Runon ja suven päivänä: Marja-Liisa Vartion Seppele

Hyvää Eino Leinon, runon ja suven päivää! On hauskaa, että vaikka päivä on myös Leinon nimikkopäivä, on se laajemmin myös runon ja suven päivä. Minulla sattui olemaan lukuvuorossa ajankohtaan juuri sopivasti Marja-Liisa Vartion runoteos Seppele (Otava 1953), josta ajattelin kirjoittaa muutaman sanan, vaikka nämä runot eivät minua isommin puhutelleetkaan.

Suosikkirunoilijoihini kuuluu Aila Meriluoto ja Saima Harmaja, jotka mielestäni edustavat erilaista runoutta kuin Vartio. Ei siis ole kovinkaan yllättävää, että Vartion runous ei tuntunut minulle omimmalta, mutta eihän sitä voinut etukäteen tietää, kun ei yhtään tiennyt millaisista runoista olisi kysymys. Ylipäätään pidän runoissa monesti loppusoinnuista ja tiiviistä ilmaisusta, mutta Seppeleen runot osoittautuivat enemmänkin runomittaan sommitelluiksi pieniksi tarinoiksi.

En ole mikään runoanalyysien tekijä ja runojen lukijanakin melko kokematon, mutta mielestäni Seppeleen runoja yhdistää tietty kohtalokkuus. Se voi muodosta runon ympäristöstä tai keskushenkilön valinnoista, mutta jotenkin kaikki tuntuu kulkevan kohti kohtaloaan, joka saattaa jäädä lukijalle avoimeksikin. Balladimaisen ja tarinallisen runon ystävälle tämä on varmasti oiva teos.

Vartio julkaisi kaksi runokokoelmaa, Häät ja Seppele, ennen kuin siirtyi proosaan. Proosaa häneltä olen lukenut kahden teoksen verran ja siinä hänen ilmaisunsa on mielestäni parhaimmillaan. Se on sitten kevät oli hieno kuvaus arkisesta rakkaudesta, samoin kuin myös novellikokoelma Maan ja veden välissä puhutteli minua. Seuraavaksi aionkin lukea häneltä taas proosaa, sillä vaikka hän kuoli varhain, ehti hän onneksi kirjoittaa useampia teoksia.

Kotikeho

Rupi Kaur: Kotikeho

189 s., Sammakko 2023

alkup. home body, 2020

suom. Kreetta Lahtinen

Olen odottanut pitkään ja hartaasti Rupi Kaurin uuden runoteoksen ilmestymistä, sillä Aurinko ja hänen kukkansa oli minusta todella hyvä ja myös Maitoa ja hunajaa -teoksella on ansionsa. Käännösrunouden lukemisessa on tietysti aina omat riskinsä alkuperäisen ajatuksen katoamisesta, mutta mielestäni  Rupi Kaurin modernien runojen käännökset ovat olleet onnistuneita.

Kotikeho kuvaa särkyneen mielen eheytymistä Kaurille ominaiseen mietelausemaiseen tyyliin. Lukeminen ja tulkinta on mielestäni sujuvaa ja mukavaa, vaikka parhaiten Kaurin runot mielestäni toimivat pienissä erissä luettuna, jolloin tulkinnalle ja tunnelmien makustelulle jää enemmän tilaa. Joistakin runoista pidin hyvinkin paljon, toisista en niinkään saanut omakohtaisesti kiinni. Kiva oli lukea välillä runouttakin.

 

Hieman hajalla - Ensirakkauden näytelmä

Emma Teräs: Hieman hajalla - Ensirakkauden näytelmä

86 s., LURRA Editions 2021

kansi: Kim Söderström & Rax Rinnekangas

Emma Teräksen esikoisrunokokoelma Hieman hajalla edustaa niitä pienilevikkisiä runokirjoja, jotka menevät helposti itseltä hieman ohi. Bongasin tämän Instagramissa @marjoreading -tilin postauksesta, jossa erityisesti kiinnitin huomioni luonnehdintaan "runoja sydänsuruisille". Tunsin kuuluvani juuri tuohon ryhmään, joten varasin kirjan kirjastosta.

Kun elämässä kohtaa jonkin suuren tunnemylläkän, olipa se sitten onnellinen tai surullinen, ihmisellä on kuulemma tapana etsiä tunteilleen sanoittajaa. Minun kohdallani se ainakin pitää paikkansa, ja usein sanoittajana toimii laululyriikat tai kirjallisuus. Hieman hajalla oli minulle juuri nyt sopiva kirja luettavaksi, sillä olen hiljalleen toipumassa siitä sydänsurusta, jonka keväällä kohtasin. Löysin tästä teoksesta monta runoa, jotka tuntuivat sanoittavan tunteitani ja ajatuksiani. Luinkin tätä kirjaa moneen kertaan, sillä tiettyihin runoihin halusin palata uudelleen.

Emma Teräksen runot ovat helppotajuisia ja selkeitä, kuten Marjokin niitä luonnehtii. Ne ovat helposti tulkittavissa ja otollisessa tilanteessa myös samaistuttavissa. Niissä ei ole haastavaa vertauskuvallisuutta, vaan ne ovat hyvinkin raikkaita avoimuudessaan ja helppotulkintaisuudessaan. Nopealukuinen, mutta puhutteleva kokonaisuus.

Minä päästin irti

En siksi, että olisin halunnut

Minä päästin irti

Koska minun piti

s. 52 

Maitoa ja hunajaa

Rupi Kaur: Maitoa ja hunajaa

204 s.,  Sammakko 2018, 2. p.

alkup. milk and honey, 2015

suom. Riikka Majanen

 

Luin Rupi Kaurin toisen runoteoksen Aurinko ja hänen kukkansa viime marraskuussa. Teos puhutteli minua paljon, joten odotin tältä teokselta myös aika paljon. Kuitenkin kävi niin, että Maitoa ja hunajaa ei oikein puhutellut minua. En oikein saanut teokseen tarttumapintaa, mutta oli siinä joitakin runoja, joiden äärelle pysähdyin pidemmäksi aikaa ja jopa palasin uudelleen.

