Lukupiirikirja: Marja ja Niila

Hannele Pokka: Marja ja Niila

342 s., WSOY 1997

kannen kuva: Merja Aletta Ranttila

Lukupiirimme kokoontui alkuviikosta keskustelemaan Hannele Pokan esikoisromaanista Marja ja Niila. Teos joutui ilmestyttyään pienimuotoisen kohun keskelle, koska siinä olevat seksikohtaukset herättivät paheksuntaa. Moni piti teosta sopimattomana, sillä Pokka oli kirjan ilmestymisen aikoihin maaherran virassa. Luettuani teoksen minun on helppo todeta, että kohu on ollut melkoisen turha ja paisuteltu. Seksiä teoksessa kyllä kuvataan, mutta hyvin vähäisessä määrin.

Helsinkiläislähtöinen Marja ihastui Lappiin jo nuorena, ja hänelle oli selvää, että sinne hän aikuisena haluaa asettua asumaan. Niilan hän kohtasi, kun oli jo muuttanut Rovaniemelle asumaan. Mies pelasti hänen henkensä, sillä Marja eksyi lumimyrskyssä tunturiin ja joutui onnettomuuteen. Siitä alkoi lantalaisnaisen ja saamelaismiehen yhteinen tie, joka ei missään tapauksessa ole helpoimmasta päästä. Ympäröivän yhteiskunnan paine on valtava, vaikka rakkautta riittäisikin.

Lukupiirimme jakautui lähes kahteen leiriin tämän kirjan suhteen, sillä jotkut olivat pitäneet tästä valtavasti, mutta vähintään yhtä moni piti tätä melko heikkona kyhäelmänä. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Mielestäni teoksen kirjalliset ansiot jäävä melko kevyiksi. Tämä teos on kovin sirpalemainen ja tuntuu, että sitä on kirjoitettu pala kerrallaan ja lopuksi palaset on vain koottu yhteen. Aikahypyt eivät ole luontevia, Marjan päiväkirja on kaikkea muuta kuin aidon tuntuinen ja kerronta tökkii. Aina kun tarina tuntuu pääsevän lentoon, katkeaa se johonkin ihmeelliseen aikahyppyyn tai ajautuu täysin sivuraiteelle pääasiasta.

Mielestäni Pokka ei onnistu puhaltamaan tarinaan tai hahmoihin kunnolla hehkua. Minulle jäi tunne, että oikein mihinkään ei pureuduta kunnolla, vaan kaikki jää jotenkin pintapuoliseksi. Saamelaiskysymyksen käsittelyssä olisi ollut varmasti paljonkin tarttumapintaa ja Pokalla myös näkemystä siitä. Eräs piiriläinen kyllä nosti esiin hyvän huomion siitä, että ehkä tässä on jopa pyritty neutraaliuteen ja pintapuolisuuteen - Pokan asemassa varmasti varoo ärsyttämästä ketään.

Teos sai lukupiirissä myös vuolassanaisia kehuja. Lapin luonnon kuvausta kiiteltiin ja jotkut olivat kokeneet henkilöhahmot hyvin onnistuneiksi. Marjan ja Niilan rakkaustarina ihastutti, ja muutama sanoi haluavansa lukea teoksen jatko-osankin. Tämä oli siis sangen hyvä valinta lukupiirikirjaksi, koska keskustelua ja mielipiteitä tämä kyllä herätti.

Joenjoen laulu

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

306 s., Gummerus 2013

Joenjoen laulu on yksi odottamistani syksyn uutuuksista. Se kertoo saamelaisista kolmessa eri ajassa. Ensimmäisessä osassa seurataan saamelaistyttö Soruiaa, joka löytää haavoittuneen pirkkalaisen. Hän hoitaa miestä, joka parantuukin vammoistaan. Saamelaisleirissä mies on ollut riippuvainen Soruiasta, mutta Soruian suku ei katso hyvällä muukalaisen oloa leirissä. 1800-luvulle sijoittuvassa osassa seurataan Lars Levi Laestadiusta, joka haluaisi pelastaa ihmiset viinalta. Mies on kahtia jakautunut niin verenperintönsä kuin uskontonsakin suhteen ja joutuu tasapainoilemaan asioiden välimaastossa. Kolmas osa sijoittuu nykypäivään. Siinä seurataan Sami Uddasin elämää, miehen, joka ei tunne kuuluvansa mihinkään. Etelässä hän on erilainen, mutta sopeutuminen pohjoiseen luontoon suvun synnyinsijoille, ei sekään suju kivuttomasti.

