Viimeinen yhteinen leikki

Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki

Otava 2024

Riikka Pulkkisen uusin romaani Viimeinen yhteinen leikki ei ehkä ole minulle tyypillisimmän kaltaista luettavaa, mutta jäin silti heti alussa koukkuun. Kirjassa on ihanan sujuvaa kieltä ja kerrontaa, hienoja tuokiokuvauksia ja laajempia kokonaisuuksia sekä monitahoisia henkilöhahmoja. Minulle tuli tästä jotenkin mieleen Kazuo Ishiguron romaani Klara ja aurinko, jossa psykologia, tunnetaidot ja ihmisyys ovat myös keskeisiä, ja josta myös pidin paljon.

Nuori perheenisä Eelis katoaa lähdettyään huimauksen vuoksi käymään lääkäripäivystyksessä. Puoliso Mai ei voi ymmärtää mitä on tapahtunut. Hän yrittää tavoitella puolisoaan ja rauhoitella paitsi itseään myös heidän pieniä lapsiaan, jotka kyselevät isäänsä. Tuntuu, että mitään järjellistä selitystä ei ole. Sairaalasta ei anneta tietoja eikä poliisikaan vielä reagoi tilanteeseen. Sitten kotiovelle ilmaantuu nainen, joka sanoo tuntevansa Eeliksen. Hän kertoo Maille mitä hänelle ja Eelikselle ja heidän ystävilleen tapahtui heidän ollessaan lapsia. Lapsuuden kesäleirit jättivät lähtemättömät jäljet, vaikka niitä järjestettiin heidän avukseen.

Kokeellinen lääketiede ja vallan väärinkäyttö, siinäpä vaarallinen pari. Tätä kaksikkoa lukija pääsee luotaamaan kahden eri aikatason ja eri henkilöiden kautta. Nykyhetken rinnalla kulkee Eeliksen omaelämäkerta, jota kirjoittaessaan hän on antanut itselleen hetkeksi luvan palata kipeimpiin muistoihinsa ja pohtia kokemaansa. Lukijan on vaan pakko saada tietää lisää, vaikka välillä kieltämättä vähän ahdistaa se, mitä nuo muutenkin haavoittuvaiset lapset ja nuoret laitettiin kokemaan.

Kesäleirien miljöönä vanha keuhkotautiparantola luo jännittävät ja aavistuksen synkät puitteet, vaikka lämpö hellii, vesi kimmeltää ja iltapalapöydässä on tarjolla kaakaota ja pullaa. Miljöön pahaenteisyys kuvastaa hyvin sen seinien suojissa tapahtuvaa kokeellista lääkintää, jonka avulla pahaa-aavistamattomista lapsista yritetään jalostaa jotain ehjempää ja parempaa.

Viimeinen yhteinen leikki on ajatuksia herättävää luettavaa. Tässä lukukokemuksessa riittää prosessoitavaa vielä pitkäksi aikaa.

Veri joka suonissasi virtaa

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

304 s., Like 2017

 

Luin alkuvuodesta Tiina Raevaaran Korppinaiset, joka imaisi minut mukaansa täysin. Pidin Raevaaran tavasta yhdistellä arkielämää, jännitystä ja kauhua, ja pidän siitä edelleen. Korppinaisista vaikuttuneena otin luettavakseni Raevaaran tuoreimman teoksen Veri joka suonissasi virtaa. Se jatkaa Korppinaisista tutun Johanneksen tarinaan noin kymmenen vuoden jälkeen.

 

Johannes on nyt hieman yli 30-vuotias kellokauppias, joka on ostanut liikkeensä entiseltä pomoltaan Teodorilta. Johanneksella on vaimo Hanna ja pieni poika Teo, mutta perheen mukana kulkee myös suuri suru esikoispojan kuoleman vuoksi. Kun Johanneksen avioliitto tuntuu luisuvan entistä pahemmin kuilun partaalle, nuoruudenrakastettu Aalo palaa jälleen hänen mieleensä. Kaiken keskellä Teodor, jolla ei ole Suomessa muita läheisiä kuin Johannes, saa sydänkohtauksen ja moni asia jää Johanneksen hoidettavaksi.

 

Johanneksen elämä on siis tulvillaan sinänsä arkisia joskin traagisia tapahtumia. Mukaan on kuitenkin ripoteltu juuri sopivasti hiuksia nostattavaa jännitystä ja kauhuelementtejä, jotka tekevät tarinasta äärimmäisen kiehtovan. Mikä on 4eon-instituutti, jossa tunnutaan tekevän valonarkoja kokeita ja tutkimuksia? Onko Aalo matkustanut instituuttiin hakemaan parannuskeinoa parantumattomaan sairauteensa? Entä miksi Johanneksesta tuntuu, että kuollut esikoispoika on tullut takaisin henkenä varjostamaan pikkuveljeään? Raevaara kirjoittaa kiinnostavasti elämän ja kuoleman rajakysymyksistä, ihmiskokeista, holokaustin aikaisista vääryyksistä ja romanialaisista vampyyriuskomuksista nivoen aiheita yhteen.

