Hopearenkaan taika

Raili Mikkanen: Hopearenkaan taika

252 s., Tammi 2010

kansi: Kaarina Kaila

Raili Mikkanen on yksi suosikkinuortenkirjailijoitani, sillä hän todella osaa kirjoittaa historian eläväksi ja selkeäksi lukijalle kuin lukijalle. Hopearenkaan taika oli minulle täysin uusi tuttavuus, en ollut aiemmin edes kuullut koko teoksesta, vaikka olenkin aikaisemmat osat lukenut (ja osan niistä varmaan useampaankin otteeseen). Hopearenkaan taika on itsenäinen jatko-osa teoksille Kahdentoista vala, Myrkkypuun marjat ja Pähkinäpuinen lipas.

Teos sijoittuu 1600-luvulle ja etenkin Saksan maaperälle, Stralsundin satamakaupunkiin, mutta kuvaa myös lyhyttä ajanjaksoa Suomessa. Pääosassa ovat aikaisemmista osista tutut sisarukset Margareeta ja Anna, jotka matkustavat vastalöydetyn isotätinsä Katarinan kanssa Saksaan, sukulaistensa kaupunkiin. Köyhissä oloissa kasvaneet nuoret naiset kohtaavat kaupungissa paljon sellaista, mikä on heille uutta ja vierasta: yltäkylläisyyttä ja uusia tapoja toimia. Etenkin Margareeta saa huomata, että loppujen lopuksi oli maa mikä hyvänsä, ihmisillä on samantyyppisiä ongelmia ja suruja. Kesän jälkeen sisarukset palaavat Suomeen, mutta moni asia on muuttunut pysyvästi.

Ensinnäkin minun on pakko heti sanoa, että takakansi kirjassa on sangen harhaanjohtava, sillä sen mukaan vierailu katkeaa dramaattisesti ja tyttöjen on palattava Suomeen. Totta on, että dramatiikkaa mahtuu matkaan, mutta se ei ole paluun syy. Takakannen mukaan Margareeta myös saa hopeisin rannerenkaan, mutta todellisuudessa hän löytää sen ihan itse ja antaa siitä puolet eräälle saksalaiselle henkilölle. Takakannen harhaanjohtavuus ei sinänsä lukunautintoa häirinnyt, mutta kyllä se hieman harhaanjohtavia lupauksia kirjasta antaa.

Itse tarina on mielestäni toimiva, joskin välillä hieman turhan ripeästi etenevä ja äkkinäisiä käänteitä saava teos. Osa käänteistä on myös sangen epäuskottavia, sillä ne tapahtuvat niin odottamatta. Se hieman hajottaa muuten eheää ja uskottavaa kokonaiskuvaa. Sen ansiot ovat mielestäni kuitenkin etenkin 1600-luvun ajankuvan luomisessa, vaikkakaan Mikkanen ei jätä itse tarinaa historian jalkoihin. Hän punoo historiallisia yksityiskohtia, tapoja ja tyylejä mukaan tähän tarinaan hyvin taitavasti, ja tästä välittyy elämänmakuisesti historian piirteitä. Mikkanen hallitsee historian hyvin ja tietää miten käyttää sitä tehokeinona niin, että se antaa tarinalle uusia ulottuvuuksia. Vaikka tätä voi kutsua historialliseksi nuortenromaaniksi, voi tätä yhtä hyvin nimittää myös kasvutarinaksi, jolle historia vain antaa ajallisen viitekehyksen. Aikuistuminen ja päätösten tekeminen on tässä kuitenkin olennaisempaa kuin historialliset tapahtumat.

Tämä kirja on mielestäni hyvin toimiva kokonaisuus, joka jää hieman avoimeksi. Olisi mielenkiintoista tietää, miten Annan ja Margareetan elämät jatkuvat matkan jälkeen ja mihin tehdyt päätökset heitä johdattavat. Lukijalla on nyt tilaisuus kuvitella tarinalle jatko, mutta toivoisin Mikkasen vielä jatkavat sarjaa ja täyttävän nämä kysymykset. Erityisesti parantaja Margareeta on minulle ollut nuoresta tytöstä pitäen hyvin mieleenpainuva hahmo, jonka vaiheista olisi kiva lukea enemmänkin.

