Hän lupasi soittaa

Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa

e-äänikirja, 9h 29 min., Otava 2018

alkup. The Man Who Didn't Call

suom. Sirkka-Liisa Sjöblom

lukija: Meri Nenonen

 

Hän lupasi soittaa kertoo Sarahista ja Eddiestä, jotka kohtaavat, viettävät kaksi uskomatonta viikkoa yhdessä ja lupaavat eron hetkellä pitää yhteyttä. Sitten Eddie kuitenkin katoaa. Sarahin valtaa huoli siitä, että miehelle on sattunut jotakin. Hän murehtii miestä ja yrittää löytää hänet, ottaa yhteyttä ystäviinkin. Sarah ei usko, että Eddie on muuten vain päättänyt häipyä, vaikka Sarahin ystävät ovatkin siitä vakuuttuneita. Mitä oikein tapahtui ja mikä meni vikaan?

 

Kun katsoo kantta ja tietää juonesta jotain, voisi helposti ajatella, että tässäpä on aito viihdekirja. On tämä kirja sitäkin, mutta tarinan edetessä lukija kyllä huomaa pian, että teoksella on myös vakavampi pohjavire, kun Sarahin menneisyydestä alkaa paljastua uusia puolia. Ihan kevyt kirja tämä ei siis ole, mutta kuitenkin omalla tavallaan aika romanttinen kuitenkin. Teoksen edetessä alkaa tulla koko ajan yhä selittämättömämmäksi miksi Eddie päätti olla soittamatta, vaikka lupasi. Kun totuus paljastuu, on lukija ällikällä lyöty.

 

Tämän teoksen kerronnassa on ovela koukku, joka aukeaa osin vasta lopussa. Se yllättää, hätkähdyttää ja surettaa. Avainkysymykseksi nousee silloin, että voiko asiat selvittää ja hyväksyä. Rosie Walsh on kirjoittanut kirjan, jossa on paljon kysymyksiä, jotka odottavat vastausta. Loppuratkaisu on lopulta helpottava, mutta lukija saa olla jännityksessä kyllä viimeiseen asti. Jos siis kaipaat tarinaa, jossa on ripaus romantiikkaa ja hieman jotain pureksittavaakin, kannattaa pistää tämä kirja mieleen.

 

♠♠♠♠

Kerro minulle jotain hyvää

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

476 s., Gummerus 2015

alkup. Me Before You, 2012

suom. Heli Naski

 

Sormeni tuntuvat pysähtyneen näppäimistön ylle toviksi jos toiseksikin. En tiedä mitä kirjoittaisin kirjasta, josta on jo hyvin tyhjentävästi kirjoitettu muissa blogeissa ja joka teki minuun niin suuren vaikutuksen, että sanat tuntuvat kadonneen. Nyt ymmärrän hyvin tämän teoksen saaman suosion ja ylistävät arviot, vaikka alunperin en oikein odottanut mitään tavanomaista romanttista hömppää kummempaa. Mutta Kerro minulle jotain hyvää olikin kaikkea muuta kuin tavanomaista romanttista hömppää: yllätyksellinen, hienovireinen, nauruhermoja kihelmöivä ja koskettava romaani, jonka loppuratkaisu hätkähdyttää.

 

Lou Clark jää useiden työvuosiensa jälkeen työttömäksi eikä hänen kahvilatyökokemuksensa oikein anna kovinkaan kummoista meriittiä, joka auttaisi saamaan uuden työn. Kun Lou pääsee työhön neliraajahalvaantuneen Willin "seuraneidiksi", hänen tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin saman tien - hoitotyö ei houkuttele eikä Will ole helpoin ihminen kohdattavaksi. Perheensä taloustilanteen vuoksi Lou kuitenkin pysyttelee työssään ja yllättäen tuo määräaikainen kuuden kuukauden pesti muuttaa koko hänen ajatusmaailmaansa, minäkuvaansa ja elämäänsä.

 

Will osoittautuu alun jälkeen oikein hurmaavaksi nuoreksi mieheksi, joka ei millään tahdo sopeutua elämäänsä neliraajahalvaantuneena. Minä tykästyin Williin ihan valtavasti, sillä hänen hahmonsa on hauska, älykäs ja hienostunut. Hänen hahmossaan on jotakin kertakaikkisen vastaansanomatonta, joten enpä ihmettele yhtään miksi Loukin loppujen lopuksi kiintyi Williin kovasti.

 

Loun perhe sekä Lou itse ovat hahmoina helposti lähestyttäviä. Pidin kovasti etenkin Loun isästä, joka saattaa sanoa mitä sattuu ja milloin sattuu, mutta myös Lousta, jonka ironinen huumorintaju, realistisuus ja vähitellen kukkaan puhkeava luotto omiin kykyihin tulivat hahmossa hyvin esille. Ironia ja musta huumori niin Loun kuin Willinkin taholta sai minut nauramaan ääneen monta kertaa. En todellakaan osannut odottaa tämän kirjan olevan niin hauska!

