Teoria Katherinesta

John Green: Teoria Katherinesta

328 s., WSOY 2016

alkup. An Theory of Katherines, 2006

suom. Helene Bützow

 

Voi huokaus! John Green on parilla viimeisimmällä suomennoksellaan (Arvoitus nimeltä Margo ja Kaikki viimeiset sanat) ehtinyt vakuuttaa minut tarinankertojankyvyistään, vaikka Tähtiin kirjoitettu virhe ei mielestäni ollut niin erinomaisen huikea teos kuin olin odottanut. Odotin tältäkin kirjalta samanlaista nokkelaa dialogia ja iskevää huumoria kuin erityisesti parilta viimeisimmältä kirjalta, mutta mielestäni Teoria Katherinesta oli loppujen lopuksi jopa hieman pitkäveteinen kirja.

 

Colin on poikkeuksellisen lahjakas nuori mies, jolla on todella hämmästyttävän laaja muisti. Hän käyttää kaiken aikansa uusien asioiden opiskeluun ja hänen elämänsä korkein päämäärä on tulla merkittäväksi henkilöksi. Hänellä on ollut lukuisia Katherine-nimisiä tyttöystäviä, jotka ovat kukin vuorollaan jättäneet hänet. Niinpä Colin on alkanut työstää teoriaa, jonka avulla voisi mallintaa suhteidensa kulkua ja siinä sivussa osoittaa neroutensa. Colinin ahkeraa työskentelyä tosin hieman häiritsee roadtrip, jolle hän lähti parhaan (ja ainoan) ystävänsä Hassanin kanssa, sillä he päätyvät Gutshotiin ja siellä hän tapaa tytön, jonka nimi ei ole Katherine. Kaverukset jäävät kylään ja saavat töitäkin, mikä vie aikaa teorian kehittelyltä. Tuona aikana Colin kuitenkin oivaltaa jotain merkittävämpää kuin teoriansa, sillä hän tuntuu muuttuvan ihmisenä ja löytävän uusia katsantokantoja asioihin.

 

Koska Colin työstää teoriaa, on tässä teoksessa melkoisen paljon matemaattista jaaritusta, jolla ei mielestäni ole juonen kannalta mitään merkitystä eikä ainakaan minua lukijana jaksa kiinnostaa tipan tippaa. Colinin hahmosta en myöskään erityisesti pitänyt, sillä hän osoittautui jotenkin omiin piintyneisiin tapoihinsa jumiutuneeksi eikä hänen päässään tuntunut pyörivän mitään muuta kuin Katherinet ja teoria, vaikka hän onkin olevinaan niin älykäs muuten. Kaiken olisi ehkä vielä voinut pelastaa Greenin kirjoissa yleensä kukkiva huumori ja hauskat dialogit, mutta jotenkin ne tuntuivat hukkuvan kaiken alakuloisen teorian työstämisen alle. Colin oli hahmona myös niin tosikon oloinen, että tuskinpa häntä olisi voinut kovin humoristisiin dialogeihin mukaan liittääkään.

 

Kyllä, minun odotukseni eivät täyttyneet. Jos jostain haluan erityisen positiivisesti mainita, niin Colinin ja Hassanin ystävyydestä, joka tuntuu kestävän mitä tahansa. Hassan oli muutenkin teoksen todellinen valopilkku, semmoinen "lihavat on lepposii" -tyyppinen hassuttelija, joka hieman piristi teoksen ankeaa tunnelmaa. Tulin muuten huomanneeksi, että Green on nähtävisti näissä vanhemmissa teoksissaan käyttänyt paljon asetelmaa, jossa poika ihastuu johonkin vähän omalaatuisempaan tyttöön, jota ei välttämättä voi saada. Ehkä nyt jo kolmannen kerran sen tyyppisen kirjan lukeminen samalta kirjailijalta alkoi hieman tympäistä, mikä luultavasti vaikutti lukukokemukseen kokonaisvaltaisesti.

 

♠♠♠

Rebekka: mansikoita ja morsiusneitoja

Lehtinen, Tuija: Rebekka: mansikoita ja morsiusneitoja

222 s., Otava 2011

Tuija Lehtinen on aina jostakin syystä jäänyt minulle hieman vieraaksi kirjailijaksi. Olen toki lukenut esimerkiksi koko Laura- ja Rebekka-sarjat sekä pari muuta teosta, mutta en ole koskaan erityisesti odottanut uutta teosta tai muutenkaan aivan into piukassa ollut hänen kirjojensa perään. Ovathan ne viihdyttäviä ja piristäviä, mutta moni muu kirja on vain kiilannut hänen teostensa edelle.

Rebekka: mansikoita ja morsiusneitoja on sarjan kuudes osa. Sarja kertoo yläasteikäisestä Rebekasta, joka asuu perheensä kanssa vanhassa pappilassa. Rebekka harrastaa piirtämistä ja vaatteiden suunnittelua/ompelua ja koirien kanssa touhuamista. Eli aika tavallinen tyttö on kyseessä. Rebekan elämässä kuitenkin sattuu ja tapahtuu hieman keskimääräistä teinityttöä enemmän: tuskin kovin monella on Kiinasta adoptoituja siskoja, jotka perustavat morsiusneitopalvelun tai tuskin kovin moni lähtee vaellusriparille Lappiin?

