Kaarna

Tommi Kinnunen: Kaarna

WSOY 2024

kansi: Martti Ruokonen

Tommi Kinnusen uusinta romaania Kaarna ei voi kuin kehua. Eri vuosikymmenillä liikkuen ja useamman henkilön muistoja ja mielikuvia kuvaten muodostuu pysäyttävä kokonaisuus, joka kertoo lukijalle paljon sellaista, mikä jää yksittäisiltä hahmoilta itseltään piiloon.

Martti, Eeva ja Marja ovat sisarukset, jotka aika ja olosuhteet ovat etäännyttäneet toisistaan kenties lopullisesti. Heidän äitinsä laina on jo vuosia ollut muissa maailmoissa. Kuolemaa tekevän äidin sairaalavuoteen viereen kokoontuminen nostaa pintaa monenlaisia tunteita. Muistot ja kokemukset äidistä erottavat heitä, vaikka äidin sairaalavuode kokoaakin heidät vielä yhteen.

Vaikka Laina-äiti onkin jo muissa maailmoissa, lukija oppii tuntemaan hänen mielenmaisemaansa paremmin ja todemmin kuin hänen lapsensa koskaan. Kirjassa liikutaan 2000-luvulta taaksepäin kohti kesää 1944, jolloin partisaanien hyökkäys muutti Lainan pysyvästi. Kaiken aiemmin kerrotun taustalla on aina se koteloitunut kipu, jota ei koskaan saanut puhutuksi, ja kysymykset, joihin ei koskaan tullut vastausta. Koska lapset eivät tiedä, he eivät voi ymmärtää äkkipikaista äitiään.

"Miehet puhuivat sodasta omanaan, miesten sotana, ja niille pahuuden mittareina on kaatuminen tai silpoutuminen. Naisten sodasta ei puhuta, eikä heidän pelostaan, ei pommituksista, ei nälkään tai sairauksiin kuolleista vastasyntyneistä vauvoista - saati sitten pahemmista. Ikään kuin sota olisi tapahtunut vain niille, jotka saivat turvakseen kiväärin." (s. 87)

Kinnusella on taito luoda henkilöhahmoja, joita voi olla vaikea ymmärtää, mutta jotka kuitenkin ovat syvästi inhimillisiä. Tässäkin kirjassa se näkyy, ja mielestäni Kaarnan henkilöhahmot menevät Kinnusen parhaiden joukkoon. Pidin sisaruksistaan erilleen jäävän Martin hahmosta ja etenkin loppuvaiheilla Lainakin sai osakseen ymmärrystä.

Kaarna olisi nopealukuinen kirja, jos ei olisi niin rosoinen ja raskas, että vaatii pieniä hengähdystaukoja. Minulle tämä oli todella vaikuttava lukukokemus ja luultavasti palaan tähän kirjaan vielä joskus uudelleen.

Itki toisenkin

Merja Mäki: Itki toisenkin

Otava 2024

arvostelukappale kustantajalta, kiitos!

Merja Mäen Ennen lintuja on romaani, joka jäi sydämeeni. Se kosketti minua, nauratti ja itketti. Oli siis selvää, että halusin lukea kovasti odottamani Mäen uutukaisen Itki toisenkin, josta sain kustantajalta arvostelukappaleen. Kun on pitänyt jostakin kirjasta kovasti, asettaa väkisinkin kovia odotuksia seuraavalle teokselle, ja ne odotukset Itki toisenkin lunastaa kirkkaasti.

Itki toisenkin sijoittuu Aunuksen Karjalaan, Suurimäkeen. Larja on toiminut kotikylänsä arvostettuna opettajana, mutta kun suomalaiset joukot saapuivat alueelle, lähetetään Larja kanta-Suomeen opettajaleirille oppimaan uusia tapoja opettaa. Larjan palatessa kotikyläänsä kesällä 1942 on rakas isoäiti, Matja-buabo, kuolemansairas. Aiottu jatkoleiri saa jäädä, sillä Larjaa tarvitaan kotona, etenkin kun pikkusisko Polalla on omat tehtävänsä.

Niin Larjalta kuin muiltakin suurmäkeläisiltä vaaditaan monenlaista sopeutumista. Epävarmuutta lisää, kun ei oikein tiedä kuka oikein on vihollinen ja mihin he kuuluvat, tuleeko vihollinen idästä vai lännestä. Se tuntuu hieman riippuvan siitä, mistä suunnalta asiaa katsoo. Larja elää läheisissä kosketuksissa kanta-Suomen väestöön, onhan hän ollut opettajaleirillä ja nyt saanut apulaisen paikan entiseltä koulultaan suomalaisten opettajien keskuudesta. Sotaväen postiautoa ajava Tuomas tuntuu ymmärtävän Larjaa paremmin kuin moni muu.

Mäki avaa romaanissaan erilaisen näkökulman sota-aikaan, sillä Larjan elämä on kirjaimellisesti tasapainoilua vanhan ja uuden rajalla. Kotikylässä suomalaisjoukot ovat miehittäjiä, joiden tapoihin on sopeuduttava. On riskinsä olla liian liki suomalaisia, sillä venäläiset joukot eivät saapuessaan katsoisi sitä hyvällä. Tämä on puoli, jota harvoin nostetaan esille historiankirjoituksessa, enkä itsekään ollut koskaan osannut ajatella asiaa niin pitkälle. 

Larjan sydämessä on myös kipeä epätietoisuus niin omien vanhempien kohtalosta kuin elämänkumppani Misan olinpaikastakin. Ammatillisestikin puhaltavat uudet tuulet. Matja-buabon jalanjäljissä Larjasta odotetaan itkijää, mutta hän ei ole varma onko hänestä sellaiseen tehtävään, sillä hän on kasvanut rooliinsa opettajana. Vastakkain ovat tunne- ja järkiroolit.

Merja Mäki kuvaa kyläläisten elämää koskettavalla tavalla, ja liikutuin ihan kyyneliin asti elämän epäreiluuden edessä. Nautin soljuvasta kielestä ja juonenkuljetuksesta niin, että olisin voinut kääntää sivuja vauhdilla, mutta samaan aikaan halusin lukea hitaasti ja jarrutellen, viipyillä miljöössä ja ihmisten parissa. Karjalan kunnaat kuvastuvat kotoisina ja kauniina. Minulle tuli tästä monella tavalla mieleen Laila Hirvisaaren tuotanto, josta niin ikään pidän kovasti.

Laahus

Paula Havaste: Laahus

Nuijasota 1

429 s., Gummerus 2022

Paula Havaste on yksi suosikeistani mitä tulee historiallisiin romaaneihin. Pidin paljon hänen Vihat-sarjastaan ja samoin Kaksi rakkautta jatko-osineen oli minulle mieluisia. Saarenmaa-sarjasta en kuitenkaan jaksanut lukea ensimmäistä osaa enempää, ja vähän sama fiilis on nyt tämän Nuijasota-sarjan avausosan jälkeen.

Laahus kertoo Reetasta, joka lähetetään Turkuun pikkupiiaksi, kun kotona ruokaa ei riitä kaikille. Kauppiaan perheen miesväki ei kohtele piikojaan hyvin, ja Reeta palaakin kotiin pilattuna. Kun häpäisystä on elävät seurauksensa, Reeta saa kuunnella päivästä toiseen huomautuksia huonommuudestaan. Rohkeus ja sinnikyys ajavat hänet kuitenkin tarttumaan uuden alun mahdollisuuteen heti sellaisen tarjoutuessa.

Laahus sijoittuu 1500-luvun talonpoikaiskapinan eli nuijasodan aikoihin. Myös Reeta tulee tempautuneeksi mukaan tapahtumiin, jotka lopulta vyöryvät yli armottomasti eivätkä säästä muuta kuin kaikkein nokkelimmat ja onnekkaimmat. Nuijasodan pyörteissä Reeta oppii näkemään itsensä uudelleen: hän on taitava, hänellä on sisua ja henkistä voimaa, hän on paljon muutakin kuin pilattu nainen. Reeta saa myös huomata, että myös hänelle on tarjolla onnea kaiken tapahtuneen jälkeenkin.

