Lähes elossa

Ina Westman: Lähes elossa

WSOY 2024

Lyhyempi versio tästä tekstistä on julkaistu minun kirjoitusvuorollani paikallislehdessämme 22.1.2025.

On jo lähes viisi vuotta siitä, kun Suomeen julistettiin poikkeusolot koronavirustilanteen vuoksi. Samana keväänä Ina Westman sairastui koronaan. Poikkeusolot ovat onneksi jo kaukana takanapäin ja suurin osa meistä on jatkanut elämäänsä kuten ennenkin, mutta Westmanin elämä pysähtyi tuohon kevääseen. Hän sairastui koronaviruksen pitkittyneeseen muotoon, long covidiin, josta toipuminen on edelleen kesken.

Lähes elossa on autofiktiota, omakohtainen romaani Westmanin kokemuksista long covid -potilaana. Ennen niin aktiiviselle uraihmiselle ja perheenäidille tulevat sairastumisen myötä tutuiksi niin migreeni, univaikeudet, sydänoireet, jaksamattomuus, ruokahaluttomuus kuin monet muutkin oireet. Sairauden pahimmissa vaiheissa hän on lähes kotinsa vanki, sillä pienikin kuormitus voi johtaa pahempiin oireisiin.

Westman haki apua useita kertoja, usein heikoin tuloksin. Useimmiten hänen oireensa leimattiin psykosomaattisiksi eikä fyysisiä oireita tutkittu kunnolla. Voisi puhua jopa suoranaisista hoitovirheistä, vaikka etenkin alkuvaiheessa tietoa kaikista oireista ja niiden hoitomenetelmistä ei vielä ollutkaan kunnolla saatavilla. Hän alkoi kirjoittaa kokemuksistaan kirjaa, jotta voisi tuntea taas olevansa muutakin kuin sairas. Pitkittyneiden sairauslomien ja epäonnisten töihinpaluuyritysten keskellä hän pystyi tekemään edes jotain, joka auttoi pysymään järjissään.

On pysäyttävää lukea kokemuksista, jolloin julkinen terveydenhoitojärjestelmä pettää. Sitä vain toivoo, että kukaan läheinen tai itse ei joutuisi ikinä kokemaan samaa. Westman yritti sinnitellä töissä särkylääkkeiden voimin, koska niin lääketieteen ammattilaiset neuvoivat. Voisiko hänen tilanteensa olla nyt parempi, jos kaikki oireet olisi otettu heti todesta? Ehkä, vaikka ei sitäkään voi varmaksi tietää.

Mielestäni tämä on aiheestaan huolimatta todella vetävää luettavaa, oikea lukusukkula, jota ei malttaisi illalla laskea käsistään ja alkaa illalla nukkumaan. Westman kirjoittaa tajunnanvirtamaisesti, mutta kuitenkin selkeästi ja jäsennellysti, ja onnistuu välillä sanavalinnoillaan ja värikkäillä ilmaisuillaan suorastaan huvittamaan lukijaansa. Tästä ei hengi katkeruus, vaikka hyvällä syyllä kyllä voisi. Lopussa on jo toivoakin, sillä vähitellen löytyy uusia hoitokeinoja, ja Westman itse oppii seuraamaan kehonsa viestejä ja rytmittämään elämäänsä niiden mukaan.

Lukupiirikirja: Saari

Victoria Hislop: Saari

Bazar 2016, 1. suomenkielinen painos 2012

alkup. The Island, 2005

suomentaneet Olga ja Laura Jänisniemi

Vuoden 2024 ensimmäinen hyllynlämmittäjä tuli luettua lukupiirikirjan ominaisuudessa. Olen Hislopilta aiemmin lukenut Elämänlangan ja siitä jäi todella vahva lukumuisto, mutta jostakin syystä olen hautonut Saarta hyllyssäni vuodesta toiseen. Pidin tästä kirjasta todella paljon ja odotan kovasti lukupiirin keskustelua.

Saari sijoittuu Kreetalle. Kehyskertomuksessa englantilainen Alexis matkustaa poikaystävänsä kanssa Kreetalle ja lomamatkan ohessa hän haluaa selvittää sukunsa salaisuuden, sillä hänen kreetalaissyntyinen äitinsä ei ole halunnut puhua suvustaan ja menneisyydestään mitään perheelleen. Varsinaisessa ydinkertomuksessa lukija kuljetetaan enimmäkseen 1930-1950-luvuille Plakan kylään, joka sijaitsee vain lyhyen venematkan päässä Spinalongan saarelta. Saarella on leprasiirtola, jonne joutuminen tiesi eristäytymistä muusta maailma koko loppuiäksi.

Tarinan keskushenkilöinä on Petrakisin perhe ja etenkin tyttäret Anna ja Maria, jotka ovat toistensa täydellisiä vastakohtia. Perheen isä Giorgis ansaitsee kalastajan ammattinsa sivutulona rahaa Spinalongan tarvikekuljetuksista. Entistä läheisemmin saari koskettaa perheen elämää, kun äiti Eleni sairastuu ja joutuu jättämään perheensä ja lähtemään Spinalongalle. Äidin sairauden myötä perhe saa kuulla saaren elämästä paljon sellaistakin, mitä muuten ei ulkomaailmaan kantaudu. Saarelaisten yhteisö on tiivis ja eläväinen kuin mikä tahansa kylä.

Pidin todella paljon tarinan miljööstä, sillä kreetalainen kulttuuri ja elämänmeno on kuvattu hienosti ja niin Plaka kuin Spinalongakin tuntuvat suorastaan idyllisiltä pikkukyliltä. Leprasairaus on saatu tuotua esiin yllättävän neutraalisti siihen yhä nykypäivänä liittyvistä stigmoista huolimatta. Henkilöhahmotkin ovat varsin inhimillisiä vaikkakin melko karrikoituja ääripäitä, kuten sisaruskaksikko Anna ja Maria. Monesta hahmosta oli hyvin helppo pitää, kuten Mariasta, Giorgisista, Fotinista ja saaren lääkäreistä.

Olin suorastaan lukuhuuman vallassa, kun ydinkertomukseen päästiin käsiksi. Kehyskertomus sen sijaan on mielestäni ontuva ja erityisesti sen loppuosa on suorastaan heikko. Se tuntuu päälleliimatulta, ihan kuin olisi tarvittu joku nopea tapa sulkea kiehtova ydinkertomus kehyskertomuksen sisään. Ydinkertomus on mielestäni todella hieno ja lämminhenkinen, se tempaisee mukaansa ja koukuttaa. Tämä tarina olisi luultavasti toiminut oikein hyvin myös ilman kehyskertomusta.