 

Pidin siitä, että tämä kirja ei noudattanut kliseistä "happy ending" -kaavaa, vaan kulki täysin omaa tietään kohti eräänlaista onnellista loppua. Sellainen tässä kirjassa on, vaikka aluksi, kun loppuratkaisu alkoi hahmottua, tuntui se kaikkea muuta kuin onnelliselta. Mutta suurinta rakkauttahan kai onkin päästää irti itsekkäistä toiveista ja tehdä kaikkensa rakkaansa onnen eteen. Kerro minulle jotain hyvää oli todella hieno ja koskettava lukukokemus.

 

♠♠♠♠♠

Saako olla muuta?

Enni Mustonen: Saako olla muuta?

180 s., Otava 1985

Mustosen parissa jatketaan taas, tällä kertaa nappasin luettavakseni Mustosen toisen teoksen Saako olla muuta?. On ollut kyllä oikein ihanaa lähteä Mustosen luomien hahmojen mukana maaseudulle ja nauttia siitä idyllisyydestä, joka on Mustosen kirjoille jokseenkin ominaista. Seuraavaksi kuitenkin lienee jo aika lukea jotain muuta, sillä kokemukseni mukaan Mustosen kirjat ovat miltei parhaimmillaan silloin tällöin luettuina.

Saako olla muuta? kertoo Paula Siparista, joka jättää työnsä marketissa ja lähtee maaseudulle pieneen kyläkauppaan tuuraamaan äkillisesti sairastunutta setäänsä. Kaupan kate on miinuksella ja paljon parannettavaa löytyy, mutta Siparien sisukkuus ja kauppaverisyys ovat periytyneet Paulalle, ja hän tarttuu tuumasta toimeen, vaikka sulkemisuhka leijuu vääjäämättömänä kaupan yllä.

Kaupassa ahertamisen ohella Paulan elämässä on myös romanttisia sivujuonteita, sikäli kun hän niitä kiireiltään ehtii ajatella. Paula kokee jopa lyhyen romanssin, mutta pääsääntöisesti nuoren naisen ajatukset ovat kaupan tuottavuudessa ja kehitysideoissa. Vaan kun tarpeeksi isoja asioita tapahtuu, avautuvat Paulankin silmät tunteille, jotka ovat ehkä koko ajan olleet olemassa, mutta pysytelleet tiukasti tiedostamattomina.

En voi olla hieman vertaamatta eilen esittelemääni Hukkakauraa ja tätä, sillä niissä on paljon samaa. Molemmissa on päähenkilöinä vahvat naishahmot, jotka löytävät paikkansa ja tehtävänsä. Samoin molemmissa on nuoret miehet, joilla on hienohelmaiset ja hemmotellut tyttöystävät. Kummassakin teoksessa myös vasta lopussa paljastuu todelliset tunteet ja toiveet. Juonen perusrakenne on siis aika samanlainen, mutta yllättäen se ei minua haitannut, vaikka luinkin nämä teokset ihan peräkkäin. Jotenkin Mustonen on saanut niistä niin mielenkiintoisia samankaltaisuudesta huolimatta, että lukeminen pysyy mielekkäänä.

Minä pidin tästäkin kirjasta, sillä jotenkin miljöö on niin ihana, että sinne on ilo päästä mukaan. Romantiikka tuntuu tässä kirjassa pienenä jännityksenä, mikä on oikeastaan vain houkuttelevaa. Mustonen todella osaa kirjoittaa romanttisia teoksia ilman järkyttävää vaaleanpunaisella sokerihattaralla kuorruttamista. Paulan ja kumppaneiden parissa olisin kyllä voinut viihtyä vielä hieman pidempäänkin.

♠♠♠♠

Hukkakauraa

Enni Mustonen: Hukkakauraa

200 s., Otava 1986

 

Minuun iski äkillinen hinku lukea jotakin Enni Mustoselta. Nappasin käsiini tämän Mustosen kolmannen teoksen, Hukkakauraa, sillä takakansi lupaili sen olevan kerronnaltaan samantyyppistä kuin Maitotytössä, joka on yksi suosikeistani Mustosen tuotannosta. Ja kyllä Hukkakauraa oli oikein toimiva ja sujuvalukuinen, hienoisilla romanttisilla sivujuonteilla maustettu viihderomaani.

 

Tapahtumat sijoittuvat Kytöjoelle, jossa on ammoisista ajoista lähtien miehet pitäneet kaikenlaisen päätäntävallan itsellään. Pakkalan - tai Akkalan, kuten pilkallisesti sanotaan - tilalla on kuitenkin naisvalta, mikä on ollut omiaan vahvistamaan Pakkalan naisten ennenkin sitkeää luonnetta entisestään. Pakkalan nuorempi tytär Anna on palannut opintojensa jälkeen Kytöjoelle ja asuu ja auttaa kotitilallaan minkä ehtii. Kansalaisopistoon käsityönopettajaksi pestatulla Annalla on kuitenkin sisällään kipeitä tunteita, joita vasta oman tien löytäminen helpottaa.

