Lukupiirikirja: Saariston lapset

Astrid Lindgren: Saariston lapset

7 cd-levyä, 8 h 56 min.

WSOY äänikirjat 2009, alkup. 1964

suom. Laila Järvinen

lukija: Jarmo Heikkinen

 

Lukupiirimme palasi kesätauolta maanantaina ja olin valinnut ensimmäiselle kerralle käsiteltäväksi kirjaksi Astrid Lindgrenin kesäisen klassikon Saariston lapset. Joku piiriläisistä esitti joskus aihetoiveena Lindgrenin lastenkirjat ja tämä valinta kyllä keräsi kiitosta. Joku oli ihan vain nauttinut teoksen tunnelmasta ja miljööstä, jotkut taas palanneet omiin lapsuudenmuistoihinsa tai omien lasten kanssa vietettyihin hetkiin. Saariston lapset oli minulle ihan uusi tuttavuus ja muutenkin Lindgrenin kirjoihin olen tutustunut enemmän vasta aikuisiällä, sillä lapsuudessa luin vain Peppiä ja Eemeliä.

 

Saariston lapset sijoittuu Saltkråkanin eli Suolavariksen saarelle. Sen pääosassa on kommelluksille altis Melkersonien perhe, johon kuuluu isä-Melker, 19-vuotias tytär Malin, 12- ja 13-vuotiaat Johan ja Niklas sekä 7-vuotias eläinrakas ja oikeudenmukainen Pelle. Perheen äiti on kuollut Pellen syntyessä, joten Malin on ottanut äidin roolin jo sangen nuorella iällä. Hän edustaa kirjassa vastuullista ja turvallista aikuista, joka kuitenkin osaa ottaa myös omaa tilaa. Isä-Melker on omalla tavallaan hyvä isä katraalleen, vaikka hän koheltaakin välillä mitä sattuu. Hän osaa kuitenkin asettua hyvin lastensa kokemusmaailmaan ja toimii lapsilleen esikuvana siitä, että tunteensa saa näyttää. 

 

Vaikka pidin Melkersonien perheestä, suosikkihahmoni lienee kuitenkin kauppiaan tytär Pampula Grankvist ja hänen Laivuri-koiransa. Naseva pikkutyttö keksii neuvot vaikka mihin ja hänen sanailuaan isä-Melkerin kanssa oli huvittavaa kuunnella. Mielestäni teoksen äänikirjaksi lukenut Jarmo Heikkinen tulkitsee kirjaa todella hyvin ja hänen luentansa korostaa kirjan humoristisia kohtauksia oivallisesti.

 

Tapahtumissa kuvataan Melkersonien asettumista vuokraamaansa kesäkotiin Nikkarilaan sekä muita saaren sattumuksia, arkista elämää kaikkineen. Ylipäätään kesän ja saariston kuvausta oli kiva lukea, sillä kerronta oli hyvin lämminhenkistä ja idyllistä. Lindgrenille tyypillisesti kirjassa kuvataan kuitenkin myös rohkeasti elämän ikäviä käänteitä, kuten esimerkiksi Pellen rakkaan Jokke-kanin kuolemaa. Lindgren kuvaa mielestäni hyvin niin elämän isoja iloja kuin suuria murheitakin, puhumattakaan niistä pienistä ilon tai huolen ja murheen pilkahduksista, joita arjessa on. Kerronnasta löytyy tasoja aikuisellekin, joten ei tämä kirja ole ainoastaan lapsille.

 

Vaikka saaristo ei olekaan suosikkimiljööni noin niinkuin muuten ja meri on itselleni ehkä hieman pelottavakin elementti arvaamattomuudessaan, saattaa tämä Saariston lapset kuitenkin nousta suosikikseni Lindgrenin tuotannosta. Se herätti myös halun lukea Ronja Ryövärintytär ja Peppi-kirjat uudelleen. En tiedä jääkö tämä mielihalu toteuttamatta, mutta joka tapauksessa Saariston lapset oli jälleen hyvä muistutus Lindgrenin taidokkuudesta.

Synkät vedet 1: Syvyyksissä

Camilla ja Viveca Sten: Synkät vedet 1 - Syvyyksissä

6 h 13 min., Otavan äänikirja 2017

alkup. Djupgraven 2016

suom. Tuula Kojo

lukija: Mirjami Heikkinen

 

Viveca Sten on tunnettu ruotsalainen dekkarikirjailija, jonka Sandhamn-sarja on minullekin tuttu siitä tehdyn tv-sarjan Sandhamnin murhat puitteissa. Nuorille suunnatun Synkät vedet -sarjan hän on kirjoittanut yhdessä tyttärensä Camillan kanssa. Sarjan kolmas ja viimeinen osa ilmestyy syksyllä.

 

Kirjan tarina sijoittuu Sandhamin lähisaaristoon. Päähenkilö on Tuva, joka on jo jonkin aikaa pelännyt ennen niin rakasta merta. Jokin siinä hirvittää ja pelko merta ja syvyyksissä vaanivaa uhkaa kohtaan tulee uniinkin. Ainoa tie kotisaarelta kouluun tai mantereelle on kuitenkin meritie veneellä. Tapahtumat lähtevät kunnolla liikkeelle, kun koulun suunnistustunnilla sankkaan sumuun katoaa Tuvan luokalla oleva poika, jota ei etsinnöistä huolimatta löydetä. Tuva on varma, että kaikki liittyy jotenkin mereen.

 

Olin yllättynyt siitä, että tässä teoksessa on mukana spekulatiivisen fiktion elementtejä, sillä jostain syystä oletin, että kyseessä on ihan "tavallinen" dekkari tai jännityskirja. Tarina oli kyllä melko jännittävä ja mukaansatempaava, vaikka ei ehkä lopulta sitten kuitenkaan oikein minun juttuni. Jatko-osat haluan kuitenkin myös jossain vaiheessa lukea, sillä oli tässä tietty koukku, joka jätti kiinnostuksen tulevia tapahtumia kohtaan.

♠♠♠½

Katrina

Sally Salminen: Katrina

448 s., Teos 2018

alkup. Katrina 1936

suom. Juha Hurme

arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Viime keväänä töissä saimme kaivaa varastonkin hyllyiltä kaikki Sally Salmisen Katriinat, sillä varauksia tuli pitkin kimppaa. Hieman hämmästelin mistä oikein on kyse, kunnes sain selville, että teoksesta on tulossa uusi suomennos. Teos keräsi taas näkyvyyttä itselleen ja lukupiiriläiseni ehdottivat Hurmeen suomennosta lukupiirin aiheeksikin. Kevätkaudelle sitä ei vielä saatu, mutta nyt lokakuussa vihdoin pääsimme keskustelemaan Katrinasta.

