Rakas Edward

Ann Napolitano: Rakas Edward

WSOY 2025

alkup. Dear Edward, 2020

suomentanut Saara Kurkela

Luin viime vuonna Ann Napolitanon ensimmäisen suomennetun romaanin Kaunokaisia, joka herätti kirjasomessa mielestäni paljon keskustelua. Itse pidin siitä paljon, ja niin teki moni muukin. Rakas Edward on mielestäni vielä Kaunokaisiakin parempi romaani.

Eräänä kesäisenä päivänä Adlerin perhe nousee lentokoneeseen suuntanaan Los Angeles, mutta kone ei koskaan pääse perille. Liki 200 ihmistä kuolee koneen pudottua. 12-vuotias Eddie Adler on ainoa, joka selviytyy lento-onnettomuudesta hengissä. Vaikka hän selviää hengissä ja ilman pysyviä fyysisiä vammoja, kuolee osa hänestä perheensä myötä. Kun Lacey-täti puolisoineen ottaa hänet hoiviinsa onnettomuuden jälkeen, Eddiestä tulee Edward.

Onnettomuuden jälkeinen julkisuusmylläkkä on kovaa, sillä jokainen haluaa osansa ihmepojasta, joka ainoana jäi henkiin. Lacey ja John tekevät parhaansa suojellaakseen Edwardia, jotta tämä voisi elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Kaikkein helpoimmalta Edwardista tuntuu naapurissa asuvan saman ikäisen Shayn seurassa. Suorapuheinen tyttö ei pelkää hänen menevän rikki, vaan kohtaa hänet kuin kenet tahansa.

Laceyn ja Johnin luona Edward löytää vähitellen oman tapansa selviytyä. Kirjassa seurataan Edwardin matkaa 12-vuotiaasta täysi-ikäiseksi. Vaikka mikään ei korvaa omaa perhettä ja iän karttuessa kaipuu etenkin 15-vuotiaana kuollutta veljeä kohtaan on kipeää, hän pystyy ajan myötä ymmärtämään, että siinä turmassa moni muukin menetti paljon tärkeää ja rakasta, ja että jokaisen elämällä on omat kipupisteensä.

Napolitano kuvaa romaanissaan myös toista aikatasoa eli onnettomuuslentoa hetki hetkeltä. Hän kuvaa paitsi Adlerin perhettä myös muutamia muita matkustajia, joista jokaisella on omat toiveensa, pelkonsa ja tulevaisuudensuunnitelmansa. Napolitano onnistuu tuomaan kauniilla, mässäilemättömällä tavalla esiin sen, miten paljon särkyy tällaisessa suuronnettomuudessa.

Rakas Edward on herkkävireinen ja kaunis romaani. Aika jännittäväkin, kun turmalentoa kuvataan hetki hetkeltä ja koko ajan tietää, että pahin tulee tapahtumaan. Tämä on kyllä yksi vuoden parhaista lukemistani kirjoista tähän mennessä. Napolitano on saanut innoituksensa tälle kirjalle tosielämän lento-onnettomuudesta, jonka matkustajista vain yksi jäi henkiin, mutta niin päähenkilö kuin muutkin hahmot sekä tapahtumat ovat fiktiota.

Viimeinen pari

Ruth Ware: Viimeinen pari

Otava 2025

alkup. One Perfect Couple, 2024

suomentanut Elina Koskelin

Ruth Ware on epäilemättä suosikkijännärikirjailijani, vaikka edellinen teos, Nollapäivä, olikin ennalta-arvattavuudessaan pettymys. Viimeinen pari sen sijaan on tutun terävää jännitystä, jonka yllättävät käänteet saavat kääntämään sivuja kiihtyvällä tahdilla. Tämä on mielestäni Waren parhaita teoksia!

Tutkijana työskentelevä Lyla suuntaa poikaystävänsä kanssa kohti Intian valtamerellä sijaitsevaa yksinäistä saarta, jossa on määrä kuvata uutta tosi-tv-realitya. Poikaystävä toivoo ohjelmasta uutta nostetta näyttelijänuralleen ja Lyla lupautuu mukaan lähinnä tukeakseen kumppaniaan.

Uuteen ohjelmaan osallistuu 5 toisilleen entuudestaan tuntematonta paria. Puitteet hiljattain rakennetussa luksuslomakohteessa ovat hulppeat ja saarelle saavuttuaan Lylakin alkaa rentoutua. Hänen on tarkoitus hengailla saarella pari viikkoa ja tiputtautua sitten pois kilpailusta palatakseen oman uransa pariin. Luonnonvoimat kuitenkin puuttuvat peliin ja muuttavat luksuskohteen hetkessä selviytymistantereeksi. Äärimmäisissä olosuhteissa eristyksiin jääneistä pariskunnista alkaa paljastua piirteitä, jotka luovat jännitteitä ja synnyttävät konflikteja.

Warella on taito keksiä aina vain uudenlaisia aiheita jännäreihinsä. Tässäkin teoksessa miljöö on aivan omansa, samoin tosi-tv-asetelma. Suljetun paikan trillerit ovat Waren vahvuuksia ja Viimeinen pari on mielestäni lajin tyylipuhdas edustaja, joka kylmää ja kauhistuttaa mutta saa silti roikkumaan kiinni pelastautumisen toivossa. Teos tuo mieleeni paitsi lajityypin klassikon eli Agatha Christien jännärin Eikä yksikään pelastunut mutta myös William Goldingin Kärpästen herran. Vahva suositus!

Skutsi

Päivi Lukkarila: Skutsi

Nokkahiiri 2024

kansi: Jyrki Pitkä

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittaja 2024

Asiakas kehui juuri palauttamaansa Skutsia, joten lisäsin itseni jonon jatkoksi ja sainkin kirjan nopeasti luettavakseni. Skutsi on pienen indie-kustantamo Nokkahiiren julkaisema nuortenromaani, joka voitti vuoden 2024 Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Jotenkin todella ilahduttavaa, että pienen kustantamon julkaisema kirja on saanut niin merkittävän palkinnon. Kirjailija Päivi Lukkarila puolestaan on minulle entuudestaan tuttu nimi jo omasta teini-iästä, jolloin luin hänen esikoisteoksensa Koitetaan kestää, Nanna (Karisto 2007). Pidin siitä sekä sen kahdesta jatko-osasta aivan valtavasti.