Hamnet

Maggie O'Farrell: Hamnet

Kustantamo S&S äänikirja 2022

alkup. Hamnet 2020

suom. Arja Kantele

lukija: Satu Paavola

Ilman Kurikan kirjaston Lukuhaastetin kohtaa "kirjailijan suosittelema kirja" olisin tuskin tutustunut Maggie O'Farrelin hienoon romaaniin Hamnet. Sirpa Kähkönen oli suositellut sitä joulukuun Eeva-lehden kirjaosiossa, joten onnekkaat sattumat jatkuivat. Tykkäsin tästä kirjasta paljon.

Näytelmäkirjailija William Shakespearen nimi tunnetaan, mutta uutta tietoa on todennäköisesti se, että hänellä oli 11-vuotiaana kuollut poika Hamlet tai joidenkin aikalaisten tapaan kirjoitettuna Hamnet. O'Farrellin romaani kertoo tästä pojasta, mutta toisaalta myös vähintään yhtä paljon tai enemmänkin pojan äidistä Agnesista.

Shakespearen perheestä on säilynyt varsin vähän kirjallisia lähteitä, mutta niiden vähien ympärille O'Farrell romaaninsa rakentaa. Keskeistä tässä kirjassa on mielestäni Agnesin ja Williamin rakastuminen, perheen perustaminen ja lapsen menettämisestä seurannut suru. William, jota ei muuten kirjassa mainita kertaakaan nimeltä, asuu pitkiä aikoja Lontoossa työnsä vuoksi, joten Agnes jää kovin yksin. Ei suru Williamiakaan päästä helpolla, ja pojan kuoleman vaikutusta Shakespearen tuotantoon onkin yleisesti spekuloitu etenkin Hamlet-näytelmän osalta.

Pidin kovasti Agnesin hahmosta, joka on mielestäni monisyinen, samalla kertaa vahva ja herkkä. Hän on perheensä esikoinen ja varsin itsenäinen nainen, kasvattaa haukkaa, kerää kasveja ja harjoittaa parantajantaitojaan. 1500-luvun loppupuolella sellainen ei ollut aivan vaaratonta, sillä noituussyytökset olivat herkässä. Liitto Williamin kanssa oli hänen vahvan tahtonsa ja ehkä oveluudenkin tulosta, sillä asiaa ei katsottu aivan suopeasti kummankaan perheissä. Pojan kuolema osuu Agnesiin kipeästi, hän jopa pitää sitä hieman omana syynään - olisihan hänen pitänyt ymmärtää ja huomata merkit, tehdä enemmän. Todellisen Hamnetin kuolinsyytä ei tiedetä, mutta kirjassa asia selitetään ruttotaudilla, johon kuolleisuus oli korkea.

Yksi kiinnostava juonisäie olikin kuvitteellinen tapahtumakulku, jossa rutto saapuu Alexandriasta merimiesten mukana aina Shakespearen perheeseen asti. Kaikki alkaa yhden pienen kirpun puremasta, josta tauti alkaa levitä vauhdilla ensin laivalla ja sitten mantereella. Olin aiemmin toki tiedostanut, että usein taudit levisivät matkustavaisten mukana, mutta O'Farrell antaa sille vielä enemmän konkretiaa. Erittäin kiinnostava lisäjuonne.

Olen joskus aikana ennen blogia lukenut joitakin Shakespearen näytelmiä ja muistaakseni Hamlet oli yksi niistä, mutta tämän myötä heräsi ajatus lukea se uudelleen, sillä näytelmäversiota tuskin pääsen lähitulevaisuudessa missään näkemään. Shakespeare ylipäätään on kiinnostava hahmo, joten hänestäkin voisi lukea lisää joko faktaa tai fiktiota.

Lukupiirikirja: Tulirinta

 Anna Kortelainen: Tulirinta - romaani Erik Edelfeltistä
306 s., Tammi 2020
kansi: Anders Carpelan

Lukupiirissä on ollut toiveena niin Anna Kortelaisen tuotanto kuin tosipohjainen romaanikin, joten valitsin meille huhtikuun kirjaksi taidemaalari Albert Edelfeltin ainoasta aviolapsesta kertovan romaanin Tulirinta - romaani Erik Edelfeltistä. Jostain syystä nuorena keuhkotautiin kuolleesta Erikistä ei ole juuri jäänyt kirjallisia lähteitä eikä hänen vaiheistaan tiedetä kuin pääpiirteet, vaikka hän olikin tunnetun suvun jäsen ja aktiivinen yhteiskunnallinen toimija.

Kortelainen punoo romaaninsa faktojen ympärille. Teoksen tapahtumat sijoittuvat pääosin Erikin (1888-1910) viimeisiin elinvuosiin, jolloin hän opiskelin Ranskan Montpellierissä kokeellista sielutiedettä. Takaumien kautta kurkistetaan vaiheisiin Suomessa, kun Erik toimi aktiivisesti nuorisojärjestöissä ja jopa radikalisoitui siinä määrin, että kuului venäläistämistoimiin rajuin toimenpitein vastanneisiin Verikoiriin.

Vaikka Kortelainen jälkisanoissaan kuvaa, miten faktojen puute avasi hänelle romaanikirjailijana monia mahdollisuuksia, niin valitettavasti tästä näkyy se, että paljon on pimennossa. Esimerkiksi kirjan keskivaiheista alkaen Kortelainen kuvaa laajasti ranskalaisia viiniviljelmiä kurittanutta viinikirvaa, joka toimii vertauskuvana sille, miten keuhkotauti riuduttaa sairastuneita. Tiettyyn pisteeseen asti vertauskuva tuntuu osuvalta, mutta jossain kohtaa alkaa tuntua siltä, että viiniviljelmien tuhoa kuvaillaan niin laajasti siksi, että romaani saisi täytettä.

Tulirinta ei mielestäni ole mitenkään kovin vetävä romaani, pikemminkin tuntuu, että pieni pala kerrallaan riittää. Rakenne on hieman poukkoileva ja aikasiirtymiä on melkoisen paljon. Erik itse jää melko ulkokohtaiseksi eikä hänestä tämän romaanin myötäkään oikein saa otetta. Kortelainen on ollut niukkojen lähteiden vuoksi tiukassa tilanteessa, mutta siitä huolimatta uskon, että Erikistä olisi näiden faktojen pohjalta saatu aikaan värikkäämpikin romaani. 

