Punaisen muistikirjan nainen

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

190 s., WSOY 2015

alkup. La femme au carnet rouge 2014

suom. Lotta Toivanen

kansi: Sanna-Reeta Meilahti

 

Yllätän itseni(kin) sillä tosiasialla, että olen kesäkuun aikana lukenut jo peräti kolme ulkomaista teosta, kun yleensä luen lähinnä kotimaista. Antoine Laurainin Punaisen muistikirjan nainen alkoi kiinnostaa minua heti ilmestyttyään keväällä, mutta varasin teoksen vasta äskettäin. Yleensä ulkomaisista kirjoista tartun lähinnä sellaisiin, joiden kirjailijat ovat edes nimeltä tuttuja ja kirjoistakin olen saattanut jotain arvosteluja lukea. Laurainin teos on poikkeus ja tämä oli kyllä HYVÄ. Luin Punaisen muistikirjan naisen lähes yhdeltä istumalta, sillä tässä oli jotain todella lumoavaa. Kyseessä on Laurainin viides ja (toivottavasti vain toistaiseksi) ainut suomennettu romaani.

 

" Laukku on mennyttä, en enää koskaan näe sitä. Osa häntä oli juuri kadonnut mitä rajuimmalla tavalla. -- Mutta ei, laukkua ei enää ollut. Se oli kaukana kadulla, irti riuhtaistuna, liiti juoksevan miehen kädessä, ja tämä avaisi sen ja löytäisi hänen avaimensa, henkilökorttinsa, muistonsa. Koko hänen elämänsä. Hän tunsi miten silmiin kihosi kirveleviä kyyneleitä. " 

Punaisen muistikirjan nainen, s. 8

 

Teos kertoo kirjakauppias Laurent Letellieristä, joka löytää aamukävelyllään hylätyn käsilaukun roskapöntön kannen päältä. Alunperin Laurent aikoo viedä laukun poliisille, sillä on todennäköistä, että kaunis ja tavaroita sisältävä laukku on varastettu omistajaltaan. Laukku kuitenkin jää Laurentin haltuun ja hän ryhtyy jäljittämään laukun omistajaa siitä löytyneiden tavaroiden perusteella. Henkilöllisyyspaperit puuttuvat, mutta moni muu esine, kuten hajuvesipullo, vanha peili, valokuvat, hieroglyfiavaimenperä ja etenkin punainen muistikirja piirtävät Laurentin silmien eteen kuvan naisesta, joka tuntuu välittömästi jotenkin läheiseltä ja tutulta. Lopulta laukku löytää omistajansa, mutta matkaan mahtuu monia käänteitä. Varastettu ja lopulta omistajalleen palautunut laukku muuttaa sekä Laurentin että laukun omistajan elämän.

 

Mielestäni teoksen perusideassa oli jotain hyvin viehättävää, vaikka en osaakaan hienosti kiteyttää tätä perusideaa. Teoksessa on ainakin romanttinen juonne, joka piirtyy esiin jotenkin hienovaraisesti. Romantiikka ei ole vahvimpia lajejani, mutta tässä kirjassa se toimii ja miellyttää. Tuntuu hieman siltä, että tämän kirjan tunnelmia on vaikea pukea sanoiksi, sillä ne pitäisi jokaisen päästä itse kokemaan. Minä ainakin olen vaikuttunut tästä teoksesta, joka sinänsä tuntuu vaatimattomalta, mutta jossa on kuitenkin suuria (ja ehkä näin listattuna hieman kliseisiäkin) ajatuksia: yksi hetki voi muuttaa kaiken, tartu hetkeen, seuraa sydäntäsi, uskalla.