Maitoa ja hunajaa jakautuu neljään osaan, jotka ovat satuttaminen, rakastaminen, hajoaminen ja paraneminen. Se kertoo rakkaudesta, menettämisestä, hyväksikäytöstä ja parantumisesta, erilaisista traumoista ja niistä eheytymisestä. Teosta on luonnehdittu feministiseksi, ja sitä se minunkin ymmärtääkseni on. Sitä on kuvailtu myös voimaannuttavaksi, mutta itse en tätä teosta osaa oikein sellaisena nähdä, koska se ei suuremmin puhutellut minua.

On toki syytä muistaa, että Maitoa ja hunajaa on käännösteos, mikä voi vaikuttaa paljonkin lukukokemukseen. Itse koen kuitenkin, että teoksen aihepiirit on se syy, miksi tämä ei oikein puhutellut. Toisaalta, kun sen tunnistaa, niin ei sitä voi laskea teokselle itselleen miinukseksi. Kaurilta on ilmestynyt englanniksi kolmaskin runoteos, jonka suomentamista odotan - olkoon runojen alkukieli mikä tahansa, niin suomi on kuitenkin minulle sydämen kieli, joten haluan senkin teoksen lukea suomeksi.

Aurinko ja hänen kukkansa

Rupi Kaur: Aurinko ja hänen kukkansa

255 s., Sammakko 2018

alkup. the sun and her flowers, 2017

suom. Kreetta Lahtinen

 

Rupi Kaurin toinen runoteos Aurinko ja hänen kukkansa on ollut minulla lainassa keväästä asti. Kuvastakin voi ehkä päätellä, että olin kesällä jo vakaissa lukuaikeissa, mutta sitten se taas vain jäi. Nyt marraskuun pimeydessä olen kaivannut aurinkoa ja lukenut Rupi Kauria.

 

Minulle Aurinko ja hänen kukkansa oli puhutteleva teos. Pidin erityisesti teoksen rakenteesta, jossa teos on jaettu viiteen osioon: lakastuminen, kaatuminen, juurtuminen, kasvaminen ja kukkiminen. Kaikki nämä kukkasten elämänkiertoon liittyvä symboliikka kuvaa runojen aihepiirejä eli surua, itsensä laiminlyöntiä ja lopulta arvostamista. Teoksista heijastuu tuskaa, masennusta ja otteen menettämistä, mutta myös uutta heräämistä ja onnen löytämistä. Teoksesta rakentuu eräänlainen kasvutarina, ehkä toisaalta myös selviytymistarina, josta pidin.

 

En yleensä erityisesti pidä moderneista runoista, joita Aurinko ja hänen kukkansakin edustaa. Rupi Kaur osoittautui kuitenkin niin taitavaksi sanankäyttäjäksi, kiitos myös suomentajalle!, että näistä ei voinut olla pitämättä. Oikeastaan lukiessa huomio ei edes kiinnity runomittaan, sillä sanat ja sisältö soljuvat niin hienosti. Etenkin lakastuminen-osion runoissa oli mielestäni jotain sykähdyttävää, joka imaisi mukaansa, mutta tämä on myös kokonaisuutena todella hieno teos. Suosittelen!

Ei talvikunnossapitoa

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa

91 s., Sanasato 2015

kuvitus ja kansi: Anna Kytömäki

 

Luin tammikuussa Pekka Kytömäen toisen runoteoksen Valo pilkkoo pimeää, ja päätin jo tuolloin lukevani myös esikoisteoksen Ei talvikunnossapitoa. Teos sisältää lukuisia oivaltavia aforistisia runoja, joiden lukeminen oli oikein mukavaa. Kytömäki on kekseliäs sanankäyttäjä, joka tekee osuvia huomioita ympäristöstään.

 

Kuten olen blogissani jo useasti tuonut esiin, moderni runous ei sinänsä ole minun juttuni. Kytömäen runoista kuitenkin pidän, sillä niissä tiivistyy lyhyeen mittaan hienosti monia asioita sanankäytöstä oivalluksiin ja kekseliäisyyteen. Kytömäen runot ovat kaikesta kekseliäisyydestään huolimatta helppotajuisia, mikä tekee lukemisesta nautittavaa. On hauska löytää runoilija, jonka modernit runot puhuttelevat minua, sillä se ravistelee käsitystäni omasta runomaustani sekä osoittaa minulle ettei pidä yleistää edes omaa makuaan.

 

Ei talvikunnossapitoa -kokoelman runoissa kuvataan paljon niin kaupunkiympäristöä kuin luontoa muutenkin. Niitä lukiessa tuli kotoisa olo, sillä Kytömäki on tehnyt monia huomioita asioista, jotka ovat itsellenikin tuttuja mutta joihin en välttämättä ole kiinnittänyt kauheasti huomiota tai joista en olisi osannut ajatella yhtä kekseliäästi - esimerkiksi ukkosella salamoidessa joku ottaa taivaassa selfietä. Hauska ajatus, eikö totta?

Suomalainen runokirja

Suomalainen runokirja: 150 kauneinta klassikkoa

toimittanut Ona Aula

229 s., Gummerus 2016

kansi: Jenni Noponen

 

Olen jälleen viettänyt aikaani runouden parissa. Viime vuoden uutuuksiin kuulunut Suomalainen runokirja päätyi luettavakseni melko pitkälti kiinnostavan kantensa vuoksi, sillä jotenkin tämä äkkiseltään pelkistetyn näköinen mutta lähemmin tarkasteltuna yksityiskohtia täynnä oleva kansi herätti huomioni. Perinteiset suomalaiset klassikkorunot ovat pääsääntöisesti makuuni, joten siinä oli toinen hyvä syy valita tämä teos luettavakseni.