Osasto 23

Eva Frantz: Osasto 23

139 s., S&S 2019

alkup. Hallonbacken, 2018

suom. Anu Koivunen

kansi: Anders Carpelan

Viime syksynä kiersin kirjavinkkaamassa meidän työharjoittelijan kanssa alakouluilla. Hän vinkkasi kutosille Eva Frantzin Osasto 23:a ja minäkin kiinnostuin kirjasta. Luin kuitenkin ensin joulun aikaan Ruukin salaisuuden, josta pidin kovasti. Kirjat ovat tyyliltään mielestäni hyvin samanlaisia: sijoittuvat menneisyyteen, sisältävät vaietun salaisuuden, kiehtovan miljöön ja jännittäviä käänteitä.

Osasto 23 sijoittuu 1920-luvulle ja kertoo keuhkotautia sairastavasta Stiinasta. Hänen perheensä on köyhä eikä kunnon lääkkeisiin ole varaa, sillä leskeksi jäänyt äiti saa hädin tuskin ruokittua ja vaatetettua kaikki kuusi lastaan. Kuin ihmeen kaupalla Stiinalle tarjoutuu mahdollisuus päästä Vadelmarinteen keuhkotautiparantolaan. Parantola on Stiinalle kuin ihmeiden kartano, vaikka koti-ikävä vaivaakin. Parantolassa hän kuitenkin tutustuu salaperäiseen Rubeniin, joka tuntuu tietävän Vadelmarinteen menneisyydestä kamalia asioita.

Kuvaus keuhkotautia sairastavan lapsen yksinäisyydestä on koskettavaa. Nuorta kuin oman onnensa varaan jätettyä tyttöä käy sääliksi monella tasolla. Hän on valmistautunut kuolemaan, mutta elämännälkää on vielä jäljellä, kun tarpeeksi ravistaa. Vadelmarinteen parantolassa on kuitenkin meneillään jotain aivan muuta kuin mitä Stiinalle ja hänen äidilleen on uskoteltu. Kun vanha valkosilmäinen nainen varoittaa Stiinaa parantolan puistossa, epäilys alkaa itää hänen mielessään. Mikä oikeastaan on parantolan vaiettu itäsiipi ja mitä siellä tapahtui?

Takakannessa kirjaa luonnehditaan lastenkirjaksi, mutta minun mielestäni tämä on niin aiheeltaan ja tapahtumiltaan kuin päähenkilön iänkin puolesta nuortenkirja. Minulle aikuisena lukijana teos oli monessa kohtaa melko ennalta-arvattava ja ennätin Stiinan edelle päättelyssä, mutta yhtä kaikki pidin tästä kirjasta. Nopealukuinen ja otteessaanpitävä kirja, voisin itsekin jatkossa vinkata tätä.

Toivo

Nais Mason: Toivo

235 s., Gummerus 2012

alkup. Meine Kraft ist die Hoffnung, 2009

suom. Mervi Ovaska

 

Vuoden 2019 viimeinen luettu kirja ja samalla Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen viimeinen kirja on kenialaisen Nais Masonin omaelämäkerrallinen teos Toivo. Hieman yllättäen Keniassa syntyneen ja myöhemmin mm. Yhdysvalloissa asuneen Masonin kirja on alkukieleltään saksankielinen. Se lienee osoitus siitä, että vaikka elämä ei aina anna alkuun parhaita eväitä onneen, voi sitkeydellä ja omalla työllään avata ovia ja opiskella vaikka mitä.

 

Nais Mason on kahden jo aikuiseksi varttuneen lapsen äiti, joka sai mieheltään ja lastensa isältä HIV-tartunnan alle kolmekymppisenä. Elettiin 1980-lukua, jolloin HIV-positiivisuus oli kuin kuolemantuomio. Tutkimuksia sairaudesta ei vielä juuri ollut ja lääkehoito oli kallista. HIViin liitettiin monenlaisia ennakkoluuloja ja viruksen kantaminen saattoi johtaa irtisanomiseen ja eristämiseen yhteisöstä. Nais menetti miehensä sairaudelle ja hän jäi kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän päätti taistella, etteivät hänen lapsensa jäisi täysorvoiksi. Itse äidittä varttunut Nais halusi lapsilleen erilaisen tarinan.

 

Nais Masonin tarina on kovin toisenlainen kuin ne tavalliset afrikkalaiset hiv-tarinat. Hän ryhtyi aktiivisesti kamppailemaan paremman huomisen puolesta eikä vain omalta tai perheensä osalta, vaan kaikkien. Hän ryhtyi tekemään valistustyötä ja taistelemaan tehokkaamman hoidon puolesta. Hänen työnsä alkoi kantaa hedelmää. Hän muutti Yhdysvaltoihin ja sai elämäänsä uusia mahdollisuuksia, mm. merkittäviä projektitöitä terveysorganisaatioissa, mutta lopulta hän palasi Keniaan jatkamaan työtään siellä. Nais Mason ei alistunut diagnoosin saatuaan, vaan hän päätti ettei ole osa sitä tavallista tarinaa. Se päätös vaikutti monen muunkin elämään kuin vain hänen.

 

Nais Masonin tarina on selviytymistarina. Hänen kokemistaan menetyksistä ja takaiskuista huolimatta se on valoisa tarina siitä, miten aina kannattaa yrittää muuttaa asioita. Etenkin teoksen alkupuoli oli mielenkiintoista luettavaa, mutta lopussa kerronta muuttui hieman luettelomaiseksi: missä asui milloinkin, millaisia töitä teki milloinkin ja niin edelleen. Se hieman latistaa lopullista mielikuvaa teoksesta, mutta Masonin elämäntarina on silti huikea.

 

♠♠♠

Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

238 s., Otava 2015

kansi: Päivi Puustinen

 

Luin toukokuussa 2018 Laura Lehtolan teoksen Takapenkki, joka vei aivan täysin mennessään. Tykästyin Lehtolan vaivattomaan ja nasevaan tekstiin, tragikomiikkaan ja elämän ironiaan. Tiesin jo silloin, että haluan lukea myös Lehtolan esikoisteoksen Pelkääjän paikalla. Se kertoo kolmekymppisestä Aaposta, jonka pienen perheen elämä keikahtaa raiteiltaan, kun hänen Anna-vaimoltaan löytyy syöpä. Tuosta alkaa Aapon uusi rooli perheen tukipilarina, kaiken huolehtijana, ja toisaalta vaimoltaan piilossa myös epävarmana, pelokkaana ja huolestuneena miehenä. Mikään ei ole enää ennallaan.