Havaste osaa kirjoittaa historian ja hahmonsa hyvin eläviksi. Teoksen alussa olinkin ihan että "vau", onpas mukaansatempaava sarjan avaus. Tuo fiilis jostain syystä vähitellen hiipui, vaikka olinkin utelias näkemään miten Reetan käy. Pidin myös hieman kummallisena sitä, miten Reetan matkaan jäi kulkemaan pieni henkiolento, jos niin voi sanoa. Sillä on symbolinen ja juonellinen merkityksensä kyllä, ja surussa ihminen turvautuu myös epärationaalisiin asioihin lohtua etsiessään, mutta jotenkin se ei oikein istunut Reetan järkevään hahmoon siltikään.

Laahus on sujuvalukuinen teos, kuten Havasteen kirjat yleensäkin. Nyt lomalla on ollut kertakaikkisen ihanaa uppoutua pitkästä aikaa lukemaan niin paljon kuin haluaa, ja siksi myös Laahuksen lukeminen eteni hyvin reippaasti. Saa nähdä tulenko jatkamaan sarjan parissa. Suurta uteliaisuutta tulevia vaiheita kohtaan ei nyt jäänyt, vaikka kirjasta ihan pidinkin.

Ennen lintuja

Merja Mäki: Ennen lintuja

416 s., Gummerus 2022

ennakkokappale kustantajalta

Kun ennakkokappale Merja Mäen romaanista Ennen lintuja tupsahti postilaatikkooni, olin iloisesti yllättynyt. Olin jo ennättänyt varata kirjan kirjastosta, sillä ennakkotietojen perusteella tarina vaikutti kiinnostavalta. Ja voi kyllä, tämä kirja jäi sydämeeni.

Alli on Sortavalan lähellä sijaitsevan Haavuksen saaren kasvatti ja kalastajan tytär, joka kokee Laatokan aaltojen silittävän hänen sieluaan. Alli haluaisi itsekin kalastajaksi, mutta hänet on lähetetty parantajan oppiin, sillä eihän tytär voi periä paikkaa venekunnasta. Sodassa pienen ihmisen toiveilla ei kuitenkaan ole väliä ja taakse jää niin omat haaveet kuin parantajan oppikin. Kotitanhuvat jäävät rajan taakse, ja Allin on lähdettävä evakkomatkalle kohti Seinäjokea. Siellä on isän kotitalo ja erilaiset tavat, eikä kunnon järveä missään.

Takakannessa romaania kuvaillaan koskettavaksi ja sitä se todella oli. Tästä romaanista tunteet todella välittyvät. Itkin ja nauroin, olin Allin puolesta ahdistunut ja vihainenkin. Miten epäreilusti jotkut häntä kohtelivat, miten ilkeä hänen äitinsä osasi olla! Ja taas toisaalta oli kerta kaikkiaan sydäntälämmittävää huomata, miten lämpimästi hänet otettiin vastaan tilalla, jonne hän meni talkooavuksi. Hänet nähtiin ihmisenä, eikä hänen erilaisia tapojaan katsottu pahalla, vaan pikemminkin häneen suhtauduttiin suurella ymmärryksellä ja ystävällisyydellä.

Ennen lintuja on kaunis ja mieleenpainuva romaani. En ole aiemmin lukenut yhtä koskettavaa kuvausta evakkomatkasta. Allin tarinaan mahtuu monenlaista irrallisuutta ja oman paikan etsintää, ja on ilahduttavaa huomata hänen löytävän oman paikkansa. Tämä teos sai sydämeni pakahtumaan niin monta kertaa, että ei ole mikään ihme, että se jäi sinne edelleen.

Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa 

19h 16 min., Minerva Kustannus 2020

alkup. Au revoir la-haut 2013 

suom. Sirkka Aulanko

lukija: Antti Virmavirta

Kuuntelin pari vuotta sitten keväällä Pierre Lemaitren teoksen Silmukka, josta pidin kovasti. Kirjailija jäi mieleeni ihmismieltä taitavasti kuvaavana kirjoittajana, joten odotin Näkemiin taivaassa olevan yhtä otteessaanpitävä kokemus. Kieltämättä teoksen juonikuvio on mieleenpainuva ja Antti Virmavirta tekee lukijana todellakin oikeutta Lemaitren kerronnalle, mutta jotenkin tämä jätti vähän kylmäksi, oli ehkä jotenkin hieman outo.

Teos sijoittuu I maailmansodan loppuun ja sen jälkeisiin vuosiin. Se on oikeastaan kertomus siitä, miten yksi päätös saattaa muuttaa koko elämän suunnan. Tarinan keskiössä on ylennyksestä ja kunniasta haaveileva luutnantti, joka ampuu kaksi omaa miestään, jotta saisi sodan loppumista odottavat miehet hyökkäämään vihollisen kimppuun. Varsinaisena päähenkilönä on kuitenkin Albert Maillard, jolle luutnantin teko selviää sattuman kautta. Hän joutuu nyt itse oman nahkansa puolesta pelkäävän luutnantin koston kohteeksi, mutta hänet pelastaa niin ikään sattumalta taiteellisesti lahjakas Edouard Péricourt, joka loukkaantuu vakavasti. Siitä lähtien Albert kokee velvollisuudekseen auttaa henkensä pelastanutta miestä kaikin mahdollisin tavoin.

Kun selvittelin alkuteoksen nimeä, törmäsin samalla netissä luonnehdintaan, jonka mukaan Näkemiin taivaassa on eräänlainen veijariromaani. Oikeastaan vasta tuo luonnehdinta loksautti teoksen "paikoilleen" mielessäni, sillä se auttoi minua  ymmärtämään millaisesta tarinasta on kyse. Luulenpa, että teos jätti minut kylmäksi nimen omaan siksi, että en oikein tiennyt millaisena teoksena sitä tulisi tarkastella: historiallisena romaanina, jonkinlaisena jännärinä vai jonakin muuna?

Mieleenpainuva teos tämä kyllä on, sen verran erikoisia piirteitä ja dramaattisia käänteitä siinä riittää. Jotenkin nyt kiinnostukseni Lemaitren muihin teoksiin tutustumisesta hieman laimeni. Tämän jatko-osiin tuskin ainakaan tartun.

Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

351 s., WSOY 2020

kansi: Martti Ruokonen

 

Tommi Kinnunen on yksi suosikkikirjailijoistani, vaikka jostain syystä unohdan usein mainita hänet ja latelen sen sijaan liudan klassikkokirjailijoita. Sellainen Kinnunenkin kyllä alkaa olla, sillä hän on kerännyt teoksillaan erinäisiä ehdokkuuksia ja tarjonnut todella hienoja lukukokemuksia. Oma suosikkini hänen tuotannostaan on ehkä Pintti, mutta jokaisessa niistä on vahvuutensa.

 

Ei kertonut katuvansa kertoo naisista, jotka jatkosodan aikaan lähtivät saksalaissotilaiden matkaan aina Norjaan saakka. Osa heistä lähti töihin, osa rakkauden perässä ja jotkut vain hakivat elämäänsä jännitystä, tunnetta, että on elossa. Kun sota päättyi, saksalaiset lähtivät, suomalaisnaisista tuli Norjassa toisen luokan kansalaisia ja jos pääsi palaamaan Suomeen, ei vastassa ollut yhtään sen parempi vastaanotto. Ei kukaan kysynyt, miksi naiset lähtivät, eikä kukaan halunnut muistaa, että aseveljien matkassa he olivat.