♠♠♠♠

 

Ajatus siitä miten paljon käsilaukun sisältö voi kertoa naisesta, on mielenkiintoinen. Aloin miettimään mitä oman käsilaukkuni sisältö kertoisi minusta. Ainakin sen, että pidän Airwaves-purkasta ja käytän meikkiä. Normaaliolosuhteissa laukku kuitteineen ja paperilappusineen myös paljastaisi kykenemättömyyteni pitää tavaroita aina hyvässä järjestyksessä. ;-)

Kuinka monta iltaa

Eira Pättikangas: Kuinka monta iltaa

320 s., Karisto 2014

Olen aikaisemmin lukenut kaksi Eira Pättikankaan teosta, joista ensimmäinen ei oikein vakuuttanut, mutta toinen jo nosti Pättikankaan arvostusta silmissäni. Pättikangas on etenkin Etelä-Pohjanmaalla hyvin suosittu kirjailija, joten tästä syystä olen halunnut hänen tuotantoonsa tutustua. Uutuusteos Kuinka monta iltaa löi minut ällikällä, sillä kahden aiemmin lukemani teoksen perusteella en odottanut mitään erityistä. Ei tämä vieläkään ole mitään erityisen ihmeellisen loisteliasta, mutta oikein toimiva ja otteessaan pitävä, viihdyttävä teos kumminkin. Ja se on paljon se!

Kuinka monta iltaa on mielestäni jotenkin saippuaoopperamaisempi ja kevyempi kuin aikaisemmin lukemani Pättikankaan teokset, mikä ei suinkaan ole paha asia. Tähän teokseen mahtuu paljon tunteita, käännekohtia ja mylläköitä, jotka kirpaisevat joskus pahastikin. Tarinan keskiössä on 1950-luvun pohjalaiskylän naiset aina nuorista tytöistä keski-ikäisiin emäntiin asti. Pättikangas kuvaa elämäntyylien ja maailman muuttumista heidän kauttaan, ja mielestäni hän tekee sen hyvin. Pättikankaan luoma läpileikkaus siitä, miten muutokset myös ihmisiä muuttivat, on mielestäni onnistunut, mutta eniten pidin siitä, millaisia tunnemyrskyjä ja kipeitäkin tunteita hän on hahmoihinsa upottanut. Taka-Mäkkin katkeroitunut Tyyra, kauppiaan haaveileva Lilli-tytär ja vähään tyytyväinen ompelijatar Sannu paljastuvat paljon enemmäksi, kuin voisi alunperin kuvitella.

Pättikankaan tarinassa on mitä tunnesolmuihin tulee paljon tuttuja vanhanaikaisia käänteitä, mutta myös todellisia jymy-yllätyksiä. En olisi osannut aavistaakaan mitä hän laittaa hahmonsa kokemaan ja tuntemaan ja tekemään, välillä jopa oman ja jonkun toisen onnen kustannuksella järkisyistä. On hienoa, että Pättikangas tuo tarinaansa yllätyksellisyyttä, sillä se tosiaan pitää mielenkiintoa yllä. Lukija ei voi tuudittautua siihen, että "no nyt kaikki selviää".

Erityiskiitosta tämä teos ansaitsee myös ulkoisista puitteista, siis tekstin koosta lähinnä. Olin hyvin positiivisesti yllättynyt, kun huomasin tekstin olevan melko suurta. Pättikankaan pääsääntöinen lukijaryhmä on käsittääkseni hieman ikääntyneempi väestö eli toisin sanoen ikänäön tuomia ongelmia voi olla. Tässä on upeasti otettu se huomioon, ja ilahduttaapa se kyllä nuortakin lukijaa! :)

♠♠♠♠

Kohtalon vaaka

Kaarlo Sarkia: Kohtalon vaaka

yhteisniteessä Runot, WSOY 1964, 8.p.

Nyt alan olla loppusuoralla Kaarlo Sarkian runoihin tutustumisessa, sillä olen käynyt läpi suurimman osan Sarkian runoista tai näin ainakin oletan kokoelmien perusteella. En tiedä oliko loppujen lopuksi niin kovin viisas ajatus lähteä tutustumaan heti kerralla lähes kaikkiin hänen runoihinsa ja vieläpä aika nopealla tahdilla, sillä ainakin minä turrun runoihin yleensä melko nopeasti. Kohtalon vaaka sisältää monta sellaista runoa, joista en saanut juuri mitään irti, koska en jaksanut kunnolla keskittyä niihin. Etenkin pitkät ja moniosaiset runot väsyttivät ja heikensivät keskittymistä, mutta toisaalta tässä kokoelmassa on myös paljon runoja, jotka puhuttelivat minua.

