Kaunokaisia

Ann Napolitano: Kaunokaisia

WSOY 2024

alkup. Hello Beautiful, 2023

suomentanut Minna Kujamäki

kansi: Donna Cheng

Ann Napolitanon ensimmäinen suomennettu romaani Kaunokaisia näyttää olevan kirjansyksyn tapaus. Itse törmäsin siihen alunperin somemainoksessa, jossa kirjan luonnehdittiin olevan kuin nykypäivän Pikku naisia. Varsin ovela koukku viitata tunnettuun klassikkoon, sillä juuri se sai minut pysähtymään mainoksen äärelle. Pikku naisia on yksi teinivuosieni rakkaimmista kirjoista, joten Kaunokaisia päätyi lukulistalle. En huumaantunut tästä kirjasta samalla tavalla kuin moni muu, mutta pidin tästä kyllä.

Kaunokaisia on moniääninen romaani, jossa kertojina ovat Padavanon siskokset sekä heidän elämäänsä tupsahtava yksinäinen William. Tarina alkaa 1970-luvulta ja etenee lähelle nykypäivää. Hahmot jäävät väkevinä mieleen ja heidän suruihinsa ja iloihinsa on helppo tempautua mukaan.

Padavanon siskokset Julia, Sylvie, Cecelia ja Emeline varttuvat Chicagossa. Perheen taloudellinen tilanne on tiukka, mutta he pärjäävät. Isä Charlie ei murehdi turhia, vaan luottaa asioiden aina lutviintuvan. Hän siteeraa runoja ja tapaa tervehtiä tyttäriään aina sanoin "Hei kaunokainen". Äiti Rose kasvattaa takapihan kasvimaalla huolella vaalimiaan kasviksia, joita myy tai vaihtaa perheen tarpeiden mukaan. Katolilaisuus on läsnä, vaikka tyttäret ovatkin lähennä tapa-uskovaisia.

Vaikka perheellä on tiukkaa, ei tyttäriltä puutu mitään. Kaikkein tärkeintä on perheen keskinäinen kiintymys ja aivan erityisesti sisarten välinen solidaarisuus. He ovat keskenään erilaisia, mutta silti toistensa parhaita ystäviä ja uskottuja. Aivan kuten Pikku naisissakin. Ei ole mitään, mikä voisi  tulla heidän väliinsä. Paitsi että niin käy kuitenkin. Perhe hajoaa ja ennen niin kiinteät sisarussuhteet etääntyvät. Elämä yllättää, kuten niin monesti oikeassakin elämässä tapahtuu.

Kaunokaisia on ennen kaikkea romaani perhesiteistä ja kauan sitten tehdyistä valinnoista, jotka vaikuttavat myös tuleviin sukupolviin. Tässä on paljon iloa ja onnea, mutta myös kipeitä menetyksiä ja suruja. Keskeisessä roolissa ovat myös kouluttautuminen, koripallo, kirjallisuus ja kirjastot sekä taide ylipäätään. Kaiken takana on kuitenkin ennen kaikkea perhe. Sen kaipuu, sen kipu, sen lämpö ja rakkaus.

Kuten sanottu, pidin tästä kirjasta. Tietyt rosot kuvataan hieman liian helposti siliäviksi, mutta muuten en keksi mitään moitteen sanaa. Ei aivan täysin minun kirjani enkä tuntenut suurta huumaa, mutta hieno kirja. Voisin lukea uudelleenkin.

Kurkkaa myös nämä arviot:

Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua

Kulttuuri kukoistaa

Noitasisaret

Alice Hoffman: Noitasisaret

234 s., BookStudio Oy 1997

alkup. Practical Magic, 1995

suom. Arvi Tamminen ja Renne Nikupaavola 

Olen nyt lomalla yrittänyt saada kotiin kertyneitä lainakirjoja luetuksi. Alice Hoffmanin Noitasisaret lainasin jo viime kesän kesälomaksi, joten oli jo aikakin ottaa kirja työn alle. Olen lukenut Hoffmanilta aikaisemmin Punaisen puutarhan ja Kettumäen, joista molemmista pidin. Odotukset olivat korkealla myös Noitasisarten suhteen, mutta jotenkin tämä ei kyllä ollut kahden muun lukemani veroinen.

Noitasisaret kertoo Owensin suvun naisista, joita on sukupolvesta toiseen pidetty hieman omituisina. Heitä on vieroksuttu, heidän syykseen on laitettu kaikenlaiset ikävyydet jo esiäiti Maria Owensin ajoista lähtien ja heitä on myös pelätty. Silti Owensien naisten puoleen on myös käännytty salassa ja vaivihkaa, kun kun pitänyt saada apua lemmenasioissa tai elämässä ylipäätään. Owensin naiset ovat olleet epäsuosiossa monen silmissä myös siksi, että sukupolvesta toiseen he ovat olleet miesten vankkumattoman ihailun ja intohimon kohteena.

Teoksen keskiössä ovat siskokset Sally ja Gillian, joiden vanhemmat ovat kuolleet tyttöjen ollessa vielä lapsia, ja jotka on siksi ovat päätyneet tätiensä kasvatettavaksi Owensin suvun synkeään ja salaperäiseen taloon. Sally on tytöistä tasaisempi ja tunnollisempi, hän toivoo kohdalleen vain mahdollisimman tavallista elämää. Gillian puolestaan on vilkas ja eloisa, rämäpää joka lähtee etsimään omaa tietään. Aikuisiällä Gillian saapuu sisarensa luo hakien apua vaikeaan pulmaan, ja tunnollinen Sally auttaa asettaen vaakalaudalle kaiken sen tavallisen ja tasaisen, minkä hän on rakentanut itselleen ja tyttärilleen Antonialle ja Kellylle.

Tässä teoksessa ei mielestäni ollut oikein kunnollista draaman kaarta, mistä johtuen kerronta tuntui sellaiselta tasapaksulta taaplaamiselta koko ajan. Odotin suurempaa jännitystä ja magiikkaa, mutta vaikka tietynlainen "käytännön taikuus" (vrt. alkuteoksen nimi Practical Magic) olikin tiiviisti läsnä, tuntuu että suomennoksen nimi asetti odotukset sen suhteen korkeammalle. Lopulta kun tässä tuntui olevan kyse enemmänkin uskomuksista, oikeiden yrttien käytöstä ja voimakkaista taikaesineistä kuin suoranaisesta noituudesta.

Päällimmäisenä tästä teoksesta mulle jäi mieleen sellainen "paha saa palkkansa", "petos ei kannata" ja "menneisyyttään ei voi paeta" -ajattelu, En tiedä onko kirjailija tarkoittanut sen tämän kirjan varsinaiseksi sanomaksi, mutta sellainen mielikuva mulle jäi. Ehkä jos tätä kirjaa pyörittelisi jonkun toisen sen lukeneen kanssa, voisi saada vielä uutta näkökulmaa ja ajatuksia, mutta näin yksistään on ehkä hieman tylsistynyt fiilis.

Pikku naisia

Louisa M. Alcott: Pikku naisia

293 s., Art House 2004

alkup. Little Women, 1868

suom. Sari Karhulahti

kansi: Jukka Murtosaari

 

Pikku naisia on minulle varhaisteini-iän rakkaimpia kirjoja. Olen lukenut sen vuosien saatossa useampaan kertaan, vaikka nyt edellisestä lukukerrasta taisikin olla jo noin 10 vuotta. Muistan edelleen, miten ensi kertaa bongasin kirjaston nuortenosastolta teoksen, jonka kannessa oli Winona Ryderin tähdittämän elokuvan henkilöitä. Kirja houkutteli minua, sillä pidin jo tuolloin historiasta. Lainasin kirjan, luin ja palautin. Jonkin ajan kuluttua sama toistui. Vaikka Pikku naisia lumosi minut täysin, en koskaan tullut lukeneeksi sen jatko-osista kuin ensimmäisen. Ehkä voisin lukea ne nyt aikuisena!

Koska Pikku naisia on minulle rakas kirja, ostin sen aikoinaan omaan hyllyyn. Nyt palasin sen pariin, sillä kävin helmikuussa katsomassa kirjasta tehdyn uuden filmatisoinnin. (Sen Winona Ryderin tähdittämän vuoden 1994 version ehdinkin vuosien saatossa näkemään moneen kertaan.) Tuntui kodikkaalta palata tutun tarinan pariin. Ehkä etukäteen ajattelin, että muistan kirjan ulkoa etukannesta takakanteen ja toisin päin. Pääkohdat kyllä muistinkin, mutta samalla olin melkein kuin uuden kirjan äärellä, sillä nyt aikuisena monia kohtia tulkitsee ihan eri tavalla kuin nuorempana.