 

Tähän teokseen kootut klassikot ovat lähtöisin mm. Edith Södergranin, Kössi Kaatran, Eino Leinon, Katri Valan ja Saima Harmajan kynistä. Teoksessa oli monta minulle tuttua runoa, mutta vielä enemmän oli ihan uusia tuttavuuksiakin, sillä esimerkiksi Kaatran runoja en ollut lukenut aiemmin. Kokoelman runojen aiheina on niin luonto kuin ihmissuhteetkin, samoin tunnelma vaihtelee ilosta ja onnesta surumielisyyteen ja kaihoon.

 

Kokonaisuutena Suomalainen runokirja oli kiinnostava tuttavuus ja olisi tämä ihan kiva saada vaikka omaankin hyllyyn, jotta runoihin saisi palata uudelleen ja ihan perinpohjaisesti. Kuitenkaan oikeastaan mikään kokoelman runoista ei tuntunut erityisen sykähdyttäviltä, vaikka Leinon Nocturne kyllä kuuluu ikisuosikkeihini. Voisin ehkä luonnehtia tätä jonkinlaiseksi suomalaisen runouden perusteokseksi, josta löytyy tuttuja nimiä ja heidän tunnetuimpia runojaan, mutta ei välttämättä niitä heidän tuotantojensa helmiä.

Puheenvuoro kaatuneilla

Jyrki Maunula: Puheenvuoro kaatuneilla

99 s., Kustannus-Mäkelä Oy 1981

kansi: Hannu Lukkarinen

 

Kirjallisuuspiirimme aiheena tänään oli kertovat runot ja balladit. Poimin muutaman ehdotuksen joukosta luettavakseni Jyrki Maunuluan teoksen Puheenvuoro kaatuneilla ja Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian. Päädyin lukemaan ensin Maunulan kirjan ja täytyy sanoa, että pidin kovasti. En oikeastaan ennemmin edes tiennyt mistä näissä kahdessa teoksessa on kyse, mutta kun pääsin alkuun tämän kanssa, tykästyin kovasti.

 

Puheenvuoro kaatuneilla paljastaa 31:n talvi- ja jatkosodissa kaatuneen vainajan ajatuksia haudan takaa. Runot kertovat mitä sanottavaa näillä vainajilla vielä olisi ja usein käy myös ilmi miten he elämäänsä elivät ja kuolemansa kohtasivat. Näitä sankarivainajia yhdistää se, että he ovat kaikki saman pitäjän väkeä.

 

Olen ehkä hieman outo ihminen, sillä pidän hautausmaista ja voisin kierrellä kivien lomassa vaikka miten pitkään. Hautausmaan tunnelma on mielestäni ihanan rauhallinen ja siellä voi aistia historian havinaa. Olen usein pysähtynyt miettimään kauan sitten kuolleiden ihmisten hautakivien kohdalla, että millaistakohan elämää he viettivät ja muistaako heitä täällä maailmassa enää kukaan vai ovatko he vaipuneet unholaan vuosikymmenten kuluessa. Puheenvuoro kaatuneilla on juuri näistä syistä mielestäni hyvin kiinnostava teos, sillä siinä jo menneet ihmiset saavat vielä puheenvuoron.

 

Puheenvuoro kaatuneilla on mielestäni puhutteleva teos, jota luin suurella mielenkiinnolla. Vaikka siinä ääneen pääsevät sankarivainajat ja tietyllä tavalla se luo surumielisen hunnun jokaiselle runolle, on tässä mukana myös huumoria ja ironiaa. Joitakin kertoja jopa hymähtelin itsekseni, sillä teksti on todella nasevaa ja osuvaa monessa kohdassa.

 

Muutama runo jäi erityisesti mieleeni, sillä niissä näkyy sodan todellisuus ehkä näistä kaikista selkeiten. Esimerkiksi alikersantti Hirvosen tarina on täynnä kohtalon ivaa ja ottaa kantaa talvisodan aikaiseen heikkoon vaate- ja asevarustukseen. Hämmentävä oli myös sotamies Viljasen kohdalla kerrottu tarina venäläisestä Timofei Volkovista, jonka ruumista oli käytetty paikkaamaan Viljasen ruumiin puuttuvat palaset.  Myös kaikkein viimeisin, vänrikki Falckin puheenvuoro, on mieleen jäävä. Siinä Falck kyseenalaistaa ulkokultaisen sankarivainajien kunnioituksen. Erityisen osuva on mielestäni viimeinen säkeistö sanoin "Älkää pitäkö meitä / rihkamanne ja aatteittenne / mannekiineina", sillä edelleenkin monille mielipiteille haetaan vahvistusta sotiemme sankarivainajien kautta.

 

Tässä teoksessa tekniikka on kuulemma sama kuin Spoon River antologiassakin. Se on minulla jo lainassa ja aion kyllä lukea sen jossain vaiheessa, sillä tämä tyyli osoittautui kyllä minua puhuttelevaksi!

Katri Valan Kootut runot

Katri Vala: Kootut runot

429 s., WSOY 1958, 3.p.

 

Luin viime kesänä ihastuttavan Joka tytön runokirjan, jolloin innostuin lainaamaan lisää mm. Katri Valan runoutta. En kuitenkaan ole ehtinyt aikaisemmin oikein perehtymään koko teokseen, mitä nyt lueskellut muutamia runoja sieltä täältä, joten nyt otin oikein asiakseni tutustua hänen tuotantoonsa oikein kunnolla. 

