Sula

Toni Morrison: Sula

176 s., Tammi 1995

alkup. Sula, 1974

suom. Seppo Loponen

 

Sain hiljattain tietää, että Toni Morrisonilta on ilmestynyt uusi teos Luoja lasta auttakoon, joten minä päätin lopultakin tarttua minulla jo pari kuukautta lainalla olleeseen, Morrisonin vanhempaa tuotantoa edustavaan Sulaan. Olen lukenut muutamia Morrisonin teoksia ja pitänyt niistä kaikista. Sula tuntuu kuitenkin ainakin näin tuoreeltaan mieleenpainuvimmalta.

 

Tämä teos kertoo kahdesta naisesta, Sulasta ja Nelistä, jotka ystävystyivät jo lapsina. Heitä yhdistää ihonväri, kotipaikka ja eräänlainen irrallisuus muista ihmisistä. Sulan ja Nelin ystävyys kestää vuosikymmenen eron ja vaitiolon ja sen, että sen jälkeen Nel on perheenäiti ja Sula yliopistossa opiskellut ja vailla sitoumuksia. Huolimatta elämäntilanteen eroista ja siitä tosiseikasta, että molemmat ovat muuttuneet tyttövuosistaan, ystävyys tuntuu jatkuvan. Sitten Sula tekee ajattelemattomuuttaan jotain anteeksiantamatonta, eikä Nel voi unohtaa sitä.

 

Tarina kulkee 1920-luvun alusta 1940-luvulle saakka ja harppaa sitten 1960-lukuun. Tuo aika kuvaa hyvin paitsi Sulan ja Nelin ystävyyden kulkua myös sitä, miten tummaihoisten asema muuttui noiden vuosien aikana. Tapahtumapaikkana on Medalion ja Pohjan kaupunginosa, jossa tummaihoiset saivat pärjätä miten taisivat tulipa eteen mitä tahansa, kunnes vuosikymmenet kuluivat ja lopulta heihin alettiin suhtautua ihmismäisesti, mikä muutti Pohjan asukkaiden elämän täysin.

 

Minä pidin todella paljon tästä kirjasta, sillä mielenkiintoni pysyi yllä oikein hyvin sitten kun tarina alkoi kunnolla vetää (eli noin 10-20 sivua luettuani). Morrisonille ominaiseen tapaan tässäkin teoksessa tapahtuu paljon ja tästä voi tehdä paljon huomiota, vaikka kyseessä on ohuehko kirja. En tiedä seurasinko suuremmalla mielenkiinnolla ystävyyssuhteen tilaa vai tummaihoisten elämänmenoa, mutta todella mielestäni kaikista ikävistä asioista ja epäreiluudesta huolimatta tunnelma oli jotenkin reipas ja tuli sellainen tunne, että kyllä he pärjäävät, kukin tavallaan. He eivät suostu alistumaan ja pitämään itseään huonompina ihonvärinsä perusteella. Pohjan asukkaista löytyy asennetta ja sitkeyttä, ja sitä he totisesti tarvitsivat. Mieleenpainuvuutta tälle teokselle toi erityisesti se, että ystävyyden kuvaamiseen oli nivottu mukaan tummaihoisten tilanteen kuvaaminen, joten niistä muodostui eheä ja selkeä kokonaisuus. Näin kumpikin "osa" piirtyi eteen väkevämpänä ja mieleenpainuvampana. Suosittelen.

 

♠♠♠♠½

Hope Riverin kätilö

Patricia Harman: Hope Riverin kätilö

447 s., Bazar 2014

alkup. The Midwife of Hope River, 2012

suom. Sari Karhulahti

kansi: Liisa Holm

 

Voi miten valloittavan tarinan parissa olenkaan saanut viime päivät viettää! Hope Riverin kätilö vaikutti alusta pitäen hyvin kiinnostavalta kirjalta, mutta en arvannut sen olevan näin mukaansatempaava, lämminhenkinen ja nautittava kuin miksikä se osoittautui. Tässä on kyllä sellainen kirja, joka otti huomioni osakseen ja lumosi minut, ja viihdyin tämän parissa äärettömän hyvin.