 

Teoksen keskushahmo on mielestäni Irene, joka neljän muun naisen kanssa lähtee pitkälle paluumatkalle Norjasta Suomeen. Naiset kävelevät halki poltetun Lapin, yrittävät suunnistaa kotia kohti vailla tienviittoja, huonoissa varusteissa vailla kunnollista ruokaa ja yösijaa. He eivät juuri valintojensa syistä puhu, mutta yhteinen taival yhdistää. Irenestä paljastuu lukijalle eniten, kun hän kertaa ajatuksissaan muistojaan. Kovin selvää kuvaa hänestäkään ei aina saa, sillä teos jättää mielestäni aika paljon aukkoja lukijan täydennettäväksi. Se ei kuitenkaan minua lukijana haitannut, sillä pysyin naisten raskaassa matkassa mukana hyvin.

 

Kun sain luettua teoksen loppuun, jäin pohtimaan erityisesti sen nimeä. Ei kertonut katuvansa. Sitä ilmausta teoksen loppupuolella käytettiin kuvaamaan Irenen suhtautumista valintoihinsa. Itselleni heräsi tuosta ilmauksesta sellainen ajatus, että onnellisin lienee se, joka ei koe katuvansa mitään, vaan pystyy olemaan sinut tekemiensä valintojen kanssa, myös niiden valintojen, jotka myöhemmin osoittautuivat huonoiksi. Jokainen toimii aina kulloisenkin tiedon valossa, joten on kuluttavaa jälkiviisaana katua ja ajatella, että olisi pitänyt tehdä toisin. Irene löysi itselleen rauhan, vaikka sodan jälkeisissä olosuhteissa se ei muun yhteiskunnan suhtautumisen alla varmasti ollut helppoa.

Sota ja seksi

Sari Näre: Sota ja seksi

10 h 40 min., Tammi 2020

alkup. 2016

lukija: Toni Kamula

 

Suomen sotavuosista kerrotaan usein yhdenlaista kuvaa. On kotirintamalla kaiken jaksavat naiset ja rintamalla maata henkensä uhalla puolustavat miehet, on järkyttäviä vammautumisia, sankarihautajaisia ja pulaa kaikesta. Sari Näre on ottanut tarkasteluunsa sotavuosien vaikutuksen seksuaalisuuteen ja suomalaiseen sukupuolikulttuuriin. Tutkimuksessaan Näre on käyttänyt autenttisia korsuperinneaineistoja, joiden kautta kuuluu sotavuosien ihmisten ääni. Aiheen lisäksi tuo seikka on omiaan tekemään teoksesta hyvin intiimin kuvauksen.

 

Millaista oli elää sotavuosina erossa puolisostaan tai rakentaa omaa seksuaali-identiteettiään, kun mahdollisuuksia seksuaaliseen kanssakäymiseen ei oikeastaan ollut ja tuota puutetta paikattiin härskeillä kertomuksilla. Millaista oli elää rintamalla olosuhteissa, joissa yksilöllä ei ollut juuri minkäänlaista yksityisyyttä. Millaista oli naisena kaksinaismoralismin paineessa, kun heiltä edellytettiin siveystalkoita ja miehet kaipasivat fyysistä läheisyyttä. Näistä ja monesta muusta aihetta koskettavasta asiasta tämä kirja kertoo monipuolisesti tutkivalla otteella.

 

Oli mielenkiintoista, mutta myös aika hämmentävää kuunnella tätä kirjaa. Nykyaikana seksuaalisuudesta puhutaan hyvin avoimesti ja sukupuolikulttuuri ja seksi ovat mediassa näkyvästi läsnä. Tietenkin ne ovat asioita, joita on ollut jo vuosikymmeniä sitten, mutta oli jotenkin oudon hämmentävää kuulla näistä asioista aivan erilaisessa ajassa ja kontekstissa. Aika paljon oma ajatus sotavuosista muuttui tämän myötä. Joku voisi ehkä ajatella, että mitä tätä aihetta nyt tutkia, mutta minä ajattelen, että jo oli aikakin. Jos tämän aiheen konkretisoituminen nykyihmistä hämmentää, on jo todellakin korkea aika, että aiheesta on tehty ja julkaistu tutkimus. Mielestäni Näre on tehnyt hyvää työtä.

Pikku naisia

Louisa M. Alcott: Pikku naisia

293 s., Art House 2004

alkup. Little Women, 1868

suom. Sari Karhulahti

kansi: Jukka Murtosaari

 

Pikku naisia on minulle varhaisteini-iän rakkaimpia kirjoja. Olen lukenut sen vuosien saatossa useampaan kertaan, vaikka nyt edellisestä lukukerrasta taisikin olla jo noin 10 vuotta. Muistan edelleen, miten ensi kertaa bongasin kirjaston nuortenosastolta teoksen, jonka kannessa oli Winona Ryderin tähdittämän elokuvan henkilöitä. Kirja houkutteli minua, sillä pidin jo tuolloin historiasta. Lainasin kirjan, luin ja palautin. Jonkin ajan kuluttua sama toistui. Vaikka Pikku naisia lumosi minut täysin, en koskaan tullut lukeneeksi sen jatko-osista kuin ensimmäisen. Ehkä voisin lukea ne nyt aikuisena!

Koska Pikku naisia on minulle rakas kirja, ostin sen aikoinaan omaan hyllyyn. Nyt palasin sen pariin, sillä kävin helmikuussa katsomassa kirjasta tehdyn uuden filmatisoinnin. (Sen Winona Ryderin tähdittämän vuoden 1994 version ehdinkin vuosien saatossa näkemään moneen kertaan.) Tuntui kodikkaalta palata tutun tarinan pariin. Ehkä etukäteen ajattelin, että muistan kirjan ulkoa etukannesta takakanteen ja toisin päin. Pääkohdat kyllä muistinkin, mutta samalla olin melkein kuin uuden kirjan äärellä, sillä nyt aikuisena monia kohtia tulkitsee ihan eri tavalla kuin nuorempana.

 

Pikku naisia kertoo Marchin perheen neljästä tyttärestä, joita heidän äitinsä kasvattaa ilmeisen taitavasti. Perheen isä on sodassa, mutta kotona tyttäret tekevät parhaansa, että isä voisi olla heistä ylpeä. 16-vuotias Meg on romanttinen ja äidillinen, ja hän on ottanut erityisesti Amyn siipiensä suojaan. Amy on nuorin, turhamainen ja taiteellinen tyttö. Siinä missä Meg ja Amy ovat oma kaksikkonsa, niin ovat myös Jo ja Beth. Jo on raisu ja poikamainen tyttö, jolla on kirjallisia lahjoja, kun taas musikaalinen Beth on ujo ja hiljainen. Kirjassa kerrotaan tyttöjen elämän pienistä ja suurista tapahtumista, joiden kautta he kasvavat ihmisinä ja oppivat uutta itsestään ja muista.

 

Pikku naisia on yksinkertaisesti ihana kirja. En tiedä ajattelisinko välttämättä niin ellei tähän liittyisi niin paljon tunnearvoa teinivuosilta. Pikku naisia on myös hyvin opettavainen kirja ja kristilliset arvot ovat siinä keskeisiä, vaikka mikään uskonnollinen teos tämä ei varsinaisesti ole. Nuorempana en kokenut tätä kirjaa niin opettavaisena kuin nyt, sillä silloin lähinnä myötäelin perheen suruja ja iloitsin heidän kanssaan. Samat kohdat koskettivat edelleen ja olivat parhaiten mielessäkin juuri tunne-elämyksen ja käänteentekevyyden kautta.