 

Anna on nimittäin ulkoisesti tyystin erilainen kuin muut Pakkalan naiset. Mummu, äiti ja sisar sekä vielä sisarentytärkin ovat tummia ja emäntätyyppisiä, Anna on pitkä, hoikka ja vaalea. Siitä hän on saanutkin pilkkanimensä Hukkakaura, sillä Pakkalan naisten joukossa hän pistää silmään kuin hukkakaura pellolta. Noin 24-vuotiaalla Annalla ei ole paljon yhteistä perheellisten ikätoveriensa kanssa eikä maatalouskaan ole oikein hänen juttunsa. Vanhapiiaksi tituleerattu Anna löytää kuitenkin paikkansa ja saa arvostusta tekemästään työstä, mikä kasvattaa häntä ihmisenä paljon.

 

Romantiikka on tässä teoksessa oikeastaan vain sivujuonne, mutta kyllä sitäkin löytyy. Pakkalassa miehiin on aina suhtauduttu hieman vähätellen, sillä hyvinhän he ovat tulleet toimeen ilmankin. Samanlaisia ajatuksia on myös Annalla, joka kuitenkin kaipaisi toista aikuista ihmistä rinnalleen. Seurakuntapastori Matti saa Annan sydämen läpättämään, mutta kuka Pakkalan Hukkakauran lopulta korjaa? Ratkaisu on melko ennalta-arvattava, mutta se ei haittaa pätkääkään. Teosta oli mukava lukea ja loppuratkaisu palkitsee lukijan, vaikka tuleekin hieman liian nopeasti.

 

♠♠♠♠

Vaimoke

Hilja Valtonen: Vaimoke

219 s., Otava 1975, 10. p.

1.p. 1933

 

Ensiksikin anteeksi huonolaatuinen kuva. Sitten asiaan. Hilja Valtosen Vaimoke päätyi luettavakseni kirjallisuuden genrejen kurssin puitteissa. Osallistun perjantaina kurssin lukupiiriin, jonka aiheena on romantiikka -genre ja kirjana Vaimoke. Minua on jo pidempään kiinnostanut Valtosen tuotanto, joka on edelleen melkoisen suosittua ainakin vanhemman väen keskuudessa, joten kaksi kärpästä yhdelä iskulla ja niin edelleen. Tiedän varmasti, että Vaimoke ei jää viimeiseksi lukemakseni kirjaksi Valtosen tuotannosta, sillä viihdyin tämän kirjan parissa hyvin.

 

Ajattelin eilen illalla, että aloitan lukemaan tätä kirjaa, vaikka oikeastaan ei jotenkin kauheasti huvittanut. Ja kappas, tulinkin lukeneeksi yli puolet! Juoni vain sieppasi minut niin täysin mukaansa, että sivua oli käännettävä yksi toisensa jälkeen. Tänään luin kirjan loppuun, jonka jälkeen tuli pitkästä aikaa sellainen tunne, että "olisin voinut lukea tätä vielä pidemmältikin" ja "harmi kun tämä loppui". Vaimoke siis onnistui samalla selättämään minua jatkuvasti vaivanneen lukuinspiksen puutteen.

 

Vaimoke kertoo Kirsti Leivosta, joka on kuudesta tyttärestä nuorin. Lukkarintytär on nenäkäs eikä ollenkaan sellainen kuin häneltä odotettaisiin. Hän aiheuttaa jatkuvaa murhetta äidilleen ja suututtaa milloin tämän tai sisarensa. Ainoastaan Amerikassa asuva Eeva-sisar tuntuu ymmärtävän Kirstiä, ja hänelle tyttö kirjoittaakin pitkiä kirjeitä.

 

Kirja on siis kirjeromaani, jossa on tosin yhtä lukuunottamatta vain Kirstin omia kirjeitä. Tapahtumien keskiössä on Kirstin pyristely hänelle suunnitellussa roolissa, johon tyttö ei aio alistua. Lähes väkipakolla Kirsti kuitenkin saadaan vihille vanhempien siskojen entisen ihailijan, agronomi Esko Latvan kanssa. Kirsti on saanut tietää kosinnan taustat, joten hän päättää kostaa ja aiheuttaa Latvalle milloin minkäkinlaisia ongelmia ja vaikeuttaa tämän elämää parhaansa mukaan.

 

Nautin suunnattomasti tämän kirjan nenäkkäistä, kipakoista ja mielikuvituksekkaista sanailuista. Kirstin sanailut miehensä kanssa olivat välillä suorastaan ratkiriemukasta luettavaa ja välillä nauroin oikein sydämeni kyllyydestä. Kirstin tempaukset eivät kalpene sanailuille, mutta jotenkin Valtonen onnistuu sanailuilla räjäyttämään potin. Valtonen käyttää sanoja taitavasti, ja onnistuneesti hän mielestäni myös kuvaa Kirstin ajatuksia. Tekstistä välittyy hyvin hahmon temperamentti ja ilkamointi, jolla hän miestään kiusaa. Kirstin tempauksia ei osaa ennalta arvata, mutta loppukäänne on sitäkin helpommin ennakoitavissa, mutta se ei vie terää koko teokselta. Kokonaisuus toimii!

