Talvisota

Antti Tuuri: Talvisota

6 cd-levyä, 6 h 30 min

Otava, 2004

1.p. 1984

lukija: Taneli Mäkelä

Kokemukseni Antti Tuurin teoksista ennen Talvisodan kuuntelemista rajoittuu Rataan, joka oli todella puiseva ja tylsä kirja sotakertomukseksi, sekä Tuurin teoksien pohjalta tehtyihin elokuviin. Rata jätti päähäni ajatuksen, että Tuuri on puuduttava tarinankertoja, mutta jostain tuli ajatus kuunnella Talvisota äänikirjana. Heti ensimmäisistä minuuteista lähtien jäin koukkuun tarinaan ja minua ilahdutti suunnattomasti, että samannimisessä elokuvassa päähenkilö Martti Hakalaa näytellyt Taneli Mäkelä toimii tämän äänikirjan lukijana.

Vaikka Talvisodan tarina on minulle elokuvasta tuttu, kuuntelin silti äänikirjaa täydellä mielenkiinnolla. Onneksi sattui olemaan viikonloppu äänikirjaa aloitellessani, sillä kuuntelin lähes kaikki levyt peräjälkeen. Teoksessa kertojana nähdään pohjalainen Martti Hakala, joka sotii jalkaväkirykmentti 23:n riveissä. Samassa joukkueessa on mukana myös hänen nuorempi veljensä Paavo ja muitakin tuttuja miehiä.

Mielestäni Tuurin kerrontatapa on melko tasainen: hän ei romantisoi sotaa ja hae sankarihahmoja, mutta kuitenkaan hän ei myöskään mässäile sodan kauhuilla, vaikka Martti joukkuetovereineen niitä tietysti kohtaa. Kerronnan tasaisuudesta huolimatta se on silti mielenkiintoista ja eräänlaisessa eleettömyydessään kuvaa lukijalle kaiken tarpeellisen. Minun silmiini moni kohtaus visualisoitui selkeästi, mutta en tiedä johtuuko se osin siitä, että olen nähnyt elokuvan aiemmin. Niin tai näin, tarina vie mennessään!

Tarinaa kuunnellessani huomasin, että elokuva poikkeaa osittain kirjasta. Olin tähän asti kuvitellut, että elokuva noudattelee alkuteosta hyvinkin tarkkaan, joten olin hieman yllättynyt. Tietysti elokuvaan on varmasti haluttu lisää myyvyyttä ja jos siitä olisi tehty samalla tavalla vähäeleisen tasainen kuin alkuteos on, ei siitä varmaankaan olisi tullut niin tunnettua.

Suomin Rataa melko kovin sanoin hieman yli neljä vuotta sitten. Talvisota kuitenkin muutti käsitykseni Tuurin tuotannosta ja todennäköisesti tulen tutustumaan joihinkin muihinkin Tuurin teoksiin sitten kun löydän riittävästi aikaa. Suosittelen kyllä tutustumaan tähän teokseen, jos Tuurin tuotanto yhtään kiinnostaa!

 ♠♠♠♠

Alakurtin tie

Reino Lehväslaiho: Alakurtin tie

322 s., WSOY 2010

Olen lukenut Reino Lehväslaiholta aikaisemmin kaksi teosta, Lottien sota ja Rintamalotat, joista olen molemmista pitänyt kovasti. Siitä syystä laitoin TBR100-listalleni myös Lehväslaihon toisenlaisen teoksen, koska halusin tietää pitäisinkö yhtä paljon hänen kirjoittamastaan "todellisesta sotakertomuksesta" kuin lottakirjoista. En pitänyt, mutta ei tämä kumminkaan huono lukukokemus ollut.

Alakurtin tie kertoo jatkosodan kolmannesta syksystä jolloin luutnantti Männyn toinen sissikomppania käsketään sadan miehen voimin venäläisten selustaan tuhoamaan huoltotukikohta ja autokolonna. Sota selustassa huollon ulottumattomissa on kovaa ja vaativaa hommaa eikä menetyksiltä vältytä, kun venäläiset lähtevät takaa-ajoon omalle puolelleen palaavien suomalaississien perään.