Skutsi kertoo neljästä nuoresta sekä eräopas Jokesta, jotka lähtevät selviytymään luontoon. Nuorille edessä on todellinen haaste, sillä kaikki tutut mukavuudet jäävät taakse eikä mukaan saa ottaa mitään älylaitteita. Iltanuotiolla viihdykkeenä ovat kauhutarinat, jotka saavat itse kunkin mielikuvituksen laukkaamaan hurjaa vauhtia. Kun kuolema vierailee leirissä, tuntuu kauhutarinoista tulevan totisinta totta. Siitä todellinen selviytyminen vasta alkaa.

Retkellä mukana olevat nuoret tulevat erilaisista lähtökohdista. Heillä jokaisella on omat kipupisteensä, mitä he eivät suinkaan haluaisi toisilleen paljastaa. Luka haluaisi alkaa toteuttamaan omia haaveitaan muiden haaveiden sijaan. Joel haaveilee koomikon urasta ja iskee läppää niin, että hymyt alkavat jo hyytyä. Nasim tahtoo kirjailijaksi. Sabina on tehnyt suuren elämänmuutoksen ja kaipaa tyttöystäväänsä. Eräopas Jokke vetää vastaavanlaisia selviytymisretkiä useamman kesässä. Hän tuntee menettäneensä retkien viehätyksen, sillä vastahakoisten teinien raahaaminen retkelle ei suoranaisesti ole unelma.

Luin tätä kirjaa aluksi aika hurmaantuneena. Mukavan jännittäviä, (minulle) sopivasti pelottavia ja mielikuvitusta lennättäviä juonenkäänteitä. Miljöö toimi, samoin hahmoihin lähdin tutustumaan mielenkiinnolla. En oikeastaan ollut kunnolla lukenut esittelytekstiä ennen lukemista, joten kuoleman vierailu leirissä tuli minulle yllätyksenä. Aika raju veto, mutta toimiva. Jännitys kuroutui hienosti, mutta yhtäkkiä kirja vain loppui. Petyin siihen, miten loppuratkaisu tapahtui niin helposti ja yksinkertaisesti. Jännityksen piikki olisi mahdollistanut tarinan kehittelyn vielä hieman pidemmällekin.

Summa summarum, paljon oli hyvää, mutta loppuratkaisu vei terän. Monille nuorille varmasti sopivan mittainen kirja noin 200 sivullaan, mutta hyvää tarinaa lukisi mieluusti pidemmällekin.

Alaskan taivaan alla

Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla

WSOY 2021

alkup. The Great Alone, 2021

suom. Marja Helanen

äänikirjan lukijana Liisa Pöntinen

Kuuntelin joulukuussa Kristin Hannahin upean 1970-luvun Alaskaan sijoittuvan romaanin Alaskan taivaan alla. Pidin kirjasta aivan valtavasti ja se onkin minulle yksi vuoden 2024 mieleenpainuneimmista kirjoista. Teos on huikea tarina selviytymisestä, ei pelkästään Alaskan karun kauniissa ympäristössä vaan myös ihmismielen synkimpien sävyjen ottaessa vallan.

Ernt Allbright on Vietnamin sodan veteraani, joka on palannut kotiin traumatisoituneena. Hän ei ole enää se mies, johon Cora nuorena rakastui, mutta sekin puoli miehestä vielä löytyy. Ernt haluaa perheelleen uuden alun ja päättää muuttaa vaimonsa ja Leni-tyttärensä kanssa Alaskaan, halusivat nämä sitä tai eivät. Vastoin odotuksia Alaskan pitkä valoisa kesä saa paikan tuntumaan onnelliselta uudelta alulta, oikealta mahdollisuudelta muutokseen. Vaan siinä missä kesä on valoisa ja pitkä, on talvi sitäkin synkempi ja karumpi. Pimeydessä Erntin traumat heräävät ja saavat Coran ja Lenin pidättelemään hengitystään.

Vaikka perhe-elämä väkivaltaan taipuvaisen ja dominoivan isän kanssa on kaikkea muuta kuin turvallista, Alaskaa Leni rakastaa. Vastoin kaikkia odotuksiaan hän kokee olevansa siellä enemmän kotonaan kuin missään muualla aiemmin. Hän saa siellä jopa ystäviä, joista tosin kaikki eivät ole isän mieleen. Ei varsinkaan Lenin ikätoveri Matthew Walker, jonka isää Lenin isä inhoaa. Turvaa tuo kyläkauppaa pyörittävä entinen juristi Iso-Marge, joka osaa taitavasti auttaa Leniä ja Coraa loukkaamatta silti suoraan Erntiä.

Alaskan taivaan alla on ahdistava ja sydämeen käyvä tarina ja hieno lukuromaani. Käsittelemättömät sotatraumat vaikuttavat koko Allbrightien perheeseen dramaattisesti ja kauaskantoisesti heittäen varjonsa kaiken hyvän ja onnellisen ylle. Pidin Lenin hahmosta todella paljon ja Alaskan luonnon kuvaus on kerrassaan kaunista. Tämän perusteella haluan kyllä tutustua myös Hannahin muuhun tuotantoon.

Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

351 s., WSOY 2020

kansi: Martti Ruokonen

 

Tommi Kinnunen on yksi suosikkikirjailijoistani, vaikka jostain syystä unohdan usein mainita hänet ja latelen sen sijaan liudan klassikkokirjailijoita. Sellainen Kinnunenkin kyllä alkaa olla, sillä hän on kerännyt teoksillaan erinäisiä ehdokkuuksia ja tarjonnut todella hienoja lukukokemuksia. Oma suosikkini hänen tuotannostaan on ehkä Pintti, mutta jokaisessa niistä on vahvuutensa.