 

♠♠♠♠

Reipas tyttö saa paikan

Johanna Marttila: Reipas tyttö saa paikan

358 s., Karisto 2004, 3.p.

isotekstinen

1.p. 1987

Kirjastossa heinäkuussa työskennellessäni huomasin, että Johanna Marttilan tuotanto liikkuu todella vilkkaasti koko ajan. Itse en ollut suurin piirtein ennemmin edes kuullut koko kirjailijasta, mutta päätin kokeilla ja lainasin tämän isotekstisen version Reipas tyttö saa paikan -kirjasta, joka myös aloittaa Helkalan kartano -sarjan. Itselleni ei täysin avautunut, että mikä näissä kirjoissa nyt sitten on niin erinomaisen kiinnostavaa, vaikkakin tämä toki sopii keveäksi kesälukemiseksi oikein hyvin.

Reipas tyttö saa paikan kertoo vastikään ylioppilaaksi päässeestä Katista, joka on vanhempiensa ainut lapsi ja näin ollen suuren Helkalan kartanon perijätär. Katia inhottaa se, miten kaikki ajattelevat häntä ensin rikkaana ja ylempiarvoisena, sitten vasta hänenä itsenään. Lisäksi Kati on auttamattoman tympääntynyt siihen, miten hänen äitinsä haluaa Katin menevän naimisiin naapurin Eeron kanssa. Niinpä Kati päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja hakee hetken mielijohteesta piiaksi toiselle maatilalle. Vanhemmilleen hän väittää menevänsä mannekiinikurssille. Maatilan töitä opetellessaan Kati tutustuu mukaviin ihmisiin, joiden mukana on Mattikin, periaatteita omaava ja omanarvontuntoinen nuorimies, johon Kati rakastuu. Tunne ei suinkaan jää yksipuoliseksi, mutta asioilla on omat vaikeutensa, sen Kati saa huomata.

Aluksi ajattelin, että jaksankohan lukea tätä kirjaa loppuun asti, sillä tarina ei tuntunut lähtevän millään vetämään. Päätin lukea vielä pari lukua, jolloin lopulta alkoi tapahtuakin jotakin. Tämän kirjan lukee aika nopeasti, sillä tässä ei todella ole oikeastaan mitään pureksittavaa ja sen kummemmin ajatustyötä vaativaa, vaikka eihän aina tarvitse ollakaan. Tämä on selkeästi viihdekirjallisuutta, sen lukija huomaa heti, mutta ei tässä mielestäni silti mitään Enni Mustosen veroista ole. Jotenkin sellainen syvin tunne ja tempo puuttuu tai se jää latteaksi. Rakkautta löytyy, samoin pettymyksiä ja epäonnea, mutta ne eivät tunnu aidoilta vaan jotenkin ylenpalttisilta. Kirjan keskivaiheet ovat oikein tapahtumarikkaita ja niitä lukee mielellään, mutta alku on tylsä ja loppu jankkausta täynnä, sillä aluksi siinä vatvotaan samaa asiaa moneen kertaan ja viimeinen loppukaneetti rykäistään paperille kiireellä ja yksioikoisesti vailla minkäänlaista realistisuutta.

Marttilan juonenkuljetus ei siis ole oikein onnistunutta kokonaisuudessaan, vaikkakin hänen luomansa miljöö on ihan mielenkiintoinen: maaseutu, kartano, hevostallit ja niin edelleen. Miljöötä ei kuitenkaan kuvailla kovin paljoa, joten lukijana olisin kaivannut vähän lisää tietoa tapahtumapaikoista. Tapahtuma-aika ainakin on 1960-luvun loppupuoli, se sanotaan suoraan, mutta ei se oikein tule mitenkään ilmi paitsi ehkä maataloustyön kuvauksesta. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, toisaalta vähäinen kuvailu auttaa teosta kestämään aikaa paremmin, mutta toisaalta saattaa jättää lukijalle aika irrallisen kuvan tarinasta.

Luin töissä parin opuksen takakannet ja tiedän suunnilleen, että millaisia käänteistä tarina tulee saamaan. En siis tiedä tarvinneeko minun enää lukea muita osia, mutta voisin kyllä joskus kokeilla, jos siltä sattuu tuntumaan. En siis ole erityisen ihastunut tähän lukukokemukseen, mutta kyllähän tämä menetteli.

♠♠

Yllätysperintö

Enni Mustonen: Yllätysperintö

271 s., Otava 2003

Rupesin tuossa äsken miettimään, että Enni Mustosesta on kuin huomaamattani kehkeytynyt yksi suosikkikirjailijoistani. Tai jos ei nyt ihan suosikki, mutta luottokirjailija kumminkin. Sellainen, jonka kirjoja on mukava lukea, vaikka niissä ei mitään hirmu jännittävää tai "ylevää" olisikaan. Yllätysperintö on useiden muiden Mustosen kirjojen tapaan kepeä, vaikka tässä aihepiirillä onkin vakavampi pohjavire: välillä kyllä tuntuu, että vakavuus on heitetty hieman liiankin kepeäksi tai unohdettu tyystin.