 

Katrina on nuori pohjanmaalainen nainen, joka on elänyt melko tasaista elämää ja jonka perheellä on kaikkea maallista hyvää, joka tekee elämästä miellyttävää. Kun merimies Johan osuu Katrinan eteen, rakastuu hän päätäpahkaa. Pikahäiden jälkeen nuoripari seilaa Ahvenanmaalle Johanin kotiin. Perillä totuus on paljon karumpi kuin mitä Johan oli luvannut: siellä ei ole kaksikerroksista taloa, lukemattomia omenapuita ja kaikenlaista vaurautta, vaan karu torppa täynnä puutteita. Lähes samalla ovenavauksella Johan joutuu lähtemään merille tienaamaan ja Katrinaa odottaa maatyöt saaren silmäätekevien tiluksilla. Kaikesta huolimatta Katrina päättää selviytyä.

 

Katrinalla on todellinen pohjalaisen naisen sielu ja siitä minä pidin. Sitkeästi ja järkähtämättä Katrina tekee mitä täytyy, ei valita eikä ainakaan aio tunnustaa kenellekään tulleensa rakkaudenhuumassaan huijatuksi. Muutos entiseen elämään on suuri, joutuuhan talollisen tytär nyt muiden maanomistajien työvoimaksi. Katrinassa kehkeytyy kuitenkin horjumaton rakkaus lapsekkaaseen ja aikaansaamattomaan Johaniin, sillä hän ymmärtää, ettei mies pahuuttaan Katrinalle valehdellut omenapuita ja suuria taloja.

 

Vähitellen elämä Ahvenanmaalla asettuu uomiinsa, mutta Katrinasta ei tule sellaista vaitonaista työläisnaista, joita saarella jo muutenkin on. Hän peräänkuuluttaa oikeuksiaan ja kritisoi vallanpitäjiä, haluaa pärjätä itse välillä jopa typeryyteen asti. Mielestäni Katrinan omapäisyys oli välillä jopa tyhmänylpeyttä. Katrina kuitenkin hoitaa työnsä, kotinsa ja lapsensa.

 

Teos kuvaa vuosikymmenien ajanjaksoa aina Katrinan saapumisesta tämän vanhuudenpäiviin saakka. Vuodet vierivät ja Johan kulkee vuodenkierron mukaan, milloin lähtee ja milloin palaa. Elämässä perheessä muuttuu lasten varttuessa eikä kyläkään muuttumattomana pysy. Vain karu luonto ja maatyöt tuntuvat pysyvän. Perheen kotitorppa ei tunnu kehittyvän vuosien aikana juurikaan, mutta se tuntuu kuitenkin kotoisalta. Miljöö on muutenkin viehättävä, vaikka meri ja saaristo eivät olekaan minulle kotoisia maisemia.

 

Minä pidin tästä teoksesta paljon ja ne lukupiiriläiset, jotka olivat aiemman suomennoksen lukeneet, pitivät tätä sujuvampana ja teos tuntui ikään kuin kevyemmältä lukea. Minunkin mielestäni tästä näkee, että suomennostyöhön on todella paneuduttu. Jouduin lukemaan tämän tiiviillä aikataululla eikä se ollut ongelma sen enempää tekstin kuin tarinankaan puolesta, niin hyvin ne vetivät mukaansa. Kuitenkin tämä teos olisi mielestäni parhaimmillaan, jos sisältöä saisi pohdiskella rauhassa ja lukea hitaampaan tahtiin. Katrinan tarinassa on paljon sellaista, joka saa tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan. Mikään kevyt tarina hänen tarinansa ei ole.

 

 ♠♠♠♠♠

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 6: Tie Myrskyluodolle

Tänään on vuorossa Kirjabloggaajien klassikkohaasteen postausten julkaisu. Itse pääsen kirjoittamaan valitsemastani klassikosta, Anni Blomqvistin Myrskyluoto-sarjan avausosasta vasta nyt iltapäivällä, sillä lukeminen venyi eilen myöhäisiltaan. Syynä lukemisen viime tippaan jäämiselle ei ollut niinkään kirjassa vaan lukijassa, joka aloitti urakkansa liian myöhään ja samaan syssyyn iski vielä flunssakin.

 

***

 

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle yhteisniteestä Myrskyluodon Maija (Gummerus 2017, 4.p.)

alkup. Vägen till Stormskäret, 1968

suom. Björn-Christer Lindgren & Liisa Ryömä

arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Sain viime kesänä Gummerukselta pyytämäni Myrskyluodon Maija -yhteisniteen, jonka lukeminen on kuitenkin jäänyt ja jäänyt. Minua on ihan hävettänyt, että pyytämäni nide on odotellut vuoroaan näin kauan. Aion ottaa kevään ohjelmaani lukea joka kuukausi yhden Myrskyluoto-kirjan. Klassikkohaastetta varten luin niistä ensimmäisen.

 

Tie Myrskyluodolle sijoittuu Ahvenanmaan ulkosaaristoon 1800-luvulle. Maija on kalastajaperheen toiseksi vanhin tytär. Koko perhe tekee työtä toimeentulonsa turvaamiseksi kykyjensä mukaan: Maija hoitaa lehmiä, osallistuu heinätöihin ja on isänsä apuna kalaverkoilla. Maija on kiinnostunut vanhoista tarinoista, eikä hänen taipumustaan ajatella asioita tarkemmin katsota hyvällä, vaan sitä pidetään turhana haaveiluna.

 

Maijan elämä saa uuden käänteen, kun hänet kihlataan Jannen morsiameksi. Maija ei edes tunne koko Jannea eikä osaa ajatella tätä tulevana miehenään. Aina kun Maija muistaa kihlauksen, häntä alkaa ahdistaa. Kihlausaika on pitkä ja äiti haluaa Maijan sillä välin oppivan yhtä sun toista hyödyllistä, sillä nuorenparin tuleva koti sijaitsee kaukana yksinäisellä Myrskyluodolla.