 

Ei kertonut katuvansa kertoo naisista, jotka jatkosodan aikaan lähtivät saksalaissotilaiden matkaan aina Norjaan saakka. Osa heistä lähti töihin, osa rakkauden perässä ja jotkut vain hakivat elämäänsä jännitystä, tunnetta, että on elossa. Kun sota päättyi, saksalaiset lähtivät, suomalaisnaisista tuli Norjassa toisen luokan kansalaisia ja jos pääsi palaamaan Suomeen, ei vastassa ollut yhtään sen parempi vastaanotto. Ei kukaan kysynyt, miksi naiset lähtivät, eikä kukaan halunnut muistaa, että aseveljien matkassa he olivat.

 

Teoksen keskushahmo on mielestäni Irene, joka neljän muun naisen kanssa lähtee pitkälle paluumatkalle Norjasta Suomeen. Naiset kävelevät halki poltetun Lapin, yrittävät suunnistaa kotia kohti vailla tienviittoja, huonoissa varusteissa vailla kunnollista ruokaa ja yösijaa. He eivät juuri valintojensa syistä puhu, mutta yhteinen taival yhdistää. Irenestä paljastuu lukijalle eniten, kun hän kertaa ajatuksissaan muistojaan. Kovin selvää kuvaa hänestäkään ei aina saa, sillä teos jättää mielestäni aika paljon aukkoja lukijan täydennettäväksi. Se ei kuitenkaan minua lukijana haitannut, sillä pysyin naisten raskaassa matkassa mukana hyvin.

 

Kun sain luettua teoksen loppuun, jäin pohtimaan erityisesti sen nimeä. Ei kertonut katuvansa. Sitä ilmausta teoksen loppupuolella käytettiin kuvaamaan Irenen suhtautumista valintoihinsa. Itselleni heräsi tuosta ilmauksesta sellainen ajatus, että onnellisin lienee se, joka ei koe katuvansa mitään, vaan pystyy olemaan sinut tekemiensä valintojen kanssa, myös niiden valintojen, jotka myöhemmin osoittautuivat huonoiksi. Jokainen toimii aina kulloisenkin tiedon valossa, joten on kuluttavaa jälkiviisaana katua ja ajatella, että olisi pitänyt tehdä toisin. Irene löysi itselleen rauhan, vaikka sodan jälkeisissä olosuhteissa se ei muun yhteiskunnan suhtautumisen alla varmasti ollut helppoa.

Lukupiirikirja: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki

283 s., Siltala 2013

 

Lukupiirimme joulutaukoa edeltäneessä kokoontumisessa marraskuun lopussa käsittelimme Kari Hotakaisen teosta Luonnon laki. Ehdimme juuri kokoontua ennen kuin parin päivän kulutta annettiin uudet alueelliset suositukset koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi. Tammikuun lukupiirikertaa olen nyt jo kertaalleen siirtänyt eteenpäin, mutta saa nähdä joudunko tekemään sen vielä uudelleenkin.

Kari Hotakainen on kirjailija, jota olen vähitellen alkanut todella arvostaa. Luonnon laki on mielestäni oivallinen kirja, vaikka lukupiirissä se ei moneen muuhun teokseen verrattuna kauheasti keskustelua herättänytkään. Enemmän kuin teos itsessään, keskustelua herätti se vakava auto-onnettomuus, johon Hotakainen joutui vuonna 2012, ja joka on toiminut tämän teoksen inspiraationa.

Luonnon laki on mielestäni tragikoominen, naseva ja herkkävaistoinen kirja. On kohtia, joissa en voinut olla nauramatta ääneen Hotakaisen osuvalle sanankäytölle, mutta on myös kohtia, jotka saivat vakavoitumaan toden teolla. Hotakainen on mielestäni todellinen sanataituri, hänen tekstiää on todella vaivatonta lukea ja se etenee todella sujuvasti. Sanataituruus ei kompastu liialliseen taiturointiin, mutta toisinaan tragikoominen nasevuus saattaa harhauttaa lukijaa pitämään Hotakaisen tuotantoa kevyempänä kuin se todella onkaan. Hotakainen onkin ennen kaikkea yhteiskunnallisesti kantaaottava kirjailija, jolla on taito myös huumoriin.

Luonnon laissa kuvataan maalämpöurakoitsija Rautalan matkaa vakavan auto-onnettomuuden jälkeen takaisin arkeen. On leikkauksia, kuntoutusta ja päänsisäistä mylläkkää, ihmissuhteissakin korjaamisen varaa. Hotakainen osoittaa teoksellaan paitsi suomalaisen sairaanhoitojärjestelmän tehokkuuden myös sen kipupisteitä, kuten hoitajamitoituksen haasteet käytännön hoitotyössä.

Luonnon laki on rakenteeltaan melko sirpalemainen tarina, mutta minua se ei oikeastaan haitannut. Enemmänkin pohdin heijasteleeko sirpalemaisuus tajunnanvirtaa ja Hotakaisen omia tuntoja onnettomuudestaan vai onko sirpalemaisuus tehokeino kuvaamaan elämän kaoottisuutta vakavan onnettomuuden ja oman olemassaolon palasten uudelleen keräämisen jälkeen. Hotakainen on itse sanonut huomanneensa, miten onnekas onkaan jäätyään henkiin. Hän tuntuukin kiinnittävän lukijan huomiota siihen, miten helposti kaikki voidaan myös temmata pois, ja siinä mielestäni näkyy omakohtaisuutta.

Katrina

Sally Salminen: Katrina

448 s., Teos 2018

alkup. Katrina 1936

suom. Juha Hurme

arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Viime keväänä töissä saimme kaivaa varastonkin hyllyiltä kaikki Sally Salmisen Katriinat, sillä varauksia tuli pitkin kimppaa. Hieman hämmästelin mistä oikein on kyse, kunnes sain selville, että teoksesta on tulossa uusi suomennos. Teos keräsi taas näkyvyyttä itselleen ja lukupiiriläiseni ehdottivat Hurmeen suomennosta lukupiirin aiheeksikin. Kevätkaudelle sitä ei vielä saatu, mutta nyt lokakuussa vihdoin pääsimme keskustelemaan Katrinasta.