Alasalmi kirjoittaa jälleen yhtä sujuvasti kuin aina ennemminkin. Tarina soljuu eteenpäin rennolla mutta hallitulla otteella, joka vie lukijaa mukanaan. Kirjaa on helppo lukea eikä se vaadi suurempia ponnisteluja. Alasalmen käyttämä kieli on helppotajuista ja toimivaa, ja hän maustaa tekstiä onnistuneesti saamenkielisillä ilmauksilla. Nämä ansiot ovat siis täysin kohdillaan.

Sen sijaan en oikein tiedä mitä ajattelisin itse kirjan juonesta. Pidin kyllä kirjan ensimmäisestä osiosta paljon, sillä Alasalmi maalailee miljöön ja tapahtumat oikein elävästi lukijan silmien eteen, mutta jättää kuitenkin myös liikkumavaraa. Mielestäni Soruian elämästä kertova osuus on tämän kirjan parasta antia ja olisin mielelläni lukenut vaikka koko kirjan ajan vain siitä, mutta loppujen lopuksi sellainen juoniratkaisu olisi varmaan kääntänyt kirjan aika ennalta-arvattavaksi.

Ei minulla varsinaisesti kyllä ole mitään kahta muutakaan osiota vastaan, mutta etenkin tämä Laestadius-osa jäi minulle vähän ulkokohtaiseksi enkä oikein saanut siitä mitään irti. Viimeinen osa taas tuntuu paremmin sopivan kirjan kokonaisuuteen, ja siitä onkin helpompi ymmärtää jonkinlainen linkki Soruian aikaan. Suurin ongelma näiden osien välillä on mielestäni nimen omaan se, että niitä on vaikea linkittää toisiinsa, ne jäävät jotenkin irrallisiksi. Tietysti taistelu saamelaisuuden olemassaolosta ja tavoista on kaikille osille yhteistä, mutta minä en kokenut sitä riittävänä yhteytenä osien välille. Lisäksi minusta tuntui, että jokainen osa loppui hieman kesken, mikä kyllä toisaalta antaa lukijalle liikkumavaraa, mutta ainakin minua jäi vaivaamaan.

Kirjalla on siis paljon hyviä puolia, mutta myös heikkouksia löytyy. Yleisvaikutelma kuitenkin on positiivinen enkä missään nimessä kadu kirjan lukemista, jos kohta kaikki ennakko-odotukseni eivät täyttyneetkään.

♠♠♠½

Kuulen kutsun metsänpeittoon

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

153 s., Tammi 2011

kansi: Ea Söderberg

Menin kirjastoon alunperin lainaamaan toista Sari Peltoniemen teosta, mutta se ei ollutkaan paikalla. Sen sijaan bongasin uutuus-/suositushyllystä tämän Kuulen kutsun metsänpeittoon ja päätin lainata tämän alkuperäisen suunnitelmani sijaan. En lue juuri koskaan fantasiakirjallisuutta, joten tämä oli suuri poikkeus. Oli ihan kiva välillä astua pois omalta mukavuusalueelta.

Kuulen kutsun metsänpeittoon kertoo 15-vuotiaasta Jounista, joka kohtaa Lapin metsissä salaperäisen naishahmon, jossa on jotakin kammottavaa. Palattuaan kotiinsa alkaa näyttää siltä, että tämä mystinen hahmo on hänen perässään eikä nainen ole yksin. Jouni hakee apua entiseltä opettajaltaan, joka epäilee pojan saaneen peräänsä hengen. Asia tuntuu jotenkin liittyvän Jounin äitiin ja tämän katoamiseen jo vuosia sitten.

Tämä kirja oli minun mielestäni todella jännittävä. Kun aloittelin tätä iltamyöhällä, niin ei oikeasti paljon naurattanut sammuttaa valoja ja yrittää ruveta nukkumaan. Jotenkin tämä oli pelottava uhkaavinen hahmoineen. Jounin tuntemuksien kuvaaminen myös nostatti tätä tunnetta enkä päässyt siitä kunnolla eroon koko kirjan aikana: jäi sellainen pelonsekainen tunne takaraivoon kolkuttelemaan.

Kirja ei ole pelkästään pelottava tai jännittävä, se on myös humoristinen. Teinipojan epävarmuus ja sarkastisuus on hykerryttävästi kuvattu, joten kokonaiskuva ei muodostu liian raskaaksi. Tässä on myös mielenkiintoisesti yhdistelty vanhaa saamelaistarustoa ja -perinnettä ja haettu siitä taustoja, mikä ilahdutti minua, tällainen historiasta ja vanhoista taruista kiinnostunut kun olen. Tämä antaa myös hieman ajattelemisen aihetta saamelaisten historiaan liittyen, mikä on hienoa. Siitä ei liikoja kirjoiteta.