 

Nuorena minun suosikkihahmoni oli yleensä Jo, vaikka tietyissä kirjan kohdissa se vähän vaihtelikin. Jotenkin kirjoja rakastavaan ja omia tarinoita kirjoittavaan Johon oli helpointa samaistua. Hänen kirjoitusnurkkauksensa ullakolla tuntui niin ihanan kodikkaalta ja kutsuvalta paikalta, että sellainen olisi ollut ihana itselläkin olla olemassa! Amy on tytöistä hahmona sellainen, että en oikeastaan koskaan pitänyt hänestä. Ehkä hänen turhamaisuutensa oli se luotaantyöntävä tekijä tai sitten se johtui hänen vaateliaisuudestaan. Hirveää oli myös se, että Amy tuhosi Jon käsikirjoituksen. Meg ja Beth olivat molemmat vähän sellaisia etäisiä, ihan pidettäviä hahmoja.

 

On ilo huomata, että tämä tosiaan on teos, jota uusintaluku nyt vuosien jälkeen ei minulta pilannut. Usein käy niin, että ajan kultaamat kirjamuistot himmenevät uusintalukujen myötä, mutta tämän kohdalla niin ei käynyt. Greta Gerwingin ohjaama uusi elokuvakin on kerrassaan upea ja tekee mielestäni hienosti kunniaa alkuteokselle. En muista koskaan aiemmin itkeneeni elokuvateatterissa, mutta Pikku naisia meni kyllä ihon alle ja toi kyyneleet silmiin. Aion hankkia elokuvan omakseni jahka se ilmestyy dvd tai blu ray -levynä. Toivon, että tämä uusi elokuva myös uusia lukijoita tarttumaan tähän kirjaan, sillä en soisi tämän jäävän kirjaston hyllynlämmittäjäksi.

Mirjami

Heidi Köngäs: Mirjami

347 s., Otava 2019

kansi: Anna Lehtonen

 

Voi että mikä kirja! Heidi Köngäksen uusin teos Mirjami on jatkoa pari vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Sandralle. Pidin Sandrastakin kovasti, mutta Mirjami lumosi täysin. Pidin kirjan kauniista kielestä, mutta myös tarina oli pakahduttava. Sandran vaiheet sijoittuvat sisällissodan aikoihin, Mirjamissa eletään talvisodan ja jatkosodan kuohuissa kotirintamalla. Suosittelen tätä kirjaa, todellakin.

 

Mirjami on Sandran tyttäristä keskimmäinen, "paras tytär", kuten Janne toteaa tyttärestään vaimolleen. Mirjami auttaa paljon kotona ja on jotenkin muutenkin lähimpänä kaikista lapsista. Sotavuosina Mirjami tapaa nuoren sotilaan ja rakastuu palavasti, vaikka etenkin Sandra paheksuu suhdetta. Rakkaus kantaa läpi epävarmojen vuosien, tuo kuolemanvaaran lähelle kotirintamallakin, mutta Mirjami ei peräänny. Kun hän kerran on rakastunut, niin siihen ei muilla ole sanomista.

 

Mirjamin tarina oli ihan erilainen kuin mitä odotin. En halua paljastaa liikaa juonesta, mutta se oli yllättävä. Moniääninen tarina, jossa ääneen pääsevät niin Sandra-äiti kuin tyttäret Annikki, Mirjami ja Soili, tuo lukijan eteen sodan monet kasvot. Tietyllä tavalla minua kosketti eniten Soilin osuudet, sillä hänen osuudestaan näkyy se, miten sota haukkaa lapsuuden ja teini-iän etsikkovuodet. Kirja kaikkiaan oli hienovireinen, sujuvalukuinen ja niin kauniisti kirjoitettu, että voisin oikeastaan siteerata tässä mitä tahansa kohtaa kirjasta ja löytää siitä jotain osuvaa ja hienosti sanottua.

 

 ♠♠♠♠♠

Kastanjapuun kylä

Theodor Kallifatides: Kastanjapuun kylä

216 s., Kirjayhtymä 1975

alkup. Bönder och herrar, 1973

suom. Kai Kaila

 

Theodor Kallifatides on kreikkalaisjuurinen ja Kreikassa syntynyt kirjailija, joka muutti Ruotsiin 1960-luvulla. Teoksessaan Kastanjapuun kylä hän kuvaa Jalosin vuoristokylää II maailmansodan saksalaismiehityksen aikaan. Teos aloittaa Kreikan sisällissota -trilogian, jonka kaksi muuta osaa ovat Kastanjan varjossa ja Julma rauha.

 

Kastanjapuun kylän elämää ennen saksalaismiehitystä ovat rytmittäneet ylemmän ja alemman luokan välinen hierarkia, kylän oman hullun edesottamukset, yleiset uskomukset ja pienet suuret paikalliset kohut, jotka ovat nitkauttaneet elämää normaaleilta raiteiltaan. Miehityksen alkaessa elämä muuttuu, kun saksalaiset ottavat komennon. Osa kyläläisistä katoaa kuvasta omasta tahdostaan, osan kohtalo on sanoin kuvaamattoman raaka. Kallifatides kirjoittaa mieleenpainuvaa kuvaa siitä, millaista elämä miehityksen aikaan on ollut.

 

Kallifatidesin kerrontatyyli on melko omaleimainen. Teoksessa ei ole varsinaista päähenkilöä, mutta keskeisten henkilöiden - kylähullun, opettajan, pormestarin, sokerileipurin ja monen muun - kautta kuvataan laajalti koko kylää ja käänteentekeviä tapahtumia. Yleisesti ottaen Kallifatides kuvaa mielestäni kiinnostavasti kreikkalaista luonteenlaatua niin kuin hän sen kokee. Kreikkalaiset ovat tässä kirjassa ovelia ja itsepintaisia, tiukasti omissa näkemyksissään pysyviä ihmisiä. Kreikkalaiset eivät ehkä näyttäydy parhaimmillaan, vaan ovat osin melko pahantahtoisenkin tuntuisia, mutta teoksessa näkyy myös se, miten kyläläisillä on tarvittaessa sydän paikallaan.

 

Kallifatidesin kirja on mielestäni hyvin rehellinen ja todentuntuinen, mutta valitettavasti minulla oli paikoitellen vaikeuksia pitää mielenkiintoa yllä. Osin se johtuu varmasti monista henkilöhahmoista, osin kerronnasta ylipäätään. Kallifatides on kuitenkin kiinnostava tuttavuus, joten en pidä mahdottomana ajatusta siitä, että lukisin vielä joskus lisää hänen kirjojaan.

Paperijoutsen

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen

316 s., Otava 2019

kansi: Maria Holzer

 

Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisteos Paperijoutsen oli minulle aivan upea lukuelämys. Kirja vei mennessään ensisivuista alkaen ja viihdyin sen parissa todella hyvin. Vaikka elämän hahmojen tielle heittämät käänteet eivät aina olleet hyviä, oli teoksen tunnelma kokonaisuutena jotenkin lämmin. Tässä kirjassa on mielestäni myös kaunis kansi, joka kutsuu luokseen. Se heijastaa mielestäni kirjan tunnelmaa hyvin.

 

Paperijoutsenessa eletään Korpivuoren kylässä jatkosodan aikaan. Korpivuoren tilaa hallitsee matriarkka Gunhild, jonka pojat ovat sodassa. Lähitalossa asuu kaupungista maalle pommituksilta turvaan saapunut nuori Lydia, joka on etäistä sukua korpivuorelaisille.  Lydian taloon muuttaa myös Korpivuorella piikomassa ollut Anna, joka on seurustelee Gunhildin pojan kanssa eikä emäntä voi sietää ajatusta piiasta miniänään. Korpivuorella elellään rauhassa sodan melskeiltä eikä sotaa oikein voi aistia muusta kuin miesväen puuttumisesta ja ruokapulasta sekä Gunhildin omassa ilmavalvontatornissa tehtävistä vartiovuoroista.