 

Kun Anna alkoi ontua, ei kukaan aavistanut mitään kovin vakavaa. Kokeiden tulokset kuitenkin paljastivat, että hänen sääriluussaan on syöpäsoluja. Alkoi rankat hoidot, tuli toivonpilkahduksia ja uusi pelko. Ja lopulta Anna kuoli. Miten Anna kehtasi jättää Aapon? Pakottaa selviytymään yksin pienen tyttären kanssa, laittaa opettelemaan pompulat ja mekot, muistamaan hammaslääkärit, kertomaan että äiti on kuollut? Ja kun on niin ikävä. Kukaan muu ei ymmärrä Aapoa kuin Anna, heidän yhteinen pitkä historiansa on tehnyt heistä oman sisäpiirinsä. Tunteet heilahtelevat pelosta ikävään ja vihaankin, mutta kaiken taustalla on suru ja rakkaus.

 

Pelkääjän paikalla tempaisi minut Takapenkin lailla mukaansa. Jouduin jopa jättämään hetkeksi kesken sillä hetkellä luvussa olleen Sherlock Holmesin tyttären, koska halusin lukea tämän kirjan heti. Tätä kirjaa lukiessa minulle kävi selväksi, että Lehtola tietää mistä kirjoittaa. Teos tuntuu aidolta, tunteet rehellisiltä. Lehtolan oma puoliso sairastui ja menehtyi syöpään. Hänen edesmenneeltä puolisoltaan Laura Savelta julkaistiin postuumisti teos Paljain jaloin. 

 

Paljain jaloin keräsi ilmestyttyään valtavasti huomiota ja lukijoita. Muistan itsekin teoksen hyvin, sillä se oli sydäntäsärkevä lukukokemus. Vaikka Pelkääjän paikalla onkin fiktiivinen teos (eikä Paljain jaloinkaan mikään elämäkerta ole), uskon Lehtolan ammentaneen tiettyjä asioita puolisonsa sairaudesta. Vaikka kirjojen hahmot on sijoitettu hieman eri elämäntilanteisiin, on Pelkäjän paikalla mielestäni kuitenkin hyvä vastapari Saven kirjalle. Toinen kertoo sairastuneen tunteista ja toinen puolison.

 

Totesin jo Takapenkin kohdalla, että Lehtola osaa tuoda huumoria vaikeisiin aiheisiin. Sama on nähtävissä tässäkin teoksessa, vaikka ei niin selkeästi. Pelkääjän paikalla ei tunnu liian ahdistavalta, vaikka siinä onkin iso tunteiden kirjo. Lukeminen sujuu, teos vie mukanaan ja päähenkilön tunteita on helppo myötäelää ilman, että itse ahdistuu liikaa samalla.

 

♠♠♠♠

Veri joka suonissasi virtaa

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

304 s., Like 2017

 

Luin alkuvuodesta Tiina Raevaaran Korppinaiset, joka imaisi minut mukaansa täysin. Pidin Raevaaran tavasta yhdistellä arkielämää, jännitystä ja kauhua, ja pidän siitä edelleen. Korppinaisista vaikuttuneena otin luettavakseni Raevaaran tuoreimman teoksen Veri joka suonissasi virtaa. Se jatkaa Korppinaisista tutun Johanneksen tarinaan noin kymmenen vuoden jälkeen.

 

Johannes on nyt hieman yli 30-vuotias kellokauppias, joka on ostanut liikkeensä entiseltä pomoltaan Teodorilta. Johanneksella on vaimo Hanna ja pieni poika Teo, mutta perheen mukana kulkee myös suuri suru esikoispojan kuoleman vuoksi. Kun Johanneksen avioliitto tuntuu luisuvan entistä pahemmin kuilun partaalle, nuoruudenrakastettu Aalo palaa jälleen hänen mieleensä. Kaiken keskellä Teodor, jolla ei ole Suomessa muita läheisiä kuin Johannes, saa sydänkohtauksen ja moni asia jää Johanneksen hoidettavaksi.

 

Johanneksen elämä on siis tulvillaan sinänsä arkisia joskin traagisia tapahtumia. Mukaan on kuitenkin ripoteltu juuri sopivasti hiuksia nostattavaa jännitystä ja kauhuelementtejä, jotka tekevät tarinasta äärimmäisen kiehtovan. Mikä on 4eon-instituutti, jossa tunnutaan tekevän valonarkoja kokeita ja tutkimuksia? Onko Aalo matkustanut instituuttiin hakemaan parannuskeinoa parantumattomaan sairauteensa? Entä miksi Johanneksesta tuntuu, että kuollut esikoispoika on tullut takaisin henkenä varjostamaan pikkuveljeään? Raevaara kirjoittaa kiinnostavasti elämän ja kuoleman rajakysymyksistä, ihmiskokeista, holokaustin aikaisista vääryyksistä ja romanialaisista vampyyriuskomuksista nivoen aiheita yhteen.

 

Heti kun aloitin lukemaan tätä kirjaa, se tuntui tempaavan minut virtansa mukaan. Lukeminen oli nautinnollisen sujuvaa Raevaaran soljuvan tekstin ja selkeän juonenkuljetuksen ansiosta. Loppujen lopuksi minua kuitenkin jäi tarinassa muutama seikka ihmetyttämään, kuten se miten kaikki yhtäkkiä tuntui keskittyvän Romanian suuntaan ja miten omituiset hahmot liittyivät instituuttiin ja holokaustin aikaisiin vääryyksiin. Ehkä en vain osannut lukea niitä rivien välistä tai ehkä niille ei vain annettu mitään selvää selitystä. Kokonaisuutena lukukokemus oli kuitenkin hyvä ja voin suositella tätä kirjaa kaikille psykologisesta jännityksestä ja kauhusta kiinnostuneille.

 

♠♠♠♠

En ikinä luovuta

Päivi Lukkarila & Emilia Mäkinen: En ikinä luovuta

261 s., Karisto 2017

kannen valokuva: Emilia Mäkinen

kannen suunnittelu: Mari Villanen

 

Bongasin Päivi Lukkarilan ja Emilia Mäkisen teksteistä koostuvan En ikinä luovuta -teoksen jo jokin aika sitten ennakkolistoilta ja laitoin varaukseen. Alunperin huomioni kiinnitti Päivi Lukkarilan nimi, mutta kiinnostuksen herätti myös se miten teos on syntynyt: se on fiktiiviseen muotoon kirjoitettu tarina vakavasti sairastuneen ja nuorena kuolleen Emilia Mäkisen elämästä. Mukana on suoria otteita Emilian blogikirjoituksista ja teoksen tapahtumissa kuvataan samoja tapahtumia kuin mitä tosielämän Emilian elämässä tapahtui.