 

Katrina on nuori pohjanmaalainen nainen, joka on elänyt melko tasaista elämää ja jonka perheellä on kaikkea maallista hyvää, joka tekee elämästä miellyttävää. Kun merimies Johan osuu Katrinan eteen, rakastuu hän päätäpahkaa. Pikahäiden jälkeen nuoripari seilaa Ahvenanmaalle Johanin kotiin. Perillä totuus on paljon karumpi kuin mitä Johan oli luvannut: siellä ei ole kaksikerroksista taloa, lukemattomia omenapuita ja kaikenlaista vaurautta, vaan karu torppa täynnä puutteita. Lähes samalla ovenavauksella Johan joutuu lähtemään merille tienaamaan ja Katrinaa odottaa maatyöt saaren silmäätekevien tiluksilla. Kaikesta huolimatta Katrina päättää selviytyä.

 

Katrinalla on todellinen pohjalaisen naisen sielu ja siitä minä pidin. Sitkeästi ja järkähtämättä Katrina tekee mitä täytyy, ei valita eikä ainakaan aio tunnustaa kenellekään tulleensa rakkaudenhuumassaan huijatuksi. Muutos entiseen elämään on suuri, joutuuhan talollisen tytär nyt muiden maanomistajien työvoimaksi. Katrinassa kehkeytyy kuitenkin horjumaton rakkaus lapsekkaaseen ja aikaansaamattomaan Johaniin, sillä hän ymmärtää, ettei mies pahuuttaan Katrinalle valehdellut omenapuita ja suuria taloja.

 

Vähitellen elämä Ahvenanmaalla asettuu uomiinsa, mutta Katrinasta ei tule sellaista vaitonaista työläisnaista, joita saarella jo muutenkin on. Hän peräänkuuluttaa oikeuksiaan ja kritisoi vallanpitäjiä, haluaa pärjätä itse välillä jopa typeryyteen asti. Mielestäni Katrinan omapäisyys oli välillä jopa tyhmänylpeyttä. Katrina kuitenkin hoitaa työnsä, kotinsa ja lapsensa.

 

Teos kuvaa vuosikymmenien ajanjaksoa aina Katrinan saapumisesta tämän vanhuudenpäiviin saakka. Vuodet vierivät ja Johan kulkee vuodenkierron mukaan, milloin lähtee ja milloin palaa. Elämässä perheessä muuttuu lasten varttuessa eikä kyläkään muuttumattomana pysy. Vain karu luonto ja maatyöt tuntuvat pysyvän. Perheen kotitorppa ei tunnu kehittyvän vuosien aikana juurikaan, mutta se tuntuu kuitenkin kotoisalta. Miljöö on muutenkin viehättävä, vaikka meri ja saaristo eivät olekaan minulle kotoisia maisemia.

 

Minä pidin tästä teoksesta paljon ja ne lukupiiriläiset, jotka olivat aiemman suomennoksen lukeneet, pitivät tätä sujuvampana ja teos tuntui ikään kuin kevyemmältä lukea. Minunkin mielestäni tästä näkee, että suomennostyöhön on todella paneuduttu. Jouduin lukemaan tämän tiiviillä aikataululla eikä se ollut ongelma sen enempää tekstin kuin tarinankaan puolesta, niin hyvin ne vetivät mukaansa. Kuitenkin tämä teos olisi mielestäni parhaimmillaan, jos sisältöä saisi pohdiskella rauhassa ja lukea hitaampaan tahtiin. Katrinan tarinassa on paljon sellaista, joka saa tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan. Mikään kevyt tarina hänen tarinansa ei ole.

 

 ♠♠♠♠♠

Nainen, jonka nimi on Nathalie

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

268 s., Gummerus 2011

alkup. La Délicatesse, 2009

suom. Pirjo Thorel

 

Mainitsin jo Onnen koukuista kirjoittaessani, että minulla on kesken myös jokin muu ranskalainen kirja, jonka olin ajatellut kirjallisuuspiiriimme lukea, mutta en sitten ehtinytkään. Se toinen kirja on David Foenkinosin Nainen, jonka nimi on Nathalie. Olen nähnyt samannimisen elokuvan aikaisemmin ja pääpiirteissäni muistin sen tapahtumat. Loppuratkaisu oli kuitenkin hämärtynyt ja hyvä niin, sillä sen lukemisesta tuli jotenkin kotoisa tai tuttu olo, vaikka samalla luin sen kuin uutta asiaa.

 

Nathalie on nuori nainen, jonka elämä tuntuu sujuvan upeasti. Hän on tavannut jo nuorena tulevan aviomiehensä Francoisin, joka vain yhtenä päivänä päätti olla erityisen spontaani ja alkoi jutella kiinnostavalta vaikuttavalle naiselle - siis Nathalielle. Parin suhde on onnea, auvoa ja intohimoa. Nathalie menestyy myös opinnoissaan ja valmistuttuaan hän pääsee töihin ruotsalaiseen firmaan, jossa hänen uransa osoittautuu nousujohteiseksi. Kaiken onnen kuitenkin romuttaa yksi sunnuntaipäivä, jolloin kumpikin uppoutui omaan mieliharrastukseensa: Nathalie lukemiseen ja Francois juoksemiseen. Tuona tavallisena sunnuntaina Francois sai surmansa kesken juoksulenkin sattuneessa onnettomuudessa eikä Nathalien maailmassa mikään enää ole kohdallaan.

 

Elämä kuitenkin kantaa näennäisesti, sillä lopulta Nathalie palaa töihin. Siellä häntä on vastassa empaattisten työtovereiden joukko, joista erityisesti johtaja Charles on pyrkinyt koko ajan osoittamaan Nathalielle ystävällisyyttä ja ymmärtämystä. Charles ei kuitenkaan ymmärrä Nathalien erikoislaatuista luonnetta ja suuren menetyksen jättämiä arpia. Toisin on mitättömän oloisen ruotsalaistaustaisen Markuksen laita. Sitkeästi ja empatialla Markus ryhtyy tekemään tuttavuutta esimiehensä (tai tässä tapauksessa esinaisensa) kanssa, kun tämä on ensin yllättävässä puuskassa suudellut häntä ja sitten unohtanut koko jutun.