 

Tämä teos sisältää 42-vuotiaana kuolleen Katri Valan kaikki runoteokset, joita on kaikkiaan viisi kappaletta. Ne ovat Kaukainen puutarha (1924), Sininen ovi (1926), Maan laiturilla (1930), Paluu (1934) ja Pesäpuu palaa (1942). Itseäni puhuttelivat eniten Sinisen oven runot, vaikka mieluisia runoja löysinkin kaikista kokoelman osista.

 

Valan runoissa esiintyy monia eri aiheita ja usein onkin nähtävissä aiheiden jakautuminen eri kokoelmien kesken. Esimerkiksi Valan esikoisteoksen Kaukainen puutarha runot käsittelevät mielestäni selkeimmin luontoa, jumaluutta ja eksotiikkaakin, vaikka näistä aiheista ammennetaan muissakin teoksissa. Sinisen oven runot puolestaan käsittelevät melko pitkälti monentyyppistä kaihoa ja kaipuuta, eron hetkiä, luopumista ja jopa kuolemaa. Nämäkin aiheet toistuvat muissakin teoksissa, mutta muut teokset eivät mielestäni niin pitkälti rakennu juuri näiden teemojen ympärille.

 

Tätä teosta lukiessa minulle valkeni, että Katri Vala oli hyvin monipuolinen runoilija, jonka runot puhuttelivat minua loppusoinnuttomuudesta huolimatta. Yleensä olen loppusointujen ystävä, mutta Vala on jälleen yksi esimerkki runoilijasta, jonka tuotanto ihastuttaa minua ilman loppusointujakin. Hänen ilmaisutapansa on hyvin puhutteleva samoin kuin hänen runojensa aiheet. Lukiessa oli hauska huomata, että moni minua miellyttänyt runo oli merkitty ruksilla. Oletan jonkun merkinneen omia mielirunojaan sillä tavoin, ja on jotenkin hauska ajatella, että näin vanha painos on kulkenut monien käsien läpi ja joskus joku on pitänyt erityisesti juuri samoista runoista kuin minäkin.

Valo pilkkoo pimeää

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää

76 s., Kirjankustantamo Sanasato Oy 2016

kansi ja kuvitus: Anna Kytömäki

Valo pilkkoo pimeää on Pekka Kytömäen toinen runoteos, jonka lukemista olen odottanut jo hyvän tovin. Luin siitä kehuvia arvosteluita ja lisäksi törmäsin pariin runositaattiin, jotka teemoillaan viimeistään vahvistivat, että tämä voisi olla minun kirjani: kissoja, kirjoja, rakkautta ja luontoa. Olin kovin mielissäni siitä, että palauttaessani tätä kirjaa se lähti varauksena seuraavalle lukijalle, sillä tämä teos on kyllä oikein mukava paketti ja olisi sääli sen joutua hyllyä lämmittämään.

Valo pilkkoo pimeää on kirja, jonka runot ovat helppotajuisia, mutta silti kauniita. Osaa runoista voisi oikeastaan kutsua mietelauseiksi, sillä ne ovat lyhyitä parilla sanalla kauniisti esiin loihdittuja ajatuksia. Kytömäen tyyli on periaatteessa aika moderni eikä hän juuri käytä loppusointuja. Olen blogissani tuonut muutaman kerran esiin, että perinteinen runo on minun juttuni, mutta vaikka Kytömäki kirjoittaa modernimpaa runoa, pidin hänen runoistaan. Arvostan hänen taitoaan käyttää sanoja niin, että ihan muutamilla sanoilla hän saa esiin kauniita ajatuksia. Osa sopisi mielestäni jopa mietelausetauluksi!

Tämän kokoelman runoista pidin eniten niistä, joissa esiintyy kissoja tai kirjoja, sillä kumpikin aihepiiri on minulle läheinen. Vaikka jotkin runot nousivat itselleni lähimmiksi, niin en moiti mitään tämän kirjan runoa tai osaa, sillä mielestäni tämä teos on tasalaatuinen kokonaisuus. Oli oikein mukava lukea tällaisia helppotajuisia runoja ja viehättyä niistä ilman sen suurempaa tulkintaa ja pohdintaa. Täytyy varmaan jossain vaiheessa yrittää hankkia käsiinsä Kytömäen aikaisempi runoteos Ei talvikunnossapitoa, sillä tämän teoksen perusteella tykästyin hänen tyyliinsä!

Tarinain lähde

Aale Tynni: Tarinain lähde

83 s., WSOY 1974

Joka tytön runokirjan luettuani innostuin muun muassa Aale Tynnin runoudesta ja lainasin hänen teoksistaan Tarinain lähteen. Olin ajatellut, että Tynni kirjoittaisi mukavan perinteistä runoa, mutta ainakin tämä teos paljastui erilaiseksi kuin odotin. Ei ollut juurikaan perinteistä runomittaa ja aiheetkin olivat melko erilaisia kuin odotin, vaikka Tynni kirjoittaakin muun muassa luonnosta.

Kyllä vain, taas kerran kävi niin, että intoa puhkuen lähdin tutustumaan johonkin uuteen runoilijaan vain huomatakseni, ettei hänen runoutensa taidakaan olla ihan minua varten. En nimittäin saanut Tynnin runoista oikein mitään irti enkä tiedä jaksoinko oikein kunnolla yrittääkään tajuttuani, että modernimman puolelle mentiin. Jos joku osaa kuitenkin vinkata jotakin muuta Tynnin teosta, josta arvelisi minun enemmän pitävän, voisin yrittää uudelleen!