 

Hevosia ja ratsastusta suuresti rakastava Emilia alkaa yllättäen kärsiä lonkkakivuista. Se ei tunnu olevan mitään vakavaa, mutta kun sitkeän flunssan vuoksi otetuissa verikokeissa paljastuu leukemia, elämä heittää kuperkeikkaa. Alkaa aika sairaalassa Tampereella. Rankat hoidot vievät voimat, mutta palava halu palata vielä rakkaan hevosharrastuksen ja oman Hurri-ponin luo tuovat Emilialle voimaa taistella sairautta vastaan. Sairaalassa Emilia aloittaa aikansa kuluksi myös blogin kirjoittamisen. 

 

Sairaus saadaan väistymään ja elämä tuntuu jatkuvan, mutta lukija tietää jo mitä tulee tapahtumaan: en edes yritä peitellä sitä juonipaljastusten pelossa, sillä teoksen taustat tuntien se on ilmiselvää. Tekstin osalta tämä teos ei edusta mitään suurta taidokkuutta, ja tiedän Lukkarilan kyllä pystyvän parempaankin. Kuitenkin teoksen edetessä minua alkoi suorataan hengästyttää, kun sivut alkoivat käydä vähiin ja tiesin, että samalla myös Emilian aika käy vähiin: milloin tulee se vakava käänne, joka vie täyttä elämää eläneen tytön takaisin sairaalaan?

 

Tämä teos ei ole yllättävä eikä sen mielestäni ole tarkoituskaan olla. Tämä vain on nyt se kirjan kirjoittamisesta haaveilleen Emilian ensimmäinen kirja, joka sai alkunsa Emilian läheisten toivomuksesta. Tämä teos ei ole myöskään sairauskertomus, sillä tässä on paljon valoa ja muutakin kuin sairaalamaailmaa: poneja, ratsastusta, yökyläilyä ystävien kanssa, koulua ja elämäniloa. Siksi sairauden uusiminen tuntuukin niin väärältä. 

 

Kokonaisuutena tämä teos oli toimiva lukupaketti, johon otteet Emilia Mäkisen blogiteksteistä toi vielä lisää aitoutta. Tuntuu vaikealta ja ehkä hieman väärältäkin pisteyttää teosta, jonka taustalla on näin surullisia vaiheita. Siitä syystä jätän pisteet antamatta, mutta suosittelen kuitenkin tutustumaan tähän teokseen.

Sydämeen tatuoitu

Marja Korhonen: Sydämeen tatuoitu

184 s., Myllylahti 2017

 

Kun Marja Korhosen toinen teos Sydämeen tatuoitu alkoi kiertää kirjastossa ahkerasti lainalla, en tiennyt lainkaan mikä tämä kysyntää herättänyt teos oikein on. Kerran pysähdyin lukemaan takakansitekstiä ja kiinnostuin minäkin, sillä teoksessaan Marja Korhonen kertoo elämästään locked-in-syndrooman kanssa.

 

Korhonen oli 42-vuotias saadessaan vuonna 2004 aivorunkotukoksen, joka hoitovirheen vuoksi pääsi aiheuttamaan hänelle locked-in-syndrooman. Syndroomaan kuuluu, että potilaan keho halvaantuu, mutta mieli pysyy entisellään. Puhumisesta ja nielemisestä tulee syndrooman myötä mahdotonta, mutta Marja Korhonen viestii kirjaintaulun avulla ja kirjoittaa kirjansa ihan itse näpytellen otsahiirellä tarinansa kirjain kirjaimelta. Korhosen teos osoittaa, että vakavastakin tilanteesta voi selvitä eteenpäin ja elämään löytää uusia ilonaiheita sairauden myötä menetettyjen tilalle. Hänestä henkii sellainen elämänmyönteisyys, jota yleensä tapaa turhan harvoin.

 

Tämä teos sai minut ajattelemaan paljon vaikeuksien voittamista, esteiden ylittämistä ja elämänmyönteisyyden valtavaa voimaa. Marja Korhonen ei ole katkera eikä nurise tilastaan. Hän kertoo rehellisesti kokemuksistaan ja myöntää, että joistain asioista - kuten saunomisesta -luopuminen on ollut haikeaa, mutta paljon on tullut tilalle. Korhosen ensimmäinen kirja Häivähdyksiä kertoo hänen sairastumisestaan ja paluustaan omaan kotiinsa. Esikoisteos teki hänet tunnetuksi ja Korhonen onkin kiertänyt ahkerasti kertomassa sairaudestaan ja ajanut suvaitsevaisuuden asiaa.

 

En ole lukenut Korhosen aiempaa teosta, mutta vaikka hän tässä teoksessa kertoo lähinnä elämästään nyt, välittyy tästä silti vahvasti miten valtavan toipumisprosessin hän on käynyt läpi. Tuntuu kyllä todella uskomattomalta, että kenellekään voi sattua mitään sellaista kuin mitä Korhoselle on käynyt. Ehkä jonain päivänä lääketiede pystyy auttamaan myös halvaantuneita potilaita. Sitä Korhonen ei kuitenkaan jää odottelemaan vaan elää elämäänsä täysin palkein. Korhonen osaa olla kiitollinen elämänsä iloisista asioista eikä vaivu synkkyyteen. Se olisi hyvä oppi itse kunkin muistaa! Suosittelen tutustumaan tähän elämänmyönteiseen lukupakettiin.

Kellokosken prinsessa

Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa

252 s., Like 2010

 

Meillä on kirjallisuuspiirin seuraavana aiheena elämäkerrat. Päätin sitä varten lukea jo hyvän aikaa lukulistallani olleen Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirjoittaman Kellokosken prinsessan, joka kertoo Kellokosken sairaalassa asuneesta mielenterveyspotilaasta Anna Svedholmista.

 

Anna Svedholmin (1896-1988) elämänkulku oli kaikkea muuta kuin helppo. Anna Svedholmin elämään mahtui monia vastoinkäymisiä, joiden on arveltu vaikuttaneen ratkaisevasti hänen mielenterveytensä järkkymiseen: isän tapaturmainen kuolema ja Annan päätyminen kasvatettavaksi muualle, huonot perhesuhteet, avioero ja lopulta taloudellisiin vaikeuksiin ajautuminen sinetöivät Annan kohtalon. Hänellä oli ollut jo aikaisemmin mielenterveysongelmia, jotka hän kuitenkin pystyi hallitsemaan. Pian koitti kuitenkin aika, jolloin Anna sijoitettiin pysyvästi Kellokosken sairaalaan.