Lehväslaiho kirjoittaa aidosti ja heti tulee tuntuma, että tämä mies tietää mistä kirjoittaa. Silti tietyt kerronnalliset seikat häiritsivät minua jonkin verran: koko ajan "kustiin makuulta", piereskeltiin ja hajusta tunnistettiin missä venäläiset liikkuvat kuin myös venäläiset pääsivät jäljille hajun perusteella. Okei joo kyllä hygienia oli varmasti aika olematonta, mutta jatkuva saman asian toistuminen on kyllä jokseenkin epäuskottavaa. Samoin en pitänyt siitä, että esimerkiksi henkilöhahmot jäivät pitkälti vain nimiksi eikä heidän nahkoihinsa menty oikein sisälle asti: jotain pintapuolista kerrottiin, vaikkakin kyllä nämä päähenkilöt saivatkin hieman suurempaa huomiota.

Minuun iski välillä epätoivo tätä teosta lukiessani, tai ehkä voisi paremminkin sanoa jännitys: pääsevätkö sissit takaisin omalla puolelle, hyökkäävätkö venäläiset vielä ja kuinka kauan he vielä joutuvat tekemään koukkauksia soilla ja metsissä. Siinä mielessä Lehväslaiho kyllä onnistuu tihentämään tunnelmaa koko ajan ja tempaa lukijansa mukaan tarinaan. Lisäksi oli mielenkiintoista lukea oikein kokonainen romaani sissien sodasta, koska siitä ei kirjoiteta läheskään niin paljon kuin tavallisten rintamamiesten sotataipaleista. Uskottavuutta löytyy, vaikkakin näin maallikkona en oikein aina osannut hahmottaa esimerkiksi matkoja joita miehet kulkivat tai aseistuksen painoa (jos lueteltiin vaikkapa mitä aseita heidän piti kantaa mukanaan). Ehkä uskottavuus siis viedään liiankin pitkälle, jos jotain menee lukijalta yli hilseen tekstin eräänlaisen pikkutarkkuuden takia.

♠♠♠½

Tuntematon sotilas

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

554 s., WSOY 1977 / Yhtyneet kuvalehdet, Seura

 

Tarkoitus oli Linnan Tuntematon sotilas itsenäisyyspäiväksi lukea ja sain kuin sainkin tänään viimeiset luvut luetuksi. Olen lukenut tämän jo kerran aikaisemminkin kesällä ennen lukion alkua, siis noin neljä ja puoli vuotta sitten. Ehkä joku kiinnitti huomiota sivumäärään ja kirjan kuvaan: minulla siis on tämä omana pienen pienenä taskukirjaversiona, jota on Seura-lehden tilaajille lahjoitettu vuonna 1977. Tämäkin kirja on äitini isovanhempien peruja minulle päätynyt.

 

Historiani Tuntemattoman kanssa alkoi yläasteen yhdeksännellä luokalla, jolloin jokaisen piti lukea yksi luku kirjasta. Luvut arvottiin ja minun osakseni tuli tuo kohtalaisen raaka luku, jossa mm. Hietanen haavoittuu ja kuolee. Sen jälkeen päätin lukea koko kirjan itse, koska mielestäni oli todella typerää lukea yksi luku keskeltä kirjaa. Heti ensimmäisen lukukerran jälkeen tämä teos nousi yhdeksi suosikikseni ja nyt toisella lukukerralla pidin tästä vieläkin enemmän.

