Pimeät päivät, valkeat yöt

Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt

Otava 2025

Paula Nivukoski jatkaa Koskiluhdan naisten tarinaa. Pimeät päivät, valkeat yöt on itsenäinen jatko-osa romaanille Kerran valo katoaa. Kummankin päähenkilönä nähdään Koskiluhdalla varttunut Kerttu, joka on nyt asettunut omaan taloon emännäksi. Johanneksen kanssa on rakennettu mukava elämä ja saatu kolme lasta. Kaiken sen alta katoaa pohja, kun joki vie yhden lapsista.

Lapsen myötä samaan virtaan hukkuu Kertun elämänilo. Hautajaisten jälkeen hän matkustaa tätinsä luo Vaasaan päästäkseen hetkeksi etäämmälle surusta. Kotiinpaluu tuntuu kuitenkin vaikealta eikä suru päästä otteestaan hetkessä.

Nivukosken uusimman aihe on todella rankka. Jopa sotavuosiin sijoittunut edellinen osa tuntuu monine murheineen kevyeltä, kun Nivukoski kuvaa perheen surua. Jos on itse kokenut jonkin suuren, elämän perustoja järisyttävän menetyksen, on helppo todeta Nivukosken kuvaavan surua hyvin tarkkanäköisesti. Minua liikutti myös lapsen kokeman surun käsittely, sillä menetys on koko perheen yhteinen.

Vaikka aihe on rankka, kokonaiskuva jätti minut hieman etäälle. Jotenkin vierastin Kertun tapaa surra, jättää kaikki taakseen ja käpertyä omaan yksityiseen suruunsa. Tuntuu valtavan väärältä arvostella edes fiktiivisen hahmon surua, mutta en voi sitä kieltääkään. Samaan aikaan mietin, että asiat olisivat voineet olla vallan toisin, jos hän tarjolla olisi ollut kriisiapua. Juuri sodan kokeneessa maassa sellaista ei kuitenkaan ole tarjolla, jokainenhan on jonkun menettänyt ja silti jotenkin selvinnyt eteenpäin.

Pidän Nivukosken tavasta rakentaa juonta. Hän kirjoittaa kaunista kieltä ja luo mieleenpainuvia hahmoja. Veikkaan ja toivon, että tässä on jo kasvamassa uusi vahva hahmo jonkin seuraavan kirjan päähenkilöksi. Myös miljöökuvauksesta pidän. Tämä teos sijoittuu suurelta osin Vaasaan, mikä oli ihan mielenkiintoista, sillä se on minulle kirjallisuuden miljöönä vieraampi paikka. Koskiluhdalla ja Kertun perheen tilalla olisin kuitenkin viihtynyt mieluusti enemmänkin aikaa.

Edelliset, itsenäiset osat

Nopeasti piirretyt pilvet

Kerran valo katoaa

Viimeiseen uneen: Surukirja lemmikkinsä menettäneille

Pia Puheloinen: Viimeiseen uneen - Surukirja lemmikkinsä menettäneille

omakustanne 2020

Lemmikin saatteleminen viimeiselle matkalleen on aina hirveän vaikea prosessi, johon liittyy suurta surua ja tuskaa. Ne ovat hinta siitä rakkaudesta, jota on lemmikiltään saanut ja lemmikilleen antanut. Aihe on omassa elämässäni ajankohtainen, sillä rakas kissamme Sulevi saateltiin viimeiselle matkalleen huhtikuun alussa. Sulevi eli miltei 16-vuotiaaksi, mikä on paljon, ja samaan aikaan ihan liian vähän. Ehdin viettää Sulevin kanssa lähes puolet tähänastisesta elämästäni ja meidän välille kehittyikin aivan erityinen side.

 

Olen menettänyt lemmikin useampaan kertaan, mutta se on sellainen asia, johon ei koskaan voi tottua. Joka ikinen kerta se sattuu yhtä paljon. Sanotaan, että lemmikin menettämisen tuskan voi todella ymmärtää vain sellainen ihminen, joka on kokenut saman. Siksi Pia Puheloinen on koonnut surukirjan vertaistueksi lemmikkinsä menettäneille. Viimeiseen uneen sisältää pieniä tarinoita lemmikkinsä menettäneiltä.