 

Heti kun aloitin lukemaan tätä kirjaa, se tuntui tempaavan minut virtansa mukaan. Lukeminen oli nautinnollisen sujuvaa Raevaaran soljuvan tekstin ja selkeän juonenkuljetuksen ansiosta. Loppujen lopuksi minua kuitenkin jäi tarinassa muutama seikka ihmetyttämään, kuten se miten kaikki yhtäkkiä tuntui keskittyvän Romanian suuntaan ja miten omituiset hahmot liittyivät instituuttiin ja holokaustin aikaisiin vääryyksiin. Ehkä en vain osannut lukea niitä rivien välistä tai ehkä niille ei vain annettu mitään selvää selitystä. Kokonaisuutena lukukokemus oli kuitenkin hyvä ja voin suositella tätä kirjaa kaikille psykologisesta jännityksestä ja kauhusta kiinnostuneille.

 

♠♠♠♠

Korppinaiset

Tiina Raevaara: Korppinaiset

281 s., Like 2016

Tiina Raevaaran Korppinaiset on odotellut lainapinossani jo ihan liian kauan. Minulla oli kuitenkin tuntu, että varmasti pitäisin tästä, joten en viitsinyt palauttaa tätä poiskaan. Vuodenvaihteen jälkeen otin tämän lukuvuoroon ja kyllä voin sanoa olleeni oikeassa aavistuksineni, sillä Korppinaiset osoittautui hyvin ahmittavaksi teokseksi, jossa on sopivasti jännitystä ja hieman ehkä kauhuvibojakin!

Johannes on 24-vuotias nuori mies, joka on vuosikausia rakastanut ensirakkauttaan Aaloa, vaikka onkin kuullut naisen kuolleen. Kun Johannekselle paljastuu, että Aalo onkin elossa, hän saa taas uutta puhtia elämäänsä ja päättää muuttaa isovanhempiensa vanhaan taloon kunnostaakseen siitä itselleen ja Aalolle ihanan kodin. Vanha talo tuntuu henkivän salaisuuksia ja kysymyksiä herättää myös Johanneksen isän kuolema pojan ollessa kymmenvuotias. Johanneksen äiti ei suostu puhumaan mitään ja Johannes alkaa selvittää sukunsa salaisuuksia. Apunaan talon tutkimisessa hänellä on talossa vuokralla asuva lintututkija Jaakko. Naakat näyttävät vallanneen osan talosta ja Johannesta alkaa epäilyttää koko projekti. Pala palalta suvun salaisuudet alkavat valjeta hänelle, eikä totuus ole välttämättä helposti ymmärrettävissä.

Korppinaiset on mielestäni todella kiinnostava sekoitus sukutarinaa, salaisuuksia, yliluonnollisuutta hipovia elementtejä ja rakkaustarinaakin. Tapahtumat alkavat kiertyä tiheämpään vyyhtiin ja monta kertaa herää kysymys mitä kaikkea oikeastaan onkaan tapahtunut, kenen todellisuudentaju alkaa hämärtyä vai alkaako kenenkään ja mitä vielä tuleekaan tapahtumaan. Eniten kiinnostaa mitä Johanneksen isälle oikeasti tapahtui ja miksi naakat tuntuvat viihtyvän niin hyvin vanhassa talossa ja sen lähistöllä. Tarinaa maustaa Johanneksen Juhani-isän lintututkimukset ja vuokralais-Jaakon lintutietous, joka tarjoilee lukijalle viitteitä siitä, mitä Juhanille oikeastaan mahtoi tapahtua. Samoin lääkäri-isoisän työhistoria paljastaa yllättäviä uusia tietoja Johannekselle. Kun Aalo saapuu taloon, lintujen käytös alkaa muuttua eikä Aalon muutto muutenkaan suju niin kuin Johannes oli haaveillut.

Minä viihdyin tämän teoksen parissa oikein hyvin ja minusta tuntuu, että taidanpa joskus lukea lisääkin Raevaaran tuotantoa. Olen huomannut pitäväni tällaisista psykologisen jännityksen ja kauhun välimaastoon sijoittuvista teoksista ja tämä oli kyllä siihen makuun oikein sopiva teos. Vähän moitin tätä teosta osittaisesta ennalta-arvattavuudesta, sillä oivalsin muutamia asioita melkolailla kohdilleen jo kauan ennen Johannesta. Kokonaisuudessaan kuitenkin nautin lukukokemuksesta. Tästä tuli muuten hieman mieleen Katariina Sourin Musta mandala -sarjan teokset, joten jos pidät niistä, pidät varmasti tästäkin! 