Koivikon Anna on graduaan työstävä agronomi-opiskelija, jonka elämä heittää kuperkeikkaa erään syksyisen puhelinsoiton jälkeen. Hänen veljensä Matti on menehtynyt auto-onnettomuudessa ja siitä paikasta Anna jättää senhetkisen elämänsä ja lähtee pitämään kotitilaansa veljensä jälkeen. Annan ihmissuhdekuviot ovat jo lähtiessä kiemuralla, mutta vielä enemmän ne tuntuvat sekoittuvan vanhalla kotipaikkakunnalla, jossa vanhat tutut palaavat mieleen.

Kuten sanottu, aihepiiri  tai oikeastaan tapahtumien alkusysäys on hyvin vakava ja surumielinen, mutta kirjailija ei jää vatvomaan sitä. Hän nostaa tapahtuman esiin tietyissä tilanteissa, mutta mielestäni hän jotenkin painaa kaiken hieman liiankin villaisella, jotenkin voisi ajatella, että suru näkyy veljen perheen elämässä onnettomuuden jälkeen paljon selvemmin kuin niinä yksittäisinä pilkahduksina, joita Mustonen tuo esiin. Paljon enemmän huomiota saa naapurin ja tämän vaimon sotkuinen ero ja huoltajuuskiistat kuin itse tapahtumat liikkeelle laittanut muutos. Tässä kirjassa on siis hieman vakavuutta, mutta myöskin romantiikan perhosten lehottelua.

Vaikka hieman kritisoinkin kirjaa liiallisesta kepeydestä tiettyjen asioiden suhteen, niin silti yleisilmeeltään se on tummempi kuin moni muu lukemani Mustosen kirja. Tässä on paljon enemmän vastoinkäymisiä ja murheita, elämä ei ole niin ruusuista kuin mitä se hänen kirjoissaan tuppaa lopuksi olemaan. Siitä siis pointsit kyllä: Mustonen hallitsee myös vakavuuden siinä missä kepeydenkin. Tässäkin kirjassa Mustosen teksti soljuu vaivatta ja sitä on helppo lukea, sillä hän tuntuu vievän tarinaa varmalla otteella eteenpäin.

♠♠♠

Tunteiden lukukausi

Enni Mustonen: Tunteiden lukukausi

280 s., Otava 1990

Minulle iski näin kevään kauneudessa pakottava tarve saada lukea jokin romantiikkaa sisältävä teos, ja sen suuremmin muita vaihtoehtoja miettimättä päädyin katselemaan kirjaston valikoimaa Enni Mustosen kirjoista. Tällä kertaa mukaan tarttui Tunteiden lukukausi, joka kyllä ei ollut ihan niin hyvä kuin odotin.

Tunteiden lukukausi kertoo kolmekymppisestä opettajasta Elina Salovaarasta, joka kyllästyy epämääräiseen elämäntilanteeseensa Vantaalla ja muuttaa Saimaan rantaan maaseutukylään pikkukouluun opettajaksi. Päätöstä edesauttaa vanhemman sisaren asuminen samalla paikkakunnalla. Kaikki sujuu hyvin muuten, mutta koulun piirissä vallitsee eräänlainen työpaikkakiusaamisen ilmapiiri johtajaopettajan suunnalta. Vaan Elinalla on kyllä tukijoita ympäri kylää.

Tämä teos pyörii aika paljon sopeutumisen ja päähenkilön työn ympärillä, joten odotin enemmän romanttista värinää ja tunteita, sillä kyllähän kirjan nimikin jo antaa olettaa, että kirjasta niitä löytyisi. Ja löytyy toki, mutta jotenkin omituisen vähän nimen huomioiden. Tämä kirja on aika tasapaksu, tässä ei ole suuria tunteita, vaikka Elina miesystävän kylältä löytääkin. Jotenkin se vain on sellaista hengailua. Lopuksi tapahtumat ovat vähän romanttisempia, mutta ei kyllä niin paljon kuin muissa lukemissani Mustosen kirjoissa.

Tämä kirja oli kuitenkin ihan hauska välipalalukeminen ja kyllä tässä ansioita on. Alku oli hieman sekava ja tapahtumat etenivät jokseenkin nopeasti, mutta ympäristön kuvaus ja miljöö oli jotenkin tosi onnistunut mielestäni. Se täytyy kyllä sanoa, että tästä ei olisi voinut mitenkään erottaa tapahtumapaikkaa Saimaan alueelle ja Etelä-Savoon, ellei kirjailija olisi sitä itse määritellyt, sillä tässä ei ollut esimerkiksi murteellista puhetta lainkaan. Aihe oli kuitenkin hyvä erilaisuudessaan, sillä kovin usein ei törmää pikkukoulun opettajasta kertovaan kirjaan.

 ♠♠♠

Kukkia Piretille

Mustonen, Enni: Kukkia Piretille

286 s., Otava 1991

Ihan ensiksi anteeksipyyntö siitä, että julkaisuvuosi voi olla päin seiniä: palautin tämän kirjan päivällä kirjastoon enkä muistanut ottaa sitä ylös. Fiksu ihminen miettii nyt, että miksen tarkista sitä netistä. Siksen, että uskon olevani oikeassa. Kukkia Piretille päätyi lukulistalleni suosituksen perusteella, kiitos siitä. Tämä oli mielenkiintoinen teos hieman erilaisesta näkökulmasta.