Kohtalon vaaka sisältää runsaasti sellaisia runoja, jotka käsittelevät jotenkin elämän varjoisampia puolia, kuten sotaa ja Sarkian sanoin "rumuutta" eli siis ikävempiä tunteita ja kokemuksia. Sotaa kommentoivat runot olivat mielestäni mielenkiintoisia, niistä välittyy selkeästi Sarkian oma ajatus sodasta ja pohdinnat siitä, mitä järkeä missään on, jos sota kuitenkin niittää kaiken mukanaan. "Rumuusrunoista" en erityisemmin innostunut, sillä en jaksanut ruveta niitä kovinkaan syvällisesti tulkitsemaan. Myöskään ulkomaille sijoittuvat runot eivät antaneet minulle yhtään mitään.

Lempirunoni tästä kokoelmasta on Kurjet muuttavat. Mielestäni kyseinen runo on kaunis, siinä on hyvä rytmi ja tunnelma. Runo on nähdäkseni myös sangen monitulkintainen, kun sitä oikein ajatuksen kanssa tutkailee. Samoin teoksen osa Sielun kukat sisältää hyviä runoja, ne kuvaavat sopivan herkästi erilaisia tunteita ja niissä on sisältöä. Erityisesti näistä runoista sykähdyttivät Kyynel, Sydän ja Vala. Tämän osion runot olivat myös sopivan mittaisia, ne eivät vaatineet ihan hurjaa keskittymistä tulkintojen syntymiseksi, vaan aukesivat ja jäivät hyvin mieleen.

Tämä kokoelma pitää siis sisällään mielestäni melko erityyppisiä runoja: herkkiä, kaipaavia ja jollain tapaa tulevaisuudenuskoisia, mutta samalla myös epätoivoisia, synkkiä ja raadollisia runoja. Koska ne ovat niin erityyppisiä ja minua puhuttelee lähinnä ensiksi mainitun kaltaiset runot, minun on hyvin vaikea antaa mitään lausuntoa kokoelmasta kokonaisuutena. Jos sanon henkilökohtaisen mielipiteeni, niin siinä on niin hyvää kuin heikompaakin ainesta. Toisaalta runouden lukeminen on niin tulkinnanvarainen kokemus, että on paha mennä sanomaan mikä on hyvää ja huonoa, joten puhun lähinnä omasta näkökulmastani.

Kahlittu & Velka elämälle

Kaarlo Sarkia: Kahlittu ja Velka elämälle

yhteisniteessä Runot, WSOY 1964, 8.p.

Kaarlo Sarkia on minulle uusi runoilijatuttavuus. Olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua hänen runoihinsa, sillä sain siihen kipinän syyskuussa luettuani Haltiakuusen alla - suomalaisia kirjailijakoteja -teoksen. Jos oikein muistan, siinä oli Sarkian kodin esittelyn yhteydessä käytetty jotakin hänen runoistaan, ja vaikken muistakaan mistä runosta oli kysymys, niin siitä ajatus alunperin lähti. Meidän kirjastosta löytyi ainoastaan yksi teos Sarkialta, yhteisnide Runot. Niteen ensimmäinen osa on Kahlittu ja Velka elämälle, siis kahden kokoelman yhdistelmä. En ole siis täysin varma miten yhdistely jakaantuu, joten bloggaan niistä yhtenä kokonaisuutena.