 

Hope Riverin kätilö sijoittuu 1920-1930-lukujen taitteen Länsi-Virginiaan ja Hope Riverin kaivoskylään.  Ajat eivät ole helpot, sillä suuri lama aiheuttaa köyhyyttä ja laittaa sulkemaan useita kaivoksia. Valkoisten ja mustien välinen eriarvoisuus on silmiinpistävää ja monta kertaa lukija saakin päähenkilön kanssa yhtäaikaa huomata, miten suuria erot oikeastaan ovatkaan. Vain yhdessä paikassa ihonväri tuntuu unohtuvan: huoneessa, jossa on meneillään synnytys.

 

Päähenkilö Patience Murphy on 36-vuotias leski, syrjäänvetäytyvä kätilö, jolla on ssalaisuuksia eikä vähäisin niistä liene se, että hänet on etsintäkuulutettu kahdessa osavaltiossa. Kätilöksi Patience ei päätynyt oikeastaan kutsumuksen kautta vaan pikemminkin sattumalta, sillä hänet siipiensä suojiin ottanut rouva Kelly opetti työn hänelle ja tämän kuoltua Patience oli ilmiselvä jatkaja hänen työlleen. Apulaisekseen Patience ottaa tummaihoisen Bitsyn, josta tulee hänelle yllättäen hyvin läheinen ystävä. Kaikkien ei ole kuitenkaan helppo sulattaa ystävyyttä yli "roturajojen", mutta Bitsy onnistuu kuin onnistuukin saavuttamaan arvostusta Patiencen rinnalla.

 

Pidin Patiencen hahmosta paljon, hänen matkassaan oli vain jotenkin niin välitön ja helppo olla. Hänen hahmossaan on paljon kahtiajakoisuutta ainakin siinä mielessä, että syrjäänvetäytyvä kätilö osoittautuukin sangen lujatahtoiseksi ja oikeudentuntoiseksi naiseksi. Hän ei epäröi toimia niin kuin oikeaksi katsoo, vaikka se sitten rikkoisikin lakia tai ajaisi hänet valehtelemaan. Patience on jotenkin helposti lähestyttävä ainakin lukijan näkökulmasta, ja vaikka hänellä on paljon surua takanaan, niin hän ei ole melankolinen hahmo laisinkaan. Itse sanoisin hänestä löytyvän paljon nokkeluutta, tulevaisuuden uskoa ja sitkeyttä, jolla hän pystyy pitämään pahimman surun aisoissa.

 

Bitsy on mielestäni välillä hieman ärsyttävä hahmo, sillä hän ei mielestäni osoita riittävästi kiitollisuutta siitä, että Patience on ottanut hänet apulaisekseen ja hänestä on hyvää vauhtia tulemassa itsenäisesti pärjäävä kätilö. Kyse ei ole siitä, että tummaihoisen Bitsyn pitäisi nöyristellä armeliasta Patiencea, ei tokikaan. Lähinnä minua ihmetyttää se, miten helposti Bitsy kuitenkin on valmis  eräällä tavalla jättämään Patiencen taakseen, vaikka he ovatkin kokeneet paljon yhdessä. Jotenkin hän tuntuu itse ruokkivan sitä ajatusta, että tummaihoiset pysyköön omiensa parissa, sillä heidän pariinsa hän koko ajan halajaa. Jotenkin tuntuu, että hän ei aina osaa ottaa Patiencen tunteita huomioon, vaikka on se joskus toisinkin päin. Tarina on kerrottu Patiencen näkökulmasta, joten sekin saattaa vaikuttaa tulkintaani.