Piret Mätlik on virolaisnainen, joka lähtee työharjoittelijaksi Suomeen, koska ajat Virossa ovat kovat ja on puutetta kaikesta. Ajallisesti teos siis sijoittuu 1990-luvun taitteeseen. Piret haaveilee oman puutarhan perustamisesta ja pääoman kartuttaminenkin on hänellä mielessä, kun hän saapuu Aholan puutarhalle. Perhettä on neljä vuotta aikaisemmin kohdannut suuri suru, joka varjostaa edelleen erityisesti tilan isännän elämää. Arvata saattaa, että loppujen lopuksi erinäisten kommellusten jälkeen Piretin ja isännän välit alkavat lämmetä.

Tämä teos ei ollut oikein kutkuttavan romanttinen, mutta eipä välttämättä tarvinnut ollakaan, koska tämä tuo esille jotakin muuta: millaista on muuttaa vieraaseen maahan, jossa kaikki on erilaista ja suhtautuminen virolaisiin osittain hyvin epäluuloista? Eihän tämä mikään Sofi Oksasen Stalinin lehmät ole, mutta omassa "kevytkirjallisuuden genressään" oikein toimiva, mielenkiintoinen ja uskottavakin teos. Onhan tämä sitä paitsi tosipohjainenkin, en vain tiedä missä määrin. Lisäksi pidin siitä, että työ on puutarhatyötä, koska en ole aikaisemmin lukenut mitään puutarhurin työstä. Aihe kiinnostaa minua, koska olen jo kahtena kesänä ollut kukkamyyjänä, mutta varsinaisesta puutarhatyöstä minulla ei ole kokemusta: on hauska hieman hahmottaa millaista oikealla puutarhalla on.

Mielestäni tämä ei ole Mustosen parhaimpia niistä mitä olen häneltä lukenut, mutta mielenkiintoinen kumminkin. Romanttista värinää olisi voinut olla enemmänkin, vaikka sen puute paikkaantuukin hieman erilaisilla asioilla.

♠♠♠

Morsiuskesä

Mustonen, Enni: Morsiuskesä

255 s., Otava 2009

Ja toinen Mustonen heti perään! Muhun taisi iskeä oikein vimma lukea Mustosta, täytyy piakkoin varmaan lainata taas jokin teos hänen tuotannostaan. En pitänyt tästä Morsiuskesästä läheskään yhtä paljon kuin Maitotytöstä, mutta kyllä tämäkin ihan luettava oli.

Morsiuskesä kertoo Laura Suvelasta, joka saa yllättäen soiton autopommi-iskussa menehtyneen avopuolisonsa ex-vaimolta: hänen ohjaamansa televisiosarjan kuvaaja on katkaissut jalkansa ja uusi kuvaaja tarvitaan nopeasti. Niin vielä toipilaana oleva Laura (joka haavoitti samaisessa pommi-iskussa) matkustaa maalle kuvaamaan maajussien morsiantenetsinnästä kertovaa reality-sarjaa.

Aluksi tämä teos ei kauhean paljon houkutellut, mutta päätin sitten kuitenkin tämänkin lukaista, kun tämän olin äitiäni varten lainannut. Olihan tämä hyvä joo, mutta olisin toivonut hieman enemmän keskittymistä Lauraan ja hänen ihmissuhteisiinsa eikä niin paljon kuvauksiin ja työhön. Toki se liittyy olennaisena osana tähän teokseen, mutta kumminkin.

Teoksen loppu on jotenkin aika ennalta-arvattava, mutta samalla myös hyvin miellyttävä ja siitä jää hyvä mieli. Loppujen lopuksi tapahtumat etenevät kovin nopeasti, mutta ehkä se nyt ei kauheasti haittaa. Olisin kuitenkin toivonut hieman enemmän suhteen syttymisen ympärille liittyvää kuvausta, nimenomaan Lauran ja "vastapuolen" tuntemuksia. Toivottavasti kukaan ei nyt spoilaantunut, sillä kyllähän aika moni tietää tai voi arvata Mustosta lukemattakin, että yleensä Mustosen kirjoissa "sankaritar" löytää lopuksi rakkauden.

♠♠♠

Maitotyttö

Mustonen, Enni: Maitotyttö

383 s., Otava 1995

isotekstinen

Maitotyttö on suositun viihdekirjailija Enni Mustosen esikoisteos vuodelta 1984. Minä luin sen nyt isotekstisenä versiona, jonka ensimmäinen painos on vuodelta 1995. Syy siihen miksi painos on isotekstisenä minulla, on se, että äitini kerrankin pyysi minua tuomaan jotakin luettavaa hänelle kirjastosta ja arvelin Mustosen toimivan sellaisellekin lukijalle, joka lukee todella vähän. Pitihän minunkin tämä nyt sitten lukea, ja juuri tähän väliin sopi tällainen rennompi kirjallisuus.

Maitotyttö kertoo työttömyyteen kyllästyneestä ylioppilasmerkonomi Liisa Huhtilasta, joka päättää lähteä maatalouslomittajaksi yksityiseen lomarenkaaseen. Eipä arvaakaan Liisa mitä kaikkea uusi työ tuo tullessaan. Hän kotiutuu hyvin syrjäkylille ja saa paljon ystäviä, mutta samalla myös ihastumista on ilmassa.