 

Anna Svedholm (o.s. Lappalainen) sai elämänsä aikana useita diagnooseja, mutta lopulliseksi diagnoosiksi tuli maanisdepressiivisyys. Anna asui Kellokosken sairaalamiljöössä 1930-luvun alusta lähes viimeisiin elinvuosiinsa asti. Muutamaa vuotta ennen kuolemaansa Anna siirrettiin Nikkilän sairaalaan. Anna otti kuitenkin suvereenisti paikkansa minne ikinä menikin. Maanisdepressiivisyyden lisäksi Annalla oli todettu suuruusharha. Hän väitti olevansa englantilainen prinsessa, jonka kotka oli kuljettanut Suomeen hänen ollessaan vielä pieni. Anna vaati kuninkaallista kohtelua ja hän kuvittelikin omistavansa paitsi Kellokosken sairaalan (kartanonsa) myös muut Kellokosken kylän rakennukset. Lisäksi hän puhui useista julkisuudenhenkilöistä läheisinä tuttavinaan tai sukulaisinaan.

 

Olen joskus nähnyt Anna Svedholmista kertovan elokuvan Kellokosken prinsessa, joten siitä alunperin tuli ajatus lukea kirjakin. Nyt lukukokemuksen jälkeen voin todeta, että elokuvasta saamani kuva täydentyi hyvin. Annan tarina oli ihan mielenkiintoinen, mutta toisaalta taas hyvin surullinen. Millaista Annan elämä olisi voinut olla nykypäivänä, kun mielenterveysongelmiin ei etsitä apua malariasta tai insuliinishokkihoidoista? Tässä teoksessa tulee myös esitellyksi keskeisiä mielenterveysongelmien hoitomuotoja, joita myös Annaan testattiin hänen pitkän "potilasuransa" aikana.

Parantola

Satu Mattila-Laine: Parantola

154 s., Karisto 2015

kansi: Satu Ketola

Haahuilin kirjastossa ja pysähdyin tutkimaan nuorten uutuushyllyä. Valitettava totuus on, että en enää useinkaan löydä siitä mitään kiinnostavaa, mutta Satu Mattila-Laineen Parantola kiinnitti huomioni. Siinä siirrytään ajassa taaksepäin ihan kuten suosikkinuortenromaanissani Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta, joten oli ihan sanomattakin selvää, että Parantola on luettava.

15-vuotias Elisa on vintage-harrastaja ja historiafani, joka sairastaa epilepsiaa. Elisa on pitänyt sairautensa visusti salassa ja se vaikuttaa syvästi hänen minäkuvaansa. Rajun epilepsiakohtauksen jälkeen Elisa huomaa siirtyneensä ajassa 1930-luvun kaatumatautiparantolaan. Elisa ystävystyy laitoksessa asuvan Annan kanssa, sillä heillä tuntuu olevan paljon yhteistä, kuten rakkaus muotiin ja elokuviin. Parantolan lääkärillä on kuitenkin mielessä Elisan ja Annan varalle jotain ihan muuta kuin Elokuva-Aitan lukemista.

Parantola kuvaa mielestäni hienosti nuoren ihmisen (ja miksei vaikka vähän vanhemmankin) kapinaa kroonisen sairautensa edessä. Elisa kokee itsensä jotenkin vaillinaiseksi, ja epilepsiakohtauksen saaminen julkisella paikalla olisi pahinta mitä hän voi kuvitella. Aikamatka 80 vuoden taakse on muutakin kuin vain aikamatka: se on Elisalle henkisen kasvun paikka. Hänen ystävyytensä Annan kanssa jättää Elisaan syvän jäljen valaen häneen rohkeutta ja itsevarmuutta.

Mielestäni Satu Mattila-Laine kuvaa mielenkiintoisesti 1930-luvun arkea. Vaikka romaani sijoittuukin parantolaympäristöön, tuo se tavallisen 1930-luvun arkipäivän lähelle. Ajassa siirtyminen on myös toteutettu sujuvasti, joten kyseessä on selkeästi hyvin suunniteltu romaani. Vaikka itse pidinkin paljon aikamatkustusteemasta, se ei ole kaikkein oleellisinta tässä. Suosittelen tätä kirjaa luettavaksi myös niille, jotka aikamatkustusasiaa vierastavat, sillä mielestäni tämä on ennen kaikkea kasvukertomus.

♠♠♠♠

Tähtiin kirjoitettu virhe

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

340 s., WSOY 2013

alkup. The Fault in Our Stars 2012

suom. Helene Bützow

John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe ilmestyi tänä kesänä myös valkokankaalle, mikä luonnollisesti nosti kirjan tunnettavuutta siinä sivussa. Valitettavasti "siinä sivussa", sillä alkuperäinen tarina eli kirja oli ainakin minulle totaalisen tuntematon ennen kuin elokuva nosti sen esiin. Tästä kirjasta on viime aikoina kirjoitettu blogeissa paljon ja pääsääntöisesti mielipiteet ovat olleet positiivisia ja kehuvia. Itse olen kuitenkin ehkä hieman eri linjoilla.

Tähtiin kirjoitettu virhe kertoo 16-vuotiaasta Hazelista, joka sairastaa parantumatonta syöpää. Hänen perheensä mielestä Hazelin tulisi elää tavallisen teinin elämää ja saada sosiaalisia kontakteja, joten hänet patistetaan vertaistukiryhmään. Ryhmässä hän tapaa Augustuksen, 17-vuotiaan luusyövästä selvinneen nuoren miehen.

Hazel ja Augustus ystävystyvät ja rakastuvat, vaikka Hazel yrittääkin torjua rakkauden syttymisen. Hänen äitinsä ja isänsä joutuvat joka tapauksessa kohtaamaan tyttärensä kuoleman joskus, mutta Hazel ei halua aiheuttaa menettämisen tuskaa kenellekään, jonka ei ole pakko olla siinä osallisena. Niin kuin vaikka Augustuksen. Mutta Augustus pysyy hänen rinnallaan ja yhdessä he tekevät unohtumattoman matkan Amsterdamiin ottaakseen selvää, mitä muuan arvoituksellisesti kesken jääneen romaanin hahmoille sen jälkeen tapahtui.