 

Miljöö oli mielestäni todella jotenkin kotoisa. Sellainen kodikas pieni maalaiskylä, jossa tosin ei loppujen lopuksi ollut paljon kodikasta, jos miettii tummaihoisten syrjintää, kaivostyöläisten kehnoja oloja ja köyhyyttä. Mutta jotenkin silti Hope Riverissä tuntuu olevan ainakin jossain määrin tiivistä yhteisöllisyyttä, jonka Patience nivoo yhteen auttamalla niin monia naisia ja saavuttamalla arvostusta. Jotenkin myös Patiencen kotimökki on kotoisa, sellainen rehti pieni maalaismökki, johon on helppo astua sisään. Myös seudun luonto on kuvattu todella kirkkaasti ja kauniisti, se on helposti aistittava ja kutsuva.

 

Itse tarina on mielestäni mukaansatempaava eikä se pyöri pelkästään kätilöntyön ympärillä vaan myös Patiencen vaietussa menneisyydessä, seudun köyhyydessä ja ihmissuhteissa sekä ystävyydessä. Patricia Harman on onnistunut upottamaan tähän teokseen monia tunteita aina kiukusta ja epätoivosta rakkauteen ja toivoon. Teoksessa on jotenkin syvää myötätuntoa ja hieno ajatus siitä, että ketään ei pidä mennä arvostelemaan ellei tiedä hänen tarinaansa. Kätilöntyö on kuitenkin yksi keskeisistä osista tätä tarinaa ja synnytysten kautta kuvataan hyvin niitä asioita, jotka nousevat esiin pitkin matkaa, kuten köyhyyttä ja eriarvoisuutta. Mielestäni kätilöntyön kuvaukset vaikuttivat aidoilta ja ammattimaisilta, ja Harman onkin ammatiltaan kätilö.

 

Jos jokin tässä hieman lukunautintoa himmensi, niin se oli tietynlainen toisto. Vaikka synnytykset olivatkin erilaisia, niin niiden kohdalla lueteltiin usein samoja asioita koko ajan. Tietysti se tuo uskottavuutta siihen, että Patience on aina uuden synnyttäjän luona ja joutuu opastamaan häntä ja pyytämään talonväkeä tuomaan esimerkiksi kuumaa vettä ja niin edelleen, mutta joiltakin osin toisteisuus oikeasti tympäisi. Minä ainakin tajusin jo kerrasta, että kätilöjen tekemät sisätutkimukset olivat lainvastaisia. Kuitenkin monen synnytyksen kohdalla tätäkin asiaa toistettiin uudelleen ja uudelleen. Selvä, olet rikollinen Patience! Muuten teoksen etenemisessä, sujuvuudessa ja kielessä ei ole nokan koputtamista.

 

Toinen hieman häiritsevä tekijä oli aluksi takaumat Patiencen menneisyyteen, sillä niistä tuntui aluksi olevan hieman vaikea saada kiinni. Niitä ripoteltiin tarinaan pala palalta ja ratkaisu osoittautui mielestäni hyväksi, sillä samalla lukija oppi tuntemaan päähenkilön paremmin ja paremmin. Samalla Patiencen ajatukset ja reaktiot saivat myös selityksensä ja jotenkin hänen menneisyytensä kokemukset nivoivat hänet lähemmäs muiden hahmojen kokemuksia ja tunteita. Onneksi takaumista alkoi saada nopeasti kiinni ja palapeliä oli helppo alkaa rakentaa, sillä muuten lukukokemus olisi voinut lässähtää pahasti. Myös loppuratkaisu tuntuu jotenkin hieman turhan romanttiselta muuhun tarinaan nähden, mutta annettakoon se anteeksi, sillä näistä kolmesta seikasta huolimatta tämä oli todella mukava kirja.

♠♠♠♠½

Sinisimmät silmät

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

197 s. + jälkisanat, Tammi 1994

alkup. The Bluest Eye 1970

suom. Seppo Loponen

Matkani Toni Morrisonin tuotannon parissa jatkuu taas, sillä aiemmin lukemani Morrisonin teokset Koti ja Armolahja ovat olleet hyvin vaikuttavia ja antaneet suurta näyttöä Morrisonin kirjoittajantaidoista. Sinisimmät silmät ei jää yhtään näitä teoksia huonommaksi.