Sarkian runot ovat perinteistä loppusoinnullista runoutta. Hänen runoissaan käsitellään paljon luontoa, mikä on minulle kyllä hyvin mieluisa aihe. Hän kuvaa runoissaan myös tunteita ja sitä kautta ihmissuhteita, vaikkakin päällimmäisenä elementteinä niissä on kaipaus kuin menetettyä rakkautta kohtaan. Runoissa on siis haikeutta, mielestäni jopa suurimmassa osassa niistä. Se ei liene mikään ihmetyksen aihe, kun tietää hieman Sarkian taustaa, sillä hän sairasti tuberkuloosia. Vakava sairaus varmasti heijastuu runoihin. Samaten Sarkian homoseksuaalisuus aikana, jolloin siitä saattoi saada jopa vankeusrangaistuksen, on varmasti heijastunut hänen töihinsä ehkäpä juuri kuin menetetyn rakkauden kuvauksena.

Mielestäni Sarkia käsittelee aihepiirejään kauniisti. Suomalainen luonto ja maisemat piirtyvät silmien eteen hienosti, saunanpiipuista nousevat savut saattaa miltei haistaa ja lintujen laulun kuulla, puhumattakaan silmien eteen piirtyvästä visuaalisesta puolesta. Luonto on kuvattu jotenkin niin puhtaasti ja arvostavasti, kuin juuria kunnioittaen, että sitä ei voi kuin ihailla. Yhtä herkkävireisesti hän käsittelee suuria tunteita ihmisten välillä. Niissä on paljon saavuttamattoman kaipausta ja ikävää, mutta myös menetyksen surua. Mukaan mahtuu lisäksi ylistyssanoja rakkaimmalle, kuten joitakin runoja luonnehtisin. Osassa runoista Sarkia myös ottaa kontaktia lukijaan puhuttelemalla häntä suoraan.

Kaikenkaikkiaan luonnehtisin Sarkian runoja tietyllä tavalla ajattomiksi. Ainakin minun kauneudentajuani hänen luontorunonsa edelleen puhuttelevat, samoin tunteita kuvaavat runot ovat edelleen ajankohtaisia ja käsittelevät tunteita, jotka pysyvät samanlaisina ajasta toiseen. Aion ehdottomasti lukea lisää runoja Sarkialta, sillä niitähän tässä yhteisniteessä riittää!

Levottomia unia

Edith Södergran: Levottomia unia

131 s., Kirja kerrallaan 2004

näköispainos vuoden 1929 painoksesta

Olen lukenut Stephen Kingin Hohtoa tässä viimeisen viikon aikana, mutta paksu kirja ottaa aikansa. Alan olla jo loppusuoralla, mutta päätin silti lukea välillä jotain muuta. Edith Södergranin runoteos Levottomia unia tuntui nimensä puolesta aika osuvalta valinnalta, sillä Kingin Hohto on todellakin omiaan aiheuttamaan levottomia unia.

Olen tutustunut Södergranin tuotantoon jonkin verran lukioaikoinani. Pidin jo tuolloin hänen runoistaan ja siitä luonnon, tunteiden ja uskonnollisuuden sekoituksesta, joka hänen runoissaan sangen usein vallitsee. Södergran kuitenkin jotenkin pääsi unohtumaan, sillä hänen runoissaan oli myös jotakin sellaista, mikä ei oikein minua sykähdyttänyt. Sama kuvio tuntuu toistuvan myös tämän kokoelman kohdalla, enkä edelleenkään osaa määritellä, että mikä tuo loitontava asia on.

Södergran kirjoittaa mielestäni melko modernia runoutta, hän ei alistu perinteisen runomitan kaavoihin ja loppusoinnullisuuteen. Hänen runoissaan vahvoja teemoja ovat luonto ja uskonnollisuus, ja hän välittää niissä myös suuria tunteita. Mielestäni hänellä on kyllä taito kuvata näitä asioita, mutta toisinaan mennään jo liiallisesti jumaluuden ihannoimisen puolelle. Joistakin runoista ei minun nähdäkseni kerta kaikkiaan voi löytää muita kuin uskonnollsia aspekteja, joten näillä runoilla ei tunnu olevan pahemmin muuta annettavaa kuin Södergranin oman hengellisen ajatusmaailman kuvaaminen. Tämäkin kokoelma sisältää paljon tuon tyyppisiä runoja, mikä on mielestäni sääli, sillä Södergranin luontoa ja tunteita kuvaavat runot ovat kauniita, herkkiä ja tulkinnanvaraisia.