 

Valmistauduin etukäteen kyyneltulvaan ja surun purskahduksiin, mutta Viimeiseen uneen jäikin hieman etäämmälle. Se on oikeastaan vain hyvä asia, sillä pystyin keskittymään paremmin tarinoihin, joista tunnistin monta omista tuntemuksistani. Päätöksen teon vaikeus ja sitä seuraava nurkan takana odottava pian puhkeava suru, uuteen arkeen totuttelu ja kodin hiljaisuus sekä halu uskoa jälleennäkemiseen ajan tuolla puolen, kaikki ne ovat niin tutulta tuntuvia asioita. Myös se, että lemmikin menetystä seuraa ikuinen kaipuu, vaikka suurin suru aikanaan väistyykin.

 

Sulevi oli uskomattoman hieno kissa, niin kiltti ja tottelevainen. Sillä oli upea luonne ja maailman kauneimmat vihreät silmät, joiden lempeä katse on jäänyt ikuisesti sydämeeni. Koti tuntuu todella tyhjältä. Olavi etsii isoveljeään ja on ensikertaa ilman lajitoveria nyt 8-vuotiaana. Sekin surettaa, kun toinen jäi yksin. Lohdullista kaikessa kuitenkin on, että Sulevilla ei enää ikinä tule olemaan mitään hätää. Haluan uskoa, että äitini pitää Sulevista huolta siellä jossakin, sillä he olivat hyviä kavereita jo eläessään.

 

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti niille, joilla ei välttämättä ole lähipiirissä vertaistukea saatavilla. Näitä kirjoja ei turhan paljoa ole olemassa, mutta toinen hyvä on Heidi Holmavuon ja Kyöstin äidin kirja Kyösti: Asioita elämästä ja surusta.

Kyösti: Asioita elämästä ja surusta

Kyöstin äiti & Heidi Holmavuo: Kyösti - Asioita elämästä ja surusta

158 s., Fitra 2020

Facebookissa tunnetuksi tullut amerikanbulldoggi Kyösti kuoli yllättäen marraskuussa 2018. Muistan hyvin sen tilanteen, kun luin hänen omistajansa, siis äitinsä, tekemän päivityksen, sillä se vaikutti minuun vahvasti. Itkin syvältä kumpuavaa itkua monestakin syystä. Ensinnäkin tiesin, miten valtavan suurta menetystä ja surua siellä perheessä käytiin läpi, sillä olin itsekin menettänyt rakkaita nelijalkaisia perheenjäseniä ja tuntenut musertuvani sen surun ja ikävän alle. Itkin siis osittain syvästä myötätunnosta, mutta myös siksi, että omatkin menetykseni olivat vielä melko tuoreita ja surutyöni kesken. Kyöstin äiti kirjoitti yhdessä Heidi Holmavuon kanssa kirjan surutyöstään. Mielestäni tämä teos on ihan valtavan tärkeä olla olemassa. Se voi toimia paitsi vertaistukena surusa kuin myös silmien avaajana kanssaihmisille.

Menetin kissoistani kaksi lähes päivälleen vuoden välein kesäkuussa 2017 ja 2018. Siinä välissä olin saatellut viimeiselle matkalleen paappani iäkkään kissan, joka liittyi moniin lapsuusmuistoihini ja jota olin etenkin sen vanhoilla päivillä paljon hoitanut. Vuoden viimeisenä päivänä 2018 oli jälleen eläinlääkärin vastaanotolla ja sain kuulla, että sinne viemäni vanhempieni luo oma-aloitteisesti asettuneen kissan alla vuoden ikäinen pentu oli loukannut jalkansa niin pahasti, että mitään ei ollut tehtävissä. Tuuditin sylissäni tärkeää eläintä viimeiselle matkalleen jo neljättä kertaa hieman yli 1,5 vuoden aikana ja mietin, että vanhatkaan haavat eivät vielä päässeet kunnolla parantumaan, kun taas tuli uusi.

Minulla oli aina akuutissa surussani onni saada ympärilleni ihmisiä, jotka osoittivat myötätuntoa ja näkivät miten suurta surua kävin läpi. Osa oli itsekin menettänyt lemmikkinsä, osa taas myötäeli surussani muuten. Kuitenkin on todella karu tosiasia, että eläimen menetykseen saatetaan suhtautua myös vähättelevästi: sehän oli vain eläin, helposti korvattavissa. Vaan kun se ei ole niin. Jokainen eläin on oma persoonansa, jota ei voi korvata. Ne jotka muuta luulevat, eivät selvästikään ole kohdanneet itselleen läheistä eläintä. Juuri siksi tämä kirja on mielestäni niin valtavan tärkeä, sillä tästä voi ihan jokainen asiaa omakohtaisesti kokematonkin saada näkökulmaa asioihin.