 

Äkkiseltään voisi ajatella, että sota-aika on jo aikalailla kaluttu luu kaunokirjallisuudessa. Linna-Ahon kirja tuntuu kuitenkin ihan erilaiselta kuin muut lukemani sota-ajan kuvaukset. Se selittyy hahmoillakin, sillä itse kullakin on omat kohtalonsa. Etenkin Lydian taloon Annan tavoin asettuvalla Ellenillä, mutta niin myös sotaan kelpaamattomalla Kaarlolla, liian varhain vastuuta kantavalla Eedla-tytöllä ja sota-aikaan suinpäin rakastuvalla Lydiallakin. Sota päättyy, mutta sodan varjot leviävät herkkinä ja utuisina myös rauhan aikaan. Loppuratkaisu hätkähdyttää, vaikka toisaalta onkin melko ilmeinen. Mikä mahtava koukku lopussa!

 

Paperijoutsen on herkkä, mukaansatempaava, lumoava, sujuva, yllätyksellinen ja kerta kaikkiaan hyvä kirja. Jäi jopa tuntu, että tämä olisi kiva saada joskus omaankin hyllyyn, sillä tämän voisin ajatella lukevani joskus uudelleen. Minulle tämä oli yksi vuoden parhaista kirjoista tähän mennessä. Suosittelen tutustumaan.

 

 ♠♠♠♠♠

Sotaleski

Enni Mustonen: Sotaleski

Syrjästäkatsojan tarinoita 7

525 s., Otava 2019

kansi: Timo Numminen 

 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan uuden osan odotus on muodostunut minulle jokakeväiseksi tapahtumaksi. Luvassa on aina ollut hyviä lukuhetkiä eikä tämäkään kevät ollut sarjan osalta poikkeus. Sotaleski on nimenä ennakoiva ja hieman pelkäsin, että tämä osa olisi kovin synkkä. Todellisuudessa tässä kirjassa on sotavuosista ja kohtalon käänteistä huolimatta yllättävän paljon uskoa tulevaisuuteen.

 

Eletään kesää 1939. Karjalan kannaksella on käynnissä linnoitustyöt, sillä sodan uhka leijuu jo ilmassa,vaikka sitä yritetäänkin vähätellä. Iivokin on vapaaehtoisena mukana linnoitustöissä. Kirsti ja heidän tyttärensä Viena matkaavat myös kannakselle Iivoa tapaamaan. Kaikki näyttää siellä rajan tuntumassa niin kovin toisenlaiselta kuin kotona Leppävaarassa. Kun sota marraskuussa syttyy, muuttuu koko Erikssonin perhekunnan elämä. Idan hoiviin saapuu sotavuosien myötä niin tuttuja kuin tuntemattomiakin pakoon pommituksia ja kukin pelkää omiensa puolesta. Kirstin ompeluliike hiljenee pommituksien ja kangaspulan myötä. Pula-aika näkyy kaikkialla, vaikka Ida osaakin loihtia vähästäkin riittävästi.

 

Sotaleski kuvaa sotavuosien todellisuutta eritoten naisten ja lasten näkökulmasta. Kirsti on edelleen keskushenkilö, mutta näkyvässä osassa ovat myös Ida ja Viena sekä karjalaisperheen, johon Kirsti ja Iivo tutustuivat jo kannaksella. Myös Idan täyshoitolassa joa vuosikaudet asunut iäkäs maisteri nousee nyt entistä tärkeämpään rooliin, kun muut miehet ovat rintamalla.

 

Viihdyin tämän teoksen parissa todella hyvin ja olin mielissäni siitä, että nyt teoksen tapahtumat ovat jälleen palanneet kotimaahan Pariisin aikojen jälkeen. Juonenkäänteet tuntuvat aidoilta ja Kirstin matkaan ja heidän perheensä ja läheistensä käänteisiin on helppo tempautua mukaan. Välillä tämä kirja liikutti kyyneleet silmäkulmiin, välillä nyki suupieliä ylöspäin. Se kertoo siitä, miten taitavasti Mustonen osaa kuvata tätäkin historian ajanjaksoa. Sotavuosia värittää pelko ja selviytyminen, mutta kuitenkin vielä niitäkin enemmän kyky iloita ajallaan ja ottaa hetkestä kaikki irti.

Jälleen kerran jään odottamaan sarjan jatkoa. Mustonen vieraili kirjastossamme syksyllä 2017 ja hän kertoi silloin, että sarjasta tulee kymmenosainen. Vielä on siis muutamaksi kevääksi luvassa hyviä hetkiä Syrjästäkatsojan tarinoiden kanssa. On mielenkiintoista nähdä vieläkö päähenkilönä jatkaa Kirsti vai onko sukupolvien ketjussa jo Vienan vuoro. Melkein kyllä arvelen jälkimmäistä. 

♠♠♠♠½

Kielon jäähyväiset

Enni Mustonen: Kielon jäähyväiset

10 h 27 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. 2000

 

Vasta parisen viikkoa sitten kirjoitin blogiin Enni Mustosen Ruiskukkaseppeleestä, joka on Koskivuori-sarjan toinen osa. Kirjoitin toivovani, että pian saataisiin loputkin sarjasta Ellibsiin äänikirjoina. Toive toteutui nopeammin kuin arvasinkaan ja Ellibsiin ilmestyi kaikki kolme jäljellä olevaa osaa samalla kertaa. Kerrankin ehdin ensimmäisenä uutuuksien kimppuun ja lainasin heti kaikki kolme. Mustosesta siis tulee riittämään juttua lähiaikoina!

 

Kielon jäähyväiset sijoittuu vuosiin 1939-1945. Siinä päähenkilöinä nähdään Koskivuoren kartanon nuorempi tytär Kristiina ja hänen lapsuuden leikkitoverinsa Hanna. Vuodet ovat heittäneet Kristiinan ja Hannan erilleen. Kristiina on lotta ja mukana Kannaksen linnoitustöissä kesällä 1939. Hanna työskentelee tarjoilijana Helsingissä. Entiset ystävykset ovat niin eri tilanteissa, että kun he sattumalta törmäävät toisiinsa, ei heillä ole oikein mitään sanottavaa. Vaan sitten syttyy sota ja jälleen koskivuorelaiset ja koivikkolaiset yhdistävät voimansa taistellakseen elämän puolesta. Niin Kristiina ja Hannakin.

 

Vaikka Kielon jäähyväiset sijoittuvat sotavuosiin, ei teos ollut tunnelmaltaan mielestäni yhtä koskettava kuin Ruiskukkaseppele oli. Isoja käänteitä tähänkin mahtui, mutta jostain syystä tunnelma jäi valjuksi. Ehkä se johtuu siitä, että välillä teos meni aika nopeasti ajallisesti eteenpäin. Mielelläni tätäkin kuitenkin kuuntelin ja vauhdillahan kuuntelu sujui, kun tarina kuitenkin pienestä valjuudestaan huolimatta vei mennessään.

 

♠♠♠½

Väärin haudattu sotamies

Riku Kauhanen: Väärin haudattu sotamies - Kummitustarinoita Suomen taistelukentiltä

226 s., Atena 2018

kansi: Timo Numminen

 

Kummitustarinat ja kummittelu rajatiedon ilmiönä kiinnostaa minua. Olenkin lukenut useampiakin kummitustarinaperinteestä kertovia kirjoja, kuten Tiina (Hietikko-)Hautalan, Mauri Karvosen ja Eero Ojasen kirjoja. Oli selvää, että halusin lukea myös Riku Kauhasen sota-aikojen kummitustarinoita valottavan teoksen Väärin haudattu sotamies. Siinä kuvataan kummitusjuttuja kaikkien Suomen maaperällä käytyjen sotien osalta nuijasodasta jatkosotaan asti.

 

Kauhasen kirja rakentuu osioihin, jotka keskittyvät tiettyyn sotaan liitettyihin kummitustarinoihin. Kummitustarinoita on kerätty ympäri Suomea ja koska sotatapahtumat ovat koskettaneet vuosisatojen aikana muitakin alueita Suomessa kuin Karjalan aluetta, rakentuu teoksen miljöökin koko Suomen kartalle. Kauhanen esittelee kirjassaan pitkälti suoria lainauksia arkistoihin kerätyistä kertomuksista ja yhdistelee niitä sitten todelisiin sotatapahtumiin ja historian faktoihin. Hän ei ota kantaa kummittelun todenperäisyyteen sinänsä, mutta tuo esiin tosiasiat tarinoiden ympäriltä.