 

Nainen, jonka nimi on Nathalie on jotenkin sykäyksittäin etenevä teos, jonka juonenkäänteissä on kuitenkin helppo pysyä mukana. Teksti tuntui myös sujuvalta luettavalta ja lukeminen maistui muutenkin, vaikka mielestäni tämä ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen mukaansatempaava teos. Nathalien tarina on kuitenkin sen verran kiinnostava, että kirja oli luettava loppuun. Tässä teoksessa on myös paljon kiinnostavia huomioita paitsi sattuman vaikutuksesta tapahtumien saamiin käänteisiin niin myös ihmissuhteista, surusta ja jos ei ihan sielunkumppanuudesta niin ainakin toisen ymmärtämisestä ja empatiasta.

 

♠♠♠♠

Kitchen

Banana Yoshimoto: Kitchen

175 s., Otava 1995

alkup. Kitchin, 1988

suom. Kai Nieminen

kansi: Adriane Stark & Sigrid Estrada

 

Syksyn saavuttua kirjallisuuspiirimme on jälleen alkanut. Seuraavana aiheena on japanilainen kirjallisuus, ja se onkin minulle ihan vierasta aluetta. Päädyin lukemaan Banana Yoshimoton Kitchenin, jota lukemaan houkutteli kieltämättä teoksen pituus - tai oikeastaan lyhyys. En tiedä miksi suhtauduin ehkä vähän nihkeästi tähän aiheeseen, sillä Kitchen osoittautui ihan sujuvalukuiseksi teokseksi ja sen kolmesta osasta viimeinen, Moonlight Shadow, oli mielestäni hieno.

 

Kitchen muodostuu siis kolmesta osasta, joista kahdessa ensimmäisessä on keskeisessä osassa Mikage Sakurai -niminen nuori nainen, joka yrittää selvitä isoäitinsä kuolemasta. Isoäiti oli Mikagen ainoa perheenjäsen ja hän tuntuu jääneen yksin maailmaan, mutta sitten isoäidin tuttava Yuichi kutsuu Mikagen asumaan itsensä ja äitinsä luo. Yuichin ja tämän transsukupuolisen äidin luona asuminen tuokin valoa Mikagen elämään ja hän tuntuu taas saavan elämänsyrjästä kiinni. Uusi tragedia kuitenkin ilmenee teoksen toisessa osassa, ja se saa Mikagen ja Yuichin toisaalta hitsautumaan toisiinsa lujemmin, mutta toisaalta taas ajaa heidät tahoilleen miettimään asioita itsekseen. Kolmannessa osassa päähenkilönä nähdään Satsuki-niminen nainen, joka on menettänyt poikaystävänsä auto-onnettomuudessa.

 

Teoksen rakenne tuntui aluksi hieman hämmentävältä, sillä kaksi ensimmäistä osaa tuntuivat kuuluvan tiukasti yhteen ja kolmas osa taas oli täysin irrallinen. Toisaalta kuitenkin niissä kaikissa käsitellään samoja teemoja: menettämistä, selviytymistä ja ihmissuhteita. Erityisesti teoksen ensimmäinen osa tuntuu valoisalta ja lukijalle tulee tunne selviytymisestä ja eteenpäin menemisestä. Toinen ja kolmas osa tuntuvat kuitenkin jotenkin haikeammilta ja surullisemmilta, vaikkakin toisessa osassa on koko ajan vahva tunne siitä, että asiat selviävät ja tilanne kirkastuu. 

 

Kolmas osa oli suosikkini, sillä pidin sen utuisuudesta ja herkkyydestä. Kiinnitin myös siinä erityistä huomiota kauniiseen kieleen, vaikka kahden ensimmäisen osan kieltä en ollut erityisesti noteerannut. Lisäksi Moonlight shadow vangitsi huomioni jo parin ensimmäisen virkkeen aikana tehokkaammin kuin kaksi muuta osaa. Se alkaa näin:

"Hitoshi kantoi aina mukanaan pientä tiukua, jonka oli kiinnittänyt kuukausilippukoteloonsa. Olin antanutsen hänelle mitään ihmeempiä ajattelematta silloin kun emme vielä olleet rakastuneet toisiimme, mutta sen kohtalona oli olla hänellä loppuun saakka."

Minun ajatuksiini nousi välittömästi kuva surullisesti päättyneestä rakkaustarinasta ja halusin kovasti saada tietää mitä oikein oli tapahtunut.

Minä siis pidin tästä teoksesta ja siitä jäi vahva jälkimaku, vaikka en välttämättä lukemisen hetkellä pohtinutkaan mitään syntyjä syviä.  Luin loppukesällä Takashi Hiraiden Kissavieraan ja sen ja tämän perusteella uskallan sanoa, että japanilaisessa kirjallisuudessa on jotain eleetöntä viehätysvoimaa. Uskoisin, että jossain vaiheessa vielä palaan japanilaisen kirjallisuuden pariin, mutta sen aika ei ole vielä.

♠♠♠

Sitten juoksin pakoon

Marie Jalowicz Simon: Sitten juoksin pakoon - Juutalaistytön selviytymistarina 1940-1945

420 s., Gummerus 2015

alkup. Untergetaucht - Eine junge Frau überlebt in Berlin 1940-1945, 2014

toim. Irene Stratenwerth ja Hermann Simon

suom. Otto Lappalainen

 

Aloitin jokin aika sitten lukemaan Marie Jalowicz Simonin tarinaa, jossa hän kertoo miten onnistui piilottelemaan Berliinissä juutalaisvainojen aikaan. Aihe sinänsä on mielestäni kiinnostava, mutta jotenkin en vain tuntunut oikein jaksavan keskittyä teokseen ja siitä syystä lukeminen tuntui aika pitkänsitkeältä.