♠♠♠♠½

Sammunut sydän

Katariina Souri: Sammunut sydän - Musta mandala 2

287 s., Tammi 2015

 kansi: Mika Tuominen & Istockphoto

 

Luin helmikuussa Katariina Sourin Musta mandala -trilogian avausosan Valkoinen varjo, josta pidin kovasti. Jäin suorastaan odottamaan tätä seuraavaa osaa - enkä minä ole kyllä odottanut millekään kirjalle niin mielenkiinnolla jatkoa sitten Harry Potterien. Sammunut sydän on yhtä hyvin otteessaan pitävä teos kuin trilogian avausosakin, mutta tässä teoksessa ei mielestäni ole niin synkkiä sävyjä ja niin paljon mystisyyttä ja jännitystä kuin Valkoisessa varjossa.

 

Kesäinen mandalakurssi saaristossa on jäänyt taakse, mutta sen jälkimainingit vaikuttavat edelleen mosaiikkitaiteilija Mona Malinin elämään. Hänen paras ystävänsä Pia päätyi kurssin jälkeen mielisairaalaan ja Roni, jonka kanssa Mona tunsi outoa yhteenkuuluvuuden tunnetta, passitettiin vankilaan. Monalla ei kuitenkaan ole ollut toviin häntä piinanneita päänsärkykohtauksia, joihin liittyy näkyjä. Monan mieleen palaa kuitenkin outo tapahtuma lapsuudesta, ja pian palaavat näytkin. Vaikuttaa siltä, että muutkin mosaiikkityöt kuin mandalat voivat saada outoja ilmiöitä aikaan, sillä Monan työstäessä kuusisiipistä serafia esittävää mosaiikkia antiikkikauppias Vera Orlovin kotiin, Mona alkaa jälleen vaistota asioita ja saada näkyjä. Monan mieltä askarruttaa myös Ronin vankilaosastolla tapahtunut murha, jonka aseena on käytetty häneltä lainatusta mandalateoksesta irrotettua sirpaletta.

 

Vaikka Sammunut sydän jatkaa tarinaa Valkoisen varjon jälkeen, on teos mielestäni tunnelmaltaan melko erilainen. Valkoinen varjo oli todellinen psykologinen jännäri, jonka miljöö, hahmot, tapahtumat ja kaikki loivat välillä jopa hyvinkin piinaavan jännityksen tunteen. Siihen verrattuna Sammunut sydän ei edes ole jännitysromaani, sillä tässä ei ole samanlaista tunnelmaa: miljöö on turvallisemman tuntuinen, henkilöhahmot eivät ole niin salaperäisiä eikä tässä ole samankaltaista mystiikkaa kuin edeltäjässään. Tiettyjä mystisiä elementtejä, kuten Monan näyt ja selittämätön tapahtuma lapsuudesta, tässäkin teoksessa on, mutta tunnelma ei silti missään vaiheessa nouse samanlaisiin psykologisiin ulottuvuuksiin kuin Valkoinen varjo.

 

Vaikka mielestäni jännitystä olisi saanut olla rahtunen enemmänkin, niin Sammunut sydän on silti hyvin otteessaan pitävä ja koukuttava romaani. Koin jälleen saman efektin kuin helmikuussa, sillä en malttanut laskea tätä kirjaa käsistäni, vaikka oikeasti olisi pitänyt jo alkaa nukkumaan. Mielestäni tämä jatkaa Musta mandala -trilogiaa kiinnostavasti ja aion ehdottomasti lukea myös trilogian päätösosan. Toivottavasti siinä olisi sitten sitä jännitystä, jota nyt hieman jäin kaipaamaan. Joka tapauksessa Valkoinen varjo ja Sammunut sydän ovat mieleenpainuvimpien lukukokemusteni joukossa tänä vuonna.

 

♠♠♠♠

Tervetuloa Joylandiin

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

288 s., Tammi 2015

 alkup. Joyland 2013

suom. Kristiina Vaara

kansi: Aihio//JP

 

Kuten olen jo aiemmin tuonut blogissani ilmi, en ole mikään kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Luen kauhua hyvin harvakseltaan, mutta nyt viime aikoina olen huomannut, että kauhukirjallisuus tai lähinnä Stephen Kingin tuotanto kiinnostaa minua enenevissä määrin. Hänen tuotantonsa uusin suomennos Tervetuloa Joylandiin herätti heti kiinnostukseni, sillä mielestäni kirjan kansi on todella onnistunut ja houkutteleva. Nyt lukemisen jälkeen voin sanoa, että se välittää teoksen tunnelmaa todella hyvin.