♠♠♠♠

Tinka ja Taika: Noidanruohon salaisuus

Sanna Isto: Tinka ja Taika - Noidanruohon salaisuus

kuvitus: Julia Vuori

182 s., WSOY 2013

Luin viime marraskuussa Sanna Iston esikoisteoksen Tinka ja Taika. Vaikka löysinkin siitä hyviä puolia, niin lopullisesti se ei tuntunut kolahtavan minuun. Kun pohdin teosta myöhemmin, niin aloin pitää siitä paljon enemmän: jopa niin paljon, että tein siitä kirjavinkin tokaluokkalaisille. Siksi vahvistuikin ajatus, että haluaisin lukea myös tulevan jatko-osan. Noidanruohon salaisuus jatkaa tarinaa oikeastaan suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi.

Tinka ja Taika eivät ole mitkä tahansa siskokset, vaan ihan oikeita noitia. He ovat todella innoissaan uusista kyvyistään ja nauttivat niistä täysin siemauksin. Aina ei oikein malttaisi edes odottaa, että mummo opettaisi kaikki tietonsa tytöille. Malttamattomuudessaan tytöt saavat aikaan hulvattomiakin kommelluksia, joista osalliseksi pääsee koko perhe pehmoleluhevosta myöten. Harjoittelu ei kuitenkaan ole pelkkää iloa, sillä mummon taika-arkkua halajava Montonen tuntuu taas palaavan takaisin kuvioihin. Montonen ei tule saamaan arkkua, siitä siskokset ovat päättäneet pitää huolen.

Itse pidin tämän jatko-osan juonenkuljetuksesta ensimmäistä osaa enemmän. En tiedä mikä siinä tuntui niin ratkaisevan erilaiselta, mutta mielestäni kokonaisuus on nyt tasaisempi ja yhtenäisempi. Tässä ei ehkä ollut sellaista epätoivoista väärinymmärrysten sarjaa, mikä ensimmäisessä osassa oli.  Juoni soljui eteenpäin vaivattomammin ja samalla toi nopeammin eteen uudenlaisia tilanteita ja oivalluksia. Julia Vuoren kuvitus sen sijaan oli yhtä onnistunut ja mainio kuin ensimmäisessäkin osassa ja sitä olisi kyllä voinut katsella enemmänkin.

Tässä kirjassa hieman ärsytti se, että Montonen tuli taas hämmentämään soppaa. Tietysti se luo jännitystä ja mielenkiintoisia tilanteita, mutta minua koko Montonen alkoi hieman tympiä (en kyllä pitänyt hahmosta ekassakaan osassa). Ehkä tähän osaan olisi voinut kehitellä jonkin toisenlaisen pahiksen ja hieman laajentaa tarinan miljöötä, mutta toisaalta pieni tapahtumien piiri ja sama pahis luovat yhtenäisyyttä ensimmäiseen osaan.

Yhteenvetona voin todeta, että Iston luoma taikamaailma on toimiva ja mielenkiintoinen. Tämä toinen osa syventää taustatietoja, joka luo lisää peilauspohjaa juonenkäänteille, jolloin ainakin minun oli helpompi muodostaa omia käsityksiä asioista. Kokonaisuutena pidin tästä kirjasta edeltäjäänsä enemmän.

♠♠♠♠

Eka äänikirjani: Noitatarinoita Myöpelinmäellä

Mervi Heikkilä: Noitatarinoita Myöpelinmäellä - Tarinoita noitien salaiselta suojelualueelta

2 cd-levyä, 82 min.

lukenut M. Heikkilä, otsikot Maija Sippola
Rumus Äänituotanto 2012

Kuuntelin tällä viikolla autossa työmatkoilla Mervi Heikkilän kirjoittaman ja lukeman lasten äänikirjan Noitatarinoita Myöpelinmäellä. En ollut koskaan aikaisemmin kuunnellut äänikirjaa, vaikka olihan se mielessä käynyt, kun autossa tulee kouluaikoina istuttua aika paljon. Moni sanoo, että äänikirjojen kuuntelu autossa on mukavaa, mutta itse en uskonut voivani keskittyä tarinaan niin tarkasti, että saisin siitä mitään irti. Todistin itselleni, että olin väärässä.

Noitatarinoita Myöpelinmäellä sisältää viisi tarinaa, jotka ovat kestoltaan hieman alle 20 minuuttia per tarina. Se sopi minulle loistavasti, koska työmatkaani kuluu suurinpiirtein saman verran aikaa. Tarinat ovat nimeltään Myrtin ja Tillin puutarhalampi, Pöllö päässä, Levoton aksolotli, Jaakko Jumi ja Helle Harmitti sekä Myöpelinmäen Murttakerho. Oma suosikkini tarinoista on Levoton aksolotli, vaikkakin kaikki tarinat olivat kyllä idearikkaasti keksitty ja niissä käytetty kieli oli ilahduttavan rikasta ja värikästä. Heikkilä lukee tarinansa todella hyvin ja välittää näin hahmojen ajatuksia ja tunnelmaa kuulijalleen hyvin.

