Evil Thing: A Villains Graphic Novel

Serena Valentino: Evil Thing - A Villains Graphic Novel
illustrated by Arielle Jovellanos
119 s., Disney Hyperion 2021

Viime keväänä kiinnostuin Cruella de Vilin hahmosta. Luin silloin pari hänestä kertovaa kirjaa, katsoin elokuvan ja lopulta luin myös Dodie Smithin alkuperäisen 101 dalmatiankoiraa -kirjan. Sarjakuvaromaani Evil Thing kuitenkin jostain syystä odotti hyllyssäni lukuvuoroaan lähes vuoden. Pidin tästä niin paljon, että lukisin mielelläni lisää näitä Disneyn pahiksista kertovia sarjakuvia. En äkkipäätä löytänyt näitä enempää, vaikka sarjakuvaromaaneja on kai suunniteltu ilmestyväksi lisääkin.

Evil Thing kertoo oman versionsa Cruellan lapsuudesta ja nuoruudesta sekä niistä seikoista, jotka tekivät hänestä häikäilemättömän ja ilkeän ihmisen. Versio poikkeaa aiemmin lukemistani, vaikka yhtäläisyyksiäkin on. Itse pidin tätä ehkä surullisimpana ja ahdistavimpana tulkintana, sillä Cruellaa muovanneet epäoikeudenmukaisuus ja vallankäyttö tulevat niin näkyvästi esille. Hyväsydäminen ja kiltti tyttö muuttuu vähitellen ailahtelevaiseksi nuoreksi naiseksi, joka lopulta lipuu kuilun reunan yli.

Evil Thing on kiinnostava ja sujuvasti etenevä sarjakuva, jonka grafiikasta pidin kovasti. Punasävyinen kuvitus pitää sisällään yksityiskohtia, vaikka yleisilme onkin pelkistetty. Hahmot on kuvattu ilmeikkäästi ja tapahtumien ajankuva välittyy hienosti miljööstä ja hahmojen pukeutumistyyleistä ja kampauksista. Kuvat täydentävät tekstiä, kuten sarjakuvassa kuuluukin. Mielestäni oikein onnistunut ja todella hieno kokonaisuus.

Tšernobylin koirat

Johanna Aulén: Tšernobylin koirat

110 s., WSOY 2022

Varmasti jokainen hitusenkaan lähihistoriaan perehtynyt on kuullut puhuttavan 1980-tapahtuneesta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Tämän sarjakuvan kirjoittanut ja piirtänyt Johanna Aulén mainitsee muistavansa tuon onnettomuuden elämänsä ensimmäisenä pelottavana kokemuksena. Asia painui vuosien saatossa mielessä taka-alalle, mutta vuonna 2018 hän alkoi puolivahingossa tutustua aiheeseen uudelleen. Aulén vieraili alueella, jonka jälkeen hän inspiroitui piirtämään kuvia Tšernobylin koirista.

Kun ydinvoimala räjähti huhtikuussa 1986, ihmiset evakuoitiin alueelta. Elämä alueella kuitenkin jatkui, kun voimalan liepeille jäi laumoittain koiria, joita kukaan ei evakuoinut. Niiden koirien jälkeläisiä elää alueella edelleen. Tämä sarjakuva kertoo ennen kaikkea näistä Tšernobylin koirista, mutta myös ihmisistä onnettomuuden keskiössä.

Kun aloitin lukemaan tätä teosta, olin melko varma, että itkuhanat aukeavat heti alkuunsa. Hyvin harvat asiat käyvät sydämeeni niin kuin eläinten hätä ja eläimiin kohdistuva epäoikeudenmukaisuus, joten itkuaaltojen riski tosiaan oli olemassa. Aulénin sarjakuvaromaani kyllä herätti paljon ajatuksia, mutta ennen kaikkea koin teoksen olevan sävyltään toiveikas enemmän kuin haikea tai surullinen. Itkulta siis vältyttiin, mutta valtavan paljon uutta ja mielenkiintoista opin, sillä en ole itse Tšernobylin onnettomuuteen sen tarkemmin perehtynyt. Suosittelen!