 

Pikku naisia kertoo Marchin perheen neljästä tyttärestä, joita heidän äitinsä kasvattaa ilmeisen taitavasti. Perheen isä on sodassa, mutta kotona tyttäret tekevät parhaansa, että isä voisi olla heistä ylpeä. 16-vuotias Meg on romanttinen ja äidillinen, ja hän on ottanut erityisesti Amyn siipiensä suojaan. Amy on nuorin, turhamainen ja taiteellinen tyttö. Siinä missä Meg ja Amy ovat oma kaksikkonsa, niin ovat myös Jo ja Beth. Jo on raisu ja poikamainen tyttö, jolla on kirjallisia lahjoja, kun taas musikaalinen Beth on ujo ja hiljainen. Kirjassa kerrotaan tyttöjen elämän pienistä ja suurista tapahtumista, joiden kautta he kasvavat ihmisinä ja oppivat uutta itsestään ja muista.

 

Pikku naisia on yksinkertaisesti ihana kirja. En tiedä ajattelisinko välttämättä niin ellei tähän liittyisi niin paljon tunnearvoa teinivuosilta. Pikku naisia on myös hyvin opettavainen kirja ja kristilliset arvot ovat siinä keskeisiä, vaikka mikään uskonnollinen teos tämä ei varsinaisesti ole. Nuorempana en kokenut tätä kirjaa niin opettavaisena kuin nyt, sillä silloin lähinnä myötäelin perheen suruja ja iloitsin heidän kanssaan. Samat kohdat koskettivat edelleen ja olivat parhaiten mielessäkin juuri tunne-elämyksen ja käänteentekevyyden kautta.

 

Nuorena minun suosikkihahmoni oli yleensä Jo, vaikka tietyissä kirjan kohdissa se vähän vaihtelikin. Jotenkin kirjoja rakastavaan ja omia tarinoita kirjoittavaan Johon oli helpointa samaistua. Hänen kirjoitusnurkkauksensa ullakolla tuntui niin ihanan kodikkaalta ja kutsuvalta paikalta, että sellainen olisi ollut ihana itselläkin olla olemassa! Amy on tytöistä hahmona sellainen, että en oikeastaan koskaan pitänyt hänestä. Ehkä hänen turhamaisuutensa oli se luotaantyöntävä tekijä tai sitten se johtui hänen vaateliaisuudestaan. Hirveää oli myös se, että Amy tuhosi Jon käsikirjoituksen. Meg ja Beth olivat molemmat vähän sellaisia etäisiä, ihan pidettäviä hahmoja.

 

On ilo huomata, että tämä tosiaan on teos, jota uusintaluku nyt vuosien jälkeen ei minulta pilannut. Usein käy niin, että ajan kultaamat kirjamuistot himmenevät uusintalukujen myötä, mutta tämän kohdalla niin ei käynyt. Greta Gerwingin ohjaama uusi elokuvakin on kerrassaan upea ja tekee mielestäni hienosti kunniaa alkuteokselle. En muista koskaan aiemmin itkeneeni elokuvateatterissa, mutta Pikku naisia meni kyllä ihon alle ja toi kyyneleet silmiin. Aion hankkia elokuvan omakseni jahka se ilmestyy dvd tai blu ray -levynä. Toivon, että tämä uusi elokuva myös uusia lukijoita tarttumaan tähän kirjaan, sillä en soisi tämän jäävän kirjaston hyllynlämmittäjäksi.

Neloset: Jouppilan sisarusten tarina

Helena Jouppila ja Sanna Wallenius: Neloset - Jouppilan sisarusten tarina

229 s., Docendo 2020

kansi: Jarkko Lemetyinen

 

Helena Jouppilan ja hänen sisarustensa kokemuksista kertova Neloset - Jouppilan sisarusten tarina nousi median otsikoissa näkyvästi esiin paitsi pohjalaismaakunnissa myös koko maan kattavissa iltapäivälehdissä. Meidänkin kaupungin kirjastojen varausjono kasvoi parissa päivässä huikean mittaiseksi, mutta olin onnistunut ennakoimaan ja varaamaan kirjan jo ennen ryöpsähdystä.

 

Kesäkuussa 1951 isokyröläiset Hilkka (o.s. Sunikka) ja Eino Jouppila saavat perheenlisäystä. Eivät yhtä tai kahta vauvaa, vaan lapsia syntyykin kerralla neljä. Jouppilan neloset ovat ensimmäiset suomalaiset neloset, jotka jäävät henkiin. Pienokaiset saavat nimikseen Helena, Martti, Erkki ja Jorma. Otsikoihin he nousevat jo muutaman päivän ikäisinä, ovathan he ihme! Vuosien varrella nelikkoa pyydetään mainostamaan milloin mitäkin ja aina teini-ikään asti he näkyvät säännöllisesti otsikoissa, sillä juuri tämän kaltaisia ihmeitä sotien jälkeen uudelleen jaloilleen nouseva Suomi tarvitsee. Kulissien takana kaikki ei ole kuitenkaan hyvin, ja nyt Helena Jouppila kertoo millaista heidän elämänsä todellisuudessa oli.

 

Kun neloset olivat noin nelivuotiaita, perheen äiti Hilkka alkoi piinata ainoaa tytärtään Helenaa. Äidin kiukunpuuskia ja äkkipikaisuutta, suoranaista ilkeyttä ja pahantahtoisuutta pelkäsivät toki veljetkin, mutta erityisesti tyttärensä äiti otti silmätikukseen. Tämä kirja on kerrottu erityisesti Helenan näkökulmasta, mutta teoksesta näkyy myös se, etteivät veljetkään saaneet erityiskohtelua. On selvää, että Hilkka Jouppila kärsi mielenterveysongelmista, jotka heijastuivat erityisesti suhteessa lapsiin, joita hän ei tainnut koskaan oikein oppia rakastamaan. Perheen isä ei tainnut tietää kaikkea, vaikka jotain aavistelikin. Hänkin oli kuitenkin voimaton suhteessa vaimoonsa.

 

Mediassa tästä kirjasta on otettu hyöty irti klikkiotsikoin ja revittelemällä perheen piinaavia kotioloja, mutta tämä kirja ei mielestäni ole tunnelmaltaan läheskään niin tukahduttavan hirveä kuin voisi luulla. En väitä etteivätkö nelikon kokemukset olisi ihan käsittämättömiä ja koskettavia, mutta revittelevistä otsikoista poiketen tästä kirjasta henkii mielestäni ennen kaikkea se, että Helena Jouppila on onnistunut nousemaan kokemustensa päälle. Hän on käsitellyt asiat ja kertoo niistä nyt kiihkotta. Lukija ei jää murtuneen tunnepadon jalkoihin. Siinä mielessä tässä on jotain voimaannuttavaa. Tällaisistakin asioista voi selvitä.

Neidonpaula

Kristiina Vuori: Neidonpaula

20 h 30 min., Tammen äänikirja 2016

lukija: Kirsti Valve

 

Kristiina Vuori on kehkeytynyt yhdeksi luottokirjailijoistani. En välttämättä odota kuumeisesti häneltä uutta kirjaa tai valitse ensisijaisesti hänen kirjojaan, jos luettava on hakusessa, mutta pidän Vuoren kirjoista paljon. Aina kun aloittaa hänen kirjansa, tietää, että luvassa on kiehtova historiallinen miljöö, sujuvaa tarinankerrontaa ja mahdollisuus uppoutua tarinan matkaan. Neidonpaula on Vuoren neljäs teos ja siinä palataan esikoisteoksessa Näkijän tytär tutuksi tulleen Ilveksen suvun pariin.

 

Truda ja Brita ovat kaksoset, toisilleen läheiset ja rakkaat, vaikkakin kuin yö ja päivä, varjo ja valo. He ovat niin saman näköiset, että juuri kukaan ei erota heitä toisistaan ilman eri värisiä käsivarsinauhoja. Truda ja Brita kuuluvat äitinsä puolelta Ilveksen tietäjäsukuun. Tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun Naantalin luostarikaupunkiin. Parantajan taitoja omaavasta Trudasta on tuleva nunna, kun taas sisällään vellovaa villiyttä kammoava Brita sen sijaan on kihlattu pormestarin pojalle. Kun kirkon holveja saapuu maalaamaan kisälli Lukas Danske, tuntuu tyttöjen välille ensikertaa ilmestyvän juopa, jota on vaikea kuroa umpeen.