 

Kummitustarinat ovat yleensä kiinnostavia, mutta tällä kertaa minun on todettava, että tämä kirja oli jotensakin tylsä. Se oli täynnä eritasoisia, tarinoiden tallentajan kirjoitustyyliä heijastelevia kertomuksia, joiden väliin upotetut historian faktat eivät ihan riittäneet minulle mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Kummitustarinoilla ei välttämättä tarvitse shokeerata, mutta teoksesta rakentui kokonaisuutena paperinmakuinen. Samalla se tosin virkisti muistia sotahistoriasta, joten tästä kirjasta on mahdollisuus ammentaa tietoa, jos jaksaa keskittyä täysillä.

 

On ajatuksena kiinnostavaa, että sotien aikoihin liittyvästä kummitusperinteestä on koottu oma opuksensa. Toteutus ei kuitenkaan ole niin vetävä kuin olisin olettanut. Halusin kuitenkin lukea kirjan loppuun, koska kummitusjuttuja on kerätty pitkin Suomea ja tähänkin kirjaan oli valikoitunut esimerkkejä myös minulle kotoisalta Etelä-Pohjanmaalta.

 

♠♠♠

Toinen tuntematon

Johanna Catani ja Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon

376 s., WSOY 2017

kansi: iStock, Martti Ruokonen

 

Sain eilen illalla luetuksi loppuun upean ja idealtaan hienon novellikokoelman Toinen tuntematon. Tiesin jo etukäteen, että haluaisin kirjoittaa tästä kirjasta itsenäisyytemme 100-vuotispäivänä. Toinen tuntematon kuvaa millaisia tarinoita ja millaisia naishahmoja kirjallisuutemme klassikon, Tuntemattoman sotilaan, miesten rinnalla mahtoi kulkea ja millaisista taustoista Tuntemattoman tutut hahmot mahtoivat rintamalle lähteä. Teoksen 22 novellia ovat kirjoittaneet kirjallisuutemme kärkinimiin kuuluvat Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Venla Hiidensalo, Mikko Kalajoki, Katja Kettu, Tommi Kinnunen, Tapio Koivukari, J-P Koskinen, Sirpa Kähkönen, Tuomas Kyrö, Taina Latvala, Jenni Linturi, Laura Lähteenmäki, Mooses Mentula, Inka Nousiainen, Riikka Pulkkinen, Niina Repo, Minna Rytisalo, Petri Tamminen, Tuula-Liina Varis ja Hanna Weselius.

 

Pidän valtavasti tämän kirjan ideasta kuvata Tuntemattoman tuttuja hahmoja toisesta näkökulmasta: joistakuista kertoo sisar, äiti, morsian, vaimo, lotta, naapurintyttö tai muu elämänpiirissä keskeisesti liikkunut nainen. Idea on toteutettu onnistuneesti ja novellit ovat sujuvalukuisia, koskettavia ja hyvin aidon tuntuisia, sellaisia jotka sopivat kuhunkin Tuntemattoman mieshahmoon. Osa miehiä kuvaavista naisista on noussut esiin jo Linnan teoksessa, osa on novellistien omaa tuotosta. Kokonaisuus toimii hyvin. Mainiota on myös kansitaide, joka noudattelee Tuntemattoman sotilaan ikoniseksi muodostunutta kansikuvaa. Hyvä valinta tälle kirjalle!

 

En voi nimetä mitään novelleista suosikikseni, mutta Lyyti Rokan ääntä odotin etukäteen eniten. Antti Heikkisen kirjoittamaa novellia on lainattu melko paljon, enkä malta olla itsekään nostamatta esiin kyseistä kohtaa, joka soi vahvana:

Mikäpä tässä väsyttäisi. Paitsi talvisota, evakkoonlähtö, toisten nurkissa eläminen, kotiinpaluu, kivijalkaan palaneen talon löytäminen, uuden rakentaminen, talon työt, lasten kaitsimiset, kahden synnyttäminen, uusi lähtö, uuden paikan paska akka ja ymmärrys siitä, että turhaa oli kaikki.

Sama novelli maalaa Lyyti Rokasta hieman erilaisen kuvan kuin millaiseksi olin hänet kuvitellut. Lyyti on äärirajoilleen viritetty nainen, jonka jaksaminen on todellisella koetuksella. Aiemmin olen kuvitellut Lyytin lähinnä sitkeänä viljanleikkaajana ja vahvana karjalaisnaisena, joka kyllä menisi vaikka läpi harmaan kiven. Samalla suulas Antti Rokka näyttäytyy hieman erilaisessa valossa kuin aiemmin. En ole varma pidänkö siitä, mutta muuten novelli on onnistunut.

Yksi Tuntemattoman sotilaan ikimuistoisimpia hahmoja on epäilemättä Urho Hietanen, jonka kohtalo on jäänyt sitkeästi mieleeni. Urhosta kertoo kaksikin naista, sisar ja petroskoilainen Vera. Myös Rokka ja tietenkin vaitelias Koskela ovat hahmoja, jotka moni muistaa. Odotin koko ajan koska Koskelasta kerrottaisiin jotain. Luulin jo tulkinneeni jotain väärin, kunnes oivalsin ettei Koskelaa ole kuvattu tässä teoksessa lainkaan, sillä hänen kotijoukkojensa tunnelmat pääsevät esille Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa. En tiedä, ehkä olisi ollut kiva lukea Koskelastakin jokin uusi tulkinta, mutta toisaalta se olisi voinut Linnan teosten valossa muuttua liian epäuskottavaksi. Viisas valinta siis keskittyä muihin hahmoihin.

Mielestäni Toinen tuntematon on todella onnistunut teos, jonka voisin hankkia jopa ihan omaksikin uusia lukukertoja ajatellen. Kirja on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa ja mielestäni se onkin hieno kunnianosoitus miesten rinnalla omalla tavallaan taistelleille naisille, Tuntemattomalle sotilaalle ja itsenäisyytemme puolustamisen vaiheille.

♠♠♠♠♠

Puheenvuoro kaatuneilla

Jyrki Maunula: Puheenvuoro kaatuneilla

99 s., Kustannus-Mäkelä Oy 1981

kansi: Hannu Lukkarinen

 

Kirjallisuuspiirimme aiheena tänään oli kertovat runot ja balladit. Poimin muutaman ehdotuksen joukosta luettavakseni Jyrki Maunuluan teoksen Puheenvuoro kaatuneilla ja Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian. Päädyin lukemaan ensin Maunulan kirjan ja täytyy sanoa, että pidin kovasti. En oikeastaan ennemmin edes tiennyt mistä näissä kahdessa teoksessa on kyse, mutta kun pääsin alkuun tämän kanssa, tykästyin kovasti.

 

Puheenvuoro kaatuneilla paljastaa 31:n talvi- ja jatkosodissa kaatuneen vainajan ajatuksia haudan takaa. Runot kertovat mitä sanottavaa näillä vainajilla vielä olisi ja usein käy myös ilmi miten he elämäänsä elivät ja kuolemansa kohtasivat. Näitä sankarivainajia yhdistää se, että he ovat kaikki saman pitäjän väkeä.

 

Olen ehkä hieman outo ihminen, sillä pidän hautausmaista ja voisin kierrellä kivien lomassa vaikka miten pitkään. Hautausmaan tunnelma on mielestäni ihanan rauhallinen ja siellä voi aistia historian havinaa. Olen usein pysähtynyt miettimään kauan sitten kuolleiden ihmisten hautakivien kohdalla, että millaistakohan elämää he viettivät ja muistaako heitä täällä maailmassa enää kukaan vai ovatko he vaipuneet unholaan vuosikymmenten kuluessa. Puheenvuoro kaatuneilla on juuri näistä syistä mielestäni hyvin kiinnostava teos, sillä siinä jo menneet ihmiset saavat vielä puheenvuoron.