Kaksi kirjaa Cruellasta

Cruella de Vil on pahis, joka on tuttu Disneyn animaatiosta 101 dalmatialaista. Alunperin hänen hahmonsa esitellään Smithin kirjassa 101 dalmatiankoiraa. Hän havittelee dalmatialaisen pentuja voidakseen tehdä niistä itselleen turkin. Cruellan ulkonäköä leimaava piirre on hänen hiuksensa, jotka ovat toiselta puolelta valkoiset ja toiselta mustat. Tajusin itse vasta oikeastaan muutama vuosi sitten, että nimi Cruella de Vil on viittaus julmuuteen ja pahuuteen. Mainio sanaleikki kieltämättä.

Innostuin lukemaan Cruella de Vilistä kertovia kirjoja hieman sattumalta. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut hänen hahmostaan, mutta kävin taannoin Evijärven kirjastossa ja siellä hieman sattumalta käsiini osui kaksi eri kirjaa Cruellasta. Kirjat ovat eri tekijöiltä ja niissä on eroavaisuutensa, mutta myös yhtymäkohtia löytyy. Tietyt taustatekijät kerrotaan molemmissa kirjoissa samalla tavalla ja Disney-pahiksen hahmoon tulee näiden kirjojen myötä myös inhimillisempi sävy.

Luin löytämistäni kirjoista ensiksi Hachi Ishien mangasarjakuvan Cruella: Black, White and Red (2021 Viz Media Edition). Nappasin tämän luettavakseni oikeastaan siksi, että olen viime aikoina muutenkin löytänyt englanninkielisten kirjojen maailmaan aiempaa enemmän.

Tämä sarjakuva on tosiaan jaettu kolmeen osioon, jotka ovat Black, White ja Red. Näiden eri osioiden kautta kuvataan, miten muotisuunnittelijan urasta haaveilevasta luovasta ja kunnianhimoisesta Estellasta tulee Cruella. Kyllä vain, hän kun ei syntyjään ollut häikäilemätön ja keinoja kaihtamaton Cruella astuu esiin. Luonnehtisin Cruellaa jollain tavalla Estellan kaksoispersoonallisuudeksi tai sisimmäksi minäksi, joka nousee esiin maailman kolhiessa.

Tämä sarjis oli nopealukuinen ja piti hyvin mielenkiinnon yllä. Hahmosta paljastui minulle uusia puolia ja pidin teoksen miljööstä, 1970-luvun svengaavasta Lontoosta. Olisi mielenkiintoista lukea vastaavanlaisia sarjakuvia muistakin Disneyn tutuiksi tekemistä hahmoista, mutta en tiedä onko sellaisia olemassa.

Toinen lukemani Cruella-kirja on Maureen Johnsonin nuortenromaani Hei, julma maailma! (Tammi 2021, alkup. Hello, Cruel World). Se kertoo myös Estellan vaiheista ennen kuin Cruellan puoli hänessä pääsi valloilleen. Teoksen on suomentanut Jenni Rapelo. Tätä kirjaa olin aiemmin töissä jo pyöritellytkin käsissäni, mutta nyt vasta se nousi lukulistalleni sarjakuvalöydön myötä.

Pidin tästä romaanista. Siinäkin ajankuva 1960-luvun lopun Lontoosta on kiinnostavaa luettavaa. Teoksen myötä saa paremman käsityksen siitä, millaiset seikat saivat Estellan unohtamaan kiltteyden, miellyttämisenhalun ja hyvyyden. Nuorten ihmissuhteet ja kolhuja saaneen mutta verrattain kokemattoman tytön luoviminen häikäilemättömien eliittinuorten maailmassa on kuvattu onnistuneesti. Aika monta kertaa olin harmissani ja turhautunut siitä, miten Estellaa kohdeltiin. Hei, julma maailma, todellakin!

Näiden kirjojen myötä aion kyllä lukea myös Dodie Smithin alkuperäisteoksen. Hauskaa, miten yksi kirja voi johtaa monenlaisiin kirjoihin ja elokuviin.

Anne Frankin päiväkirja (sarjakuva)

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

155 s., Tammi 2019

alkup. The Diary of a Young Girl, 2017

suom. Anita Odé 

Anne Frank on epäilemättä holokaustin tunnetuin uhri ja yksi II maailmansodan ajan tunnetuimmista henkilöistä muutenkin. Olen lukenut hänen päiväkirjansa joskus nuorempana ja se teki jo silloin vaikutuksen. Tarina on siis sinänsä tuttu, mutta tuntuu siltä, että tämä sarjakuvasovitus antoi taas uutta ajateltavaa ja syvyyttä niin Anne Frankin tarinalle kuin juutalaisvainoille ylipäätäänkin. Todella onnistunut toteutus kaikin puolin, mutta kuvitus on kyllä kerrassaan erinomainen.