 

Neidonpaula on laaja romaani, jossa mielestäni Vuorelle ehkä hieman tyypillisestikin pohjustetaan miljöötä ja hahmoja laveasti ja kuljetetaan juonta pitkät pätkät ennen kuin tapahtumat pääsevät varsinaisesti kunnolla alkuun. Vaikka kieltämättä paikoitellen odotin jo hieman kärsimättömänä tapahtumien lähtevän kunnolla liikkeelle, pidin kuitenkin tästä kirjasta paljon. Erityisesti pidin Britan hahmosta, sillä vaikka hän onkin kaksosista se varjoisa yö, sisimmältään villi, on Brita kuitenkin mielestäni jotenkin ajattelevaisempi ja ennen kaikkea toimissaan avoimempi kuin Truda, jossa pilkahtaa paikoin kataluutta ja viekkautta. Trudan hahmosta en pitänyt oikeastaan lainkaan, vaikka Britan silmin kuvattuna Trudassa on paljon hyvää.

 

Minun silmissäni Vuoren tuotanto on tasalaatuisen hyvää eikä oikeastaan mikään kirja nouse ylitse muiden, mutta Neidonpaulasta kuitenkin pidin ehkä jopa enemmän kuin muista kirjoista.  Vuoren uudemmat teokset, kuten Elinan surma ja Filippa, jotka kietoutuvat todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin kiehtovat omalla tavallaan, mutta Neidonpaula herätti kuitenkin ehkä enemmän ajatuksia ja tunteita. Suosittelen kyllä tutustumaan tähän kirjaan, vaikka et olisi Näkijän tytärtä lukenutkaan.

 

♠♠♠♠

Yksi

Sarah Crossan: Yksi

440 s., S&S 2018

alkup. One, 2015

suom. Kaisa Kattelus

 

Lukupiirimme kokoontuu ensimmäistä kertaa tälle vuodella vasta ensi maanantaina, mutta sain lukupiirikirjan luetuksi jo viikonloppuna. Aloitin ja luin teoksen loppuun siis poikkeuksellisen varhaisessa vaiheessa, yleensä kun saatan lukea viimeiset sivut lukupiiripäivän aikana. Lukupiirissämme, joka tosin on alle 2-vuotias, ei ole vielä koskaan käsitelty nuortenkirjaa, joten odotan kokoontumista mielenkiinnolla. Osalta olen jo kuullut kommentteja, että he ovat pitäneet tästä, joten eiköhän tästäkin keskustelua synny. Aihe ainakin on kiinnostava, sillä tässä teoksessa kuvataan siamilaisten kaksosten elämää.

 

Grace ja Tippi ovat kaksoset, jotka ovat kasvaneet yhteen lantiolta. Heillä on erilliset ylävartalot ja omat sisäelimet, mutta lantiosta alaspäin he ovat yhtä. Grace ja Tippi ovat kumpikin omia persooniaan ja he toivoisivatkin, että muut voisivat nähdä heidät yksilöinä, ei vain yhteenliittyneinä kummajaisina. Tuijotuksiin he ovat tottuneet, seuraavathan katseet heitä minne ikinä he menevät, mutta vuosienkaan myötä he eivät sitä kuitenkaan siedä. Miten sellaiseen voisikaan tottua? Siamilaisena kaksosena oleminen ei ole kaksosille niin iso juttu kuin muille. Sisaruus ja yhteenkuuluvuus on vahvaa.

 

Grace ja Tippi ovat suoranainen ihme, jonka elämää lääkärit seuraavat tarkasti säännöllisten tutkimusten avulla. Lääkärikulut ja esimerkiksi erikoisvaatteet nielevät paljon rahaa, ja vaikka perhe on saanut lahjoituksia, on taloudellinen tilanne tiukka. Vanhemmat päättävät laittaa kotiopetuksessa olleet kaksoset tavalliseen kouluun. Ajatus muiden nuorten joukkoon menemisestä herättää ajatuksia, mutta mentävä on.

 

Gracella ja Tippillä on molemmilla ihan tavallisia nuorten haaveita, he haluavat kokea samoja asioita kuin muutkin. Ensin he haluaisivat kuitenkin oikeita ystäviä. Voisiko jopa olla mahdollista rakastua? Yllättäen Grace ja Tippi joutuvat kohtaamaan myös vielä suuremman kysymyksen, sillä heidän on tehtävä valinta, joka voi muuttaa heidän elämäänsä lopullisesti.

 

Yksi on teos, jota luin suurella mielenkiinnolla. Siamilaisten kaksosten elämän kuvaaminen tuntui minusta aidolta, ja loppusanoissa kirjailija toteaakin lukeneensa runsaasti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Vaikka pidinkin teoksesta, ei se kuitenkaan onnistunut koskettamaan minua erityisesti, vaikka takakannessa teosta koskettavaksi kuvataankin. Minulle tämä oli melko keskiverto nuortenromaani, joka kylläkin erottuu aiheellaan edukseen. Myös teksti on sujuvaa ja helppolukuista, mistä pitää huolen myös sen asemointi hieman runo- tai selkokirjamaisesti.

 

♠♠♠

Viimeiset mitalit

Sisko Istanmäki: Viimeiset mitalit

219 s., Kirjayhtymä Oy 1997

kannen kuva: Hannu Hyrske

kannen typografia: Liisa Holm

 

Luimme lukupiirimme marraskuun kokoontumista varten Sisko Istanmäen teoksen Viimeiset mitalit. Istanmäkeä oli toivottu aiheeksi ja juuri tämä teos valikoitui luettavaksi siksi, että sitä oli helpoiten saatavilla useita kappaleita ja lisäksi aihe vaikutti kiinnostavalta. Ennen kokoontumistamme kaivoin esiin tietoa Istanmäestä ja yritin löytää jotain tästä kirjastakin, mutta löysin ainoastaan yhden blogiosuman Ristiinan kirjallisuuspiirin blogista. Oli jotenkin havahduttavaa huomata, että 20 vuotta vanhasta teoksesta ei löydy netistä pikaisella haulla juuri mitään, ja se tuntuu ikään kuin pudonneen nettiajan kelkasta. Onneksi on esimerkiksi kirjabloggaajien klassikkohaaste, jossa nostetaan vanhempiakin teoksia esille!

 

Viimeiset mitalit kertoo 90-vuotta täyttävistä kaksosista Hettasta ja Selmasta. Selma on elämäänsä tyytyväinen vanhainkodin asukki, joka viihtyy rauhallisessa ja vähän uneliaassakin ympäristössä. Hän on lukkarinleski ja hänen elämässään on tietty uskonnollinen sävy. Hetta puolestaan on rämäpäinen ja kovasuinen, itsenäisesti omassa talossaan asuva romukauppiaan leski. Selman elämä menee raiteiltaan, kun samaan vanhainkotiin on muuttamassa molempien nuoruudenrakkaus, Punakorvana tunnettu juoksijalupaus. Juurikaan kyselemättä Hetta tempaa mukaansa sekä Selman että Punakorvan.

 

Jo matka Hettan talolle osoittaa millaista seuraavat kyläilyviikot tulevat olemaan. Hetta osoittautuu ailahtelevaiseksi ja vaikka vielä matkalla tarinassa pilkahtelee huumori, on teos mielestäni loppujen lopuksi aika painostava ja ahdistava. Hettan ailahtelevaisuus ja ilkeä käytös sekä vaikeasti liikkuvien vanhusten tuskainen paarustus ulkohuussiin, puulatoon ja kaivolle on omiaan luomaan tunnelmasta tukahduttavan. Lukiessa minua hirvitti koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka Istanmäki oli selvästi upottanut tarinaansa myös huumoria. Hettan hahmo vain hautaa sen kaiken alleen ja tuntuu ikävältä.

 

Viimeiset mitalit ei ole mikään hyvän mielen kirja ja lukupiirissä moni oli kokenut samanlaisia tunnelmia kuin minä. Hettan hahmoa on vaikea ymmärtää silloinkaan, kun oivaltaa, että taustalla taitaa olla jokin muistisairaus - eihän se selitä miten Hetta oli karkea jo nuorena. Punakorvaa käy eniten surku tilanteessa, jossa hän on sisarusten ikivanhojen kiistojen välissä.