 

En oikein tiedä mitä kirjoittaisin tästä, koska varmaan lähes kaikki ovat joskus lukeneet tämän tai nähneet elokuvan. Siksi tuntuukin typerältä ruveta mitään juonisepustusta tähän värkkäämään. Mieluumin kerron vähän kirjan kerronnallisista ominaisuuksista. Linna kirjoittaa hyvin värikkäitä ja murteilla sävytettyjä dialogeja, joiden kautta ilmenee paljon jokaisen päähenkilön asenteista ja ajatuksista. Jokaisessa henkilössä on jotakin omaleimaista ja he ovat kaikki samassa porukassa. Myös kertova osuus on hyvin sujuva ja valottaa miesten ajatuksia.

 

Hahmoista mieleenpainuvimpia ovat mielestäni Hietanen, Koskela, Rokka ja Vanhala. He kaikki ovat keskenään hyvinkin erilaisia, mikä osoittaa Linnan taidon luoda erilaisia uskottavia henkilöhahmoja. Ensimmäisellä lukukerralla itse asiassa pidin Vanhalaa vähän jälkeenjääneenä ja ärsyttävänä, nyt hän osoittautui yllättävän hauskaksi tyypiksi. 

Oikeastaan voin rehellisesti sanoa, että taisin vasta nyt toisella lukukerralla oivaltaa kunnolla Linnan romaanin arvon ja merkityksen kotimaiselle kirjallisuudelle. En tiedä olinko 4½ vuotta sitten liian nuori sitä täysin käsittämään ja kokemaan, sillä nyt pongasin tästä kaikenlaisia merkityksiä ja viittauksia, jotka aikaisemmin jäivät huomaamatta. Lisäksi tämähän oli osittain hyvin hauskakin teos ja selvä ironia ja surkuhupaisuus oli havaittavissa hyvin, ja ne ovatkin toimivia tehokeinoja. Naurahtelin jopa muutaman kerran ääneen, etenkin Rokan ja Lammion yhteenotto ja Honkajoen ja Viirilän "koulutukset" naurattivat. Samoin Vanhalan sutkautukset huvittivat. Aikaisemmin taisin lukea tätä hyvin vakavamielisesti, koska en muista näitä kohtia viime lukukerrasta.

 

Minä sanoisin tätä teosta hyvin uskottavaksi ja moniulotteiseksi sekä taiten kirjoitetuksi. Se ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Tätä teosta on syytetty monesta asiasta, esimerkiksi lottien halventamisesta, ja kyllähän siihen on viitteitä olemassa. Samoin jotenkin naiset kuvataan aika halventavasti joidenkin puheissa ja se kyllä tällä lukukerralla vähän pisti silmään. Annettakoon se kuitenkin teokselle anteeksi, koska se toimii osaltaan korostavana tekijänä miesten katkeruudelle sotaa ja "sotaherrojen kotkotuksia" vastaan.

 

Pidän edelleen Pohjantähti -trilogiasta enemmän (ja se olikin ensikosketukseni Linnan tuotantoon), mutta en voi olla antamatta tälle vaikuttavalle teokselle täysiä pisteitä.

 

♠♠♠♠♠

Rata

Tuuri, Antti: Rata

207 s., Otava 2010, 3. p.

Halusin lukea tähän väliin jonkin ohuen ja "helpon" kirjan, joten nappasin hyllystäni Antti Tuurin teoksen Rata. Ostin tämän joskus viime keväänä seurakunnan järjestämästä kirjamyynnistä, jossa jokainen kirja maksoi euron. Eipä tästä olisi kannattanut enempää maksaakaan. Siispä sanon teille: älkää tuhlatko aikaa tähän. Tai vastaavasti: jos joskus tulee univaikeuksia, niin kannattaa lukea tätä, sillä unen tulo on taattu.

Rata kertoo tammikuusta 1942, jolloin tehdään tuhoamisretki Muurmannin radalle. Kaksi pataljoonaa miehiä ja yli 250 hevosta matkaavat kovissa pakkasissa läpi tiettömien erämaiden kohti rataa, aikeinaan katkaista se ja pysäyttää venäläisten kuljetukset. Takakansi lupaa seuraavaa: "-- mestarillisesti hän kertoo vuoden 1942 tuhoamisretkestä äärimmäisissä olosuhteissa". Itse en nähnyt tässä mitään erityisen mestarillista.

