kaunista runoa, mutta aivan erityisesti pidin runosta Yksin. Siinä on jotenkin lähes harras tunnelma ja sen teksti tuntui minulle hyvin sopivalta ja omalta välittömästi sen luettuani. Yksin on mielestäni hyvin puhutteleva runo, samoin kuin oikeastaan kaikki teoksen linturunot. Linturunot toivat heti mieleeni lintulaudan talviset vieraat, joita niin minä kuin kissanikin tykätään katsella ikkunasta.

Koko Itkosen runokokoelmasta jäi todella hyvä fiilis, oikein sellainen joulua odottava ja talvinen. Tämä runoteos puhutteli minua myös siksi, että Itkonen suosii perinteistä runoa, joista yleensäkin pidän kovasti. Mielestäni näihin runoihin perinteinen tyyli onkin kaikkein paras vaihtoehto, sillä se jotenkin täydentää runojen tunnelmaa. Suosittelen tätä kokoelmaa ehdottomasti kaikille talven ja runojen ystäville! Voi kun pian tulisikin lunta ja lumilyhtykelit.

♠♠♠♠