Tiesin jo heti tämän kirjan ilmestyessä, että haluan kyllä lukea tämän, mutta siirsin asiaa pitkään, sillä osasin jo ennakoida, että itkuhanat aukeavat aivan taatusti tätä lukiessa. Niin kävikin. Itku tuli jo ensimmäisillä sivuilla ja jatkui viimeisiin sivuihin asti. Välillä lopetin lukemisen kokonaan ja vain itkin ja uppouduin omiin muistoihini. Lukukokemus oli todella raskas, mutta senkin olin jo etukäteen tiedostanut. Lukukokemus oli myös eräänlaista puhdistautumista, sillä vaikka suru ei enää ole jokapäiväinen vieras ja ikävä alati päällimmäisenä mielessä, kaipaan edelleen Venniä, Miirua, Ottoa ja Maikkia.

Tämän kirjan lukeminen vaati minulta niin paljon, että olen siirtänyt siitä kirjoittamista jo lähes 5 kuukautta. Olen hakenut oikeaa hetkeä, jolloin voin tätä voimakasta lukukokemusta käydä uudelleen läpi. Tässä kirjoittaessani silmiini ovat jo useamman kerran nousseet kyyneleet, sillä vaikka tarkoitus oli enemmänkin kirjoittaa tästä kirjasta, huomaan kuvaavani enemmänkin omia kokemuksiani. Vertaistukikirja tämä minulle olikin, joten ehkä tämän postauksen sisällön kallistuminen tällä tavalla kuvastaa juuri sitä.

Vedet silmissä

 

Veera Vaahtera: Vedet silmissä

207 s., Tammi 2020

Kun kuulin Veera Vaahteralta ilmestyvän uuden teoksen, odotin sitä innolla. Olen pitänyt Vaahteran viihteellisistä kirjoista tosi paljon, etenkin neljästä ensimmäisestä. Muutaman vuoden takainen Sopivasti sekaisin viihdytti myös, mutta se veti jotkin asiat kyllä todella överiksi ja toisaalta taas olisin kaivannut siihen hitusen lisää huumoria. Huumori tuntuu olevan kadoksissa tässäkin teoksessa, joten jos odotat pääseväsi lukemaan nauruhermoja kutkuttelevaa viihdekirjaa, tulet todennäköisesti pettymään. Minun kasvoilleni tämä kirja nosti korkeintaan varovaisen hymyn, useimmiten ei oikein sitäkään. Missä on se mainiota ja iskevää viihdettä kirjoittava Vaahtera? Tule takaisin, kaipaan sinua!

Jenna Haverinen on stand up -koomikko, jonka ura ajautuu pattitilanteeseen. Jennan veli kuolee äkillisesti eikä koomikko enää osaa itsekään nauraa, saatika sitten naurattaa muita. Sitä tämä kirja pitkälti on, eri elämän alueilla kipuilemista ja naurun ja itkun rajalla häälymistä, vaikka niistä kumpikaan ei oikein minulle välittynytkään. Veljen kuoleman ja työhaasteiden lisäksi on vielä ongelmallinen perhetausta, joka nousee uudelleen esiin surutyön myötä. Lisäksi on paska poikaystävä Osmo, mies joka ei vuosien seurustelusta huolimatta ole esitellyt Jennaa perheelleen.

En ole aikaisemmin lukenut kirjaa stand up -koomikosta tai en ainakaan muista lukeneeni. Siinä mielessä oli kiinnostavaa lukea jotain hieman erilaista. Pidin aika paljon tämän kirjan miljööstä, jotenkin Jennan Kasper-veljen talokin saatiin muutettua lopulta ihanaksi pesäksi. Hahmot eivät kuitenkaan oikein sytyttäneet ja heistä suurimpaan osaan olikin vaikea saada mitään otetta. Lukeminen oli kuitenkin sujuvaa ja siinä mielessä viihdyttävää, että lukeminen maistui enkä aikonut jättää kirjaa kesken missään vaiheessa. Ihan kiva "välipala".