 

Marie Jalowicz Simonin tarina on yhdellä sanalla sanoakseni uskomaton. Teos on toimitettu hänen videonauhoille sanelemiensa vaiheiden pohjalta, mikä entisestään tuo lisää eloa ja autenttisuutta tarinalle. Siitä välittyy tehokkaasti nuoren naisen tunteet pelosta hetkellisiin onnenpilkahduksiin sekä epätoivosta tyytyväisyyteen ja selviytymistahtoon. Maan alla piilotellut nuori nainen joutui alistumaan milloin minkäkinlaisen hyväksikäytön alle, sillä mikään ei tullut ilmaiseksi. Edes lähimpien tuttavien apu ei ollut pyyteetöntä, ja Marie Jalowicz tunsi jatkuvaa kiitollisuudenvelkaa kaikkia häntä auttaneita kohtaan.

 

Tuntuu uskomattomalta, että joku juutalainen todellakin onnistui piilottelemaan Berliinissä juutalaisvainojen aikaan. Tavallaan Marie Jalowicz eli melkoisen näkyvääkin elämää, tosin peitenimien turvin: hän esimerkiksi hoiti kauppa-asioita aivan normaalisti ja kävi toisinaan tuttaviensa luona vierailulla. Hänellä kävi todellakin tuuri, että hän selvisi hengissä, vaikka helpolla se ei tapahtunutkaan. On hienoa, että nyt Jalowiczin tarina on julkaistu, sillä se on todellinen aikalaiskertomus ja selviytymistarina.

 

Vaikka teoksessa onkin niitä aineksia, joita hyvässä kirjassa yleensä on, ei lukeminen tosiaan meinannut millään edistyä. Välillä luin jotakin kevyempää, jotta sain taas uutta puhtia tämän kirjan lukemiseen. Toisinaan tarina tuntui minun makuuni ehkä liian hitaasti etenevältä, sillä Jalowiczin elämässä oli hänen tilanteestaan huolimatta paljon tyveniä hetkiä, jolloin hän lähinnä odotti mitä seuraavaksi tapahtuu. Samalla tavoin minä lukijana jäin odottamaan tulevia käänteitä. Kokonaisuutena kuitenkin ymmärrän hyvin tämän teoksen arvon, sillä sain tästä ajattelemisen aihetta ja uutta näkökulmaa II maailmansodan aikaan. Marie Jalowicz oli rohkea nuori nainen, ja varmasti rohkeutta kysyi myös vuosikymmenien jälkeen kertoa koko tarina ja muistella vaikeita aikoja.

Sopimus

Audrey Magee: Sopimus

332 s., Atena 2015

alkup. The Undertaking, 2013

suom. Heli Naski

kansi: George Mann (kuva), Emmi Kyytsönen (suunnittelu)

Sain jo viime kesänä varausjonosta haltuuni Audrey Mageen esikoisteoksen Sopimus, mutta palautin sen. Jotenkin minua ei oikein huvittanut tarttua kirjaan silloin, joten varasin sen uudelleen. Nyt olin taas saman ongelman edessä: ei yhtään huvittanut aloittaa tätä kirjaa, mutta päätin yrittää varausjonon painaessa päälle. Onneksi yritin, sillä tämä kirja olikin ennakko-odotuksistani huolimatta hyvin mukaansatempaava ja paljon mielenkiintoisempi kuin luulinkaan. En muista koska olisin viimeksi lukenut jonkin kirjan lähes yhdeltä istumalta, mutta Sopimus osoittautui sellaiseksi!

Sopimus sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Sen päähenkilöt ovat sotamies Peter Faber ja pankkivirkailija Katharina Spinell, jotka menevät naimisiin tuntematta toisiaan. Liiton solmiminen tuo Peterille vihkiloman rintamalta ja Katharina on oikeutettu leskeneläkkeeseen, jos Peter kaatuu. Todellinen järkiavioliitto siis. Yllättäen pari kuitenkin rakastuu tavattuaan lopulta toisensa. Vihkiloman aikana Peter tutustuu Katharinan ohella myös tämän perheeseen ja päätyy herra Spinellin kanssa tyhjentämään juutalaiskoteja. Peter palaa rintamalle uusia ajatuksia päässään ja Katharina jää Berliiniin ja muuttaa vanhempineen juutalaisten vanhaan asuntoon vauva kohdussaan.

Teoksen alkuasetelma on mielenkiintoinen, sillä Peterin ja Katharinan avioliiton solmimistapa on jokseenkin erikoinen. Oli kiinnostavaa lukea, miten he kuitenkin löysivät henkisen yhteyden toisiinsa. Tarinan edetessä kuitenkin toivoin oikeastaan heidän molempien kannalta, mutta enimmäkseen Peterin, että he eivät koskaan olisi liittoaan solmineet. Peterin sotataival olisi voinut olla toisenlainen, ellei hän olisi niin itsepäisesti halunnut tavata vaimoaan ja pientä lastaan. Ja Katharinan osa olisi voinut olla toisenlainen, jos hän olisi lähtenyt Berliinistä monien muiden mukana eikä jäänyt odottamaan miestään.

Tarina etenee kuvaten vuoroin Peterin ja muiden sotilaiden vaiheita itärintamalla ja Katharinan ja tämän vanhempien vaiheita Berliinissä. Maailmojen nurinkurisuus ja puoleen ja aatteen kyky niin antaa kuin myös ottaa välittyy hyvin terävästi, kun kyseessä on kaksi täysin päinvastaista miljöötä. Peter kirjoittaa vaimolleen rintaman olosuhteista yllättävän positiivisessa hengessä, sillä hänessä palaa aatteen tuli, ja Katharina on tyytyväinen ja syö suklaakakkua, kun monet muut perheet näkevät nälkää. Kaiken takana on kuitenkin kammottavat erot: rintamalla miehiä kuolee järjettömien komennusten vuoksi ja Katharinan perhekin joutuu tekemään uhrauksia, vaikka kuinka olisi puolueen suosiossa. Aate ja puolue on kuin kaksiteräinen miekka.