Lukukokemustani aluksi hieman häiritsi se, että luulin kirjan sijoittuvan 1990-luvun alkuun: minusta on hieman outo ratkaisu, että ensipainoksen ilmestymisvuotta ei ollut mainittu kirjassa lainkaan. Kun tapahtuma-ajan määreeksi ilmeni jotakin "teknistyvään" maanviljelykseen liittyvää, oletin vain itse tapahtuma-ajan olevan 1990-luvulla. En siis tosiaan tiedä juuri mitään maanviljelyksestä.

Minua ilahdutti jotenkin Liisan lannistumaton asenne, sillä hän ei antanut epäilyjen nujertaa itseään. Kuitenkin minua ärsytti se, että kaikki yllättävät tilanteet työssä sattuivat juuri Liisan kohdalle ja hän näytti sen takia aina alun alkaen taitamattomalta: todennäköisyys moiseen on kuitenkin aika pieni. Kutkuttavinta koko teoksessa oli Liisan ja tilan poikamiesisäntä Joukon asteittainen lähentyminen ja heidän välisensä kipinöinti: koko ajan odotti mitä seuraavaksi tapahtuu. En olisi eilen illalla millään malttanut edes ruveta nukkumaan, kun halusin vain lukea eteenpäin. Hihi! :)

Enni Mustosen kirjat (puhun tosi syvällä kokemuksella: neljä luettuna :D) ovat siitä hauskoja, että niitä lukee nopeasti ja niissä on jotakin kutkuttavaa, mikä pitää otteessaan: hyvinkin yksinkertainen juonikuvio voi napata lukijansa mukaansa täysin. Näin syksyn pimeydessä ja kylmyydessä on hauska lukea jotakin viihdyttävää ja piristävää, joten tämä ehkä siksikin upposi näin hyvin. Maalaisromantiikka on lisäksi aina uponnut minuun, ja olenkin todella iloinen, että olen löytänyt Mustosen kirjat: ennen kun en romanttisia kirjoja lainkaan lukenut.

♠♠♠♠

ps. jos jollakin on kertoa lukuvinkkejä erityisesti Mustosen yksittäisteoksista, niin kommentoikaa toki! :)

Kultarikko

Mustonen, Enni: Kultarikko - Pohjatuulen tarinoita

252 s., Otava 2012

Kultarikko on Enni Mustosen trilogian Pohjatuulen tarinoita päätösosa. Trilogia kertoo suvun naisten tarinaa sukupolvi sukupolvelta. Ensimmäinen osa Lapinvuokko kertoo Annikista, toinen osa Jääleinikki Eliisasta ja Kultarikko Heidistä. Voin sanoa, että Kultarikko on mielestäni trilogian paras teos. Siinä on sitä romantiikkaa ja oikeaa todentuntua, jota minun mielestäni romantiikka-/rakkaus -kategoriaankin laskettavissa teoksissa pitää olla.

Päätososa sijoittuu ajallisesti 1980-luvun loppuun ja 1990-luvun alkuun. Päähenkilö Heidi Felder on parikymppinen hotellialan opiskelija, joka on työharjoittelussa Hong Kongissa ja intiimissä suhteessa pomoonsa. Kun äiti Eliisa pyytää Heidiä lähtemään Annikki-ämmin avuksi Lappiin, suvun syntysijoille, Heidi ei epäröi.

Heidi tapaa Lapissa lomakyläyrittäjä Arttu Savelan, jonka morsian on lähtenyt ja jättänyt selviytymään yksin. Heidi ja Annikki päättävät auttaa molemmat omilla tavoillaan. Ei aikaakaan, kun romanttiset väreet alkavat kulkea Heidin ja Artun välillä.

Teoksessa on hauskaa ja odottelevaa kihelmöintiä ja sähköä, kun lukija koko ajan odottaa, että koska jotakin ratkaisevaa tapahtuu nuorten välillä. Arkinen elämä ja samalla arkinen romantiikka on mielestäni hyvin todentuntuista. Henkilöhahmoihin ei kuitenkaan jotenkin pääse kovin sisälle, mutta toisaalta se ei nyt kauheasti haittaakaan.

Yksi asia nousee jälleen todella minua häiritseväksi tekijäksi, vaikka sillä ei juonen kannalta ehkä ole kauheasti merkitystä (no ei ole!). Asia on se, että Heidin eno on yhtäkkiä saanut nimekseen Tapio, vaikka muistaakseni edellisissä osissa nimi oli Henrik. Onko tässä nyt joku pointti muuttaa nimi viimeiseen osaan? Se on ärsyttävää. Toinen ärsyttävä tekijä ja jopa suurikin asia on se, että huonosti suomea puhunut Heidi alkaakin yhtäkkiä puhua hyvinkin suomea. Välillä tekstiin on istutettu pientä kielellistä "haparointia" repliikeissä ja ajatuksissa, joten uskottavuus ei ole täysin mennyttä. (Toisaalta kielen oppii nopeiten puhumalla, joten ymmärrän seikan siinä mielessä.)