Joka tytön runokirja

Suvi Ahola ja Satu Koskimies (toim.): Joka tytön runokirja

316 s., Tammi 2016

 

Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama Joka tytön runokirja on todellakin teos, josta löytyy varmasti jokaiselle tytölle ja naiselle sopivia runoja, sillä runot tuntuvat kattavan ikäpolvien ja elämänvaiheiden koko kirjon. Samanniminen teos on ilmestynyt ensimmäistä kertaa vuonna 2006, enkä osaa tarkemmin sanoa miten tämä uusi versio eroaa vanhasta.

 

Joka tytön runokirjasta löytyy runoja moneen makuun, sillä siihen valikoidut runot ovat pitkältä aikaväliltä. Mukaan mahtuu siis niin perinteistä kuin moderniakin runoutta aina laululyriikoihin asti. Runot ovat pääosin (jollei kokonaan?) naislyyrikoiden kynistä lähtöisin, mikä todella tekee tästä naisten kirjan: yleensähän nainen osaa kuvata parhaiten naisen tuntoja. Runoilijoina tässä teoksessa ovat edustettuna muun muassa Katri Vala, Aale Tynni, Saima Harmaja, Aila Meriluoto, Anna-Leena Härkönen, Anni Sinnemäki, Maija Vilkkumaa ja moni moni muu. Harmaja, Meriluoto ja Härkönen ovat minulle jo entuudestaan tuttuja runoilijoita, mutta erityisesti Härkösen runoihin kiinnitin nyt eri lailla huomiota kuin hänen kokoelmiaan joitakin vuosi sitten lukiessani. Lisäksi kiinnostuin Valan ja Tynnin tuotannosta ja kävinkin lainaamassa heidän tuotantoaan lisää.

 

Aiheina tässä kokoelmassa käsitellään lapsuutta tai "tyttöyttä", nuoruutta ja aikuistumista, rakastumista ja pettymyksiäkin, naiseutta ja äitiyttä. Kirjo on monialtainen ja siksi tämä teos todella sopii monen ikäisille luettavaksi. Itse en pitänyt kaikista osista, joihin kokoelma on jaettu. Syynä pitämättömyyteeni lienee se, että en vielä tässä elämänvaiheessa löytänyt tarttumapintaa esimerkiksi äitiyteen ja ikääntymiseen. Kokonaisuutena kuitenkin pidin tästä teoksesta ja haluaisin tämän jopa omaankin hyllyyni, jotta voisin palata tähän uudelleen ja tehdä merkintöjä. Pidin paljon myös siitä, että perinteinen runous ja vanhempi tuotanto oli hyvin edustettuna tässä teoksessa, sillä se usein puhuttelee minua nykyrunoutta ja moderneja kokeiluita enemmän.

Kaikki mahtuu sekuntiin - Sanoja hetkien kauneudesta

Anna-Mari Kaskinen: Kaikki mahtuu sekuntiin - Sanoja hetkien kauneudesta

48 s., Kirjapaja 2011

 

Anna-Mari Kaskisesta on tullut luottorunoilijani, jonka tuotannosta löytyy niin monenlaisia runoja, että varmasti löytää kyllä jokaiseen hetkeen sopivia tekstejä ja ajatuksia. Kaikki mahtuu sekuntiin -teoksen kansi vaikutti sopivan kesäiseltä samoin kuin alanimeke Sanoja hetkien kauneudesta, että ajattelin tämän olevan sopiva runokirja kesällä luettavaksi. Teoksen runot on koottu Kaskisen aikaisemmista runokokoelmista, joista muutamia olenkin jo lukenut.

 

Kuten olin arvellut, tämä teos sopi oikein mainiosti kesäiltoina makusteltavaksi kokonaisuudeksi. Vaikka tämä teos ei sinänsä käsittele kesää, toi se silmieni eteen erityisesti kauniit kesäillat, jotka minussa aina herättävät jonkinlaisen "elossa olemisen" ja onnellisuuden tunteet. Kaskinen kirjoittaakin hyvin kauniisti pienten hetkien kauneudesta ja merkityksellisyydestä. Suosittelen tätä teosta kaikille, jotka kaipaavat luettavakseen niin runomuodon kuin sisällönkin puolesta selkeää runoutta. Taisin juuri tajuta, että tykkään Kaskisen runoudesta varmasti siksikin, että hänen runojaan lukiessa ei tarvitse yrittää löytää sanomaa rivien välistä ja kauheasti analysoida, vaan voi vain nauttia kauniista kielestä ja ymmärrettävistä ajatuksista.

Pisaroita iholla

Sirkka Selja: Pisaroita iholla

104 s., WSOY 1978

kansi: Hannele Pohjanmies

 

Aina välillä haluan lukea runoja, mutta useimmiten ongelmana on se, että en oikein tiedä kenen runoja lukisin. Tällä kertaa valitsin luettavakseni Sirkka Seljan runoteoksen Pisaroita iholla, sillä ajattelin sen olevan sopivaa luonnon ylistystä tässä juhannuksen edellä. Ensimmäisen runon alku vaikutti myös puhuttelevalta: "Hellepäivänä/minä makasin puoliksi lammessa/ja ajattelin lumpeenjuuria mudassa/vedenalaisia honteloita varsia--", ja jo innolla kuvittelin löytäneeni uuden runoilijan, johon tutustua tarkemmin. Vaan toisin kävi.

 

Loppujen lopuksi kävikin siis niin, että en oikeastaan saanutkaan Seljan runoista mitään irti. Ne eivät puhutelleet minua enkä oikein ymmärtänyt mistä suurimmassa osassa niistä puhuttiin. Vaikka olenkin mielestäni kohtalaisen hyvä tulkitsemaan runoja, niin ei siitä vain tullut mitään. Yritin ja yritin, luin ajatuksella ja hitaasti. Mutta ei. Se ei kylläkään ole Seljan vika, mutta en nyt varsinaisesti ole silti vaikuttunut hänen runoudestaan. Yksi oivalluksen pilkahdus tuli kirjan loppupuolella, kun luin runon Juhannusyön tihentynyt vihreys. Mielestäni se on kaunis runo.