Sopimus osoittautui pysähdyttäväksi romaaniksi, jossa oli kuitenkin jotakin kaunista. Vaikka välillä ajattelinkin, että Peterin ja Katharinan olisi ollut parempi, jos he eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan, niin silti he täyttivät toisissaan suuren kaipuun - halun rakastaa ja tulla rakastetuksi. Heidän liittonsa antoi kummallekin voimaa, jota he sodassa ja elämässä yleensä tarvitsivat, se auttoi heitä selvitytymään. Tämä on toden totta kiinnostava romaani siitä, mitä itse kukin tekee selviytyäkseen vallitsevissa olosuhteissa. Suosittelen!

Jään ja tulen kevät

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

382 s., Otava 2004

Matkani Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan parissa jatkuu jälleen. Jään ja tulen kevät jatkaa samalla valloittavalla linjalla kuin Mustat morsiamet ja Rautayöt, joista etenkin jälkimmäinen teki minuun suuren vaikutuksen. Jään ja tulen kevät jatkaa tarinaa marraskuusta 1940, jolloin uuden sodan uhka leijuu ilmassa entistä vahvempana.

Muutama kuukausi mahtuu Rautaöiden ja Jään ja tulen kevään väliin, sillä edellinen kattaa ajallisesti kevään ja kesän 1940. Jään ja tulen kevään tapahtumien keskiö on kirjan nimen mukaisesti keväässä, joka tulee myöhemmin kuin vuosiin. Ankara pula ja pitkä talvi on äärimmäisen huono yhdistelmä, mutta Tuomien perheessä jokainen tekee mitä kykenee. Lassikin pääsee hieman työnsyrjään kiinni, vaikkakin Annan rooli perheen elättäjänä korostuu entisestään: perheenäiti pääsee keittiöapulaiseksi ravintolaan.

On ilo seurata sitä, miten hyvin Kähkönen pureutuu pienten ihmisten elämään ja kuvaa samalla kertaa heidän epätoivoaan, mutta myös varovaista tulevaisuudenuskoaan. Kaikesta huolimatta eteenpäin on mentävä, oli tulevaisuus millainen hyvänsä. Sen tietävät niin Anna, Lassi kuin Hildakin, joka tuntuu päätyneen jonkinlaiseen murrosvaiheeseen ja etsivän itseään. Hildan kovuus murenee entistä selkeämmin, mutta samalla hänestä tulee tietyllä tapaa entistä itsevarmempi ja rohkeampi nainen kuin ennen. Annan ja Lassin suhteen hienoinen lämpeneminen, se arkinen tottumus ja välittäminen, jonka Kähkönen heidän välilleen kirjoittaa, on kerrassaan ihanaa luettavaa. Samalla se mielestäni kuvastaa myös sitä, että on tartuttava hetkeen, kun ei tiedä mitä on tulossa. Ainakin minulle tuo oli hyvin sykähdyttävää luettavaa, sillä Annan ja Lassin suhteessa tuntuu olevan jotakin sellaista erikoista ja eleetöntä kipinää ja välittämistä, joka tuntuu huikealta. Hahmoista myös paljastuu yllättäviä asioita, jotka nostavat asioita uuteen valoon.

Pula-ajan piirteet on tässä kirjassa nähtävissä vielä paremmin kuin edellisessä osassa, sillä säännöstely kovenee ja kunkin on pärjättävä miten parhaiten taitaa. On mielenkiintoista lukea miten kaupunkilaisperhe selviää, kun ei ole mahdollisuutta samanlaiseen omavaraisuuteen kuin maalla. Luontokin nousee tässä kirjassa paremmin esiin, sillä pitkään jatkuva talvi kuvastaa sitä karua ilmapiiriä, joka alkaa uhata entistä voimakkaampana. Sota on tulossa ja tuntuu, että kylmyys ja koleus kuvastavat tuota jäytävää epätietoisuutta. Varsinainen sodan alku kuvataan sen sijaan sangen eleettömästi, kuin huomaamatta. Se hieman hämmensi minua, mutta toisaalta se ehkä kuvastaa sitä, miten ajatukseen on jo turruttu vähitellen.

Siinä missä Mustat morsiamet näyttäytyi silmissäni harmaan verhon takaa ja Rautayöt kuvastui näkökenttääni selkeinä väreinä, on Jään ja tulen kevät erilainen. Sen näen myös värikkäänä, mutta ikään kuin haalenneena, jäätyneenä, pakkasen puremana. Hieman kuin aurinko yrittäisi paistaa, mutta sumu peittäisi sen liiaksi. On oikeasti hyvin poikkeavaa, että tapahtumat piirtyvät silmiini jotenkin näin tarkasti analysoitavasti. Kuopio -sarjalla kuitenkin tuntuu olevansa oma ulottuvuutensa siinäkin suhteessa. Odotan mielenkiinnolla, että mitä seuraavalla osalla on minulle tarjota!

♠♠♠♠

Rautayöt

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

281 s., Otava 2002

Luin tammikuun lopussa Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet, jonka jälkeen mieltäni alkoi heti vaivata valtava hinku lukea suositun Kuopio -sarjan seuraava osa. Lainasin Rautayöt kuitenkin vasta tällä viikolla ja luin lähes kokonaan yhdessä illassa, sillä mielestäni tämä on vielä parempi teos kuin edeltäjänsä!

Rautayöt kuvaa Annan sekä muun Tuomen perheen vaiheita talvisodan jälkeen. Tapahtumat sijoittuvat kevääseen ja kesään 1940, jolloin itse kukin yrittää päästä jollakin tavalla jaloilleen sotatalven tapahtumien jälkeen. Asiaa ei helpota se, että uuden sodan uhka väreilee jo ilmassa. Anna jaksaa, kun on pakko. Hänellä on kaksosvauvat Lilja ja Otto, anopista pitää huolehtia, eikä sodan jälkeen Lassista ole perheensä elättäjäksi. Anna on sidottu lapsiinsa, mutta onneksi apuna on Hilda-käly, jonka kanssa Anna yrittää pyörittää taloutta vähien rahavarojen turvin.

