Yacoubian-talon tarinat

al-Aswani, Alaa: Yacoubian-talon tarinat

286 s., WSOY 2009

suom. Sampsa Peltonen

alkup. Imarat ya'qubyan 2002

Olen viime aikoina keskittynyt aika paljon kotimaiseen kirjallisuuteen, joten nyt todella otin harppauksen pois mukavuusalueeltani: kyllä kai voin sanoa kotimaista kirjallisuutta mukavuusalueekseni, koska sitä mieluumin luen ja arvostan sen korkealle. Alaa al-Aswanin Yacoubian-talon tarinat pääsi lukuvuoroon nyt, koska kirjallisuuspiirin seuraavalle kokoontumiskerralle pitää lukea jokin Lähi-Itään sijoittuva teos.

Oikeasti voin heti avoimesti sanoa, että kyllä minä pitkin hampain tämän teoksen avasin, koska nyt tekee vaan koko ajan mieli lukea kotimaista kirjallisuutta. Ehkä tämä ennakkoasenne vaikutti siihen, että aluksi en tuntunut saavan tästä teoksesta mitään irti. Jossain vaiheessa kuitenkin pääsin vauhtiin ja kiinnostuinkin hahmojen elämäntarinoista ja kohtaloista, joten pakkopullaksikaan tätä ei voi ihan nimittää.

Yacoubian-talon tarinat sijoittuvat Kairoon, jossa 1950-luvun sotilasvallankaappaus jakoi väestöä ja aiheutti valtavia ristiriitoja: oikeuden vartijat ovat itse pahimpia pahantekijöitä, raha puhuu ja köyhien täytyy yrittää ansaita elantonsa jopa moraalikäsitystensä vastaisesti. Tarinan päähenkilöt ovat Yacoubian-talon asukkaita, jotka ovat eri elämäntilanteissa: yhdellä on rahaa, toinen on köyhä, yksi on vanha ja toinen on nuori. Päähenkilöitä oli jopa hieman liikaakin, koska välillä piti oikeasti palauttaa mieleen, että "kukas tuo taas olikaan". Toisaalta se mahdollistaa aika hyvän läpileikkauksen eri kansanosien elämästä, vaikka onkin samalla rasite. Takakansi toteaa näin "jokainen al-Aswanin luoma hahmo ruumiillistaa modernin Egyptin tabuja --", ja niin todella on. Teoksessa on myös melko vahvaa seksuaalisväritteisyyttä, joka nostaa esiin islamilaisen yhteiskunnan vallitsevat normit ja niistä poikkeamisen.

En oikeastaan tiedä mitä pidin tästä kirjasta, koska se oli paikoin jopa aika inhottava tarkkoine tapahtumien ja ihmistuntojen kuvauksineen, ehkä tietyllä tapaa voisi jopa varovaisesti käyttää sanaa inhorealistinen. En oikein osaa hakea siihen sen parempaakaan sanaa. Toisaalta realistisuus tuo tarinaan väriä ja eloa, mutta samalla puistattaa: mihin kaikkeen ihmiset ovatkaan valmiita.

♠♠♠

Tunnit

Cunningham, Michael: Tunnit
235 s., Gummerus 2000
suom. Marja Alopaeus
alkup. The Hours 1998

Cunninghamin Tunnit on ollut lukulistallani iät ja ajat, ja kun se nyt kirjaston poistomyynnin ansiosta omasta hyllystä löytyy, niin päätin tarttua siihen. Olen kuullut tästä teoksesta pelkästään myönteistä palautetta, mutta itse en ole oikein vaikuttunut.

Tunnit kertoo yhden päivän tapahtumista kolmen eri naisen elämässä: Virginia Woolfin 1920-luvulla, Laura Brownin 1940-luvulla ja Clarissa Vaughanin 1990-luvun lopulla. Tämä esitys-/etenemistapa oli toisaalta hyvin mielenkiintoinen, mutta jotenkin ärsytti se, että kaikki tapahtuu yhdessä päivässä. Se tavallaan saa juonen polkemaan paikoillaan. Mielenkiintoista esitystavassa on se, että haluaa tietää miten toisen tarina jatkuu.

Näiden naisten tarinat kietoutuvat mielenkiintoisella tavalla yhteen, enkä minä ainakaan tajunnut erästä linkkiä heidän välillään ennen kuin se suoraan sanottiin. Tämä taidokaskin yhdistely ei kuitenkaan minun silmissäni pelasta yhtään mitään. Minua häiritsi esimerkiksi se, kun teoksessa koko ajan tuli esiin lesbous tai homous, en näe syytä miksi sitä pitäisi painottaa ja miksi se joka asiassa astuu kuvaan.

Kielellisestikään tämä teos ei ollut mielestäni mitenkään päätä huimaava, mutta tietysti käännöskirjallisuuden kohdalla se voi johtua suomentajastakin. Juoni ei edennyt sillä tavalla lennokkaan mukaansatempaavasti kuin yleensä kirjoilta odotetaan, tai ei ainakaan minun mielestäni. Teos on kuitenkin saanut Pulitzerin ja Pen/Faulknerin vuonna 1999, joten täytyy sen ilmeisesti jokinlainen taidonnäyte olla. Se ei vain ole sellainen, mistä minä pitäisin.

♠♠