Jos nyt jollekulle Anne Frankin tarina ei ole tuttu, niin tiivistettynä hänen päiväkirjassaan on kyse teini-ikäisen juutalaistytön autenttisesta kuvauksesta hänen perheensä sekä muutaman muun ihmisen piilotellessa natseja II maailmansodan aikaan amsterdamilaisen kerrostalon salaisessa siivessä. Päiväkirjassaan Anne purkaa tuntojaan elinolosuhteistaan, teini-iän myllerryksestä, ihmissuhteista ja haaveistaan, joita kohti haluaa suunnata sodan päätyttyä. Salaisen siiven piilottelijat löydettiin ja heidät lähetettiin keskitysleireille, jotka koituivat jokaisen kohtaloksi Annen isää lukuunottamata. Anne kuoli kevättalvella 1945 ollessaan 15-vuotias.

Myönnän, että olin alkuun hieman skeptinen sen suhteen, että miten Annen päiväkirja on saatu tiivistettyä sarjakuvaksi, mutta mielestäni siinä on onnistuttu hienosti. Kokonaisuuteen on saatu poimittua päiväkirjan ydinkohdat, joiden avulla Annesta ja ajan tapahtumista muodostuu selkeä kuva. On hienoa, että tämän sarjakuvan kautta alkuteos on uusien lukijasukupolvien tavoitettavissa helposti lähestyttävällä tavalla.

Kukaan ei tietenkään voi tietää miten Anne Frank olisi mahdollisesti itse kuvittanut päiväkirjansa, mutta mielestäni tämä sarjakuva on visuaalisesti kerrassaan upea. Ari Folman mainitsee jälkisanoissa, että he tekivät parhaansa tavoittaakseen kuvissa Annelle ominaisen huumorin ja sarkasmin. Mielestäni se välittyy erinomaisesti, itselleni jopa nyt paremmin kuin alkuteoksesta aikanaan, mutta toki tässä on vuosia vierinyt välissä ja taitoni tulkita tekstiä on kehittynyt. Mielestäni kuvitus on kekseliästä ja ilmeikästä, kaiken kaikkiaan hyvin onnistunutta.

Lukiessani oivalsin toden teolla miten syvällisesti Anne tarkastelee maailmaa. Päiväkirjan edetessä hän aikuistuu ja hänen oma näkemyksensä asioihin terävöityy. Kyseessä on aito kasvutarina, ja on todella surullista ajatella, että tämä tarina jäi aivan liian lyhyeksi.

Viimeinen ilta - Pumpkinheads

Rainbow Rowell (teksti) & Faith Erin Hicks (kuvitus): Viimeinen ilta - Pumpkinheads

209 s., Karisto 2020

alkup. Pumpkinheads, 2019

väritys: Sarah Stern

suom. Taina Wallin

 

Minulla ehti olla jo aika pitkään lainassa Rainbow Rowellin ja Faith Erin Hicksin sarjakuvaromaani Viimeinen ilta ennen kuin lopulta aloin lukemaan sitä. Tarina sijoittuu syksyyn, kekrin aikaan ja kurpitsafestivaaleille. Silloin olisikin ehkä miljöön fiilistelyn kannalta otollisin aika lukea tämä, mutta viihdyin tämän parissa kyllä hyvin näin keskellä talveakin.

 

Deja ja Josiah ovat jo vuosien ajan työskennelleet syksyin kurpitsafestivaaleilla muhennosmajassa. Nyt on vuorossa heidän viimeiset kurpitsafestivaalinsa ainakin näissä merkeissä, sillä seuraavana syksynä kumpikin olisi tahoillaan opiskelemassa eikä mahdollisuutta festareilla työskentelyyn olisi. Vuosien aikana ystävystyneet nuoret suhtautuvat asiaan hieman eri tavalla, sillä siinä missä Deja suunnittelee innoissaan tekevänsä viimeisestä kerrasta ikimistoisen, on Josiah puolestaan haikea. Kun Deja ottaa ohjat, on vuorossa monin tavoin ikimuistoiset festarit.