♠♠♠½ 

Nainen, jonka nimi on Nathalie

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

268 s., Gummerus 2011

alkup. La Délicatesse, 2009

suom. Pirjo Thorel

 

Mainitsin jo Onnen koukuista kirjoittaessani, että minulla on kesken myös jokin muu ranskalainen kirja, jonka olin ajatellut kirjallisuuspiiriimme lukea, mutta en sitten ehtinytkään. Se toinen kirja on David Foenkinosin Nainen, jonka nimi on Nathalie. Olen nähnyt samannimisen elokuvan aikaisemmin ja pääpiirteissäni muistin sen tapahtumat. Loppuratkaisu oli kuitenkin hämärtynyt ja hyvä niin, sillä sen lukemisesta tuli jotenkin kotoisa tai tuttu olo, vaikka samalla luin sen kuin uutta asiaa.

 

Nathalie on nuori nainen, jonka elämä tuntuu sujuvan upeasti. Hän on tavannut jo nuorena tulevan aviomiehensä Francoisin, joka vain yhtenä päivänä päätti olla erityisen spontaani ja alkoi jutella kiinnostavalta vaikuttavalle naiselle - siis Nathalielle. Parin suhde on onnea, auvoa ja intohimoa. Nathalie menestyy myös opinnoissaan ja valmistuttuaan hän pääsee töihin ruotsalaiseen firmaan, jossa hänen uransa osoittautuu nousujohteiseksi. Kaiken onnen kuitenkin romuttaa yksi sunnuntaipäivä, jolloin kumpikin uppoutui omaan mieliharrastukseensa: Nathalie lukemiseen ja Francois juoksemiseen. Tuona tavallisena sunnuntaina Francois sai surmansa kesken juoksulenkin sattuneessa onnettomuudessa eikä Nathalien maailmassa mikään enää ole kohdallaan.

 

Elämä kuitenkin kantaa näennäisesti, sillä lopulta Nathalie palaa töihin. Siellä häntä on vastassa empaattisten työtovereiden joukko, joista erityisesti johtaja Charles on pyrkinyt koko ajan osoittamaan Nathalielle ystävällisyyttä ja ymmärtämystä. Charles ei kuitenkaan ymmärrä Nathalien erikoislaatuista luonnetta ja suuren menetyksen jättämiä arpia. Toisin on mitättömän oloisen ruotsalaistaustaisen Markuksen laita. Sitkeästi ja empatialla Markus ryhtyy tekemään tuttavuutta esimiehensä (tai tässä tapauksessa esinaisensa) kanssa, kun tämä on ensin yllättävässä puuskassa suudellut häntä ja sitten unohtanut koko jutun.

 

Nainen, jonka nimi on Nathalie on jotenkin sykäyksittäin etenevä teos, jonka juonenkäänteissä on kuitenkin helppo pysyä mukana. Teksti tuntui myös sujuvalta luettavalta ja lukeminen maistui muutenkin, vaikka mielestäni tämä ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen mukaansatempaava teos. Nathalien tarina on kuitenkin sen verran kiinnostava, että kirja oli luettava loppuun. Tässä teoksessa on myös paljon kiinnostavia huomioita paitsi sattuman vaikutuksesta tapahtumien saamiin käänteisiin niin myös ihmissuhteista, surusta ja jos ei ihan sielunkumppanuudesta niin ainakin toisen ymmärtämisestä ja empatiasta.

 

♠♠♠♠

Kidnapattu kissa ja Puukenkäkesä

Viime aikoina bloggaustahtini on ollut hitaanpi kuin lukuvauhtini, joten kirjoja uhkaa kertyä pinoksi asti odottelemaan vuoroaan päästä blogissa esille. Kirjoitankin nyt kahdesta töissä ruoka- ja kahvitauoilla lukemastani lastenkirjasta tässä samassa postauksessa.

Tuula Kallioniemi: Kidnapattu kissa

88 s., Otava 1980

kansi: Elina Vanninen

 

 

Miira ja Ninna ovat kerrostalossa asuvat sisarukset, jotka joutuvat perheensä kanssa sietämään milloin mitäkin mekkalaa talon muista asunnoista. Tyttöjen isä uhoaa, että pian perhe muuttaa omakotitaloon, mikä olisi Miiralle helpotus muutenkin kuin yöunien parantumisen takia: hänen luokallaan on ökyrikas Joakim-poika, joka halveksuu kerrostaloasukkeja ja on muutenkin ollakseen. Muutosta ei kuitenkaan koidukaan niin suurta iloa kuin Miira kuvitteli, sillä isän ostama omakotitalo on pieni mummonmökki, jossa ei ole sisävessaa tai juoksevaa vettä. Vielä pahemman tilanteesta tekee se, että talo sijaitsee ihan Joakimin kodin vieressä. Miira joutuu laittamaan kekseliäisyytensä koetukselle yrittäessään estää Joakimia saamasta selville hänen uutta asuinpaikkaansa.