 

Koska en osannut tulkita Seljan runoja, ei tästä tullut sellaista lukukokemusta kuin olin olettanut. Sen verran sentään ymmärsin lukemastani, että ei tämä nyt mikään luontorunokokoelma ollut, vaan aiheita oli muitakin. Kokoelma oli jaettu osiin, joiden nimiä ovat muun muassa Portit, Hissit, Kosteikot ja Kaamos. En kyllä ihan aina päässyt perille myöskään siitä millä perusteella osat oli nimetty. Useissa runoissa oli myös hyvin vapaa mitta, joka oli ihan muuta kuin ensimmäisen runon alun perusteella olin olettanut. Vapaamittaiset runot eivät lähtökohtaisesti ole minun juttuni, joten ehkä sekin on syynä siihen, miksi en saanut tästä kokoelmasta juuri mitään irti. Suosittelenkin tätä teosta erityisesti niille, joita kiinnostaa vapaamittainen runous.

 

 

***

  

Tässä samalla toivotan teille kaikille ihanaa ja aurinkoista juhannusta!

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikolla: Sesselin seikkailu

Nyt viikolla 42 vietetään Kirjan vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikkoa. Tämä viikko tulee näkymään blogissani siten, että nostan esille pelkkää lasten ja nuortenkirjallisuutta. Lisää tietoa viikon ohjelmasta löydät Kirjalittan Facebook-sivulta.

 

Elsa Beskow: Sesselin seikkailu

Gummerus 1989

alkup. Sessalätts äventyr, 1934

suom. Eila Kivikk'aho

 

Kuten jo aiemmin kerroin, me olemme lukukerhossa viihtyneet runojen maailmassa. Teemaan astuttiin Elsa Beskowin saturunokirjan Sesselin seikkailu avulla. Siitä puuttuu osa riimeistä, jotka lapsi saa täydentää tarinan edetessä.

 

En ollut aiemmin tutustunut Elsa Beskowin teoksiin, vaikka tiesinkin hänen teostensa olleen melko suosittuja. Muistin kuitenkin nähneeni näitä riimitäydennyskirjoja kirjastossa, ja niin valitsin Sesselin seikkailun teeman avaukseksi. Minä luin kirjaa ja näytin kuvia ja aina riimin puuttuessa pidin tauon, jolloin lapset saivat sanoa riimin. Useaan kertaan kuuluikin "yleisöstä" huudahdus "tää on kiva kirja!". Täytyy sanoa, että itsekin pidin tästä kovasti ja huomasinpa, että lapset keksivät välittömästi riimin joihinkin sellaisiin kohtiin, jotka olivat minulle vaikeita.

 

Sesselin seikkailu kertoo siis Sesseli-prinsessasta, joka lähtee isänsä ja Vesseli-koiransa kanssa metsään kävelylle. Käy kuitenkin niin, että Vesseli eksyy ja Sesseli lähtee omin päin etsimään koiraansa. Tuolla reissulla he kohtaavat muun muassa metsän kuninkaan, joka kumartaa ihmisprinsessan edessä. Vaan kuninkaalla ja Sesselillä koirineen on jo kiire kotiin, sillä kuningatar odottaa heitä jo.

 

Lasten tapaan minäkin pidin tästä kirjasta, johon pääsimme kaikki yhdessä osallistumaan. Pidin siitä, miten lennokkaasti Beskow (ja suomentaja Kivikk'aho) saivat tarinan kulkemaan eteenpäin. Kirjaa valitessa tutustuin myös toiseen Beskowin saturunokirjaan Hattulan väki, mutta mielestäni Sesselin seikkailu oli lennokkaampi ja kiinnostavampi tarina. Tutustukaahan te muutkin tähän vanhaan, mutta yhä viehättävään tarinaan Sesselistä ja Vesselistä!

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikolla: lastenrunoutta

 Nyt viikolla 42 vietetään Kirjan vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikkoa. Tämä viikko tulee näkymään blogissani siten, että nostan esille pelkkää lasten ja nuortenkirjallisuutta. Lisää tietoa viikon ohjelmasta löydät Kirjalittan Facebook-sivulta.

Tuula Korolainen (toim.) ja Taru Castrén (kuvitus): Hassut tassut

32 s., Tammi 2009

***

Immi Hellén, Tuula Korolainen (toim.) ja Karoliina Pertamo (kuvitus): 

Hyvää huomenta, punahilkka!

32 s., Tammi 2011

 

Olemme viime aikoina lukukerhossa käsitelleet runoutta eri tavoin. Yhtenä tehtävänä oli tutkia paikalle tuomiani runokirjoja ja valita niistä itselle mieluinen runo, jonka sitten joko minä luin tai kerholainen itse luki ääneen muulle ryhmälle. Valikoidessani runokirjoja tätä tehtävää varten, löysin kirjastosta pari runokirjaa, jotka luinkin itsekseni kokonaan. Ne kirjat ovat Tammen nyt jo lopetetussa Tammenterho-sarjassa julkaistut Hyvää huomenta, punahilkka! ja Hassut tassut.

 

Nämä kaksi kirjaa kiinnittivät huomioni ensisijaisesti siksi, että ne ovat hyvin suloisen näköisiä ja mukavan kokoisia. Pidin molempien teosten kuvituksesta paljon, sillä niissä on ihanaa värikylläisyyttä ja selkeyttä. Hassut tassut on kokoomateos, jossa on eri runoilijoiden runoja. Hyvää huomenta, punahilkka! sisältää pelkästään Immi Hellénin runoja.