 

Pidin tästä sarjakuvasta kovasti. Juoni kulkee sujuvasti, siinä on hauskoja käänteitä mutta myös vakavampiakin hetkiä. Deja ja Josiah ovat kumpikin hahmoina kivoja, mutta Dejan reipas päättäväisyys ja iloinen välittömyys antaa tarinalle enemmän potkua. Jos tapaisin Dejan livenä, uskon, että pitäisin hänestä! Deja on tekijänaisia, joten tietyllä tavalla myös samaistun häneen. Hahmojen ja juonen lisäksi pidin niin miljööstä kuin piirrostyylistäkin. Mukavan selkeä tyyli, jossa kuitenkin on yksityiskohtia ja syvyyttä. Myös värimaailma on todella onnistunut. Mielelläni lukisin lisääkin tällaisia sarjakuvia.

Mielikuvitustyttö

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö

161 s., Suuri Kurpitsa 2019

 

Viime kuussa luin kaksi Reetta Niemensivun sarjakuvaa, jotka innostivat minut lainaamaan lisää sarjakuvia. Valitsin uutuuksien joukosta Aino Louhen Mielikuvitustytön. Se on sarjakuvaromaani, joka kertoo ihmissuhteista eri ikävaiheissa eli lapsuudessa, nuoruudessa ja aikuisuudessa. Miten katkeraa voikaan olla joskus ystävyys, etenkin jos ystävän joutuu jakaa jonkun kanssa. Miten ihastuminen samalla kertaa tuo huippufiiliksen ja silti lamauttaa. Miten joskus on kuin näkymätön ennen kuin joku pysähtyy kohdalle ja katsoo näkyväksi.

 

Ihan ensiksi minun on pakko mainita, vaikka se ei suoranaisesti tähän teokseen liitykään, että Aino Louhen äiti Kristiina Louhi lukeutuu suosikkikuvittajiini ja rakastin lapsena hänen Aino-kirjojaan ihan suunnattomasti. Vaikka äidillä ja tyttärellä onkin omat taiteelliset tyylinsä ja näkemyksensä, löydän silti myös Aino Louhen kuvituksista samanlaista viehätystä, jota koen hänen äitinsä töissä olevan. Aino Louhen piirrokset ovat äkkiseltään aika simppeleitä, mutta niistä välittyy paljon tunnetta.

 

Itseäni tässä sarjakuvaromaanissa puhutteli erityisesti lapsuuden ihmissuhteita kuvaava osuus. Jotenkin se tuntui niin tutulta ja ihon alle menevältä. Itselläni ei ollut alakoulun ekoilla luokilla juurikaan kavereita. Hengailin yleensä aina sen kanssa, jonka paras kaveri oli poissa koulusta, tai pyörin kolmantena pyöränä mukana - ja nimen omaan kolmas pyörä tunsin olevani. Siksi sarjakuvan tytön pelko ystävyydessä hylätyksi tulemisesta ja yksinäisyydestä kouraisee. Tämä on kuitenkin myös kokonaisuutena sellainen, että tiettyyn kohtiin haluaa palata uudelleen tarkkailemaan tulkitsemaan kuvaa ja tekstiä.

 

Mielikuvitustyttö on Aino Louhen ensimmäinen sarjakuvaromaani ja ainakin minä jään odottamaan niitä lisää.

Neropatin päiväkirja 5 ja 6

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja 5 - Karu totuus

217 s., WSOY 2012

alkup. Diary of a Wimpy Kid: The Ugly Truth

suom. Sakari Hyrkkö

***

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja 6 - Lunta tupaan

217 s., WSOY 2013

alkup. Diary of a Wimpy Kid: Cabin Fever

suom. Marja Helanen

Viime aikoina olen huomannut olevani liian usein puhelin kädessä, joten olen alkanut esimerkiksi lounastauoilla lukea kirjoja. Olen todennut Neropatin päiväkirjojen olevan teoksia, joita on helppo lukea pienikin pätkä kerrallaan ja joiden lukeminen kestää keskeytyksiä ajatusten liikoja katkeamatta - ja nämä ominaisuudet tekevät niistä hyvää taukoluettavaa. Sarjan 6. osa Lunta tupaan tuntui muutenkin hyvältä valinnalta kesähelteillä luettavaksi, sillä lumisten ajatusten ajattelu tuntui viilentävän mukavasti nihkeää oloani. :-D

Karu totuus kertoo Greg Heffleyn elämän ajanjaksosta, jolloin hän tajusi, että hänen täytyy todella yrittää ottaa nuoruudestaan irti kaikki se vähä mitä mahdollista. Greg odottaa tulevaisuudeltaan suuria ja onkin keskittynyt lähinnä odottamaan loistokasta tulevaisuuttaan, mutta nyt hän havahtuu huomaamaan, että kotona ei palvelu pelaa eikä hänen loistokkuuttaan osata arvostaa. Tilannetta pahentaa se, että hänen paras kaverinsa Rowley, johon Greg suhtautuu hieman ylemmyydentuntoisesti, tuntuu pärjäävän hyvin ilman Gregiäkin.