 

Viimeiset mitalit on teos, josta jää lopulta ristiriitainen olo. Istanmäen tätä edellinen teos, Liian paksu perhoseksi, oli ilmestymisvuonnaan 1995 ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Se onkin varmasti hänen tunnetuin teoksensa, ja vaikka siinäkin päähenkilöillä on kipupisteensä, on siinä myös herkkyyttä. Se puuttuu tästä teoksesta, jolloin tragikoomisiksi tarkoitetut piirteet jäävät kovuuden alle.

Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö

112 s., Tammi 2009, 8.p.

1. painos 1999

kuvitus: Markus Majaluoma

 

Matkani Heinähatun ja Vilttitossun parissa jatkuu taas pienen tauon jälkeen. Tällä kertaa valitsin luettavakseni sarjan kahdeksannen osan, johon ensimmäinen Heinähattu ja Vilttitossu -elokuva melko pitkälti perustuu. Kirjassa on oikeastaan kaksi toisiinsa punoutuvaa juonnetta. Toinen on poliisien jahtaaman Littoisten riiviön henkilöllisyyden selvittäminen ja toinen Kattilakosken perheen sisäisen kriisi, kun Heinähattu heittäytyy puhumattomaksi.

 

Heinähatusta alkaa tuntua, että Vilttitossu on Kattilakosken perheen lellikki, jota suositaan kaikessa. Heinähatun tunteet näyttävät jäävän toissijaisiksi ja hänen sietokykynsä täyttyy, kun Vilttitossun annetaan voittaa urheilukilpailut, vaikka kaikki tietävät Vilttitossun huijanneen. Heinähattu heittäytyy puhumattomaksi. Apuun rientävät Alibullenin neidit, jotka järjestävät Heinähatulle mm. taikinaterapiaa. Samaan aikaan Isonavan ja Rillirouskun keräämät johtolangat Littoisten riiviöstä alkavat viitata Heinähattuun.

 

Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö käsittelee sisarussuhteita, mutta myös vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Kuten sarjan kirjoissa niin usein, on tässäkin kirjassa ulottuvuus myös aikuiselle lukijalle. Hanna ja Matti Kattilakoski eivät välillä todellakaan näytä muistavan, että Heinähattukin on vielä lapsi, vaan nuorempi Vilttitossu saa erityiskohtelua. Kirjasta välittyy Heinähatun kokemus epäreiluudesta, ja se on mielestäni tärkeä aihe.

 

Usein Heinähatuissa ja Vilttitossuissa kukkii paljon huumoria, mutta mielestäni sitä ei tässä kirjassa niinkään ollut. Lähinnä tunsin vain myötätuntoa epäreilusti kohdeltua Heinähattua kohtaan.  Ehkä olisin kaivannut tähän kirjaan hieman jotain kevennystä, koska nyt kirjasta jää vähän apea olo - olkoonkin, että asiat lopuksi selviävät.

Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa & Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa

110 s., Tammi 2001, 3.p.

1.p. 1995

kuvitus: Markus Majaluoma

***

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö

 77 s., Tammi 2017

kuvitus: Salla Savolainen

 

Olen juuri saanut luetuksi kaksi Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa, jotka ovat melkolailla erilaisia keskenään. Äkkiseltään näkyvin ero on kuvittajan vaihtuminen, mutta eroja on muitakin. Väkisinkin reilussa 20 vuodessa tyyli hieman vaihtuu, vaikka päähenkilöt pysyvätkin samoina. Kun näin eri-ikäiset kirjat lukee peräkkäin, huomaa selkeästi etenkin sen, miten uudemmasta kirjasta ei enää löydy samalla tavalla tasoja, jotka tekevät sarjasta aikuislukijallekin mieluisen. Se on mielestäni menetys.

 

Olen tainnut aikaisemminkin tuoda julki, että lapsena Heinähatut ja Vilttitossut tuntuivat melko työläiltä luettavilta. Varmasti nykyinen värikkäämpi ja runsaampi kuvitus puhuttelee lapsilukijaa enemmän kuin Markus Majaluoman kuvitus. Ikävää, että samaan pakettiin ei olla saatu sekä värikästä lapsia puhuttelevaa kuvitusta että aikuisille lukijoille suunnattuja tasoja, sillä tämä sarja olisi mielestäni oikein toimiva aikuisen ja lapsen yhteisiin lukuhetkiin. Lapsena olisin ehkä ollut toista mieltä, mutta nyt olen myös taipuvaisempi pitämään enemmän Majaluoman kuvituksesta.

 

Heinähatun ja Vilttitossun elämänpiiriä koskettaa yllättäen rikollisuus, kun heidän äitinsä Hanna pidätetään varkaudesta epäiltynä. Alibullenin neitien mailla on tehty arkeologisia kaivauksia ja eräänä yönä yksi löydöksistä varastetaan. Samana yönä Heinähattu ja Vilttitossu hiippailevat pihamaalla tarkoituksenaan tehdä omia tutkimuksia. Paikalla on myös Alibullenin neideillä väliaikaisesti asusteleva hankala lapsi Torsti Tattari, josta tulee Heinähatun asiapari rikoksen selvittämisessä - Vilttitossu on jo tärvellyt välinsä Torstiin. Neuvokkaiden lasten ansiosta vyyhti alkaa selvitä, mutta matkaan mahtuu jos jonkinlaisia syytöksiä, ammattirikollisuutta, jopa pienoinen parisuhdekriisi ja maineen menetystä ja puhdistusta. Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa oli melkoisen huvittavaa lukemista ja erityisesti nauratti Hannan ja Matin sanailu.

 

Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö on kirja, jonka kohdalla en voi olla kysymättä miksi se on tehty. Sarjassa on jo mielestäni paljon tunnelmallisempi ja sisältörikkaampi jouluinen teos Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä, joten minun on vaikea nähdä tämän kirjan funktiota. Eikö olisi parempi jättää ideat kierrättämättä? Minusta tuntuu muutenkin, että nämä uudemmat teokset osaltaan "rikkovat" sitä mitä aiemmista kirjoista on luettu. Osuuhan tämä tietysti mainiosti "markkinarakoon" ja löytyy varmasti monesta pukinkontista jouluna, mutta olisi mieluumin sitten otettu uusintapainos vanhasta kuin kirjoitettu uusi.

 

Joulun alla Vilttitossu pohtii saako hän tarpeeksi lahjoja. Hieman itsekäs ja lahjojen perään oleva Vilttitossu on kateellinen Heinähatulle, jota aina kehutaan. Vilttitossu tietää, että kiltit lapset saavat enemmän lahjoja kuin tuhmat, joten hän päättää ryhdistäytyä ja ryhtyy superkiltiksi. Ennen sitä hän tosin ehtii esittää orpolasta kadunkulmassa, jotta hän saisi joululahjoja häntä säälitteleviltä ohikulkijoilta. Heinähattu haistaa heti palaneenkäryä, mutta niin Hanna-äiti kuin Alibullenin neiditkin ovat ihastuksissaan Vilttitossun kilttiydestä. Jouluaattona tilanne kärjistyy, kun ekstrakilttinä ollut ja siivoamisessa auttanut Vilttitossu hoksaa, että Heinähattu saa yhtä paljon lahjoja kuin hänkin. Jouluvintiö pääsee valloilleen, mutta miten hänet pysäytetään? Tämäkin kirja oli ihan hauska lukuelämys, vaikka juoni tuntui jäävän heppoiseksi.

Filippa

Kristiina Vuori: Filippa

13 h 26 min., 1 mp3-levy

Tammi 2017

lukija: Kirsti Valve

kansi: Mika Kettunen

 

Kuuntelin viime kesänä äänikirjana Kristiina Vuoren teoksen Kaarnatuuli. Se oli ensikosketukseni Vuoren teoksiin ja tykästyin kovasti, joten halusin kuunnella myös uutuusteoksen Filippa. Tämän jaksoin kuunnella keskittyneesti läpi, vaikka mp3-levyjen kuuntelu vaatiikin nyt kärsivällisyyttä: läppärini ei toista raitoja automaattisesti, vaan ne pitää aina erikseen valita pyörimään. Filippan tarina on kuitenkin sen verran hyvä, että jaksoin moisen vaivan nähdä sen kanssa!