Kritiikkiä annan siitä, että en oikein saanut selvää siitä miksi Jounia alettiin seurata. En tiedä menikö se minulta vain jotenkin ohi, kun aika väsyneenä luin lopun, mutta kyllä tuo asia olisi pitänyt jotenkin selkeästi mainita. Ei kai voi vain jättää juttua siten, että "no nyt kävi näin". Jotenkin syitä asioille ei annettu riittävästi, ja juuri sitä olisin kaivannut kovasti. Kuitenkin juoni vetää hyvin ja oikein mielenkiinnolla odotin mitä seuraavaksi tapahtuu. Peltoniemellä on sekä sana että ajatus hallussa ja hän kirjoittaa varmasti ja taidolla.

♠♠♠½

Lapinkylä: sukutarina

Annika Wennström: Lapinkylä - Sukutarina

334 s., Bazar 2012

suom. Outi Menna

alkup. Lappskatteland. En familjesaga 2006

Pakko sanoa, että on uskomatonta, että tällaisen kirjan suomennosta on odotettu kuusi vuotta sen ensijulkaisusta. Tai en tiedä onko tätä kirjaa edes tiedostettu aikaisemmin, mutta tuntuu silti ihmeelliseltä, että jo näin vaikuttavan oloinenkin kirja on odotellut niin monta vuotta. On kuitenkin hienoa, että se on nyt suomennoksen myötä saavuttanut suosiota Suomessakin ja saanut ansaitsemaansa huomiota täällä blogeissa.

En oikeastaan taaskaan tiedä mitä kirjoittaisin juuri lukemastani kirjasta. Sen voin sanoa, että en ole pitkään aikaan lukenut mitään näin lumovoimaista teosta: olen lukenut hauskoja, koskettavia, jännittäviä, yllättäviä ja muutenkin hyviä kirjoja mutta en mitään näin lumoavaa. Annika Wennströmin kaunis kieli, luontoa kunnioittava asenne ja johdonmukaisesti rakennettu tarina luo eheän kokonaisuuden, johon uppoutuu mielellään. Välillä minulla tosin oli hieman vaikeuksia pysyä perässä, kun liikuttiin eri sukupolvien matkassa. Oli kuitenkin hyvä, että teoksen alusta löytyy sukupuu, josta saattoi tarkistaa asioita.

Tässä teoksessa nuori nainen löytää sattumalta vanhat kengänpaulat, mutta kukaan koko suvusta ei tunnu tietävän mistä ne ovat peräisin. Suvun vaietut asiat ja sukujuurien tukahduttaminen vaivaa päähenkilöä, joka ei oikein tunnu tietävän minne hän kuuluu. Hän tahtoo ottaa asioista selvää. Teos kuljettaa lukijaansa neljän sukupolven naisten matkassa.

Erityisen mielenkiintoinen tämä teos on mielestäni siksi, että se kuvaa saamelaisten kulttuuria ja aikaa, jolloin saamelaiset ajettiin ahtaalle. Tällaista ei minun tietääkseni ole aikaisemmin juuri julkaistu ja nyt tämä vähemmistö saa myös heille kuuluvaa huomiota. Vaikka teos sijoittuukin Ruotsiin, niin onhan se käännytys ja jopa sorto ollut samantyyppistä myös Suomen puolella. Ehkä juuri siksi tämä teos on saanut suomalaisilta lukijoilta kiitosta.

Toinen mielenkiintoa herättävä asia on sana "sukutarina" ja se miten tässä teoksessa liikutaan useassa eri ajassa aina vuodesta 1861 lähtien. Tuo ajan kulku luo hyvän poikkileikkauksen siitä, miten saamelaisiin on eri aikoina suhtauduttu ja miten se on vaikuttanut heihin itseensä. Mielestäni teoksen pysähdyttävin kohta löytyy ihan teoksen lopusta, sivulta 332: "Vuosikausien ajan sisällä kannettu häpeä jylisee korvia huumaavasti. Me olemme aina väistyneet sivuun. Mutta kukaan ei itke. Meidät on karkoitettu kahdesta maailmasta". Tuon kohdan voi ajatella koskemaan pelkästään teoksessa kuvattua tiettyä sukua, mutta samalla sen voisi ajatella kuvaavan myös saamelaiskansan suuren osan tuntemuksia; jos he yrittivät sopeutua muuhun väestöön, ei heitä sinne kelpuutettu, mutta samalla heitä saatettiin alkaa karsastaa myös alkuperäisen saamelaisväestön keskuudessa. Ihmiset jäivät kahden maailman väliin. Minä ajattelisin, että Wennström luo tällä teoksellaan myös suvaitsevaisuuden ilmapiiriä.

♠♠♠♠½