Mielestäni Karussa totuudessa Kinneyn Gregiin istuttama ironisuus ja musta huumori kukkii erityisen hyvin, enkä voinut olla nauramatta kirjaa lukiessani. Gregin elämään sisältyy jos jonkinmoisia kommelluksia ja tukalia tilanteita, kuten tavallisestikin, mutta jotenkin tässä ne naurattivat erityisesti. Samalla kuitenkin rinnalla kulkee vahvana teema ystävyys, sillä vaikka Gregin ja Rowleyn välirikkoa kuvataan humoristisin keinoin, on siinä kuitenkin vakavampikin puoli, kun Greg tajuaa kaipaavansa ystäväänsä. Greg tuntuu siis pikkuhiljaa hieman kehittyvän aikuismaisemmaksi eikä enää pidä itseään ihan niin erinomaisena ja korvaamattomana kuin aikaisemmin.

Lunta tupaan puolestaan tuo todellakin lunta Gregin tupaan, sillä mikään ei tunnu sujuvan kuten hän toivoisi. Oman rahan puutteessa Greg päätyy yrittämään ansaita taskurahaa omia välttämättömiä ostoksiaan, kuten esimerkiksi virtuaalilemmikin tarvikkeita, varten. Gregin yritykset tuntuvat kuitenkin karahtavan kiville ja hän jopa joutuu jälki-istuntoon koulun omaisuuden tärvelemisestä. Kotonakaan ei huiski paljon paremmin juuri ennen joulua, kun ankara lumimyrsky pyyhältää seudun yli ja Greg perheineen jää mottiin kotiinsa. Ruokavarastot alkavat käydä vähiin ja kaiken lisäksi kellari tulvii ja talosta katkeavat sähköt. Myös joululahjat huolettavat Gregiä, sillä hankaluuksiensa vuoksi hän pelkää jäävänsä lahjoitta.

Jotenkin mielestäni tämä kuudes osa ei ollut niin hauska kuin sarjan aiemmat osat tai sitten tunne johtui siitä, että viides osa oli niin hauska. Kyllä tässäkin hauskoja sattumuksia piisasi, mutta jotenkin ehkä vähän särähti silmään yläasteikäisen usko joulupukkiin ja tonttuihin. Pyrkimyksestä olla kiltisti olisi voitu saada rakennettua hauskempikin teema, jos olisi poistettu tuo lapsenomainen usko Korvatunturin väkeen. 

Neropatin päiväkirja 4 - Kovan onnen kesä

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja 4 - Kovan onnen kesä

218 s., WSOY 2012

alkup. Diary of a Wimpy Kid: Dog Days, 2009

suom. Sakari Hyrkkö

 

Neropatin päiväkirjojen lukeminen on ollut muutaman kuukauden tauolla, mutta nyt tuntui sopivalta jatkaa sarjan lukemista. Tällä kertaa vuorossa oli neljäs osa, joka on nimeltään Kovan onnen kesä.

 

Greg Heffleyn mielestä täydellinen loma muodostuu yövalvomisista ja päivällä nukkumisesta, konsolipelien pelaamisesta ja sisätiloihin linnoittautumisesta. Valitettavasti hänen vanhempansa ovat eri mieltä asiasta ja äiti haluaakin perheen viettävän niin yhteistä aikaa ulkoilmassa kuin poikien viettävän kahdenkeskistä isä-poika -aikaa. Näyttää siltä, että Gregin kesästä muodostuu todellinen kovan onnen kesä.