 

Hassut tassut -kokoelman runoista voi löytää säähän, vuodenkiertoon ja eläimiin liittyviä runoja. Tässä kokoelmassa osa runoista on loppusoinnullisia ja osa modernimpia, ja täytyy näin perinteisen runon ystävänä sanoa, että kyllä ne loppusoinnulliset minua viehättivät enemmän. Muutama kerholainen valitsi mielirunonsa juuri tästä kirjasta, joten uskallan todeta tämän teoksen olevan kohderyhmänsä makuun. Hassut tassut sopii mielestäni hyvin niin isommille lapsille itse luettavaksi kuin pienemmille vanhempien kanssa tutkittavaksi ja loruteltavaksi.

 

Hyvää huomenta, punahilkka! on ensikosketukseni tunnetun lastenrunoilija Immi Hellénin tuotantoon. Jo opintojeni yhteydessä kuulin paljon hyvää Hellénin runoista, mutta tuolloin jäi kuitenkin asiaan tarkemmin tutustumatta. Häkeltyneenä oivalsin, että tuttu lastenlaulu Joulukirkkoon, joka alkaa sanoin "kello löi jo viisi, lapset, herätkää!", ja virsi Enkeli ohjaa, joka alkaa sanoin "maan korvessa kulkevi lapsosen tie" ovat molemmat Immi Hellénin kynästä lähtöisin. Vaikka tosiaan olinkin tietoinen siitä arvotuksesta, jota Hellénin runoutta kohtaan osoitetaan, en ollut oivaltanut, että hänen tuotannostaan löytyy tuttujen laulujen sanoja. Tämäkin teos sopii niin isommille kuin pienemmillekin lapsille ihan yhtä hyvin.

 

Minä pidin erityisen paljon tästä Hellénin runoja sisältävästä teoksesta, enkä kyllä yhtään ihmettele miksi häntä arvostetaan niin paljon yhä vieläkin, vaikka hänen kuolemastaankin on jo melkein 70 vuotta. Hänen runoissaan on todella hyvä ja soljuva rytmi sekä sanat, jotka kutkuttelevat mielikuvitusta ja saattavat jäädä mieleen pyörimään vielä lukemisen jälkeenkin. Tästäkin kirjasta muutama kerholainen löysi suosikkirunonsa ja erityistä suosiota niitti Mirrit koulussa ja Valokuvaajassa -runot, jotka tästä kokoelmasta itse asiassa minuakin eniten miellyttivät. Tämä teos on kyllä kokonaisuutenakin perinteisen runon ystävälle oikein mukava teos! Täytyy varmaan vielä joskus tutustua Hellénin runouteen vielä paremmin.

Hetkien virta: Kauneimmat suomalaiset runot

Hetkien virta: Kauneimmat suomalaiset runot

260 s., Gummerus 2015, 2.p.

 

Huomasin juuri äsken, että en ole kahteen viikkoon kirjoittanut mitään. Lukenut olen kumminkin ja tämän Hetkien virta -runokokoelman lisäksi kaksi muutakin kirjaa odottelee luettuina vuoroaan päästä blogiin asti. Minun on jo jonkin aikaa tehnyt mieli lukea runoja, mutta ongelmani on ollut se, että olen melkoisen valikoiva. En oikeastaan innostu moderniin runomittaan puetuista runoista tai nykyrunoista, vaan kaipaan sellaista viipyilevää kaihoisaa luonto- ja rakkausrunoutta tai ylipäätään perinteistä ja vanhempaa runoutta luettavakseni. Olinkin hyvin iloinen, kun uusi juuri kaipaamanlaisteni runojen kokoelma Hetkien virta: Kauneimmat suomalaiset runot osui töissä käsiini. Ja kansikin on niin kaunis, juuri sellainen tunnelmallinen ja herkkä, jollainen runokirjan kannen tulee mielestäni olla.

 

Hetkien virta sisältää runoja useilta tunnetuilta runoilijoilta, kuten Saima Harmajalta, Edith Södergranilta ja Eino Leinolta, mutta olipa kokoelmassa muutama minulle aivan uusikin runoilijanimi, kuten esimerkiksi Antti Mäkinen. Ehkä hänkin on ollut tunnettu tai sitten hän on vain päässyt huikeaan seuraan? Kokoelman runoista kaiken kaikkiaan eniten minua puhuttelivat Harmajan runot, mutta muuten olen jotenkin hieman pettynyt tähän teokseen. Näyttää vahvasti siltä, että joidenkin muiden mielestä kauneimmat suomalaiset runot eivät pääsääntöisesti ole samoja runoja, joita minä pidän kauneimpina suomalaisina runoina. Missä on esimerkiksi Pentti Saarikosken runo "minä rakastan sinua/niinkuin vierasta maata--"? Ei tässä kokoelmassa. Maut eivät nyt selkeästi täsmänneet minun ja teoksen kokoajien kohdalla, mikä on hieman harmi.

 

Uskon, että tämä voisi olla mukava lahja jollekin minua hieman avarakatseisemmalle runouden ystävälle, sillä kyllähän tässä oli runoja, joiden pariin voi jäädä mietiskelemään ja joiden pariin voisi vielä palata. Ehkä tämän kokoelman runot osoittautuvat jollekulle muulle kauneimmiksi suomalaisiksi runoiksi, sehän on makuasia.