Vaikka äänikirjan nimi on Noitatarinoita Myöpelinmäellä, voi tätä kirjaa mielestäni kuunteluttaa myös alle kouluikäisille lapsille oikein mainiosti. Nämä tarinat eivät ole pelottavia, vaikka niistä jännitystä löytyykin, ja uskoisin useimman lapsen pitävän näitä juuri sopivan jänninä ja mielenkiintoisina. Noidat ovat hauskoja tapauksia ja tuntuvat hyvin lapsenmielisiltä, eivät sellaisilta perinteisiltä konkkanokkaisilta pelottavilta akoilta. Noidat, heidän erikoiset lemmikkinsä ja taikatemppunsa ovat taatusti mieleen. Tarinoiden kesto on hyvä, sillä sen jaksaa varmasti lapset kuunnella oikein hyvin.

Mielestäni Heikkilä on keksinyt hahmojen nimet hyvin, mikä jo kuvaa kielen värikkyyttä ja kekseliäisyyttä. Tilli Lammas on mielestäni aika mielenkiintoinen nimi, tosin en tiedä pitäisikö se kirjoittaa Tilli-lammas. Niin tai näin, tulee väkisinkin mieleen jokin ruokalaji. Varpu Luutanen ja Myrtti Yrttinen ovat myös hyvin oivallettuja nimiä mielestäni (vrt. esim. varpuluuta). Nimet jäävät hyvin mieleen ja on kiva palata tuttujen hahmojen pariin vielä viimeisessä eli viidennessä tarinassa, jossa he ovat mukana koko porukalla.

Olen iloinen siitä, että päätin tämän äänikirjan lainata, sillä ennen ja jälkeen työpäivän on mukava kuunnella hauskoja tarinoita. Vaikka nyt äänikirjatili onkin avattu, niin en usko äänikirjojen kuuntelemisesta tulevan minulle tapaa. Ehkä voin joskus lasten äänikirjoja kuunnella, mutta en mitään monen levyn romaaneja. En ainakaan aio kotona ruveta niitä kuuntelemaan, koska silloin pystyn yhtä hyvin lukemaankin.

En nyt osaa arvosanoittaa tätä äänikirjaa, koska minulla ei ole mitään vertauskohtaa. Suosittelen tätä kyllä kaikille pientä jännitystä ja hauskuutta arkeensa kaipaaville. :)

arvosanoittamaton

Tinka ja Taika

Isto, Sanna: Tinka ja Taika

176 s., WSOY 2011

kuvat: Julia Vuori

Palaan taas hetkeksi lastenkirjallisuuden pariin esittelemällä teille Sanna Iston teoksen Tinka ja Taika, jonka nätin kuvituksen on loihtinut Julia Vuori. Tämä on Iston esikoisteos, joka on minun ymmärtääkseni saanut ilmestymisensä aikoihin aika paljon mediahuomiota.

Tinka ja Taika kertoo siskoksista, joiden elämä muuttuu, kun mummo saapuu vuosien jälkeen tyttärensä perheen luo vierailulle. Mukanaan mummolla on salaperäinen arkku, joka ei ole ihan sitä miltä näyttää. Siitä seuraakin jännittäviä tapahtumia: miksi salaperäinen mies haluaa arkun itselleen, kaikki vaikuttaa taikuudelta ja arkun kautta voi päätyä vaikkapa saniaismetsään. Tinka on täysin vakuuttunut siitä, että mummo on noita.

Ja kyllähän mummo on, sen kai voin paljastaa, kun teoskin ottaa asian heti esille. Tässä teoksessa on minun nähdäkseni aika klassinen rakenne siinä mielessä, että lapset päättävät ryhtyä selvittämään jotakin salaperäistä juttua ja siitä seuraa kaikenlaisia kommelluksia. Kommellukset ovat ihan jännittäviä ja hassujakin, mutta olen kyllä mielestäni parempiakin satukirjoja lukenut. 

Mielestäni tämä teos voisi sopia hyvin esimerkiksi iltasaduksi siten, että aina joka ilta luettaisiin kappale tai kaksi. Kappaleet eivät jää liian jännittäviin kohtiin eikä teos ole mitenkään pelottava, vaikka kaikkea ihmeellistä tapahtuukin. Lasten mielestä tämä on varmasti hauska kirja, mutta minuun tämä ei oikein täysin kolahtanut. Kuvitusta olisi myös mielestäni voinut olla hieman enemmän, se oli kyllä yksi teoksen parhaista jutuista.

♠♠♠