Sodan jälkeen Tuomien perhe ei ole entisensä, jopa tuikea Hilda alkaa väsyä ja uupua kaiken alle. Selkeä muutos on myös nähtävissä perheen toimeentulon suhteen, sillä ennen hyvin toimeentulevaan työväestöön kuulunut perhe on nyt yhtä köyhä kuin kaikki muutkin. Jopa anopin kukkapenkki muutetaan kasvimaaksi, sillä jostakin on ruoka revittävä tulevaksi talveksi. Tässä kirjassa mielestäni ajankuva välittyy selkeämmin kuin edellisessä osassa, jossa ajalliset viitteet olivat melko pieniä ja teos kattoi pidemmän ajan. Rautaöissä aloitetaan perunanviljely kaupungissa, huulipielet lohkeilevat vitamiinien puutteesta ja kuljetaan vanhoissa vaatteissa. Rautaöissä myös tartutaan uutisiin hanakammin, joten tapahtumat on helpompi sijoittaa ja kuvitella tiettyyn aikaan.

Tässä teoksessa myös Tuomien salaisuudet alkavat vähän kerrallaan raottua. Erityisesti päästään lähemmäs Hildaa, jonka kovan kuoren alle tuntuu kätkeytyvän unelmia ja tunteita. Kirjoitin Mustien morsiamien arviooni, että "Tässä kirjassa on myös niin monella tapaa vaitonaisia ja tummia hahmoja, että niiden sisään ei tahdo päästä". Samanlaisia asioita on tässäkin kirjassa havaittavissa, mutta nyt tummuus alkaa jotenkin väistyä ja vaitonaisuus muuttua sanoiksi. Kun vielä osattaisiin puhua asioista toisilleen, niin voisi itse kullakin olla helpompi kestää.

Tässä teoksessa ei myöskään ole samanlaista kaiken kasaan puristavaa vähäeleisyyttä kuin edellisessä osassa. Jotenkin tuntuu, että sodan jälkeen kaikki hengittävät vapaammin, vaikka puute ja epävarmuus ovat koko ajan läsnä. Iloa ja väriä tähän kirjaan tuo myös Annan uusi ystävä, sortavalalainen evakko Helvi. Maisema alkaa saada väriä, sillä Mustat morsiamet jätti minulle hyvin harmaan tunteen, kuin kaiken edessä olisi ohut usvaverho. Nyt kuva terävöityy ja värit saavat valtaa. Tuohon vaikutelmaan varmasti vaikuttaa myös se, että vaikenemisen muuri alkaa murtua.

♠♠♠♠½ 

Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea

365 s., Tammi 2010

alkup. Too Much Happiness 2009

suom. Kristiina Rikman

Viimeisimmän kirjallisuuspiirimme aiheena oli Alice Munron novellit, tarkemmin sanoen Kallis elämä -kokoelma löytyvät Postia Japaniin ja Turvasatama. Halusin lukea kuitenkin vielä enemmänkin, joten kävin lainaamassa tämän Liian paljon onnea -kokoelman, jota en sitten tosin ehtinytkään kokonaan lukea kokoontumiseemme mennessä. Olen melko tarkkaan kaksi vuotta sitten lukenut Munrolta kokoelman Viha, ystävyys, rakkaus, josta kyllä ihan pidin. Liian paljon onnea tuntuu kuitenkin tehneen hieman suuremman vaikutuksen.

Tässä kokoelmassa on kymmenen novellia, joiden keskiössä on ne hetket ja tapahtumat, jotka muuttavat päähenkilönsä koko elämän. Tarinoiden aiheet ovat jokseenkin skandaalinkäryisiä, mutta mielenkiintoista on se, miten Munro kuvaa aiheitaan. Hän käsittelee niitä pienen ihmisen näkökulmasta ja kirjoittaa esiin niitä asioita, joita tapahtumista seuraa. Melko usein hän aloittaa novellin niin sanotusti nykyhetkestä (joka voi yhtä hyvin olla 1890-luku tai 1970-luku) ja palaa sitten ajassa taaksepäin siihen hetkeen, jolloin jotain käänteentekevää tapahtui.

Munron ihmiskuvaus on hyvin tarkkanäköistä, jopa silloinkin kun tapahtuman keskiössä tai silminnäkijänä on lapsihahmo. Munro kuvaa ihmistä usein raadollisimmillaan, mutta hän taitaa myös vähäeleisen rakkauden kuvaamisen. Munro kuvaa ihmistä myös paljaimmillaan, sellaisena kuin tämän syvimmät ajatukset ja tunteet ovat. Samaan aikaan ainakin minun on välillä vaikea uskoa, että joku toimisi niin tai näin, sillä aiheet tuntuvat välillä hyvin omituisilta tai erikoisilta, kuten novellissa Wenlock Edge. Munron novellit kaipaavat välillä todellakin tulkintaa, joten mitään kevyttä ajanvietelukemista tämä ei ainakaan minulle ole.

Munron novellit ovat paitsi sisällöllisesti tuhteja, vaikkakin välillä sangen pelkistetysti ja vähäeleisesti kuvattuja, niin myös melko pitkiä. Etenkin kokoelman niminovelli Liian paljon onnea täyttäisi lähestulkoon jo pienoisromaanin mitat liki 70:llä sivullaan. Jostain syystä niminovelli tuntui kuitenkin kaikkein miellyttävimmältä ja nopealukuisimmalta kaikista näistä novelleista, sillä siinä jotenkin liikutaan enemmän ja tapahtuu enemmän. Se kertoo venäläissyntyisestä matemaatikko Sofja Kovalevskajasta, jonka tarinan tosipohjaisuus saattaa olla se syy, miksi novelli oli mielestäni onnistunut.

Kokonaisuutena pidin tästä kokoelmasta, mutta en siltikään ole vielä mikään Munron huikea fani. Hänen novellinsa ovat mielenkiintoisia, mutta eivät kuitenkaan ihan täysin minun juttuni, niin kuin eivät novellit yleensäkään välttämättä ole.

♠♠♠♠