 

Filippa kertoo Flemingin mahtisuvun tyttärestä, joka tuntuu jäävän etenkin Klaus-veljensä varjoon. Filippa on lain puitteissa veljensä holhousvallan alla, sillä sisarusten isä on kuollut. Asemastaan huolimatta Filippa on vahvatahtoinen ja luotsaa omaa osuuttaan perinnöstä taitavasti. Yläneen kartanossa Filippa tunnetaan herrattarena, joka on vankka mutta lempeä, mistä syystä hän on pidetty alustalaistensa keskuudessa. Omaa elämäänsä Filippa ei lain mukaan voi hallita kuten tilaansa, sillä ilman holhoojan suostumusta avioliiton solmiminen on vaikeaa ja suostumuksetta avioituminen tarkoittaa perintömaista luopumista. Miksi varakkaan perheen tyttären ei sallita pääsevän aviosäätyyn? Miltä Filippasta tuntuu olla oman elämänsä herratar, mutta ei kuitenkaan aivan? Kuka oikeastaan oli Filippa Fleming?

 

Tarinan kertojana toimii Filippa, joka kuvaa tuntojaan elämänsä varrelta. Hän purkaa sydäntää ja puhuu ikään kuin puhuu veljelleen Klausille, jonka hyväksyntää toisaalta janoaa, mutta jota toisaalta jossain määrin uskaltaa uhmatakin. Filippan tarinasta käy ilmi miltä tuntuu toisaalta pelätä veljensä mielipidettä, mutta kuitenkin tuntea pakottavaa tarvetta päättää omasta elämästään ja toisinaan uhmatakin veljensä mielipidettä. Teos loihtii esiin kuvan naisesta, joka ei ehkä ihan itsekään tiedä mitä haluaa. Se myös näyttää miten ahdas 1500-luvun yhteiskuntajärjestys oli naisen näkökulmasta.

 

Mielestäni Kristiina Vuori on kirjoittanut mielenkiintoisen tulkinnan mahtisuvun unohdetun tyttären elämästä. Historiantunneilta monille on varmasti jäänyt mieleen Klaus Flemingin nimi eikä siihen liitetyt mielikuvat ole välttämättä mukavia, mutta ainakaan itse en ole tullut aiemmin ajatelleeksi millaista mahtoi olla kuulua tuon miehen lähipiiriin. Tämä teos vastaa omalla tulkinnallaan siihen kysymykseen. Vaikka teos on suurimmaksi osaksi fiktiota, se tuntuu aidolta ja elävältä. Vuoren tulkinta Filippan elämästä on melko hätkähdyttävä ja mielestäni hieman inhottavakin, mutta samaan aikaan ehdottomasti myös mielenkiintoinen. Teos on kirjoitettu hyvin sujuvasti ja täytyy sanoa, että tarina vei mennessään.

 

♠♠♠♠

Heinähattu, Vilttitossu ja vaari & Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja vaari

81 s., Tammi 2001, 4.p.

1.p. 1991

kuvitus: Markus Majaluoma

***

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

97 s., Tammi 2005, 5.p.

1.p. 1997

kuvitus: Markus Majaluoma

 

Luin tammikuussa kaksi ensimmäistä Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa, mikä synnytti innostuksen lukea hetipian lisää sarjan kirjoja. Nyt käsittelyssä olivat sarjan kolmas ja seitsemäs osa, ja innostus tuntuu edelleen jatkuvan - nyt vain on kumminkin pakko yrittää saada muitakin lainoja eteenpäin välillä!

 

Heinähattu, Vilttitossu ja vaari kertoo Kattilakosken perheen arjesta, kun vaari tulee vieraisille. Hanna-äidin mielestä vaari vaatii liikoja ja nuukaa luonnetta ärsyttää ruokkia ylimääräistä suuta. Heinähattu ja Vilttitossu sen sijaan pitävät vaarin seurasta, samoin kuin heidän pikkuveljensä, jota kutsutaan ytimekkäästi pojaksi. Ei Matillakaan ole mitään isänsä vierailua vastaan, mutta Hannan hermoa kiristää ja kaiken lisäksi perheen pihapiirissä tuntuu liikuskelevan kutsumattomia vieraita, sillä lumeen ilmestyy öisin salaperäisiä kengänjälkiä.

 

Mielestäni Heinähattu, Vilttitossu ja vaari on mukava kirja lasten ja isovanhempien välisestä yhteydestä. Vaarilla on aina aikaa lapsenlapsilleen ja hän mieluusti kertoilee heille tarinoita. Toisinaan vaari tuntuu hieman hömelöltä ja oikeastikin melko vaateliaalta viattomine ruokatoivomuksineen, mutta kelpaisi Matillekin kyllä enempikin sapuska kuin mitä yleensä on tarjolla. Jotenkin Hannaa kumminkin ymmärtää, sillä hän tuntuu olevan paikalla vain täyttämässä milloin kenenkin toiveita - joskin osaa hänkin olla tuittupäinen eikä välttämättä kovin hienovarainen toimissaan.

 

Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa sijoittuu niihin hetkiin, kun Vilttitossukin on jo aloittanut koulunkäynnin. Hänellä tuntuu kumminkin olevan omituisen paljon hyppytunteja ja Heinähattu on ainut, joka havahtuu ihmettelemään Vilttitossun tarinoiden todenperäisyyttä ja vaatteisiin ilmaantuvia koirankarvoja. Samaan aikaan lyhtypylvääseen on ilmestynyt lappu, jossa tarjotaan koiranulkoilutuspalvelua. Koirat aiheuttavatkin naapurustossa melkoista hämminkiä, joka johtaa jopa poliisien Rillirouskun ja Isonavan lomauttamiseen. Samaan aikaan outo kauppias kiertää talosta taloon ja tavaroita katoaa. Kuka nappaa epäilyttävän hepun, kun poliisit eivät tee mitään lomautukseensa vedoten? Entä mitä Vilttitossu tekee päivät pitkät?

 

Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa kertoo koulukiusaamisesta ja tuo esiin miten pahalta se voi tuntua. Vilttitossu on neuvokas tyttö, joka ei haluaisi antaa periksi, vaikka koulussa onkin kurjaa. Joskus kuitenkin on paras keksiä muuta tekemistä koulupäivien ajaksi, kuten Alibullenin neidit tekivät aikoinaan. Samaan tarinaan on yhdistetty myös huumoria, sillä Matti Kattilakosken muutto kellariin haastemiestä pakoon aiheuttaa jos jonkinmoista kommellusta kotona.

 

Hieman ihmettelin tätä seitsemättä osaa lukiessani, että mihin kummaan perheen poika on kadonnut: onko hänet vain pyyhkäisty pois kuin tätä ei olisi koskaan ollutkaan? Vasta kirjan lopussa käy ilmi, että poika viihtyy isovanhempiensa luona paremmin kuin kotonaan ja onkin siksi tämänkin tarinan tapahtumahetkellä heidän luonaan.

 

♠♠♠♠

Heinähattu ja Vilttitossu & Heinähattu, Vilttitossu ja vauva

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu

59 s., Tammi 2005, 8.p.

1.p. 1989

kuvittanut Markus Majaluoma

***

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja vauva

69 s., Tammi 2004, 6.p.

1.p. 1990

kuvitus: Markus Majaluoma

 

Aloin tällä viikolla kaivata lukuprojektieni lomaan jotain lyhyttä, hauskaa ja nopealukuista luettavaa. Samaan aikaan tunsin halua lukea lisää Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja, joten valinta oli selvä. Olen lukenut siskoksista kertovia kirjoja satunnaisessa järjestyksessä, mutta nyt päätin valita sarjan ensimmäiset osat luettavakseni.

 

Täytyy myöntää, että sarjan avausosan Heinähattu ja Vilttitossu lukeminen oli tässä vaiheessa hieman "outoa", sillä paitsi että olen blogini aikana lukenut muutaman sarjan teoksen ovat Kattilakosken siskokset minulle tuttuja jo lapsuudesta saakka. Toisaalta oli kuitenkin jännittävää lukea sarjan ensimmäistä osaa, sillä siinähän esitellään kaikki hahmot luonnollisestikin ensimmäistä kertaa. Tuntuu, että nyt sain selville jotain uusia, sarjan myöhemmissä osissa vähemmälle huomiolle jääviä asioita, kuten missä tilanteessa poliisit Isonapa ja Rillirousku saivat lempinimensä.

 

Heinähattu ja Vilttitossu on mielestäni oikein kelpo kirja ja se antaa mukavasti osviittaa siitä minkätyyppisiä juttuja tytöistä vielä tullaan lukemaan. Lukija saa myös hyvän ensikatsauksen hahmoihin ja erityisesti Heinähattuu ja Vilttitossuun. Vielä tässä teoksessa en erottanut sitä samanlaista huumoria, josta olen oppinut sarjan kirjoissa pitämään, mutta viihdyin silti hyvin.