Joakim saa kuin saakin selville, että Miira perheineen asuu siinä naurettavassa pikku mökissä, jota pojan mielestä kukaan järkevä ihminen ei ostaisi. Ninnaa ei tunnu Joakimin mietteet pahemmin kiinnostavan, mutta Miira on Joakimin kanssa jatkuvasti törmäyskurssilla. Lopulta Ninnankin mitta tulee täyteen, ja hän päättää toimia. Pojan perheellä on nimittäin arvokas rotukissa, jonka tyttö päättää kostoksi kähveltää.

Kidnapattu kissa on kertomus ystävyydestä, alakouluikäisten ihastumisesta, yksinäisyydestä ja kiusaamisestakin. Teoksessa on monta kohtaa, joita voidaan pitää opettavaisina, sillä ne osoittavat miten tulisi tai miten ei todellakaan tulisi toimia. Mielestäni Kidnapattu kissa on edelleen täysin toimiva romaani, joka käsittelee monenlaisia ihmissuhteisiin liittyviä aiheita tiiviissä tilassa, mutta silti isosti. Mielestäni teoksen tunnelma oli myös jotenkin kotoinen, ihania nämä vähän vanhemmat lastenkirjat!

***

Outi Salo: Puukenkäkesä

91 s., WSOY 1988

kansi: Inge Löök

 

Puukenkäkesä kertoo alakouluikäisestä Essistä, joka viettää isänsä kanssa ensimmäistä kesää kahdestaan heidän kesämökillään saaressa. Essin äiti on kuollut ja pieni tyttö kipuilee asian kanssa, vaikka elämä näyttääkin hänelle myös valoisia puoliaan. Kesä saa maagisia piirteitä, kun Essi saa isältään syntymäpäivälahjaksi puukengät, jotka vanhemmat toivat aikoinaan häämatkaltaan Hollannista annettavaksi tulevaisuudessa heidän lapselleen. Kenkien myötä Essin elämään astuu myös pieni pöllöntapainen otus, jonka nimi on Rusetti. Rusetille tyttö juttelee silloin, kun tuntuu oikein haikealta. Yleensä otus ilmestyy silloin, kun Essi tarvitsee jotain uutta ja jännää. Rusetin myötä Essi oppii ymmärtämään monenlaisia asioita perheistä ja ystävyydestä ja ikävästä.

 

Mielestäni Puukenkäkesä on mukava kirja ikävästä aiheesta. Mukavan kirjasta tekee se, miten taidolla isä Essin kanssa elää ja toimii ja osaa tukea tyttöä suuressa menetyksessä, vaikka hänellä on omakin iso surunsa. Essi ja hänen isänsä ovat kivoja tyyppejä, joiden elämää saaressa on kiva seurata. Essin ikävä ja murhe äidin menettämisestä on kuvattu hienovireisesti ja uskottavasti, ja uskoisin tämän kirjan voivan toimia vertaistukena jollekulle samaan tilanteeseen joutuneelle. Tämänkin kirjan tunnelma on kotoinen ja lämmin, vaikka joskus saaren tuulisuus ja vesisateen nihkeys tuntuukin hiipivän iholle. Uskottavuutta kai sekin siis edustaa, kun säätilatkin tuntuvat todellisilta!

 

Nostalgiset nuortenkirjat: Surutyttö

Päivi Romppainen: Surutyttö

161 s., Karas-sana 1993

kansi: Pentti Kareinen

Emännöimäni Nostalgiset nuortenkirjat -haaste starttasi syyskuun alussa ja nyt ensimmäisen haastekuukauden ollessa lopuillaan päätin, että lienee aika minunkin kunnostautua ja lähteä haastetta suorittamaan. Päivi Romppaisen Surutyttö on jäänyt mieleeni todella voimakkaana lukukokemuksena ja etenkin ensimmäinen lukukerta oli todella pysäyttävä. Luin tämän ensimmäistä kertaa toukokuussa 2005, siis ihan kuudennen luokan lopussa. Muistan, että silloin kevät oli erityisen lämmin ja menimme luokkakavereiden kanssa uimaankin jo toukokuussa. Muistan, että heitin talviturkkini siltä vuodelta samana päivänä kun luin Surutytön (loppuun). Tulin uimareissulta kotiin ja käperryin sohvalle Surutytön kanssa, ja voi miten tämä romaani minua koskettikaan! Kun suuri käänne tapahtui, itkin kuin vesiputous. Tämä oli myös ensimmäinen kirja, jota lukiessani olen sillä tavalla itkenyt.