Kuten tiedämme, Edith Södergran kuoli jo nuorena keuhkotautiin. Vakava sairaus on varmasti osittain jättänyt jälkeensä hänen runoihinsa, sillä monista runoista olin aistivinani hyvin vahvasti kaipausta: kaipausta elää ja kokea asioita, kaipausta siitä, että pian kaikki maallinen on takanapäin. Tuo kaipaus tuo näihin runoihin mielestäni entistä syvempää tunnetta ja paloa, joka ainakin minuun teki vaikutuksen.

Kokoelman suosikkirunoikseni muodostuivat aistillinen Päivä viilenee sekä herkkävireinen ja kaipaava Tähdet. Kokoelman kaunein säepari löytyy mielestäni runosta Rakkaus. Kyseessä on runon lopetus: "Oi sulje minut syliisi niin lujasti että ei minulta / mitään puutu.". Se on mielestäni todella kauniisti sanottu ja osaltaan kiteyttää sitä kaipaavuuden tunnelmaa, joka nähdäkseni on koko kokoelmassa vahvasti läsnä.

♠♠♠

Lämpöä ja valoa: Runoja iltojen hämärään

Anna-Mari Kaskinen: Lämpöä ja valoa - Runoja iltojen hämärään

kuvitus: Minna L. Immonen

48 s., Kirjapaja 2006

Anna-Mari Kaskisen vuonna 2006 ilmestynyt runoteos Lämpöä ja valoa - Runoja iltojen hämärään kuvaa nimensä mukaisesti tätä hämärää vuodenaikaa, jota nyt elämme. Kirjan tunnelma on ehkä enemmän syksyinen kuin talvinen, mutta lumettomana ja koleana joulukuun alun iltanakin tämä on erinomainen luettava. Minna L. Immonen on luonut runoille tunnelmallisen kuvituksen, joka ei paremmin voisi tähän kirjaan sopia.

Kaskisen runot käsittelevät monenlaisia asioita, kuten ystävyyttä, luontoa, lapsuutta, ikävää ja surua sekä toivorikkautta. Minua eniten puhutteli runo Kynttilän liekki kertoo sivulta 15. Kyseinen runo kuvaa sitä kaipuuta ja rakkautta, jota me tunnemme edesmenneitä läheisiämme kohtaan. Runon tunnelma on samalla kertaa hauras ja vahva, se viipyilee muistoissa mutta katsoo myös tulevaan.

Kaskinen käsittelee aiheitaan hänelle tunnusomaisen herkästi. Välillä runoissa häivähtää surumielinen tunnelma, toiset runot taas ovat valoisampia ja eräällä tavalla ponnekkaampia. Kaskinen osaa pienillä sanavalinnoilla ja rytmiikan keinoilla luoda runoihinsa hyvin erisävyisiä tunnelmia, mikä on mielestäni rikkaus. Vaikka Kaskisen runot eivät kaikki olekaan perinteisen loppusoinnullisia runoja, pidän niistä kokonaisuutena. Hänen runojaan on helppo tulkita, vaikkei olisikaan mikään runouden asiantuntija. Itse arvostan sitä, miten Kaskinen pystyy luomaan helppotajuista lyriikkaa, jota samalla voi myös tulkita ja tutkiskella yksityiskohtaisestikin.

Pidin valtavasti viime vuonna lukemastani Kaskisen runoteoksesta Hehkuvin värein. Tämä kokoelma yltää mielestäni samalle tasolle kuin Hehkuvin värein, ja olen iloinen siitä, että Kaskisen runot ovat selkeästi tasaisen hyviä. Tästä kokoelmasta löytyi myös yksi sama runo kuin edellä mainitusta kokoelmasta, joten ihmekös tuo jos tunnelma tuntuu tutulta.

♠♠♠♠