 

Tie Myrskyluodolle keskittyy Maijan lapsuudenkotiin ja nuoruusvuosiin ennen avioliittoa. Kalastajaperheen elämä on ankaraa ja vaatii paljon työtä, mutta Maija on tottunut siihen ja jopa nauttii työnteosta ainakin heinäaikaan ulkosalla. Eipä ihme, että juuri hänet haluttiin Jannen morsiameksi eikä isosisko Annaa, joka hänkin kyllä on ihminen paikallaan. Välillä kyläyhteisö saa tuntea meren armottomat voimat, ja tarinasta välittyykin kunnioitus merta kohtaan. Saaristo osaa olla kaunis, mutta meri voi olla myös arvaamaton.

 

Tie Myrskyluodolle on pääosin aika vähäeleinen ja hidastempoinen kirja, ja siinä on useiden kuukausien aikaharppauksia. Kirjan tunnelma kuitenkin miellyttää ja vaikka en olekaan yhtään meri-ihminen, kuten on useasti sanonut, miljöökin miellyttää minua. Kirjasta piirtyy esiin aurinkoiset niityt ja lähellä tyrskivä meri, mutta myös talven kylmät ja pimeät illat sekä meren pauke syksyllä ennen jäätymistä.

 

Olen muutama vuosi sitten katsonut Myrskyluoto-sarjasta tehdyn tv-sarjan ja siinä minulle jäi Maijasta mielikuva turhanvoivottelijana, joka ei muuta tehnyt kuin piipittänyt Jannea avukseen. Tämä kirja luo Maijasta kuvan osaavana ja reippaana naisihmisenä, joka kyllä kaipaa äitinsä ja isänsä opastusta, mutta pärjää myös itsekseen. Mielikuvani muuttui täysin.

 

Joskus, kun on lukenut jonkin klassikon, tuntee tehneensä todellisen urotyön. Anna Karenina joitakin vuosia sitten oli minulle sellainen teos. Tie Myrskyluodolle vei kuitenkin kevyesti mennessään enkä tunne tehneeni mitään urotyötä. Tämän sarjan parissa todella haluan jatkaa!

Kuninkaan Anna

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

250 s., Gummerus 1983

alkup. Kungens Anna, 1982

suom. Kaija Kauppi

 

Lukupiirissämme käsitellään huomenna Ulla-Lena Lundbergin tuotantoa ja hieman meinasin piirin vetäjälle jo tulla hiki: ehdinkö sittenkään lukemaan kirjaa, aloitinko liian myöhään? Minua hirvitti myös se, että vaikka olenkin pitänyt Jäästä ja Marsipaanisotilaasta, on niistä jälkikäteen muodostunut päässäni jotenkin työläitä kirjoja. Mielikuva liittyy varmaankin kyseisten kirjojen paksuuteen, mutta sen tiedostaminen ei silti helpottanut lukemisen aloittamista. Vaan mitä vielä: eilen illalla pääsin toden teolla tarinan makuun ja luinkin kirjan loppuun, vaikka kello oli jo reilusti yli puolen yön. Mikä ihana tunne olikaan lukea vetävää kirjaa yön tihetessä ympärillä!

 

Kuninkaan Anna kertoo Kökarin saarella elävistä ihmisistä ja etupäässä Annasta, joka varttuu Kuningas-nimisessä torpassa. Torppa on saanut nimensä siitä, että se on kylän pienin. Annan tapaturmaisesti kuollut isä kantoi nimeä aina kunnialla, ja samaa suoraselkäisyyttä on myös Annassa. Anna on pidetty hahmo saarella, sillä on paitsi reipas myös alati hyväntuulinen niukasta elämästä huolimatta. Vaan Annakin sisimmässään etsii paikkaansa, ja kun kesävieraaksi saapuu tukholmalaistaiteilija Staffan, huomaa Anna kiinnostuvansa miehestä. Tunne on molemminpuolinen, mutta voiko Anna jättää sukunsa vuosisataisen elämäntavan ja lähteä Staffanin mukana Tukholmaan kesän päätyttyä? Voiko rakkaus pehmittää elämänmuutoksen karujen luotojen tytöstä kaupunkilaisnaiseksi?

 

Minä pidin tästä romaanista ihan valtavasti, sillä siinä on jotain todellista tenhoa. Olen monesti blogissani tuonut esille sen, että en ole millään muotoa meri-ihminen. Kuitenkin tätä romaania lukiessa meri, kalliot ja karu luonto piirtyivät silmieni eteen turvallisena ja kodikkaana maisemana. Juoni on sinänsä melko ennalta-arvattava tietyiltä osin ja tekstin suomennos tuntuu paikoin kömpelöltä puuttuvien välimerkkien ja lauserakenteiden vuoksi, mutta lukeminen oli kaikesta huolimatta miellyttävää. Olen jopa taipuvainen pitämään tätä tietyllä tapaa parempana kuin muita lukemiani Lundbergin teoksia, vaikka lajityypiltään tämä edustaakin viihteellisempää kirjallisuutta.

 

Lukiessani olin hämmästynyt miten tarina kuroutuu välillä odottamattoman eroottiseksi Annan kasvaessa tytöstä naiseksi. Olin kuvitellut lukevani tarinan viattomasta rakkaudesta raikkaassa saaristossa, joten eroottiset kohtaukset tulivat vähän yllätyksenä. Lundberg kuvaa aika rohkeastikin Annan kasvua tytöstä naiseksi, ja se oli virkistävää. Minulle jäi tämän kirjan luettua jotenkin tosi hyvä fiilis ja aion todellakin lukea myös sen jatko-osan, Kökarin Annan, heti kun vain suinkin ennätän. Hieman harmitti, että sitä ei minulla jo ollut lainassa, sillä olisin varmaan aloittanut sen yöllä jo heti tämän perään.

 

♠♠♠♠

Tuulen puolella

Leena Lehtolainen: Tuulen puolella

10 cd-levyä, 10 h 29 min.

BTJ äänikirjat/Tammi 2014

alkup. Tammi 1998

lukija: Krista Putkonen-Örn

Nyt on kuunneltuna/luettuna koko Maria Kallio -sarja! Joskus sarjan parissa aloittaessani en pitänyt todennäköisenä, että koskaan saisin käytyä koko sarjaa läpi, mutta niin siinä vain kävi. Nämä äänikirjat ovat pääsääntöisesti olleet niin hyviä, että niiden kuuntelemiseen on jäänyt lähestulkoon koukkuun, joten hyvin sujuvastihan tämä projekti lopulta meni. Uusi osa on tosin tulollaan, mutta olen senkin jo ennättänyt varaamaan.