Sinisimmät silmät sijoittuu 1940-luvulle Ohion Lorainiin, kaupunkiin jossa asuu monenlaista väkeä. Teos kertoo moniäänisen tarinan, jonka keskeisin hahmo on tummaihoinen Pecola-niminen tyttö, jonka hartain toive olisi saada kaikkein sinisimmät silmät. Muita tarinan kannalta keskeisimpiä ja lähimmin tarkasteltuja hahmoja ovat Pecolan vanhemmat Cholly ja rouva Breedlove, kuten Pecola äitiään kutsuu, sekä eräänlainen mystikkosaarnaaja Saippuapää Kirkko. Keskiössä ovat myös Pecolan ikätoverit Frieda ja Claudia, joista jälkimmäinen saa myös kertojaäänen.

Keskeisin teema tässä kirjassa on rotujen, siis tumma- ja valkoihoisten, välinen eriarvoisuus. Valkoihoisia ihannoidaan, heitä pidetään parempina ja kauniimpina, eikä tämä ole suinkaan vain valkoihoisten oma näkökulma, vaan myös tummaihoiset itse suovat valkoisille tämän erityisaseman. Niinpä jo pienet lapset varttuvat siihen, että he eivät koskaan ole kyllin hyviä ja sieviä verrattuna valkoihoisiin lapsiin. Rotujen välisen eriarvoisuuden teemaan linkittyy keskeisesti myös itsensä hyväksymisen ja arvostamisen teemat, sillä Pecolan viaton pyyntö saada edes hieman lisää yleisten normien mukaista kauneutta eli siniset silmät, osoittaa terävästi sen riittämättömyyden tunteen, jonka tummat lapset ovat joutuneet kohtaamaan.

Pecolan tarinan keskipisteeseen ja siihen järkyttävään tapahtumaan, joka muuttaa koko tytön elämän lopullisesti, johdattelevat muun muassa rouva Breedloven ja erityisesti isä Chollyn nuoruudessaan kokemat traumat, jotka ovat muuttaneet heitä ihmisinä hyvin paljon. Se miten kertojaääni siirtyy välillä Pecolan ikätoveri Claudialta rouva Breedlovelle, Chollylle tai Saippuapäälle, on toteutettu hyvin. Nämä kertojanvaihtelut tuovat lisää kerroksia ja näkökulmaa siihen, miten amerikkalainen yhteiskunta oikeastaan rakentui sellaiseksi kuin kirjassa kuvataan. 1940-luvulta on tultu pitkä matka nykypäivään, onneksi, mutta yhä vieläkin on niin paljon ihmisiä, jotka toivoisivat olevansa erilaisia: nykyään tämä toive ei ole enää vain rotukohtainen vaan kaikille roduille yhteinen piirre. Pecolan tarinassa on siis jotain alati pysyvää.

Lukukokemuksena tämä oli todella pysähdyttävä, surullinen ja ehkä jopa raakakin. Tätä lukiessa oli pakko pitää taukoja ja sulatella lukemaansa, sillä ihmisen pahuus herätti hyvin paljon ajatuksia. Morrisonin tapa kuljettaa tarinaa ja kuvata yksiselitteisen terävästi tapahtumia, tuo tarinan lähelle lukijaa. Sitä miettii, että miksi asioiden piti mennä niin kuin ne menivät, ja että mikä ajaa ihmiset sellaisiin tekoihin, joita Morrison kirjassaan kuvaa. Teosta lukiessa heräsi myös sellainen ajatus, että jos yhteiskunnan valta-arvot estävät yksilöä hyväksymästä ja arvostamasta itseään sellaisena kuin on, niin miten kukaan muukaan voisi niin tehdä: pohja muiden hyväksynnälle luodaan useimmiten sillä, että hyväksytään ensin itse itsensä. On kerta kaikkiaan sydäntäpakahduttavaa ajatella, että joiltakin on tämä mahdollisuus riistetty.

♠♠♠♠

Kannattaa lukea myös Saran mietteitä tästä teoksesta P.S. Rakastan kirjoja -blogissa.