Syöpänuorten maailma on rujo ja rajallinen, sillä oman kehon fyysiset rajoitteet ovat läsnä joka päivä. Mutta samalla Green kuvaa heidän ajatusmaailmansa sitäkin rikkaammaksi ja syvällisemmäksi. Sekä Hazel että etenkin Augustus ovat jokseenkin filosofisia, sillä he pohtivat kaikenlaista maan ja taivaan välillä. He ovat myös ironisia, sillä he todellakin tietävät, että elämä on rajallinen ja ettei sitä kannata käyttää murehtimiseen.

Moni on sanonut itkeneensä tätä kirjaa lukiessaan. Kyllä, tämä oli eittämättä liikuttava teos, mutta ei herkistänyt minua kyyneliin asti. Jotenkin tämä ei vain loppujen lopuksi kuitenkaan tuntunut eroavan muista syöpäkirjoista, sillä ainahan niissä kyyneleet valuvat ja joku jää surunsa kanssa kahden. Tässä oli kyllä aika yllättävä käänne, jota ainakaan minä en osannut odottaa, mutta ei sekään tehnyt tästä kirjasta minulle mitenkään poikkeuksellista. Nokkela dialogi ja mielenkiintoiset ajatuksenjuoksut jäävät kyllä mieleen, samoin juonen peruskaava. Kuitenkaan tämä teos ei jätä minua tuntemaan erityisesti mitään, mikä tuntuu hieman tyhmältä: pitäisihän tästä nyt jokin tunnetila jäädä, kun kyseessä on kuitenkin tunneskaalaltaan monivivahteinen teos. Vaan ei niin ei.

♠♠♠

Ennen kuin kuolen

Jenny Downham: Ennen kuin kuolen

379 s., Otava 2009

alkup. Before I Die 2007

suom. Katariina Kaila

kansi: Emmi Kyytsönen

Jenny Downhamin esikoisteos Ennen kuin kuolen on ollut lukulistallani iät ja ajat. Syksyn mittaan se käväisi hyppysissäni useammin kuin kerran, mutta jäi aina odottamaan hyllyyn omaa vuoroaan. Nyt vihdoin ja viimein lainasin tämän kirjan ja täytyy sanoa, että kyllä tähän kannatti tarttua. Ennen kuin kuolen ei ollut ihan sitä mitä odotin, mutta en ole mitenkään pettynytkään: tämä kirja oli hyvin puhutteleva.

Ennen kuin kuolen kertoo 16-vuotiaasta Tessasta, joka sairastaa leukemiaa. Nuori nainen tietää päiviensä olevan pian luetut, joten hän päättää tarttua toimeen ja toteuttaa unelmiaan. Avukseen hän tekee kymmenen kohdan listan, jota hän alkaa toteuttaa sellaisella elämänvimmalla, että oikein hengästyttää. Listan toteuttaminen ei autakaan häntä luopumaan elämästään, kuten hän oletti, vaan lisää hänen elämännälkäänsä.

Tessa hahmona on hyvin ristiriitainen siinä suhteessa, että hän on toisaalta hyväksynyt sairautensa lopullisuuden, mutta siitä huolimatta hän ei haluaisi antaa kuolemalle periksi vaan elämänhalu on kova ja kuolemaa juostaan pakoon niin lujaa kuin voidaan. Tessa on samalla kertaa sekä vahva että haavoittuvainen, sillä omasta epävarmuudestaan huolimatta hän kantaa huolta etenkin isästään, joka ei tahtoisi millään hyväksyä tyttärensä diagnoosia.

Tässä kirjassa kaikkein puhuttelevinta oli se, miten Tessa osaa iloita pienistäkin asioista ja uskaltaa uhmata hänelle saneltua roolia. Tessa elää elämäänsä täysillä ja viimeisinä kuukausinaan hän tuntee olevansa enemmän elossa kuin koskaan, vaikka sairaus viekin hänen voimiaan koko ajan. Takakannessa todetaan, että "tarinasta kasvaa väkevä ylistyslaulu elämälle". Se on aika hyvin sanottu, sillä se kiteyttää hyvin tämän kirjan olemusta.

Vaikka kirja puhuttelikin minua, en oikein osaa kirjoittaa tästä mitään suurempia ajatuksia. Sen voin ainakin sanoa, että tämä on sellainen kirja, joka vaatii sulattelua. Ainakin minulla meni useampia päiviä lukea tämä teos, sillä näin kipeää ja vaikeaa aihetta kuvaava kirja on elämäniloisesta vireestään huolimatta aika vaativa luettava. Downham antaa kirjallaan paljon ajattelemisen aihetta.

♠♠♠♠

Paljain jaloin

Laura Save: Paljain jaloin

380 s., WSOY 2013

grafiikka: Anna Makkonen

Laura Saven (1983-2012) esikoisromaanista ja samalla myös ainoaksi jääneestä romaanista on kirjoitettu blogeissa paljon ja samoin lehdistö on noteerannut sen ja kirjoittanut siitä paljon. En ole lukenut yhtäkään blogiarviota tästä kokonaan ja vain harvasta joitakin pätkiä. Alunperin en ollut edes kiinnostunut koko teoksesta, kunnes luin erään lehtijutun ja vasta silloin tajusin, että mistä tässä kirjassa on kysymys. Tämä on syöpään sairastuneen naisen omaelämänkerrallinen romaani.

En suoraan sanottuna oikein tiedä mitä kirjoittaisin tästä sydäntäsärkevän tuskaisesta ja ahdistavasta kirjasta, joka kuvaa nuoren naisen kamppailua elämästä sekä surua siitä mitä tulee jäämään jälkeen ja mitä tulee jäämään kokematta. Save on kirjoittanut teoksensa tajunnanvirtamaisesti, mistä johtuu romaanin rehellisyys ja aitous todellisine tunteineen ja moninaisine ajatuksineen.

Laura on tuore äiti ja vaimo, jonka elämä järkkyy, kun polven kierukkavammaepäily paljastuu luusyöväksi. Nuori lääketieteenopiskelija joutuu kovan paikan eteen: hänenhän piti olla se joka auttaa ja parantaa muita, ei itse potilas. Ja miten käy perhe-elämän, harrastusten ja koko elämän? Miten syövän kanssa voi elää, onko keuhkoissa etäpesäkkeitä ja joudutaanko jalka amputoimaan?