Tuulen puolella on kuudes osa Maria Kallio -dekkarisarjaan. Olen kuunnellut sarjan epäjärjestyksessä, mutta se ei ole haitannut lainkaan, etenkään kun osa jutuista on ollut tuttuja jo samannimisestä tv-sarjasta. Tuulen puolellakin oli minulla hyvässä muistissa tv-sarjan vuoksi, mutta se ei haitannut lainkaan äänikirjaa kuunnellessa. 

Maria Kallio palaa äitiyslomaltaan takaisin pestiinsä Espoon poliisin väkivaltajaoksen päälliköksi. Ihan kivuttomasti töihin paluu ei suju, sillä Marian sijaisuutta tehnyt Pertti Ström aiheuttaa mutkia matkaan. Koko jaoksella on kuitenkin kädet niin täynnä töitä, että vähitellen arki lutviintuu ja Ström menettelee siinä sivussa. Jaosta työllistävät ympäristöaktivistien väkivaltaiseksi äitynyt toiminta sekä henkirikokseksi paljastunut kuolemantapaus. Juttu tulee Mariaa lähelle, että viimeisenä viikonloppunaan äitiyslomalla hän on perheineen tutustunut Rödskärin saarella uhriksi päätyneen Juha Merivaaran perheeseen. Juhan velipuoli Mikael Sjöberg kiinnostaa Mariaa hieman liikaakin. Miten Maria pystyy asettumaan täysin ammattimaiseen rooliin työtä tehdessään?

Tuulen puolella on yhtä varmaa laatua kuin muutkin sarjan varhaisemmat osat. Vaikka meri ei ole minulle läheinen maisema ja juonikin oli tuttu, kuuntelin tätä vahvasti veden äärelle sijoittuvaa dekkari tarkkaavaisesti ja mielenkiinnolla. Lehtolainen osaa kuljettaa juonta taitavasti ja hän kuvaa miljöötä elävästi. Myös henkilöhahmojen kuvaus on varmaa, eikä Maria jostain syystä tässä osassa ärsyttänyt minua niin kuin useissa muissa kirjoissa. Mutta jokin siinäkin täytyy olla jujuna, kun Marian herättämästä välillä suurestakin ärsytyksestä huolimatta olen aina jatkanut sarjan parissa. Ehkä voisi sanoa, että Lehtolainen on saanut minut koukkuun.

♠♠♠♠

Nykyhetken tyttölapsi

Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi

205 s., Otava 2006

1.p. 1937

 

Hilja Valtoseen kyllä todellakin voi luottaa, jos haluaa lukea jotakin kepeää ja sujuvalukuista! Kävin pitkästä aikaa naapurikaupunkini yhdessä lähikirjastoista (jossa muuten työskentelin kolmena kesänä), ja koska siellä on hyvä valikoima siistejä ja uudehkojakin painoksia Hilja Valtosen teoksista, niin päädyin lainaamaan Nykyhetken tyttölapsen. Tuon tyttölapsen nykyhetki tosin oletettavasti oli joskus vuonna 1937, mutta se nyt ei viihtymistäni mitenkään estänyt. Pikemminkin päin vastoin, sillä vuosikymmenten takainen lintukotomainen kesämiljöö oli oikein kiva kirja luettavaksi näin syksyn porteilla.

 

Noin parikymppinen Anja Utria on kutsuttu kesänviettoon tätiensä huvilalle Saimaan saareen, kun koko muu perhe matkustaa kuka mihinkin. Ylioppilaskirjoituksissa reputtanut Anja matkustaa junalla saarta lähellä sijaitsevaan kaupunkiin, mutta ennen saarelle lähtöä tapahtumiin tulee yllättävä mutka matkaan: saaren uusi omistaja, rakkaudessa epäonnea kokenut 26-vuotias saarella maatilaa pitävä Tuomas Ollikainen ei nimittäin hyväksy saarelle ketään yli 15- ja alle 35-vuotiasta naisihmistä metkujaan tekemään. Niinpä Anjan on naamioiduttava juuri ja juuri 15-vuotiaaksi, jotta pääsee saareen kesäksi, sillä hänellä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä nyt kun vanha koti on tyhjätty ja edessä on muutto uuteen kesän jälkeen.

 

Tarina etenee Anjan kirjoittamien päiväkirjamerkintöjen kautta. Anja on hahmona hyvin samanlainen kuin Valtosen muutkin naishahmot yleensä, siis kekseliäs, sanavalmis ja joltisenkin itsepäinen. Päiväkirja sisältää lystikkäitä kuvauksia saarelaisista ja saaren tapahtumista ja Valtonen on laittanut Anjan kirjoittamaan hyvin sukkelin sanankääntein. Tarina on sinänsä ihan sujuva, mutta en kyllä millään ilveellä voi tajuta, että miten 20-vuotias nuori neito menee täydestä 15-vuotiaana teininä, vaikka olisi kuinka pieni ja siro. Tuntui myös hassulta, että Anjaa kohdeltiin kuin mitäkin tytöntylleröä, kun nykyään jo 15-vuotiaat saattavat muuttaa opintojensa vuoksi pois kotoa ja heiltä usein muutenkin odotetaan aikuismaisuutta.

 

Yksi hyvin hämmentävä seikka oli myös se, että 26-vuotias Tuomas piti Anjaa lemmikkinään ja saattoi olla hyvinkin läheisesti tämän kanssa, koska "Anjahan on vasta lapsi". Nykyään 26-vuotiaan miehen omistautumista 15-vuotiaalle tytölle katsottaisiin varmasti hyvinkin karsaasti ja tuskin se nyt oli myöskään vuonna 1937 mikään ihannetilanne, ellei sitten ollut kyse jostain läheisen perhetuttavan pojasta, joka oli kuin veli nuorelle tytölle. Mielestäni tuossa asetelmassa oli jotain hyvin epämääräistä. En tiedä mitä kirjan aikalaiset ovat moisesta ajatelleet, mutta mielestäni tilanne on aika absurdi. Ja klassisestihan tuossa käy, mutta eipä sitä nyt viihdekirjalta oikein muuta osannut odottaakaan.

 

Kokonaisuutena tämä oli siis ihan toimiva kirja, mutta edellä kuvaillut juonen yksityiskohdat todella tuntuivat erikoisilta. 