Kirjassa on paljon hauskoja sattumuksia, joita erityisesti siskojen tempaukset ovat omiaan luomaan. Hieman vaikeampia aiheita kuvaa sitten esimerkiksi poikaystävän muutto toiselle paikkakunnalle. Vaikka Lehtinen kirjoittaakin hyvin ja se iskee nuoriin lukijoihin lähes poikkeuksetta, huomaan itse ajattelevani hieman toisin. Jotenkin tuntuu, että teoksessa on kaikki hieman liian erilaista ollakseen kovin uskottavaa. Rebekka on muka aina pirteä ja touhukas, varsinainen reipas papintytär. Hän onnistuu aina ja on olevinaan hyvinkin aikuismainen ja vastuullinen. Rebekka on siis oikea tähtityttö, ja sitä on vaikea uskoa. Eikö jokainen joskus suutu tai epäonnistu?

Kaiken kaikkiaan tämä oli kuitenkin ihan hauska kirja luettavaksi näin kesän korvalla ja varmaankin tulen lukemaan lisää Rebekka-kirjoja, jos niitä vielä tulee. En voi vaan jättää sarjaa kesken, haluan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Osaa Lehtinen siis vangita parikymppisenkin lukijan huomion.

♠♠♠

Scarlettin puvussa

kuva: Pietari Posti/Otava
Terhi Rannela: Scarlettin puvussa
208 s., Otava 2011

Kuulin tästä teoksesta alunperin Elinalta, mutta jotenkin unohdin sen. Nyt se palasi mieleen, ja pitihän se sitten tietysti lukea. Kaikille mainittakoon, että Tuulen viemää on yksi lempikirjoistani enkä suostu katsomaan siitä kertovaa leffaa, ettei mielikuvat mene pilalle. ;D

Tarina kertoo 17-vuotiaasta Viivi Lintusesta, joka pitää klassikkoelokuvista, vaatteista ja suosikkinäyttelijästään Vivien Leigh'stä. Vanhojentanssit on ollut Viivin haaveena jo pikkutytöstä asti, mutta sitten kun h-hetki lähenee, asiat alkavat mennä solmuun; tanssipariksi lupautunut on-off poikaystävä Aki menee kihloihin ja tanssii toisen tytön kanssa. Onneksi kuvaan astuu Reko, "paha poika".

Minua häiritsi kirjassa niin moni asia, etten edes tiedä mistä aloittaisin. Aluksi ehkä pitänee mainita nimet, joihin ideaa oli otettu Tuulen viemää -teoksesta. Reko Puttonen oli ilmiselvästi johdettu Rhett Butlerista, Aki Virtanen Ashley Wilkesista ja Viivi Lintunen taas kuvastaa Scarlettin näyttelijä Vivien Leigh'n nimeä. Miksi, oi miksi ei ollut kehitelty jotain muita nimiä? Ehkä tämä ei häiritse niitä, jotka eivät ole Tuulen viemää lukeneet. Täytyy toki muistaa, että kohderyhmä on "nuoret aikuiset", joista kovin moni ei ehkä ole teosta lukeneet.

Sitten ärsytti juonen samantyyppisyys Tuulen viemään verrattuna. Olivia on kuin Melanie, Aki kuin Ashley ja niin edelleen. Tämänkin olisi vielä voinut sulattaa, mutta kun tämä samantyyppisyys ei jää tähän. Reko esimerkiksi kuulee Akin ja Viivin riidan maatessaan sohvalla huoneessa, jonka piti olla tyhjä: ihan samoin kuin Rhett kuulee Ashleyn ja Scarlettin riidan. Tai sitten Reko näkee Viivin ja Akin halaavan asiat sovittuaan ja suuttuu. Niin Rhett kuulee Scarlettin ja Ashleyn tehneen.

Viivillä tuntuu olevan samanlainen ajatusmalli kuin Scarlettilla; ikäviä asioita ajatellaan vasta myöhemmin. Lisäksi Viivin kotitalo uhkaa jäädä kerrostalojen alle ja hän haluaa taistella sen puolesta, ihan kuin Scarlettkin taistelee Taran puolesta. Muutenkin ärsytti ehkä liiallinen Scarlettin tai oikeastaan Vivien Leigh'n ihannointi, joka puolella oli tauluja hänestä ja elokuvakerhokin katsoi nimen omaan hänen leffojaan.

Juonessa ei sinänsä ollut mitään vikaa, ja olen edelleenkin sitä mieltä että Rannela osaa kirjoittaa hyvin. Hänellä voisi olla ihan omiakin aineksia yllin kyllin tämäntyyppisen kirjan tekemiseen, mutta nyt idea mielestäni jotenkin kompastuu liialliseen yhdenmukaisuuteen. Täytyy tosin sanoa, että jos tästä joskus jatko-osa tulisi, lukisin sen varmasti, sillä Rekossa oli melkein jotain yhtä kiehtovaa kuin Rhett Butlerissa.

♠♠½