 

Heinähattu, Vilttitossu ja vauva puolestaan sisältää jo enemmän huumoria ja monta kertaa kyllä hymy nousi huulille kirjaa lukiessa. Heinähatun ja Vilttitossun arki mullistuu, kun käy ilmi, että perheeseen on tulossa vauva. Heinähattu suhtautuu vauvaan innokkaasti ja häärii apuna vauvanhoidossa, mutta perheen pienimmän roolista nyt luopumaan joutuva Vilttitossu ei uutta tulokasta niin vain sulatakaan. 

 

Heinähattu, Vilttitossu ja vauva kuvaa sisarkateutta mielestäni melko lempein ottein, vaikka tuittupäinen Vilttitossu ryhtyykin välillä äärimmäisiin tekoihin saadakseen vanhan roolinsa takaisin. Hän kuitenkin kasvaa isosiskon rooliinsa hienosti ja osoittaa, että hänellä on sydän paikallaan, vaikka temperamenttia löytyykin. Kun koko perhe koheltaa vauvan ympärillä, ei kommelluksilta vältytä - ja joskus koheltaa joku muukin kuin Kattilakosken perheen jäsenet. Kuvioissa häärii niin Alibullenin neidit kuin kastepappikin.

 

Vaikka nämä kaksi teosta eivät mielestäni olleetkaan niin hykerryttäviä kuin muut blogiaikanani lukemat teokset, olen entistä vakuuttuuneempi siitä, että tulen kyllä vielä lukemaan koko sarjan läpi. Ihanan sujuvia ja kaikista kommelluksista huolimatta positiivisella tavalla arkisia kirjoja!

 

♠♠♠♠

Heinähattu ja Vilttitossu loman tarpeessa

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu loman tarpeessa

kuvitus: Markus Majaluoma

96 s., Gummerus 2004, 7.p.

1.p. 1992

 

Aloin kaipaamaan jotain hauskaa ja nopealukuista luettavaa, joten päätin lainata Heinähatusta ja Vilttitossusta kertovan kirjan, sillä kuten jo Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset -kirjasta kirjoittaessani totesin: "Olen jo aikaisemmin täällä blogissakin todennut, että lapsena Heinähatut ja Vilttitossut tuntuivat jotenkin työläiltä ja sitä myöten tylsiltä kirjoilta, vaikka luinkin jo ihan sujuvasti. Nykyään Heinähatut ja Vilttitossut herättävät minussa suurta hilpeyttä ja en voi kuin ihmetellä mikä näissä silloin mukulana oikein tökki."

 

Heinähattu ja Vilttitossu ovat tällä kertaa loman tarpeessa, tai sitä mieltä on ainakin Vilttitossu. Valitettavasti perheen isä Matti Kattilakoski on sitä mieltä, että hiihtolomaviikko on syytä viettää erinäisten turvalllisuusharjoitusten parissa ja opetella toimimaan hätätilanteiden sattuessa. Koska Kattilakosken perheessä asioilla ei ole tapana sujua niin kuin oli suunniteltu, seuraa turvallisuusharjoituksista melkoisia kommelluksia. Vaan pääsevätpä he kuitenkin loppujen lopuksi Ruotsiin lomalle, tai niin he ainakin kuvittelevat! 

 

Voi että sai taas nauraa, kun Kattilakosken perheen vaiheita tavasi! Jos joku asia voi mennä pieleen, heidän kohdallaan se yleensä menee ja siitäkös seuraa monenmoista häslinkiä. Turvallisuusharjoituksissakin on monta riskin paikkaa, kun neiti Alibullen juuttuu Kattilakosken ikkunaan kuvitteellisen tulipalon aikana ja joudutaan kutsumaan poliisit paikalle. Heijastimen käytön tärkeyttä opettaessaan Matti taas tulee ärsyttäneeksi Hannaa, joka saa nuhteet poliisilta liikenteen vaarantamisesta. Kaiken keskellä häärivät touhukkaat tytöt Heinähattu ja Vilttitossu, jotka ovat sitä mieltä, että lomalle on päästävä. Riemu onkin suunnaton, kun perhe voittaa arvonnassa matkan. Laivamatka tosin ei suju ihan niin kuin Hanna unelmoi, mutta ainakin tytöillä ja heidän pikkuveljellään tuntuu olevan hauskaa.

 

Tämän sarjan kirjat ovat siitä mukavia, että niissä on monia tasoja ja aikuisenkin lukijan on helppo viihtyä Heinähatun ja Vilttitossun matkassa. Hanna ja Matti ovat kerrassaan huvittavia ja heidän dialoginsa tuo hymyn huulille. Minä voisin oikeastaan omalta kohdaltani sanoa, että nämä toimivat minulle nyt aikuisena paljon paremmin ja monitasoisuudesta kertoo sekin, että löydän näistä kirjoista nykyään paljon sellaista, mitä en lapsena niin ajatellut. Esimerkkinä voisin mainita Hannan ja Matin luonteenlaatujen erikoisuudet ja heidän dialogeihinsa kätkeytyvän komiikan. 

 

Heinähattu ja Vilttitossu loman tarpeessa on siis hauska kirja, jossa kuitenkin oikeasti on rahtunen oppiakin matkassa, kun osoitetaan heijastimen käytön tärkeys ja kerrataan tulipalotilanteen toimintatapoja.

 

 ♠♠♠♠

Eetu ja ruma Rusina

Teija Rekola (teksti) ja Mervi Lindman (kuvitus): Eetu ja ruma Rusina

61 s., WSOY 2013

 

Olen nyt syyskuussa tutustunut oikein urakalla Teija Rekolan kirjoittamaan ja Mervi Lindmanin kuvittamaan Eetu ja ruma Rusina -kirjaan, sillä olen lukenut sen peräti kolmesti: yhden kerran itsekseni ja lisäksi vielä kahdelle eri lukukerhoryhmälle. Ja jännä juttu, mutta tämä teos ei alkanut monen lukukerran jälkeenkään tuntua yhtään puuduttavalta. Yksi syy siihen lienee se, että pääsin näkemään kuinka kerholaiseni nauttivat tästä kirjasta.

 

Eetu ja ruma Rusina kertoo alakouluikäisestä Eetusta, jolle syntyy pikkusisko. Perheen ainoana lapsena varttuneelta Eetulta vaaditaan todellista sopeutumiskykyä, kun pikkusisko huutaa vuorokauden läpeensä, ei jätä edes vessarauhaa ja kaiken lisäksi tunkee Eetun huoneeseen tuhoamaan tavaroita. Eetun kintereille onkin ilmestynyt iso musta varjo, joka kehotttaa poikaa hankkiutumaan vauvasta eroon niin pian kuin mahdollista. Varjo ajaa Eetun mitä hämmästyttävimpiin yrityksiin päästä sisarestaan eroon, mutta kuinka käy, kun pikkusisko on joutua vaaraan?

 

Mielestäni Eetu ja ruma Rusina on vallan mainio kuvaus sisaruskateudesta. Aihe lienee monelle lapselle ja lapsiperheelle tuttu, ja tämä teos osoittaa mielestäni mainiosti, että sisarukselle kannattaa antaa tilaisuus näyttää kuinka kiva tyyppi hän onkaan. Tässä teoksessa tuo iso asia on puettu huumorin viittaan, ja vauhdikas tarina nappaa mukaansa kyllä isommankin lukijan.

 

Pidin kovasti tämän teoksen värikkäästä kielestä, joka ilmenee paitsi ilmeikkäänä dialogina myös sujuvana kerrontana. Tätä kirjaa oli oikein mukava lukea ääneen kerholaisille, sillä tässä pääsi mukavasti eläytymään tarinaan ja vaihtelemaan äänenpainoja ja -sävyjä. Juuri tuo tarinan ilmeikkyys on yhtenä syynä siihen, miksi tämä kirja ei alkanut vielä kolmannellakaan lukukerralla tylsistyttää (vaikka nyt mieluusti luenkin jotakin muuta jo välillä!). Lisäksi Mervi Lindmanin taiteilema kuvitus on niin hykerryttävä ja hyvin sidoksissa tarinaan, että jo pelkästää sen äärellä viihtyy hyvin.