 

Aikaisemmissa osissa tilannekomiikka ja tukalat tilanteet ovat yleensä napanneet minut heti mukaansa ja saaneet minut hykertelemään naurusta. Tällä kertaa minusta kuitenkin tuntui, että tarina lähti etenemään jokseenkin hitaasti, mutta kun se sitten lopulta tapahtui, oli naurunpyrskähdykset taattuja. Gregin kesän seuraamisesta muodostuikin ihan hauska lukukokemus! Ehkä hieman kuitenkin toivoisin, että Greg jo hieman kypsyisi, mutta toisaalta sarja perustuu kyllä nimen omaan Gregin hieman lapsekkaalle "kaikkivoipaisuudelle" ja hänen kuvitellulle erinomaisuudelleen sekä ironialleen, joten kovin radikaali muutos Gregissä muuttaisi myös sarjaa.

 

Uskoisin, että tämä kertomus Gregin kesäsuunnitelmista ja niihin puuttuvista vanhemmista on sellainen, johon nuoren lukijan on helppo samaistua. Tässäkin teoksessa tulee siis esiin aikaisemmista osista tuttu tietynlainen "nuoren itsekkyys", joka Gregistä huokuu. Myös vanhempien "tollous", jota teoksessa kuvataan humoristisesti muttei lainkaan ilkeästi, on varmasti monelle teinille samaistuttava aihe.

 

♠♠♠½

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikolla: Neropatin päiväkirja 3 - Viimeinen oljenkorsi

  Nyt viikolla 42 vietetään Kirjan vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikkoa. Tämä viikko tulee näkymään blogissani siten, että nostan esille pelkkää lasten ja nuortenkirjallisuutta. Lisää tietoa viikon ohjelmasta löydät Kirjalittan Facebook-sivulta.

 

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja 3 - Viimeinen oljenkorsi

 217 s., WSOY 2011

alkup. Diary of a Wimpy Kid: The Last Straw 2009

suom. Sakari Hyrkkö

 

Greg Heffleyn tarina jatkuu Viimeisessä oljenkorressa samalla tyylillä kuin aikaisemmissakin Neropatin päiväkirjoissa. Tästäkään teoksesta ei tilannekomiikkaa, tukalia tilanteita ja ironiaa puutu.

 

Greg Heffley on jokseenkin itsekäs teinipoika, joka pitää itseään erinomaisena eikä näe mitään asiaa, jonka suhteen hän voisi vielä kehittyä. Tästä syystä Gregin on hieman vaikea olla samaa mieltä isänsä kanssa, kun isä alkaa kannustaa poikaansa urheiluharrastusten pariin. Epäurheilullinen, lähinnä videopeleistä kiinnostunut Greg ei oikein sovellu urheiluharrastuksiin, kuten hän saa karvaasti kokea. Greg haluaakin tehdä isäänsä vaikutuksen jollakin helpolla ja vaivattomalla tavalla, sillä laiskuus on yksi Gregin keskeisimmistä piirteistä.

 

Olen jo alkanut oppia siihen, että jos haluan lukea jotain oikein hauskaa ja sitä myöten rentouttavaa kirjaa, niin Neropatin päiväkirja on oikea valinta. Pidän päähenkilö Gregistä suuresti, vaikka hänen luonteenpiirteensä ärsyttävät minua oikeassa elämässä tai kirjan hahmoissakin. Greg on vain kovin hauska ironisuudessaan, joten hänen huonot puolensa on helppo antaa anteeksi.

 

Mielestäni Neropatin päiväkirja on mielenkiintoinen ja virkistävä sarja. Tässä on mukavasti arjen realiteetteja höystettynä uskomattomilla sattumuksilla ja kärjistetyllä tapahtumankuvauksella. Toivon todella, että mahdollisimman moni nuori löytäisi tämän sarjan, sillä tällainen helppokulkuinen ja runsaalla kuvituksella höystetty romaani voisi toimia innostajana lukuharrastuksen pariin.

 

♠♠♠♠

Neropatin päiväkirja 2: Isoveli isottelee

Jeff Kinney: Neropatin päivä - Greg Heffleyn julkaisu 2: Isoveli isottelee

216 s., WSOY 2010

alkup. Rodrick Rules, 2008

suom. Sakari Hyrkkö

 

Neropatin päiväkirja -sarjan ensimmäinen osa oli mielestäni niin hauska, että piti päästä jo pian sarjan seuraavan osan pariin. Neropatin päiväkirjojen toisessa osassa Greg odottaa jo koulun alkua, sillä kesäloma oli kaikin puolin kurja. Mielialaa ei kohenna yhtään myöskään se, että isoveli Rodrick tietää yhden nolon sattumuksen, joka Gregille sattui kesällä, ja tietysti kiristää häntä tiedoillaan.