♠♠♠

Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

165 s., WSOY 2015

kansi: Anna Makkonen

 

Toden sanoakseni en aikonut lukea tätä teosta lainkaan tai en ainakaan heti näin tuoreeltaan, vaikka pidinkin paljon Timosen esikoisteoksesta Aika mennyt palaa. Kesäinen illuusioni ei vain vaikuttanut erityisen kiinnostavalta ja kansikin vaikutti jotenkin nihkeäntahmealta, niin että ennakko-odotukseni eivät tätä teosta kohtaan olleet kovin kummoiset. Jostain syystä kuitenkin varasin teoksen ja sainkin sen juuri juhannukseksi lainaan. Lumiomenan Katja kirjoitti tästä hienon blogitekstin ja huomasin kiinnostuvani teoksesta todella. Katjan tekstiin pääset tästä.

 

Kesäinen illuusioni on täysin itsenäinen teos, mutta sen päähenkilö ja hänen perheensä ovat samannimisiä kuin Timosen esikoisromaanissa. Tapahtumat sijoittuvat teoksen nimen mukaisesti kesään. Klarissan ja Mikaelin avioliitto näyttää saapuneen tiensä päähän ja yksissä tuumin he päättävät, että erillään asuminen voisi näyttää mitä he todella haluavat jatkossa tapahtuvan. Klarissa vuokraa kesäksi mökin saaristosta ja asettuu sinne kirjoittamaan uutta romaaniaan. Yksinäisyys sujuu paremmin kuin hän arvasikaan, vaikka loppujen lopuksi naapurisaareen asettunut Olavi alkaa kiehtoa Klarissaa yhä enemmän ja enemmän. Loputon, polttava helle tuntuu sekoittaneen Klarissan ajatukset.

 

Minä jotenkin kuvittelin, että Kesäinen illuusioni olisi jokin kepeä viihderomaani, mutta se paljastuikin yllättävän painostavaksi ja jännittäväksi lukukokemukseksi. Kuten esikoisteoksessaan, Timonen sekoittaa realismiin hitusen mystiikkaa ja paletti on valmis. Painostavuus lukukokemuksessa syntyy eritoten mystiikan ja realismin leikistä, mutta myös arkisista elementeistä, kuten paahtavasta ja hellittämättömästä helteestä sekä Klarissaa piinaavista migreenikohtauksista. Minua välillä suorastaan hengästytti lukea tätä teosta, sillä niin tiivistunnelmaiseksi se välillä muodostui. Kyseessä on siis hyvin otteessaanpitävä romaani.

 

Tätä romaania lukiessa aika tuntui hujahtavan ohi kuin itsestään. Pidin tästä teoksesta paljon aina sen viimeisille sivuille saakka, mutta sitten jälleen kerran, ihan kuten Timosen esikoisromaaninkin kanssa, mystiikka vietiin mielestäni liian pitkälle ja tunnelma ikään kuin särkyi. Painostavuus kantoi teoksen loppuun saakka, mutta muuten loppu oli mielestäni jotenkin hyvin raju tälle teokselle. Loppuratkaisu tuntui menevän täysin yli käsityskykyni ja jäin vain ihmettelemään, että "näinkö tässä nyt sitten oikeasti kävikin". Tunnelmani tämän teoksen suhteen ovat siis hyvin hämmentyneet, ja vaikka tätä nyt olenkin pari päivää sulatellut, niin en siltikään tunnu saavan ihan täysin selville, että mitä ihmettä juuri tapahtui. Olisin kaivannut tälle teokselle helpommin ymmärretävää ja kokonaisuuteen nähden tasaisempaa lopetusta, jotta voisin nähdä koko teoksen eheämpänä kokonaisuutena.

 

♠♠♠♠

Telma ja salaisuuksien saari

Mila Teräs: Telma ja salaisuuksien saari

142 s., Otava 2011

kuvitus: Karoliina Pertamo

 

Meillä oli lukukerhossa jatkokirjana tällä kertaa Mila Teräksen Telma ja salaisuuksien saari, jota on tässä pitkin kevättalvea luettu aina vähän kerrallaan. Olen pitänyt Teräksen nuortenkirjoista ja aikuistenromaanista, mutta hänen lastenkirjoihinsa en ollut vielä tutustunut. Jotenkin ehkä odotin tältä kirjalta enemmän, sillä tarina käynnistyi melkoisen hitaasti ja alku tuntuikin tylsältä, vaikka sittemmin tarina imaisikin täysillä mukaansa. Telma ja salaisuuksien saari on Telma-sarjan toinen osa.

 

Teos kertoo ekaluokkalaisesta Telmasta, jolla on erikoinen kyky: salaisuuskorvallaan hän kuulee sellaista, mitä muut eivät kuule. Salaisuuskorvalla on tapana temmata Telma mukaansa seikkailuihin, ja seikkailuun Telma nytkin pääsee ystävänsä Eetu mukanaan. Lapset löytävät pullopostin, jonka on lähettänyt Tyrskyluodon saarella asuva Villiina Maininki, jonka elämä on kovin erilaista saarella kuin ikätovereidensa elämä mantereella. Ja saari on muutenkin erikoinen ja sinne on kuulemma kätketty aarre. Telma ja Eetu pääsevät saarelle tapaamaan Villiinaa. Saarella tapahtuu jotakin hämäräperäistä, ja juuri ennen aarrejahtia Eetu katoaa.

 

Kuten sanottu, teos lähti hieman hitaasti käyntiin, se oli jotenkin hieman lattea ja hidastempoinen. Tapahtumat alkoivat saada enemmän vauhtia ystävysten matkatessa saarelle ja jossain vaiheessa tarina muuttui niin jännittäväksi, että ääneen lukiessa tunnelma tiivistyi selkeästi ja meidän kaikkien huomio oli vangittu Tyrskyluodon tapahtumiin. Ja tämä jännitys kesti pitkään, kunnes vasta oikeastaan lopussa purkaantui kokonaan. Täytyykin sanoa, että tässä teoksessa huippukohta on kirjoitettu todella vangitsevaksi!

 

Tarina on mielestäni kekseliäs, mutta jotkin asiat tuntuvat olevan hieman ylimääräisiä. Esimerkiksi Telman salaisuuskorvalle en keksinyt tässä tarinassa mitään erityisempää funktiota, vaikka se olikin sivujuonteena melko näkyvä. Kun sitten keskustelimme tarinasta, eivät kerholaiset olleet kiinnittäneet koko korvaan sen kummemmin huomiota, joten perustelen myös sillä salaisuuskorvan funktiottomuutta.