Tämän kirjan luettuani minulle tuli aika surullinen olo, kun ajattelin sitä, että elämä voi kertaheitolla kääntyä ylösalaisin ja että jonkun elämä on todella ollut tällaista hätää, pelkoa ja silti orastavaa toivoa sekaisin. Että joku on joutunut luopumaan kaikesta vähitellen, vaikka elämänhalua olisi. Että diagnoosi on lohduton ja pahimpaan pitää varautua. Että kaikki jää kesken ja pahinta ei ole se oma kuolema, vaan että poika, vaimo ja vanhemmat jäävät suremaan. Että voi tulla unohdetuksi, että elämä jatkuu myös hänen jälkeensä. Että pian ei enää ole. 

Pitää muistaa, että vaikka tämä onkin omaelämänkerrallinen romaani, niin ei tämä silti ole kaikki totta: romaani on romaani. Yhdestä asiasta tätä kirjaa moitin, nimittäin polveilevuudesta ja ajoittain niin nopeasta etenemisestä, että ei oikein kaikessa pysy perässä. Kuitenkin tämä on todellakin hyvin aito ja suora, "vimmainen", kuten takakansi teosta kuvaa. En itkenyt tätä kirjaa lukiessani niin kuin moni muu, mutta heräsin ajattelemaan asioita, minua ahdisti ja samalla myös suretti. En tiedä kääntyikö tämä teos kohdallani "lohdulliseksi kertomukseksi vaivihkaa ohikiitävien päivien merkityksestä", mutta ajatuksia se herätti. Laura oli henkisesti kovin vahva, vaikkakin silti peloissaan ja epävarma. Ihailtava ihminen, joka jaksoi pitää yllä elämäniloa loppuun saakka, vaikka kuinka kirpaisi. Sellainen kuva minulle hänestä nyt jäi.

♠♠♠♠

Hoivakodin kissa Oscar

Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar

254 s., Otava 2011

suom. Pekka Tuomisto

alkup. Making Rounds with Oscar, 2010

Olen viime aikoina kärsinyt tietynlaisesta lukuongelmasta: en ole millään meinannut keksiä mitä lainaisin kirjastosta ja mikään lukulistalla odottava ei ole oikein innostanut. Päätinkin kokeilla jotakin erilaista ja tartuin tähän Oscar-kissasta kertovaan teokseen.

Hoitokodin dementia-osastolla asustavalla Oscarilla on erityislaatuinen kyky vaistota lähestyvä kuolema. Muuten melko syrjäänvetäytyvä kissa ilmestyy aina pitämään valvojaisiaan sen potilaan sänkyyn, joka tulee kuolemaan seuraavaksi. Oscar on erehtymätön ja hänen ansiostaan hoitajatkin osaavat jo ilmoittaa omaisille että loppu on lähellä, vaikka lääketieteellisesti kaikki näyttäisi olevan hyvin.

Oscar onnistuu ihastuttamaan niin hoitajat kuin potilaat ja heidän perheensäkin, mutta lääkäri David Dosa on epäilevä. Miten kissa voisi muka aavistaa sellaista, mitä älykäs ihminen ei huomaa? Dosa ryhtyy tutkimaan Oscarin kykyä ja haastattelee edesmenneiden potilaiden omaisia, joista kukin kertoo läheisensä tarinan ja sen miten Oscarin läsnäolo kuoleman hetkellä vaikutti heihin.

Kirjan nimen perusteella odotin enemmän keskittymistä kissaan, mutta kuitenkin melko suuri osa teoksesta keskittyy ihmisten tarinoihin ja heidän sairaushistoriaansa. En näe sitä kauhean olennaisena kissan tarinan kannalta, vaikka toisaalta niinkin voi ajatella: tarinat voivat korostaa kissan uskomatonta vaistoa. Paljon on kuitenkin sellaista, mikä ei liity kissaan millään tavalla.

David Dosa kertoo esipuheessaan, että "kerronnallisista syistä olen muuttanut todellisia tapahtumia jonkin verran". Herääkin kysymys, että onko Oscarin kyky esitetty vakuuttavammin kuin mistä on kyse? Minä ainakin olisin toivonut, että kissa olisi esitetty täysin todellisessa valossa, vaikka se olisikin voinut viedä lumovoiman hänen kyvyltään.

Itse uskon, että eläimet voivat vaistota ihmisen ja erityisesti heille rakkaan perheenjäsenen lähestyvän kuoleman. Itse asiassa myös minun lähisuvustani löytyy sellainen tapaus. Eläimet ovat yleensä paljon viisaampia kuin ihmiset olettavat, sen olen kahden kissani kanssa huomannut. Voisin myös filosofoida tässä loputtomiin miksi eläimet ovat joskus ihmisiä ymmärtävisempiä olentoja, mutta jätän tämän tähän.

♠♠♠

Nukkuu lapsi viallinen

Enoranta, Siiri: Nukkuu lapsi viallinen

165 s., Robustos 2010

Kamala ja typerä. Kamalantyperä. Siinäpä sanat, jotka ensimmäisinä tulevat tästä Siiri Enorannan teoksesta mieleen.

Teoksen päähenkilö on 10-vuotias Sonia, joka sairastuu tuberkuloosiin. Hän ei kerro sairaudesta kenelläkään, vain isoveli Topias tietää. Hän ei halua huolestuttaa äitiä, joka on ollut sotien jälkeen murheissaan eikä hän halua itsekään uskoa sen olevan mitään vakavaa. Yskä johtuu vain siitä, että hän on saanut ehdot laskennosta.

Oikeasti en usko, että on olemassa yhtäkään äitiä, joka ei saman katon alla asuessaan tajua, että tyttärellä on paha yskä ja tuberkuloosi. Tai ylipäätään, että kukaan talon aikuisväestä ei tajua missä mennään: saman katon alla asuu Topiaksen ja Sonian lisäksi isä, äiti ja setä. Asetelmassa on jotain sangen mielenkiintoista kylläkin, olin lukevinani rivien välistä hieman muuta kuin annetaan suoraan näkyä.

Enkeli hakee Sonian ja tyttö siirtyy välitilaan, matkaa kuolemanenkelin mukana noutamaan kuolevia lapsia. En pidä kuvasta, jonka Enoranta maalaa enkeleistä ja kuolemasta. Kaikki on liian ankeaa tai muuten vain typerää. Toisaalta mikä minä olen sanomaan, että joku aiheeseen liittyvä on typerää, kun ei kukaan tiedä siitä faktoja. Mutta se silti tuntuu minun näkökulmastani väärältä ja typerältä.

Suoraan sanoen en pitänyt teoksesta enkä löydä siitä oikeastaan mitään hyvää. Paitsi ehkä sen, mitä olin rivien välistä lukevinani. Odotin tältä teokselta jotain muuta eikä se vain kolahtanut.

♠