Lisäksi haluan vielä sanoa, että minusta kirjan kansi on hyvin suunniteltu ja jopa kaunis, mikä innostaa tarttumaan kirjaan. Sisältö on saanut arvoisensa kannen.

♠♠♠♠½

Jääleinikki

Mustonen, Enni: Jääleinikki - Pohjatuulen tarinoita 2

255 s., Otava 2011

Mustosen Jääleinikki jatkaa Pohjatuulen tarinoiden sarjaa. Teos alkaa vuodesta 1966, joten aikaa Lapinvuokon tapahtumista on ehtinyt vierähtää parikymmentä vuotta. Tarinan päähenkilöksi Annikin tilalle on noussut hänen tyttärensä Eliisa.

Lapinvuokon tavoin Jääleinikki on viihdyttävä teos, jossa on romanttinen juonne. Itse asiassa tässä teoksessa romantiikka näkyy paremmin kuin edeltäjässään. Jääleinikissä Eliisa saa tietää olevansa saksalaisen majuri Salzmayerin tytär ja lähtiessään Saksaan töihin Eliisa kuulee lisää suvustaan. Saksassa Eliisa myös rakastuu ja astuu avioliittoon.

Pidin tässä teoksessa siitä, että sen tapahtumat eivät edenneet yhtä nopeasti kuin Lapinvuokossa. Tässä teoksessa asioille jäi enemmän aikaa ja ne otettiin paremmin huomioon, mitään ei siis sivuutettu ihan hirveällä vauhdilla. Tämän teoksen jälkeen ei jäänyt tunnetta, että johonkin asiaan olisi voitu syventyä paremmin.

Pidin myös siitä, että vaikka miljöö siirtyy Lapin erämailta Saksaan ja Sveitsiin, luonnon läheisyys näyttäytyy edelleen. Miljööt onkin pienin yhteyksin hienosti punottu yhteen. Mielestäni on myös mukavaa, että kuukkeli on mukana tässäkin teoksessa olennaisena osana, jotenkin se on mielestäni lempeä ja pehmentävä elementti vaikeiden asioiden äärellä.

Jään mielenkiinnolla odottamaan pian ilmestyvää kolmatta osaa Kultarikko. Kyseinen teos päättää Pohjatuulen tarinoiden sarjan.

 ♠♠♠♠

Lapinvuokko

Mustonen, Enni: Lapinvuokko - Pohjatuulen tarinoita

255 s., Otava 2010

Minua on jo jonkin aikaa kiinnostanut kovasti Enni Mustosen Lapinvuokko -teos, mutta kotikirjastossani se on ollut sen verran menossa ja varattuna, että en ole sitä käsiini saanut. Nyt löysin sen toisesta kirjastosta, jippii! En ole aikaisemmin lukenut Mustosen nimimerkillä kirjoitettuja teoksia, mutta Kirsti Mannisen nimellä kirjoitettuja olen lukenut, kuten  Hovimäki -sarjan ja sotakuvaukset Kun taivas repeää & Taivas sinivalkoinen.

Pidän Lapinvuokkoa viihdyttävänä teoksena, jota on helppo lukea. Aikaisemmin lukemiani Mannisen kirjoja on minusta hieman vaivannut pienet juonelliset asiavirheet, mutta tämä yksin kirjoitettu teos pysyy paremmin kasassa ilman ärsyttäviä pikkuvirheitä. Miinusta tälle teokselle annan lähinnä siitä, että siinä aika kiitää kovaa vauhtia eteenpäin, jopa vuosia yhdessä hujauksessa.

Lapinvuokon tapahtumat sijoittuvat Rovaniemelle vuosille 1939-1947, siis sota- ja pula-aikaan. Minusta teoksessa oli kuvattu hyvin keveästi sodan kurimukset, jopa liiankin keveästi, ja teoksessa on hyvin romanttinen ote. Sota tavallaan sivuutetaan, vaikka mielestäni sen olisi pitänyt tapahtumien vuoksi olla keskeisemmässä osassa.

Päähenkilö Annikki on nuori ylioppilas, joka astelee vihille tutun pojan kanssa. Pian Annikista tulee kuitenkin sotaleski. Tämä on oikeastaan ainut kohta, jolloin sota näyttää todelliset kasvonsa. Mielestäni tämä tapaus kuitenkin ohitetaan sangen kovalla vauhdilla. Leskeksi jäänyt Annikki pestataan jatkosodassa saksalaisten esikuntaan tulkiksi, millä on myöskin suuri vaikutus hänen elämänsä myöhempään kulkuun.

Kuten sanottu, tämä teos on viihdyttävä. Silti aika juoksee liian nopeaan ja olisin kavainnut hieman yksityiskohtaisempaa otetta päähenkilön elämän suuriin mullistuksiin. Kuitenkaan tämä teos ei edes yritä olla sotaromaani, joten sodan "sivuuttamisen" voi ymmärtää. Tämä kirja on laitettu romantiikka -kategoriaan, mutta lukemani perusteella se ei oikein sinnekään täysin kuulu. Jokainen päättäköön itse.

♠♠♠½