 

Kekseliästä on myös Teräksen käyttämä kieli, sillä sujuvaan kerrontaan hän on upottanut todellista sanailottelua, mikä näkyy esimerkiksi nimissä. Teksti on pirteää, eloisaa ja vivahteikasta, mutta samalla kuitenkin riittävän helppolukuista hiljattain lukemaan oppineillekin. Helppolukuisuutta edesauttaa se, että pisimmät sanat on tavutettu, mikä kyllä todistaa hienosti kohderyhmän huomioonottamisen puolesta.

 

Pidin tästä kirjasta ja niin pitivät kerholaisetkin. Gallupin tuloksena oli, että moni kerholainen voisi ajatella lukevansa myös sarjan muita osia - ja voisin hyvin lukea niitä itsekin. Moni myös piti tarinaa jännittävänä ja viihdyttävänä, joten kyllä: Mila Teräs täyttää kohderyhmänsä odotukset.

Kivikkosaaren kummitus

Tiina Hietikko-Hautala: Kivikkosaaren kummitus - Seikkailu saaristossa

38 s., Österbottens hantverk rf 2014

kuvittanut Suvi Kari

pyytämätön arvostelukappale

Tällä viikolla postilaatikkooni oli kolahtanut arvostelukappale Tiina Hietikko-Hautalan lastenkirjasta Kivikkosaaren kummitus. Ilahduin kirjasta kovasti, sillä muistin lukeneeni lehdestä tällaisen kummituskirjan ilmestymisestä, mutta sittemmin olin unohtanut asian. Tiina Hietikko-Hautala on kummitustarinoita sisältävien Aaveiden kaupunki: Kummitustarinoita Vaasasta ja Aaveiden Pohjanmaa: Kummitustarinoita mailta ja meriltä kirjoittaja, joten ajatus lasten kummituskirjasta kuulosti todella hyvälle.

Kivikkosaaren kummitus: Seikkailu saaristossa kertoo Saagasta ja Veikosta, jotka pääsevät veneretkelle Kivikkosaareen. Tuon saaren vanhoista kivirakennelmista kerrotaan mitä jännittävempiä tarinoita ja retkellä tapahtuukin kaikenlaista outoa. Kivikkosaarella Veikko ja Saaga vakuuttuvat siitä, että kummitus on asialla, mutta eihän kummituksia ole. Vai onko sittenkin? Ja mitä se haluaa?

Veikon ja Saagan retkellään kohtaamat omituiset ja yliluonnolliset tapahtumat on kuvattu jännittävästi, mutta samalla kertaa leppoisasti. Kummitusjahti ei ole kirjan ainoa pääasia, vaikka se onkin eittämättä juonen kannalta teoksen tärkein mauste. Yhtä merkittävää mielestäni on myös saariston kuvaus, vaikka se lähinnä tarjoaakin vain tapahtumapaikan tarinalle.

Pidin kirjan tunnelmasta paljon. Se on jotenkin niin kesäisen rento ja houkutteleva, että retkelle on ilo lähteä mukaan, vaikken meri-ihmiseksi tunnustaudu sen enempää livenä kuin kirjojenkaan maailmassa. Kummitushahmo on tässä teoksessa mielestäni lähes koskettavan inhimillinen levoton sielu, mikä tuo tunnelmaan hitusen mystisyyttä ja eräänlaista kansanperinteen romanttista vivahdetta. Tunnelman muodostumiseen vaikuttaa paljon myös Suvi Karin loihtima kuvitus. Se on mielestäni aivan ihana: värikäs, pirteä, jännittävä ja kaikkea sitä, mikä tarinaan sopii.

Tarinan ohella teoksessa on myös erilaisia tehtäviä, kuten miten rakentaa kaarnalaiva tai mehupilleistä himmeli. Ne ovat ihan kiva lisä kirjaan, mutta mielestäni ilman niitäkin olisi toimeen tultu. Tehtävät kuitenkin liittyvät tarinan tapahtumiin, joten sinänsä niiden mukana olo on ymmärrettävää. Lukukokemuksesta voisi siis muodostaa hyvin aktiivisen kokonaisuuden, jos vain aikaa riittää, sillä kaikkia tehtäviä ei voi tehdä ihan hetkessä. Tehtävien mukanaolo ei minua henkilökohtaisesti ihan hirveästi häirinnyt, mutta niiden vuoksi lukukokemuksesta uhkasi tulla hieman rikkonainen.

En anna tälle teokselle nyt erillistä arvosanaa, koska tuntuisi epäreilulta arvostella numeroin teosta, johon minulla ei ole oikeastaan mitään vertailukohtaa. Pidin kuitenkin itse tarinasta, vaikka se jäikin hienosta tunnelmasta huolimatta mielestäni hieman liian kevyeksi. Uskoisin kuitenkin, että lapset pitävät tästä kirjasta varmasti ja tämä on sopii myös pienemmille lapsille, koska jännitystä ei ole liikaa. 

***

ps. tämä on 400. blogitekstini!

Sinisiin ilmoihin

Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin

254 s., Tammi 2009

Irja Sinivaaran romaani Sinisiin ilmoihin päätyi luettavakseni oikeastaan lähinnä siksi, että sen jatko-osa Kevään hämärä vaikutti hyvin mielenkiintoiselta kirjalta. Tavoilleni uskollisena halusin siis lukea edeltävän osan ensin, vaikka Sinisiin ilmoihin ei erityisen houkuttelevalta vaikuttanutkaan. Lukukokemus oli ihan ok, sellaista keskitasoa, mutta jatko-osan lukeminen kiinnostaa siitä huolimatta edelleen.

Sinisiin ilmoihin kertoo kesästä 1939 Suursaaressa Suomenlahdella. Päähenkilönä on hieman päälle nelikymppinen Ida sekä hänen tyttärensä Sanni, mantereelta saareen jo aikoja sitten saapuneet erilaiset asukit. Välillä seurataan tiiviimmin Idan ja Sannin kuvioita, välillä keskiöön siirtyy kauppa-apulainen Vili, kesävieraat Rouva Muusa ja Taiteilija Ahma sekä edestakaisin kulkeva tohtori Erik.