 

Gregin ote säilyy tässä teoksessa samanlaisena kuin ensimmäisessäkin osassa, joten tilannekomiikkaa ja mustaa huumoria ei tästäkään kirjasta puutu. Tässä osassa Greg myös kokeilee ehdotonta rehellisyyttä äitinsä vaatimuksesta, mutta aika pian Greg huomaa, että joskus on parempi olla sanomatta kaikkia asioita suoraan. Kuten että parhaan kaverin isoisä ei välttämättä näe seuraavaa syntymäpäiväänsä.

 

Kuten teoksen nimestä Isoveli isottelee voi jo päätellä, tämä kirja kuvaa enimmissä määrin sisarussuhteita. Monille lienee tuttuja pienet kränät sisarusten kanssa, ja tässä kirjassa ne on kärjistetty aika tavalla isoiksi jutuiksi, jopa niin isoiksi, että en usko kenenkään ryhtyvän moiseen oikeasti. Aihe on kuitenkin sinällään sellainen, johon lukijan on varmasti helppo samaistua, joten kohderyhmä on otettu hyvin huomioon.

 

Tämä toinen osa jäi mielenkiintoisesti sellaiseen kohtaan, että en oikein tiedä mitä Gregille tuleman pitää: jatkuuko hänen elämänsä samanlaisena vai jatkuuko hänen yllättäen koulussaan saavuttamansa suosio edelleen. Todennäköisesti hänen kaverinsa Rowley, pikkuveljensä Manny tai vanhempansa onnistuvat jotenkin romuttamaan suosion, sillä se olisi jotenkin niin Gregin tuuria.

 

♠♠♠♠

Neropatin päiväkirja

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja - Greg Heffleyn julkaisu

217 s., WSOY 2009

alkup. Diary of a Wimpy Kid, 2007

suom. Sakari Hyrkkö

 

Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirja tuntuu olevan kysytty sarja, eikä se ole pelkästään sitä lasten/nuorten keskuudessa. Olin kuullut näiden kirjojen viihdyttävän myös aikuista lukijaa, joten päätin kokeilla mitä itse pitäisin sarjasta. Nyt olen lukenut sarjan ensimmäisen osan, ja voin ihan varmuudella sanoa, että tulen lukemaan myös muut osat. Neropatin päiväkirja osoittautui kirjaksi, joka nauratti minua todella paljon.

 

Greg Heffley saa äidiltään lahjaksi päiväkirjan, vaikka Gregiä ei kyllä mikään päiväkirjan pitäminen kiinnosta pätkääkään. Äidin mieliksi Greg alkaa kuitenkin "kirjoittaa julkaisua", sillä päiväkirjasta ei hänen mielestään ole missään tapauksessa kyse. Greg kirjoittaa ja piirtää julkaisuunsa ensimmäisen yläkouluvuoden sattumuksia niin koulusta kuin vapaa-ajaltakin. Greg kirjoittaa myös sisaruksistaan Rodrickista ja Mannysta, vanhemmistaan sekä parhaasta ystävästään Rowleystä, jotka kaikki tuntuvat aina nolaavan Gregin jollakin tavalla vahingossa.

 

Gregin ironinen ote sekä elämänasenne yleensä tekevät tästä kirjasta yhdessä kuvituksen kanssa ihan hirmu hauskan kirjan! Nauroin niin monta kertaa ääneen, että tuntuu kuin olisin koko kirjan ajan vain nauranut. Sarjakuvakuvitus täydentää hyvin muuta kerrontaa ja sen tyylissä on jotakin hyvin hauskaa: hahmot ovat veikeitä ja helposti tunnistettavia, eri tilanteista välittyy tunnelma hyvin ja kuvat luovat jo äkkivilkaisulla mielikuvan siitä, miten hauska kirja on kyseessä.

 

Tilannekomiikka, ironia ja musta huumori yleensäkin ovat aina sykähdyttäneet huumorintajuani hyvin paljon. Neropatin päiväkirja oli siis jokseenkin täydellinen kirja minulle eikä se tuntunut ollenkaan lapselliselta, vaikka en varsinaiseen ikäkohderyhmään kuulukaan. Mielenkiintoista on myös se, että moni ala-asteikäinen lukee näitä kirjoja mielellään. Juuri tällaisia mukaansatempaavia sarjoja on siis aina ilo bongata.

 

♠♠♠♠½