 

Minä siis pidin tästä kirjasta kovasti, ja niin pitivät lukukerholaisetkin. Tein pienen gallupin ja lähes jokainen lapsi antoi tälle täydet viisi pojoa, ja moni kuvaili tätä hauskaksi, jännittäväksi ja kiinnostavaksi kirjaksi. Kyllä näin on! Minun täytyy varmaan lukea myös tämän kirjan jatko-osa Eetu ja nokkelat neropatit, sillä Eetun seurassa kyllä viihtyy.

Kaukaiset hetket

Kate Morton: Kaukaiset hetket

727 s., Bazar 2015

alkup. The Distant Hours 2010

suom. Natasha Vilokkinen

kansi: Getty Images & Satu Kontinen

 

Kun alkukesästä hoksasin, että syksyllä on tulossa uusi suomennos Kate Mortonin teoksesta, olin ihan täpinöissäni. On mahtavaa, että Mortonin teoksia on nyt havahduttu suomentamaan, sillä Paluu Rivertoniin ilmestyi suomeksi vuonna 2011 ja seuraavaa suomennosta saatiinkin sitten odottaa vuoteen 2014, jolloin Hylätty puutarha ilmestyi. Pidin niistä kummastakin paljon, eikä tämä tuore suomennos Kaukaiset hetket muodostanut siihen mitään poikkeusta. Kate Morton on todellakin lumonnut minut.

 

Kaukaiset hetket kertoo rapistuvassa Milderhurstin linnassa asuvien kolmen siskoksen tarinan. Percy ja Saffy Blythe ovat kaksoset, joista ensimmäinen on määrätietoisempi ja vahvempi, jälkimmäinen taas mukautuvampi ja pehmeämpi. Linnassa asuu myös heidän nuorempi sisarpuolensa Juniper Blythe, joka on menettänyt järkensä tultuaan nuorena kihlattunsa hylkäämäksi. Kaukaiset hetket kuvaa myös äidin ja tyttären suhteen vahvistumista ja lähentymistä. Meredith Burchill evakuoitiin nuorena tyttönä pois sodan jaloista ja hänet sijoitettiin Milderhurstin linnaan. Hänen tyttärensä Edith saa tietää asiasta vasta sitten, kun äidille saapuu 50 vuotta kadoksissa ollut kirje.

 

Sattuman oikusta Edith päätyy tutustumaan Milderhurstin linnaan ja sen talonväkeen, ja vähä vähältä hänen mielessään alkaa rakentua paitsi kuva sisaruksista ja heidän kuuluistasta isästään, joka kirjoitti Edithin lapsuuden suosikkikirjan, myös kuva omasta äidistään nuorena. Edithille alkaa valjeta, että jokaisella linnan asukilla tuntuu olevan omat salaisuutensa, joiden paljastumista he haluavat kaikin tavoin varjella. Helppoa ei ole myöskään ottaa kontaktia etäiseen äitiin, johon menneisyys on myös jättänyt jälkensä.

 

Kaukaiset hetket etenee siis kahdessa aikatasossa limittäin ja lomittain. Välillä kuvataan linnan vaiheita 1910-1940-luvuilla, välillä taas palataan teoksen nykyhetkeen eli vuoteen 1992. Kumpikin aikataso on yhtä kiehtova, mutta tuo 1910-1940-lukujen aikataso oli siinä mielessä kiinnostavampi, että sen miljöönä toimi lähes koko ajan Milderhurstin linna. Menneisyys ja sen näyttämönä toimiva mysteerinen linna on luonnollisesti kaltaiseni historiafanin mieleen.

 

Pidin kovasti tämän teoksen tunnelmasta. Vanhan linnan rapistuneisuudessa ja menneisyyttä varjelevassa ilmapiirissä oli tietynlaista romantiikkaa, joka vetoaa minuun. Ikivanhat kiviseinät ja se mitä kaikkea ne ovatkaan vuosien saatossa kuulleet ja nähneet, on kiehtova ajatus. Lisäksi menneisyyden arvoituksellisuus, jota valotetaan pala palata, tekee tästä todella ahmittavan teoksen, jota en meinannut malttaa laskea käsistäni. Salaisuudet ovat paljon isompia kuin arvasinkaan, ja niiden paljastuminen ja etenkin loppuvaiheen tapahtumien rakentuminen lähes hengästyttävän ja tuskastuttavan jännittävissä paloissa nappasi huomioni täysin. Morton osaa todellakin kuljettaa juonta!

 

Miljöön lisäksi henkilöhahmot olivat mielestäni kiehtovia. Erityisen kiehtovana koin Percy Blythen, jolle suvun linna tuntuu olevan rakkaampi kuin mikään muu asia maailmassa. Percylläkin on kuitenkin herkkä puolensa ja hänen suojeluviettinsä on välillä lähes hämmästyttävän voimakas. Pidin myös Edithin eli Edien hahmosta, sillä hän näyttäytyy jotenkin tasaisen vakaana hahmona, joka on kuin luotu ratkomaan arvoituksia. Ediessä on jotain hyvin miellyttävää.

 

Olen kyllä todella iloinen siitä, että olen jaksanut odottaa Mortonin teoksien suomentamista, sillä en ole ollenkaan varma, että olisin nauttinut näistä näin paljon, jos olisin ne englanniksi lukenut. Puhun ja kirjoitan suhteellisen sujuvaa englantia, mutta ainakin suomennoksen perusteella kuvittelisin, että jotain teoksen vivahteikkaasta kielestä olisi mennyt minulta hukkaan englanniksi luettuna. Kiitos siis myös suomentajalle, jonka työ osaltaan teki Kaukaiset hetket todella miellyttäväksi lukukokemukseksi.

 

♠♠♠♠♠

Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen

325 s., WSOY 2015

kannen maalaus: Eemil Karila

 

Kun sain Yöperhosen käsiini kirjaston varausjonosta, en aluksi tohtinut aloittaa kirjan lukemista. Pyörittelin sitä käsissäni ja laskin sen aina takaisin pöydälle odottamaan vuoroaan. En tiennyt Yöperhosesta mitään muuta kuin sen mitä takakannessa kerrottiin, mutta uskalsin jo sen perusteella odottaa ainakin yhtä hengästyttävän rikasta kieltä kuin Kätilössä, joka on yksi suosikkiromaaneistani. Minua jotenkin epäilytti aloittaa tätä teosta, sillä melkein pelkäsin kokevani taas samanlaisen ravistelevan ja ylitsevyöryvän lukukokemuksen kuin Kätilö oli. Yöperhonen osoittautui mielenkiintoiseksi ja vaiherikkaaksi romaaniksi, jossa onkin tietynlaista samankaltaisuutta kuin Kätilön teemoissa. Lukukokemuksena Yöperhonen jäi kuitenkin Kätilöä latteammaksi, vaikkakin vaati myös paljon sulattelemista. Pidin kyllä tästäkin Ketun romaanista.

 

Yöperhonen on kahdessa ajassa liikkuva romaani. Se kertoo valkokenraalin tyttärestä Irgasta, joka 15-vuotiaana loikkaa rajan yli Neuvostoliittoon rakastettunsa Suenhampaan luokse 1930-luvulla. Irga odottaa Suenhampaalle lasta eikä hän olisi missään tapauksessa voinut jäädä kotikyläänsä punaisen miehen lapsi kainalossaan. Rajan takana ei odotakaan rakastetun avoin syli, vaan Irga saa syytteen maanpetoksesta ja joutuu vankileirille Vorkutaan. Toisessa aikatasossa kuvataan Lavran kylään isänsä pyynnöstä saapuneen suomalaisen Vernan vaiheita vuonna 2015. Lavran kylä on kummallinen kolhoosiaikaan jämähtänyt ikiaikaisten uskomusten värittämä kylä, joka kätkee suuria salaisuuksia.

 

Tuntuu, että en välttämättä osaa kuvata tätä teosta niin hyvin kuin se ansaitsisi tai että en osaa kertoa siitä sitä olennaista jujua, joka vei minut mukanaan. Juonellisesti tämä oli hyvin vetävä ja kaksi aikatasoa punoutuivat toisiinsa saumattomasti, mutta mielestäni etenkin tuo 1930-luvusta lähtenyt aikataso jäi jotenkin pintapuoliseksi. Irga koki ja näki vankileirillä pöyristyttäviä asioita, joista oli inhimillisyys kaukana, mutta jotenkin Irgan tuntemukset eivät ainakaan minulle lukijana välittyneet kovin hyvin. Tiedostin tapahtumat, mutta ne eivät hiipineet iholle, vaan jäivät melko etäisiksi. Irgan tunteita kyllä kuvattiin alusta asti, mutta silti ne jäivät jotenkin neutraaleiksi. Teoksen loppua kohti tilanne hieman muuttui ja tunnelmat alkoivat välittyä paremmin. Vuotta 2015 kuvaava aikataso oli koko ajan jotenkin paremmin läsnä eikä jäänyt vain tapahtumien sarjaksi.