Kirjassa on valtavan paljon hienovaraista jännitettä paitsi ihmissuhteissa niin myös yleisessä tunnelmassa, kun mantereelta kantautuu viestejä Euroopan voimistuvasta liikehdinnästä. Jännitteet eivät kauheasti tihennä tunnelmaa, vaikka ajaisikin hahmoja selkä seinää vasten, joten mikään suuri jännitysnäytelmä tämä kirja ei ole. Mielestäni jännitystä hyödynnetään tehokeinona kunnolla vasta kirjan viimeisellä sivulla. Se on kyllä omiaan houkuttelemaan tarttumaan seuraavaan osaan, mutta samalla hieman liian terävä loppu näin tasaiselle kirjalle.

Kirjan hahmoilla on kyllä mielenkiintoisia ja yllättäviä salaisuuksia, mutta en oikein ymmärrä mikä niiden pointti on, kun ne eivät mitenkään muuta asioiden laitaa tai mukaan särmää. Kaikki vain menee niin kuin aina ennenkin hiljaisuuden vallitessa, vaikka pinnan alla on suuria asioita. Olin hämmentynyt tämän kirjan seesteisestä tasaisuudesta ja värittömyydestä, joka ilmenee myös kerrontatavassa, vaikka aineksia olisi ollut vaikka mihin. Ehkä tässä on koitettu luoda painostavaa tunnelmaa sodan kynnykselle, mutta minä en kyllä kokenut tässä mitään sellaista. Kaikesta huolimatta en voi sanoa tätä kirjaa huonoksi, sillä kuitenkin luin tämän loppuun.

♠♠♠

Muumipappa ja meri

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

186 s., WSOY 2010, 24. p.

alkup. Pappan och havet 1965

suom. Laila Järvinen

grafiikka: Jukka Aalto

Sain vihdoin ja viimein aikaiseksi lukea viimeisen lukematta olleen Tove Janssonin alkuperäisen muumikirjan. Edellisen kerran olen tainnut Janssonia lukea marraskuussa, joten tämä Muumipappa ja meri sai odotella vuoroaan verrattain kauan. Yksi syy siihen on se, että olen kyylännyt kirjastoon saapuvaksi tätä uudempaa painosta ja toinen syy on se, että en ole yksinkertaisesti ollut kovin kiinnostunut tästä kirjasta. Meri aiheena ja elementtinä ei kiehdo minua, en ole meri-ihminen.

Muumipappa ja meri kirjan tapahtumat olivat minulle tuttuja jo animaatiosarjasta, jossa niitä tosin on mukailtu hieman toisenlaisiksi. Muumipappa kaipaa vaihtelua elämäänsä, joten koko perhe (Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy) lähtevät purjehtimaan kohti kaukaista saarta, jota Myy tosin epäilee vain kärpäsenliaksi. Perille päästyään Muumipappa kohtaa odottamattomia haasteita: majakan valo ei pala ja se pitäisi saada syttymään, meri käyttäytyy perin kenkusti ja lähin naapuri on mykkä ja nyreä kalastaja. Sosiaalinen ja onnistumisen elämyksiä kaipaava Muumipappa on hieman pettynyt tajutessaan, että onhan se arki majakkasaarellakin.

Luin tätä kirjaa melko suurella mielenkiinnolla ottaen huomioon, että tarinan miljöö ei ole minua kiinnostava. Olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut, että jopa pelkään suuria vesimassoja ja niiden voimaa enkä ole ikinä päässyt tutustumaan perinteiseen saaristolais- tai "meri"kulttuuriin, joten aihe on siinäkin mielessä minulle hieman vieras. Majakka tapahtumien pääasiallisena näyttämönä ja kaiken keskuksena on mielenkiintoinen valinta, sopii hyvin muumien henkeen ja tuo kirjaan hieman jännitystä ja erilaisuutta. Muumiperheen elämää saarella on ihan hauskaa seurata ja erityisesti Pikku Myyn kommentit ja tempaukset pitävät mielenkiintoani yllä, sillä Myyssä on särmää ja hän on hauska. Etenkin tässä kirjassa Myy tuntuu saavan erityisen paljon ääntään kuuluviin, mikä parantaa tätä kirjaa huomattavasti lähtöasetelmista.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja siinä on muumikirjoille ominaista filosofiaa ja mielikuvituksekkuutta, mikä kyllä tehoaa aikuseenkin lukijaan hyvin. Tätä lukiessani mietin, että monikohan lapsi tämän loppujen lopuksi jaksaa lukea, sillä tämä on aika hidastempoinen ja monelle mielikuva animaatiomuumeista on piirtynyt vahvana mieleen, minullekin kyllä. Tämä ei ole mielestäni Janssonin paras muumikirja, mutta on tämä silti hyvä lukukokemus ja nyt voin sanoa, että olen muumit lukenut!

♠♠♠

Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää

366 s., Teos & Schildts & Söderströms 2012, 3.p.

suom. Leena Vallisaari

alkup. Is 2012

Finlandia-palkinnon voittanut Ulla-Lena Lundbergin Jää on juuri niin vaikuttava lukukokemus kuin odotinkin. Suhtauduin myönteisiin arvioihin hieman pelonsekaisesti, koska pelkäsin pettyväni teosta lukiessani. Niin ei kuitenkaan käynyt ja voin liittyä niiden ylistävien ihmisten sarjaan, jotka ovat tästä jo sanansa sanoneet.

En oikein tiedä mitä uutta osaisin enää tästä teoksesta sanoa, koska kaikki ylistyssanat on jo lausuttu ja kirjoitettu moneen kertaan. Jää ottaa lukijansa täysin otteeseensa, vaikka itse luinkin sitä aika hitaasti: halusin varmistaa, että mikään ei mene minulta ohi ja pääsen nauttimaan tästä hienosta lukuelämyksestä täysin siemauksin. Halusin myös rauhassa pohtia juonenkäänteitä ja viipyä vielä hetken päähenkilöiden ja upeasti kirjoitetun kirjan parissa.

Jää kertoo saaristoseurakunnan uudesta, nuoresta papista, joka saapuu perheineen karulle kirkkosaarelle intoa täynnä. Perhe rakentaa innolla tulevaisuutta ja sota on ohi, heillä on paljon suunnitelmia tulevan varalle. Pappi on seurakunnan ihastukseksi hyvä laulamaan ja pastorska oikein ehtivä naisihminen. Heidät otetaan avosylin vastaan. 