Kissan kosketus

Ulla Kauhanen (kuvat) & Sana Mustonen (teksti): Kissan kosketus

62 s., Aurinko Kustannus 2014

ulkoasu: Iiris Kallunki

 

Selailin taannoin Kirjasampoa ja siellä oli vinkkinä tämä Ulla Kauhasen ja Sana Mustosen runoteos Kissan kosketus. En ole tainnut koskaan aiemmin innostua mistään Kirjasammon vinkistä niin paljoa, että olisin oikein halunnut jopa lukea kyseisen teoksen. Nyt niin kuitenkin kävi, ja täytyy sanoa, että ilman tuota sivustoa tämä kirja olisi varmasti mennyt minulta ihan täysin ohi. Ja ei, tämä ei ole mikään Kirjasammon mainospuhe, vaan ihan oikeasti vilpittömän ilon ilmaus siitä, että tällainen sivusto on olemassa. :)

 

Kissan kosketus sisältää nimensä mukaisesti kissa-aiheisia runoja laidasta laitaan, mutta sen pääsääntöisenä näkökulmana on kuitenkin kissojen ylistys. Ja kyllä kissat mielestäni tällaisen ylistysteoksen ansaitsevatkin, heh. Osa runoista on todella kuvasidonnaisia, joten näkee, että Kauhanen ja Mustonen ovat todella tehneet tätä teosta tiiviissä yhteistyössä. Toisaalta se on plussaa teokselle, sillä kokonaisuus on eheä ja täydentää joidenkin runojen kohdalla sanomaa. Samalla kuitenkin hieman harmittaa se, että näille runoille on kehitetty tietty asiayhteys, sillä joitakin niistä ei voi sen takia irrottaa asiayhteyksistään esimerkiksi sitaateiksi.

 

Runojen kieli on mielestäni oikein hyvää ja soljuvaa, vaikka välillä hieman minua häiritsi yhtäkillinen loppusointujen rikkominen tai puhekielisyys. Kokonaisuutena tämä on kuitenkin mielestäni ihan aito hyvän mielen kirja, joka oli kiva lukea. Erityisesti tykästyin sivun 21 runoon, mutta kun se pitäisi tunnelman säilyttämiseksi kokonaisena lainata, eikä niin saisi tehdä, niin kehotan tutustumaan siihen itse. Kissaihmisille taattu lukuvinkki!

 

♠♠♠

Kanssasi tämä matka

Anna-Mari Kaskinen: Kanssasi tämä matka - Runoja välittämisestä

kuvitus: Minna L. Immonen

47 s., Kirjapaja 2011

 

Anna-Mari Kaskisen runokokoelma Kanssasi tämä matka: Runoja välittämisestä, on tunnelmaltaan mielestäni hyvin haikea. Siinä on tietynlaista toivonkipinää, huomisen odotusta ja valoa, mutta toisaalta hyvin paljon haikeutta ja kiitosta päivistä, jotka ovat menneet. Runot ikään kuin kiittävät kuljetusta matkasta.

 

Pääsääntöisesti runot ovat tässä kokoelmassa hyvin lyhyitä, osin jopa hieman mietelausemaisia, mikä ei kyllä suinkaan ole paha asia. Tässä kokoelmassa ei myöskään näy niin selkeästi se perinteinen loppusoinnullinen runo, joka on Kaskiselle mielestäni sangen ominaista. Sitä ehkä jäin hieman kaipaamaan, mutta toisaalta mietelausemaiset pienet "tutkielmat" matkasta eivät välttämättä loppusointuja kaipaa eivätkä ne niihin niin sopisikaan. Niistä tulisi silloin jotenkin ehkä liian filosofisia minun makuuni.

 

Kokonaisuudessaan tämä on ihan miellyttävä runoteos, mutta on Kaskinen kirjoittanut tunteisiin vetoavampiakin teoksia kuin tämä. En oikein edes tiedä kenelle tämä olisi suunnattu tai että mikä runojen sanoma on. Kiittäminen nyt ainakin, mutta voisiko niillä olla jollekin jokin syvempi merkitys, kuten lohdutus menetyksen hetkellä. Yksilön tulkinnastahan se on kiinni tietysti, minä tulkitsen pisteiksi nyt nämä:

 

♠♠♠

Lämpimin ajatuksin

Anna-Mari Kaskinen: Lämpimin ajatuksin

kuvitus: Minna L. Immonen

Kirjapaja 2010

 

Jälleen kerran esittelyvuoron saa Anna-Mari Kaskisen runoteos, mutta tällä kertaa en oikein tiedä, mitä tästä kirjoittaisin. Jotenkin tuntuu, että Lämpimin ajatuksin ei sykähdyttänyt minua niin paljon kuin Kaskisen useimmat runoteokset ovat tehneet.

 

Lämpimin ajatuksin sisältää runoja ystävyydestä, rakkaudesta ja välittämisestä. Niistä voisi löytää vaikkapa katkelmia korttiin viestiksi vastaanottajalle, sillä niissä sanotaan asioita hienosti. Runot ovat soljuvia, niissä on hyvä rytmi ja sanat, mutta silti jotain jäi puuttumaan. 

 

Kokoelma sopii mielestäni erityisen hyvin tähän pimeään ja koleaan vuodenaikaan, mutta siitä huolimatta teos jäi minulle jotenkin ulkokohtaiseksi. En tiedä johtuisiko tunne osittain siitä, että olen nyt viime aikoina viihtynyt nimen omaan Kaskisen runouden parissa: virkistäisikö vaihtelu? Niin tai näin, ovat runot kuitenkin kauniita, mutta eivät puhutelleet minua. Se ehkä jopa hieman harmittaakin.

 

♠♠♠

 

***

 
Luin samalla kertaa myös toisen Kaskisen runoteoksen, Sydämen täydeltä, mutta se sisälsi kevätrunoja, enkä oikein päässyt näin syksyllä sille sopivaan tunnelmaan. Tästä syystä en kirjoita siitä sen enempää.