 

Kettu on saanut mahdutettua romaaniinsa paljon kaikenlaista. Siinä on tietynlaista kantaaottavuutta ja etenkin vuoden 2015 aikatasosta on luettavissa mielenkiintoisia tulkintoja asioista, mutta niihin en nyt tässä tarkemmin mene, vaan jokainen saa tulkita asiat tavallaan. Tämä romaani kuitenkin minun nähdäkseni kätkee sisäänsä paljon sellaista, mitä ei välttämättä ihan heti huomaa.

 

Yksi tämän teoksen parhaita puolia on Katja Ketun rikas verbaliikka, jota on ilo lukea. Lupauksen kauniista kielestä antaa jo takakansi, johon on otettu lainaus teoksesta. Se on todennäköisesti yksi kauneimpia rakkaudenkuvauksia, jonka olen koskaan lukenut:

"Sinun kanssasi on niin helppo nauraa. Sinun kanssasi on hyvä kyyhöttää lempeänhikisessä pimeydessä tuoksusi sekoittuessa minun ihooni ja toisin päin. Selkovereni siinä, litilempi linnunpoikani. Minä olen kaikukoppa sinun kieltesi soida. Olet parasta mitä minussa on." 

 

♠♠♠♠

Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina

kuvitus: Salla Savolainen

77 s., Tammi 2015 

 

Heinähattu ja Vilttitossu -sarjassa on ilmestynyt jo 16 teosta 25:n vuoden aikana. Kattilakosken sisarusten suosio on taattu, vaikka viime aikoina onkin käynyt selväksi, että Risto Räppääjä on Nopoloiden sarjoista Heinähattua ja Vilttitossua suositumpi. Mielestäni se on vähän sääli, sillä itse pidän Heinähatusta ja Vilttitossusta kertovista kirjoista paljon enemmän. Heissä on jotakin hyvin valloittavaa, vaikka tätä kirjaa lukiessani ensi kertaa tajusin hahmoista myös jotakin uutta.

 

Heinähatun ja Vilttitossun elämä jatkuu kuten aina ennenkin: rauhallinen ja tottelevainen Heinähattu joutuu riiviömäisen Vilttitossun kiusanteon kohteeksi. Heidän Hanna-äitinsä toivoisi tyttöjen löytävän yhteisen harrastuksen, joka lähentäisi heitä ja auttaisi lopettamaan turhat nahinat. Hanna huomaa lehdessä ilmoituksen runokilpailusta ja ajattelee, että runojen kirjoittaminen olisi oikein sopivaa puuhaa pikkutytöille ja siitä voisi kehkeytyä yhdistävä harrastus. Vaan kun voittajarunoa esitetään palkitsemisjuhlassa, jotain on vialla. Runous ei ehkä sittenkään ole kovin yhdistävä harrastus, ainakaan kun toinen osapuoli on Vilttitossun kaltainen tuittupää ja huono häviäjä.

 

Teoksen luettuani aloin ensimmäistä kertaa pohtimaan, että olivatko Heinähattu ja Vilttitossu muka aina tukkanuottasilla niissä kirjoissa, joita luin lapsena. Ehkä en vain huomannut koko asiaa tai sitte olen unohtanut, mutta niistä minulle jäi mielikuva, että sisarukset olivat myös kaveruksia erilaisuudestaa huolimatta. Heräsin myös ajattelemaan, että onpas Vilttitossu välillä riehakas jopa ärsyttävyyteen asti, kun taas Heinähattu onnistuu tasaisuudellaan keräämään kaikki vanhempiensa kehut. Hanna ja Matti Kattilakoski eivät ole tainneet koskaan kuulla, että lapsia pitäisi kohdella tasaveroisesti, vaikka toinen olisikin kiltteyden perikuva ja toinen armoton riiviö. Heinähattukin tuntuu välillä jopa liian hyveellisen kiltiltä.

 

Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina -teos käsittelee oivallisesti sisarkateutta ja sen ilmenemistä. Heinähattu ja Vilttitossu ovat ihmisinä hyvin erilaisia ja erityisesti tässä teoksessa tulee hyvin esille se, että jo lapsena pitäisi oppia ottamaan toiset huomioon, vaikka itse olisikin erilainen tai kiinnostunut erilaisista asioista. Tarina ei onneksi ole liian opettavainen vaan samalla myös riemukas sekaannusten keitos, jota on mukava seurata - etenkin kun asiat kuitenkin kääntyvät parhain päin. Juoni kuitenkin tuntui välillä hieman liian kaavamaiselta, sillä se toi mieleeni Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen -teoksen, joka noudattaa ihan samantyyppistä peruskaavaa kuin tämäkin teos.

 

♠♠♠♠

Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

Maria Turtschaninoff: Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

212 s., Tammi 2014

alkup. Maresi. Krönikor från Röda klostret, 2014

suom. Marja Kyrö

kansi: Laura Lyytinen

Sain Maresin joululahjaksi vanhemmiltani, mutta vasta nyt ehdin ottamaan tämän lukuvuoroon. Vaan kyllä kannatti odottaa, Maresi nimittäin täytti odotukseni täydelleen. Finlandia Junior palkinnon napannut teos on kyllä todellakin lukemisen arvoinen.

Teoksen päähenkilö on 14-vuotias Maresi, joka asuu Punaisessa luostarissa pienellä saarella, jonne miehiltä on pääsy kielletty. Punaiseen luostariin saapuneet tytöt ovat tulleet saarelle hyvin eri syistä, jotkut koulutusta saamaan ja jotkut, kuten Maresi, siksi, ettei perheellä ollut enää varaa elättää häntä. Eräänä päivänä luostariin saapuu nuori Jai, joka pakenee isänsä silmitöntä vihaa. Jain isä ei todellakaan aio päästää tytärtään käsistään, mikä laittaa luostarin väen todelliselle koetukselle, kun mies saapuu joukkoineen saarelle.

Maresi on tarinana jotenkin lumoava, sen voisi lukea yhdeltä istumalta eikä kelloa tarvitsisi vilkaista kertaakaan. Erityisesti pidin tarinan miljööstä ja sen kuvauksesta, joka kuitenkin jättää lukijalle myös omaa kuvittelunvaraa. Punaisessa luostarissa on jotakin idyllistä, oikeaa sisaruutta ja ahkeruutta, mikä tekee tunnelmasta kodikkaan ja kutsuvan. Teoksen sisäkansiin on painettu kartat luostarin alueesta ja luostarisaaresta, mutta niitä en juuri vilkuillut, sillä tarina vei niin hyvin mukanaan, että en halunnut keskeyttää lukemista tarkentamalla karttamuistikuvia.

Teoksessa viehätti myös hahmot. Maresi on tiedonhaluinen lukutoukka, jonka kertojaääni on mielestäni elävä. Hänen hahmonsa on varmasti etenkin nuorille lukijoille hyvin samaistuttava, sillä Maresi ei ole vielä täysin löytänyt omaa kutsumustaan. Yksi teoksen kantavista teemoista onkin itsensä löytäminen. Siitä huolimatta minut hurmasi erityisesti kuitenkin pikkunoviisi Heo, jonka herttaisessa vilpittömyydessä on jotakin viehättävää. Tässä tarinassa on paljon vahvoja ja mieleenpainuvia hahmoja, mutta silti hahmoverkko ei muodostu liian sekavaksi.

Maresi ei tarinana ole mitenkään erityisen vauhdikas kirjan loppupuolta lukuunottamatta, mutta siinä on paljon asioita, jotka herättävät ajatuksia. Maresin taustan lisäksi ajatuksia herättää erityisesti Jain kokemukset. Tarinassa keskitytään melko paljon tavallisen luostarielämän kuvailuun ja edetään kohti loppuhuipennusta, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Ei luostarielämää voisi kovin räväkästi kuvatakaan. Tarinan sävähdyttävyys lienee hiljaisissa kohtaloissa, joita jokaisella hahmolla lienee takanaan. Vaikutuksen tekee myös luostarilaisten jumalattaren kautta kuvattu fantasiamaailma. 

Kokonaisuutena Maresi on mielestäni todella toimiva nuorille suunnattu fantasiaromaani.

♠♠♠♠♠