Pappilan ympärillä, niin merellä kuin maallakin, jylläävät luonnonvoimat saavat lukijan elämään mukana saaristolaisten elämässä: anna heidän saada heinät kuivina latoon, toivottavasti jää ei vielä murru alta ja murra ihmisten elämää. Juuri tuo jää oli minun mielestäni hyvin henkeäsalpaavasti kuvattu. Itse pelkään suuria vesialueita veden mahdin vuoksi enkä ole koskaan ollut meri-ihminen, etenkin jää vaikuttaa pelottavalta arvaamattomuutensa vuoksi. Koko ajan jännitti, että mitä vielä sattuukaan. Luonnon kuvaus on osuvaa, kouriintuntuvaa ja aitoa.

En halua kertoa juonesta yksityiskohtia, joita ruotisin kyllä mielelläni. Kaikki eivät ole kuitenkaan tätä vielä lukeneet, joten en halua pilata kenenkään lukukokemusta. Minusta tuntuu, että jos kuvaisin juonta, minun olisi helpompi sanoa kaikki mitä tästä teoksesta ajattelen. Sanon kuitenkin, että minun mielestäni tämä on erityisesti kuvaus kahden toistaan rakastavan ihmisen avioliitosta, jota molempien velvollisuudet välillä rasittavat ja aiheuttavat kitkaa. Suurin kuitenkin on rakkaus, joka kantaa Petteriä ja Monaa heidän uudessa elämässään. Lisäksi kirja on kirjoitettu todella monisyisesti kuvaten välillä Monan ja välillä Petterin tuntoja, jolloin heidän liitostaan muodostuu ehjä kokonaiskuva.

Voisin kirjoittaa teoksen elävästä kielestä ja siitä miten onnistuneesti se tuntuu olevan suomennettu. Voisin kirjoittaa siitä miten tämä teos sai minut myötäelämään koko papin perheen elämässä ja ymmärtämään heitä kaikkia ja tuntemaan johonkin heistä kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden kuin se kohdistuisi minuun itseeni. Voisin kirjoittaa paljon siitä miten jopa tuskallisen aito tämä teos on, miten haikeaa on päästää henkilöistä irti kansien sulkeuduttua. Jää murtautuu suoraan lukijan ihon alle ja jättää vahvan jälkitunteen. Hienoa, hienoa, hienoa!

♠♠♠♠♠

(osallistun tällä teoksella Oi maamme Suomi! -haasteeseen) 

Syyspurjehdus

Johan Bargum: Syyspurjehdus

120 s., Tammi 2012

suom. Marja Kyrö

alkup. Seglats i semtemper, 2011

Viime vuonna tästä Johan Bargumin Syyspurjehduksesta kirjoitettiin paljon blogeissa, joten en oikeastaan tiedä mitä tästä kirjoittaisin. Ainakin sen voin sanoa, tartuin tähän kirjaan alunperin, koska ajattelin lukea sen Oi maamme Suomi -haasteen Uudenmaan osioon. Sinne sen siis tulen merkitsemään, mutta samalla tämä nyt sopisi kahteen muuhunkin haasteeseen: Tuntemattomiin kirjailijoihin ja Avioliittojuonia. En oikeastaan haluaisi merkitä samaa kirjaa useaan eri haasteeseen, koska tahtoisin lukea mahdollisimman paljon eri kirjoja. Ehkä laitan tämän Tuntemattomiin ja maakuntahaasteeseen, koska ensiksi mainittuun voisin listata kaikki vuoden aikana lukemani minulle uudet kirjailijat (ei esikoiskirjailijat).

No jospas sitten muutama sananen itse kirjasta. En lähde tässä nyt juonta sen kummemmin purkamaan, sanotaan nyt vaikka että teos kertoo kahdesta miehestä, jotka ovat rakastaneet samaa naista. Sitten toinen mies katoaa purjehdusretkellä ja jäljellä on kaksi erilaista versiota tapahtumien kulusta: toisen kertoma ja toisen kirje.

Mielestäni Bargum kirjoittaa kauniisti ja suomentajallekin voi antaa kiitosta, sillä teksti tuntuu aidolta ja alkuperäisen kaltaiselta. Bargum käyttää sanoja hienovireisesti ja taitavasti luoden hyviä tunnelmakuvia ja nostattaen ajatuksia. En kuitenkaan kokenut tätä teosta kovin vahvasti, koska esimerkiksi tässä vahvasti esillä oleva purjehdus ei ole minulle tuttua enkä tiedä siitä mitään, niin ja sitä paitsi en erityisemmin pidä merestä. Erilainen ympäristö olisi voinut toimia minun kohdallani paremmin, vaikkakin purjehdus on tärkeä asia tämän teoksen juonen kannalta.

 

Tästä teoksesta pystyin löytämään selkeän suosikkikohtani: hyvin kauniin ja vaikuttavan kappaleen sivulta 47, sen totuus oikeasti mietityttää ainakin minua välillä.

"On jotain, mikä ylittää kaiken järjen, se jopa minunkin on myönnettävä: että kaksi ihmistä kohtaa. Että rakkautta on."

♠♠♠

Kesäkirja

Jansson, Tove: Kesäkirja

143 s., WSOY 1973

suom. Kristiina Kivivuori

alkup. Sommarboken 1972

Olen lukenut Tove Janssonin Kesäkirjasta pelkästään myönteistä palautetta, mutta minulle tämä teos ei vain avautunut. En tiedä miksei, mutta jotenkin tuntuu etten saanut siitä mitään irti.

Teoskessa meri- ja saaristolaismaiseman kuvaus on kaunista ja rikasta ja tunnelma on hyvin luotu, mutta minuun se ei iskenyt. Olen aina ollut enemmänkin järvi- kuin meri-ihminen, joten en näe saaristolaiselämän auvoisuutta siinä valossa kuin joku muu voi sen nähdä. Vaikka kuvailu onkin kaunista ja lapsen ja isoäidin suhde kuvataan monivivahteisesti, en silti koe sitä mitenkään syvällisesti. Vaikka he puhuvatkin vakavistakin asioista, minusta heidän keskustelunsa loppujen lopuksi ovat hyvin pintapuolisia.

Yhdessä kappaleessa koin sellaisen "vau-efektin", että ymmärsin rahtusen siitä miksi kirjaa kehutaan. Kyseinen kappale on "Onkimatoja ynnä muita" ja se jotenkin sai minut ajattelemaan heidän keskustelujaan. Muuten pidän teosta sangen ylimalkaisena jopa siinä määrin, että en oikein tiedä mitä siitä sanoisin. Taidanpa siis sulkea sanaisen arkkuni nyt!

♠♠