Lainasin ja luin Surutytön vielä pariinkin otteeseen tuon ensimmäisen lukukerran jälkeen, mutta sitten meni vuosia palaamatta tämän teoksen pariin. Vuosien aikana jotakin oli unohtunut ja ehkä terävin kärki tarinasta tuntui tylstyneen. Mutta yhtä kaikki, viihdyin Surutytön parissa edelleen. Nyt Surutytön ja minun seuranani oli nostalgiaa.

Surutyttö kertoo 16-vuotiaasta Millasta, joka ei oikein tiedä mitä elämältään haluaa. Milla on aina tottunut menettämään kaiken mihin on kiintynyt erityisen lujasti eikä hän oikeastaan odota tai toivo tulevaisuudelta mitään. Kymppiluokan keväällä ja sitä seuraavana kesänä Millan elämä kuitenkin muuttuu täydellisesti ja tyttö alkaa vähitellen vapautumaan kuorestaan. Kohtalolla on kuitenkin Millan varalle tarjolla vielä lisää iskuja, mutta nyt Milla uskaltaa tukeutua ihmisiin ympärillään.

Tässä teoksessa on paljon tunteita aina ilosta suruun. Ehkä siksi tämä tuntui teininä niin erityisen puhuttelevalta. Ja tuntuu tämä vieläkin jollakin tavalla. Kuitenkin nyt olin hieman analyyttisempi lukija ja ehkä se hieman romutti sitä tunnelmaa, joka minulle tästä kirjasta oli jäänyt. Kirjassa on myös paljon kirjoitusvirheitä, joita en ennemmin ollut huomannutkaan. Yllätyin kun tajusin, että teoksen laatu ei ollutkaan niin hyvä kuin muistin. Surutyttö on kuitenkin sellainen kirja, jota voisin suositella edelleen luettavaksi. Hieman siitä jo aika näkyy, mutta ei liikaa, niin että kyllä tämä voisi nykynuortakin ravistella edelleen.

♠♠♠♠

Puolinainen

Hietamies, Eve: Puolinainen

318 s., Otava 2002

Joku ehkä muistaakin, että tuossa jokin aika sitten hehkutin Eve Hietamiehen Yösyöttöä. Siksi tartuinkin melko kovin odotuksin tähän Puolinainen -teokseen, jonka luin Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

 Teos kertoo liki nelikymppisistä Ilonasta ja Iivarista, joilla tuntuu nyt olevan kaikki, vain lapsi puuttuu. He kokevat pettymyksen toisensa jälkeen ja molemmat käsittelevät niitä eri tavoilla: vaikka suru on yhteinen, se lyö kiilaa heidän välilleen.

Ensiksi voin todeta, että en pitänyt tästä teoksesta läheskään niin paljon kuin Yösyötöstä. Ehkä se johtuu siitä, että tämän teoksen aihe on raskaampi: lapsettomuus ja keskenmenot, naisen kaipuu tulla äidiksi. Tätä teosta ei ole sävytetty huumorilla samalla tavoin kuin Yösyöttöä, mutta sen kyllä ymmärtää, kun miettii aihetta.

Mielestäni tämä teos ei myöskään tekstin kannalta soljunut eteenpäin yhtä vaivattomasti kuin Yösyöttö. Se jotenkin junnasi paikoillaan ja kelasi samoja asioita koko ajan: lukuisia keskenmenoja. Toisaalta se tuo menetyksen ja kaipuun tuskalle lisää pontta ja vaikutusta, mutta silti olisin toivonut hieman jotakin tempoa teokseen.

Keskenmenot ovat aina kamala asia koko lähipiirille, niin kuin tässäkin teoksessa on. Silti aiheesta ei kauheasti puhuta, tai ei ainakaan teoksen ilmestymisaikaan puhuttu. On hienoa, että Hietamies on ottanut vaikean ja kipeän aiheen käsittelyyn.

 

♠♠♠