 

Puheenvuoro kaatuneilla on mielestäni puhutteleva teos, jota luin suurella mielenkiinnolla. Vaikka siinä ääneen pääsevät sankarivainajat ja tietyllä tavalla se luo surumielisen hunnun jokaiselle runolle, on tässä mukana myös huumoria ja ironiaa. Joitakin kertoja jopa hymähtelin itsekseni, sillä teksti on todella nasevaa ja osuvaa monessa kohdassa.

 

Muutama runo jäi erityisesti mieleeni, sillä niissä näkyy sodan todellisuus ehkä näistä kaikista selkeiten. Esimerkiksi alikersantti Hirvosen tarina on täynnä kohtalon ivaa ja ottaa kantaa talvisodan aikaiseen heikkoon vaate- ja asevarustukseen. Hämmentävä oli myös sotamies Viljasen kohdalla kerrottu tarina venäläisestä Timofei Volkovista, jonka ruumista oli käytetty paikkaamaan Viljasen ruumiin puuttuvat palaset.  Myös kaikkein viimeisin, vänrikki Falckin puheenvuoro, on mieleen jäävä. Siinä Falck kyseenalaistaa ulkokultaisen sankarivainajien kunnioituksen. Erityisen osuva on mielestäni viimeinen säkeistö sanoin "Älkää pitäkö meitä / rihkamanne ja aatteittenne / mannekiineina", sillä edelleenkin monille mielipiteille haetaan vahvistusta sotiemme sankarivainajien kautta.

 

Tässä teoksessa tekniikka on kuulemma sama kuin Spoon River antologiassakin. Se on minulla jo lainassa ja aion kyllä lukea sen jossain vaiheessa, sillä tämä tyyli osoittautui kyllä minua puhuttelevaksi!

Kotirintama

Jarno Mällinen: Kotirintama

167 s., Like 2017

 

Bongasin töissä uutuushyllystä Jarno Mällisen Kotirintaman, joka oli paitsi kiinnostavan oloinen myös sopivan ohut, jotta saatoin antaa itselleni luvan lainata kotiin vielä yhden kirjan. Pikaisesti sitten päädyinkin tätä lukemaan ja kyllä tässä jotain otteessaanpitävää todella oli!

 

Eletään kesää 1941. On sota, mutta Joonaksen isä ei ole rintamalla. Joonaksen äiti on kuollut hiljattain ja isä päättää muuttaa poikansa kanssa pois entisestä kodista pohjoiseen uusille seuduille. Siellä heillä olisi uusi alku ja Joonaksen pitäisi olla reipas. Isä ei puhu eikä aina ymmärrä, että pieni poika kaipaisi toisinaan lempeyttä eikä mahdottomalta tuntuvia työtehtäviä. Joonas kuitenkin oppii pärjäämään, vaikka koko ajan taustalla elää kysymys miksi äiti kuoli ja miksei isä ole rintamalla muiden miesten tavoin.

 

Tämän teoksen vaikenemisen muurissa on tietynlaista painostavuutta, joka välillä tuntui saavan ainakin minun sydämeni pakahtumaan Joonaksen puolesta. Toisinaan painostavuus hellittää, mutta kysymykset leijuvat ilmassa koko ajan. Uuden kodin piirissä tuntuu myös olevan oma selvittämätön mysteerinsä ja metsäinen ympäristö sai välillä mielikuvitukseni vilkastumaan, vaikka mistään yliluonnollisesta ei olekaan kysymys.

 

Joonas-poikaan on helppo kiintyä, sillä äiditön poika ja isän vaitonainen synkkyys voittivat minun empatiani ja sympatiani puolelleen. Tuntuu kuin kukaan maailmassa ei olisi Joonaksen puolella, isäkin on lähinnä vain ankara, vaikka välillä vähän kehaiseekin omalla jurolla tavallaan poikaansa hyvin tehdystä työstä. Lopun tapahtumasarja, jonka sysää liikkeelle salaisuuksien avautuminen, on mieleenpainuvaa luettavaa. Menetyksen tuoma tuska yhdistyneenä vuosikausia kestäneeseen katkeruuteen ja kostonhimoon aiheuttaa tunnemylläkän, jonka kyllä aistii kirjan sivuilta.

 

Kotirintama on ensikosketukseni Mällisen tuotantoon ja se kyllä antaa vahvan näytön hänen taidoistaan. Näin lukemisen jälkeen minulle jäi kiva fiilis tästä kirjasta, vaikka se välillä tuntuikin painostavalta. Jotkin kohdat mietityttävät kyllä vielä, mutta lukukokemus sinällään on hyvin positiivinen. Kivalta tuntuu myös se, että löysin aivan sattumalta ja suunnittelematta luettavakseni näin hyvän kirjan - minun lukemiseni kun on ollut jo hyvän aikaa melko "suunnitelmallista" varauksineen ja kirjallisuuspiiri- sekä uutuuskirjoineen.

 

♠♠♠♠

Talvisota

Antti Tuuri: Talvisota

6 cd-levyä, 6 h 30 min

Otava, 2004

1.p. 1984

lukija: Taneli Mäkelä

Kokemukseni Antti Tuurin teoksista ennen Talvisodan kuuntelemista rajoittuu Rataan, joka oli todella puiseva ja tylsä kirja sotakertomukseksi, sekä Tuurin teoksien pohjalta tehtyihin elokuviin. Rata jätti päähäni ajatuksen, että Tuuri on puuduttava tarinankertoja, mutta jostain tuli ajatus kuunnella Talvisota äänikirjana. Heti ensimmäisistä minuuteista lähtien jäin koukkuun tarinaan ja minua ilahdutti suunnattomasti, että samannimisessä elokuvassa päähenkilö Martti Hakalaa näytellyt Taneli Mäkelä toimii tämän äänikirjan lukijana.

Vaikka Talvisodan tarina on minulle elokuvasta tuttu, kuuntelin silti äänikirjaa täydellä mielenkiinnolla. Onneksi sattui olemaan viikonloppu äänikirjaa aloitellessani, sillä kuuntelin lähes kaikki levyt peräjälkeen. Teoksessa kertojana nähdään pohjalainen Martti Hakala, joka sotii jalkaväkirykmentti 23:n riveissä. Samassa joukkueessa on mukana myös hänen nuorempi veljensä Paavo ja muitakin tuttuja miehiä.

Mielestäni Tuurin kerrontatapa on melko tasainen: hän ei romantisoi sotaa ja hae sankarihahmoja, mutta kuitenkaan hän ei myöskään mässäile sodan kauhuilla, vaikka Martti joukkuetovereineen niitä tietysti kohtaa. Kerronnan tasaisuudesta huolimatta se on silti mielenkiintoista ja eräänlaisessa eleettömyydessään kuvaa lukijalle kaiken tarpeellisen. Minun silmiini moni kohtaus visualisoitui selkeästi, mutta en tiedä johtuuko se osin siitä, että olen nähnyt elokuvan aiemmin. Niin tai näin, tarina vie mennessään!

Tarinaa kuunnellessani huomasin, että elokuva poikkeaa osittain kirjasta. Olin tähän asti kuvitellut, että elokuva noudattelee alkuteosta hyvinkin tarkkaan, joten olin hieman yllättynyt. Tietysti elokuvaan on varmasti haluttu lisää myyvyyttä ja jos siitä olisi tehty samalla tavalla vähäeleisen tasainen kuin alkuteos on, ei siitä varmaankaan olisi tullut niin tunnettua.