Oikeasti en vieläkään ole selvillä siitä kuka tämä minäkertoja-päähenkilö oikeastaan on. Välillä tuli tunne, että onko se Tuuri itse, mutta se ei ole mahdollista: hän on syntynyt vuonna 1944. Teoksessa ei mainittu kuin korkeampiarvoisten sotilaiden nimiä, muut olivat nimetöntä massaa, mikä on mielestäni jotenkin aika tylsää.

Mitä tässä kirjassa sitten oikeasti tehdään. No hiihdetään, hiihdetään ja vielä kerran hiihdetään. Ja lepotauollakin tämä päähenkilö haluaa katsomaan toisessa pataljoonassa kulkevaa veljeään ja hiihtää tämän luo vapaaehtoisesti, vaikka juuri oli ollut niin rättipoikki. Hienoinen ristiriita vai? Niin ja sitten miehet palelevat ja syövät jäätynyttä sissimuonaa aika usein. Niin on juu varmasti ollut, mutta eikö tekstiä olisi voinut jotenkin elävöittää eikä vain "todeta" joka asian. Ja lisäksi en ymmärrä miksi juuri tämä päähenkilö muka joutuu miltei jokaisena yönä (jolloin tulenteko sallitaan) kipinämikon hommiin, jos omassa joukkueessa on miehiä hieman enemmän kuin yön tunneiksi tarvittaisiin.

Mielestäni tähän teokseen olisi voinut liittää kartan, koska ainakin minun on hyvin vaikea hahmottaa alueita ja paikkoja, jossa pataljoonat kulkevat. En ole koskaan ollut mikään huippuhyvä maantiedossa ja on aika tylsää, kun ei osaa arvioida missä tämän teoksen tapahtumat tapahtuvat.

Jos tässä teoksessa on jotain hyvää, niin Tuuri todella saa lukijansa tuntemaan sen kylmyyden ja pakkasen, jossa miehet palelevat. Sen osion hän on kuvannut siis melko mainiosti. Lisäksi hän nostaa esiin suomalaisten venäläisten varalle asentamien miinojen ja ansojen käyttöä, joka ainakin minua hieman kylmää. Se tuo esiin sodan raadollisuuden, sen että todella haluttiin tappaa puolin ja toisin.

Teos loppuu mielestäni kuin kanan lento, eikä viimeisestä osasta saa selkoa: miksi näin toimittiin ja mitä siitä seurasi. Teos vain loppuu. Tämän teoksen luettuani en oikein ymmärrä miksi Antti Tuuri on niin suosittu. Minulla on TBR100 -listallani toinen Tuurin teos, joten tulen vielä sen joskus lukemaan: mutta en kyllä odota sitä mitenkään innolla.

♠

Sissiluutnantti

Rintala, Paavo: Sissiluutnantti
223 s., Otava 1963, 2. p.

Paavo Rintalan Sissiluutnantti tuntuu jääneen tyystin unholaan, sillä en ollut ennen kotimaisen kirjallisuuden kurssia suurin piirtein edes kuullut koko teoksesta. Meidän piti kuitenkin valita listalta jokin 1960-luvun teos ja päädyin tähän. Teoksen unohduksen puolesta puhuu myös se, että meidän kirjastossa kaikki niteet olivat lähivarastossa ja tätä piti sieltä erikseen pyytää.

Sissiluutnantti kuuluu sotakirjallisuudeen, mutta on sodanvastainen teos. Aikoinaan se synnytti jopa yhden 1960-luvun kirjasodista, ja siksi tuntuukin niin käsittämättömältä, että teos on unohdettu. Kirjan päähenkilö on Erkki Takala, siviilissä teologiaa opiskellut sissiluutnantti. Teos kuvaa sotaa hänen näkökulmastaan, ihmisyyden katoamista ja ihmisen muuttumista tappokoneeksi, siitä kun millään ei ole enää mitään väliä.