Suomin Rataa melko kovin sanoin hieman yli neljä vuotta sitten. Talvisota kuitenkin muutti käsitykseni Tuurin tuotannosta ja todennäköisesti tulen tutustumaan joihinkin muihinkin Tuurin teoksiin sitten kun löydän riittävästi aikaa. Suosittelen kyllä tutustumaan tähän teokseen, jos Tuurin tuotanto yhtään kiinnostaa!

 ♠♠♠♠

Valkoinen kuolema - Talvisodan tarkka-ampuja Simo Häyhän tarina

Petri Sarjanen: Valkoinen kuolema - Talvisodan tarkka-ampuja Simo Häyhän tarina

205 s., Revontuli 2014, 4. uud. nidottu painos 

Sain tämän kirjavinkin sellaiselta ihmiseltä, jolta ei ole kyllä taatusti kirjavinkkejä ennemmin tullut: isältäni. Hän oli saanut tämän kirjan joltakulta työkaveriltaan, jonka kanssa oli tullut puheeksi sotahistoria ja tunnettu suomalainen tarkka-ampuja Simo Häyhä, ja luettuaan tämän hän antoi kirjan minulle. Kieltämättä tämä teos oli mielenkiintoista luettavaa, mutta mielestäni Simo Häyhä jäi osittain lähes sivuhenkilön rooliin, kun kuvattiin talvisodan vaiheita ja hänen komppaniansa värikkäitä upseereita. 

Kirjailija Petri Sarjanen kuvaa teoksessaan aluksi Simo Häyhän lapsuus- ja nuoruusvuosien vaiheita, mutta siirtyy sitten Häyhän kannalta keskeiseen ajanjaksoon eli talvisotaan. Rautjärvellä vuonna 1905 syntyneestä maanviljelijäperheen pojasta kehkeytyi talvisodassa hyvin tehokas tarkka-ampuja, jonka nimi tunnetaan myös Suomen ulkopuolella.  Häyhä haavoittui talvisodan lopussa pahasti kasvojen alueelle eikä siitä syystä päässyt mukaan jatkosotaan, vaikka itse anoikin siihen pääsyä.

Mielestäni oli mielenkiintoista päästä tarkemmin tutustumaan siihen, millaisesta miehestä kehkeytyi maamme tunnetuin tarkka-ampuja, sillä kuten teoksen loppupuolella pohditaan, liittyy tarkka-ampujan toimenkuvaan sodassakin ehkä hieman erilaista problematiikkaa kuin tavan sotilaan kohdalla: tavallinen sotilas ei pääse valikoimaan uhrejaan, tarkka-ampujan taas pitää noudattaa tiettyä ohjesääntöä ja hän saattaa joutua tarkkailemaan kohdettaan kauankin. Petri Sarjanen onkin ottanut teokseensa monipuolista näkökulmaa, mikä on tietysti ajatuksia herättävää. Minä olisin kuitenkin kaivannut tältä teokselta enemmän nimen omaan Simo Häyhän henkilökuvaa, jota teoksen nimikin suoraan lupaa. Tässä teoksessa kerrottiin hyvin paljon mm. Marokon kauhuksi nimetyn upseerismies Aarne Juutilaisen vaiheista, mikä ei mielestäni liity millään tavalla Simo Häyhän tarinaan.

Vaikka teos sinänsä onkin mielenkiintoinen, ei tämä silti mielestäni mitään kirjallista ilotulitusta ollut, sillä teksti tuntui välillä vaikeaselkoiselta ja kömpelöltä. Siitä syystä mielenkiinnon yllä pysyminen oli pitkälti kiinnostavan henkilöhahmon (tai oikeastaan hahmojen) ansiota. Sarjanen on kuitenkin tehnyt tärkeää työtä tallettaessaan kansien väliin sotahistorian kannalta merkittävän henkilön vaiheita. Hän on mm. haastatellut tämän kirjan ensimmäistä painosta varten itseään Simo Häyhää, mikä tietysti antaa autenttisen vaikutelman, vaikka se ei mielestäni juurikaan tekstissä näy.

♠♠♠½

Sodan särkemä arki

Anssi Männistö & Ville Kivimäki: Sodan särkemä arki

239 s., WSOY 2016

 

Anssi Männistön ja Ville Kivimäen tietoteos Sodan särkemä arki sisältää runsaasti sotavalokuvaajien ottamia autenttisia kuvia sotavuosilta. Vaikka jo teoksen nimi antaa ymmärtää, että tässä käsitellään äärimmäisen kipeitä asioita, en osannut odottaa tämän olevan niin pysäyttävä teos kuin miksi tämä osoittautui. Mielestäni Männistöllä ja Kivimäellä on vahvasti tietokirjallinen ote kaikkine faktoineen, mutta tästä välittyy silti etenkin valokuvien kautta myös tunnepuolta. Sangen kiinnostava kokonaisuus siis.

 

Sodan särkemä arki jakautuu osiin, jossa käsitellään erikseen kotirintamaa ja varsinaista sotatannerta. Oman osionsa saa myös mm. väkivalta, joka oli minulle kaikkein pysäyttävin osuus. Nyt ehkä ensimmäistä kertaa tajusin kunnolla sotavammojen monipuolisuuden ja kauheuden, vaikka elokuvat ja kirjat sekä osittain myös media ovat luoneetkin mielikuvia aiheesta. Samassa osiossa lukija saa katsauksen myös aseiden tuhovoimasta: "Osuessaan luoti alkoi vaappua, pyöriä ja silpoa kehoa, se saattoi hajota kappaleiksi ja pirstoa luunpaloja laajasti ympärilleen." Lisäksi kuvataan myös tykinkranaattien ja ilmapommien tuhovoimaa. Sirpaleiden luonnehdinta särmikkäiksi ja hehkuvan kuumiksi metallinpaloiksi aiheutti pahoinvointia. Miksi tuollaisia kauheita aseita on edes koskaan kehitetty?

 

Tämä teos herätti minut myös pohtimaan sodan sattumanvaraisuutta: joihinkin perheisiin sota osui kipeämmin, jotkut säästyivät tyystin henkilökohtaisilta menetyksiltä. Usein olen ajatellut esimerkiksi kotirintamaolojen olleen jokseenkin samanlaiset kaikkialla, vaikka toki olen tiedostanut kaupungissa ja maaseudulla vallinneet elintasoerot, kun maaseudulla pystyttiin harjoittamaan omavaraisuutta toisin kuin kaupungeissa. Nyt kuitenkin heräsin ajattelemaan, että olosuhteet ovat kuitenkin voineet olla kovin erilaisia ja eri talouksissa sota kosketti eri tavoin. Sodalla on monet kasvot.

 

Kun katselin teoksen kuvia, mykistyin monta kertaa. Erityisesti hätkähdin kuvaparia, jossa ensin mies esittelee seurassaan olleelle toiselle miehelle rintamasuuntaa. Mies näyttää elinvoimaiselta ja jotenkin innostuneelta. Seuraavassa kuvassa tuo linjojen suuntaan viittonut mies makaa kaatuneena samaisessa juoksuhaudassa. Aikaa kuvien välillä on vain pieni hetki. Silmänräpäyksessä kaikki voi olla toisin. Minua kosketti kovasti ajatus siitä, että tuo mies koki sillä hetkellä olevansa turvassa, mutta silti viimeinen yllätys tuli.

 

Ssain tästä teoksesta paljon uutta faktatietoa, sillä Männistö ja Kivimäki ovat tehneet perusteellista työtä kuvatessaan sodan todellisuutta. Ote säilyy läpi linjan mielestäni tiukan tietokirjallisena, ja aluksi pidin sitä jopa hieman kuivakkana, mutta ajatuksia heräsi silti valtavan paljon. Teoksen takakannessa kerrotaan tämän teoksen olevan olemassa, ettei sodan todellisuus unohtuisi. Mielestäni kirjoittajat ovat onnistuneet tavoitteessaan, sillä uskon tämän teoksen jäävän jokaisen sen lukeneen ihmisen mieleen. Minuun tämä ainakin jätti jäljen.