Teoksessa nousee esiin myös lottien ja sotilaiden suhteet, mutta mielestäni teos antaa aivan väärän kuvan lotta-organisaatiosta ja heidän toimistaan sodassa: kaikki kun eivät todellakaan olleet haarat leveällä odottelemassa upseerismiehiä. Rintala on tosin saattanut tässä haluta kärjistää asioita, koska hän haluaa kuvata sodan irvokkuutta ja tuoda esiin pasifismin teoksessa.

Teos etenee nopeasti, välillä pitkinkin harppauksin, mutta se ei vaikeuta teoksen seuraamista. Juonellisesti teos on melko mielenkiintoinen yhden miehen (Takala) kapina sodanjohtoa ja sotaa vastaan. Pidin teoksesta oikein kovastikin, koska sillä on erilainen tapa käsitellä sotaa. Tätä lukiessa ei milloinkaan tehnyt mieli jättää kirjaa kesken tai edes laskea sitä käsistä. Jos haluat lukea jotakin erilaista, lue tämä.

♠♠♠♠

ps. ajateltiin ruveta päivittelemään perusfontilla, että näitä olis kivempi lukea. Vai onko sillä väliä, onko kursiivi vai ei? Ite tykkään kursiivista, sanokaa te. :)

Isänmaan tähden

Linturi, Jenni: Isänmaan tähden
233 s., Teos 2011

Tämä kirja päätyi lukulistalle oltuaan viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaana. Täytyy todeta, että tämä oli melko karvas pettymys.

Isänmaan tähden kertoo 79-vuotiaasta Antti Vallaksesta, joka tippuu katolta ja vaipuu muistoihinsa. Hän elää muistoissaan uudelleen nuoruuttaan Saksan Waffen-SS-joukoissa. Teos etenee kertoen välillä hänen nuoruudestaan, sitten nykyisyydestä "muissa maailmoissa" sekä osittain hänen serkkunsa nykypäivästä ja muistoista.

Ideanahan tämän teoksen juoni oli hyvä, mutta toteutuksena se jäi kyllä jotenkin keskeneräiseksi. Tuntui, että kaikki tärkeät käännekohdat ja asiat sivuutettiin nopeasti eikä niitä oikeastaan palattu pohtimaan. Sodan kauheuksistakin puhuttiin, mutta sitten niistä vaan mentiin eteenpäin. Teos jäi melkoisen pintapuolikseksi huolimatta siitä, että taustoja esiteltiin ja henkilöhahmojen historiaa/nuoruutta kuvattiin. Henkilöhahmojen ratkaisujen vaikuttimet jäivät eräällä tavalla hämärän peittoon. Jotenkin ei oikein päässyt selville, että kuka kukin oikeasti oli.

Teoksessa näkyy kahden serkun, Antin ja Kaarlon, ikuinen kateus toisiaan kohtaan. On kateutta sotasaavutuksista, koulutuksesta, perheestä, muistoista ja jopa kuolemasta. Kuitenkin tämänkin aiheen, serkuskateuden, käsittely jää pintaraapaisuksi, vaikka se selkeästi loistaakin esiin. Ei suoranaisesti edes pohdita mikä siihen johti, vaikka serkukset olivat ystäviä ennen sotaa. Ehkäpä kirjailija yrittää sanoa, että sota muuttaa ihmisiä.

Linturin kieli on omaa luokkaansa, ehkä melko tavanomaista, mutta hyviä ja iskeviä lauseita/toteamuksia kerronnasta löytyy. Ne voisivat saada asiat käännekohtiinsa, mutta ei silti niin käy. Esimerkiksi sivulla 124 sanotaan näin: "Oli vihdoin koittanut se hetki, jolloin isänmaa ei enää laskenut uhrien lukua, eivätkä uhrit laskeneet isänmaalle arvoa." Se oli mielestäni vaikuttavasti ilmaistu, mutta silti se ei teoksessa juurikaan näy käytännössä.

♠♠