 

Tervetuloa Joylandiin kertoo kesästä 1973, jolloin sydänsuruja poteva 21-vuotias Devin Jones saa kesätöitä Joylandin huvipuistosta. Huvipuiston pelottavimmassa laitteessa kummitusjunassa kerrotaan oikeastikin kummittelevan, sillä eräs nuori nainen löytyi sieltä murhattuna muutamia vuosia aiemmin. Deviniä kiinnostaa tämä tarina, etenkin kun syyllinen ei koskaan jäänyt kiinni. Vähitellen Devinille paljastuu, miten kammottava paikka huvipuisto voikaan kaiken naurun ja riemun takana olla.

 

Tervetuloa Joylandiin edustaa kuulemani mukaan hieman pehmeämpää puolta Kingin tuotannosta. Se ei todellakaan ollut yhtä hyytävä kuin Hohto, mikä on minun mielestäni vain hyvä. Itse en välttämättä ihan ensimmäisenä nimeäisi tätä teosta edes kauhukirjaksi, mutta on tässä kuitenkin sen verran paljon kauhuelementtejä, että genre on aivan oikea. Tervetuloa Joylandiin ei onnistunut pelottamaan minua oikeastaan missään vaiheessa, mutta sen sijaan nautin valtavasti siitä, miten taitavasti King käyttää psykologiaa jännityksen (ja kauhunkin) luomiseen. King ei tarvitse suuria näkyviä elementtejä, kuten päättömiä ruumiita ja suolenpätkiä, vaan lähinnä muutamia kaihertamaan jääneitä sanoja, vastauksitta jääneitä kysymyksiä ja niin edelleen. King ei käytä psykologiaa pelkästään jännityksen ja kauhun luomiseen, vaan käsittelee mielestäni hyvin myös nuoren Devinin sydänsuruja ja elämäntilannetta yleensä. Hän luo onnistuneesti lukijalle mielikuvan opiskelijapojan maailmasta, vastuun ottamisesta ja lopullisesta kasvusta kohti aikuisuutta.

 

Tämä teos osoittautui hyvin mukaansatempaavaksi romaaniksi, niin kuin Kingin teoksille on ominaista. Viihdyin tämän teoksen parissa hyvin, sillä mielestäni kaikki palaset olivat onnistuneita: miljöö, hahmot ja aihepiiri. Miljöö oli mielestäni erityisen kiehtova, sillä on mielenkiintoista ajatella mitä kaikkea kulissit voivatkaan kätkeä taakseen.

 

♠♠♠♠♠

Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

165 s., WSOY 2015

kansi: Anna Makkonen

 

Toden sanoakseni en aikonut lukea tätä teosta lainkaan tai en ainakaan heti näin tuoreeltaan, vaikka pidinkin paljon Timosen esikoisteoksesta Aika mennyt palaa. Kesäinen illuusioni ei vain vaikuttanut erityisen kiinnostavalta ja kansikin vaikutti jotenkin nihkeäntahmealta, niin että ennakko-odotukseni eivät tätä teosta kohtaan olleet kovin kummoiset. Jostain syystä kuitenkin varasin teoksen ja sainkin sen juuri juhannukseksi lainaan. Lumiomenan Katja kirjoitti tästä hienon blogitekstin ja huomasin kiinnostuvani teoksesta todella. Katjan tekstiin pääset tästä.

 

Kesäinen illuusioni on täysin itsenäinen teos, mutta sen päähenkilö ja hänen perheensä ovat samannimisiä kuin Timosen esikoisromaanissa. Tapahtumat sijoittuvat teoksen nimen mukaisesti kesään. Klarissan ja Mikaelin avioliitto näyttää saapuneen tiensä päähän ja yksissä tuumin he päättävät, että erillään asuminen voisi näyttää mitä he todella haluavat jatkossa tapahtuvan. Klarissa vuokraa kesäksi mökin saaristosta ja asettuu sinne kirjoittamaan uutta romaaniaan. Yksinäisyys sujuu paremmin kuin hän arvasikaan, vaikka loppujen lopuksi naapurisaareen asettunut Olavi alkaa kiehtoa Klarissaa yhä enemmän ja enemmän. Loputon, polttava helle tuntuu sekoittaneen Klarissan ajatukset.

 

Minä jotenkin kuvittelin, että Kesäinen illuusioni olisi jokin kepeä viihderomaani, mutta se paljastuikin yllättävän painostavaksi ja jännittäväksi lukukokemukseksi. Kuten esikoisteoksessaan, Timonen sekoittaa realismiin hitusen mystiikkaa ja paletti on valmis. Painostavuus lukukokemuksessa syntyy eritoten mystiikan ja realismin leikistä, mutta myös arkisista elementeistä, kuten paahtavasta ja hellittämättömästä helteestä sekä Klarissaa piinaavista migreenikohtauksista. Minua välillä suorastaan hengästytti lukea tätä teosta, sillä niin tiivistunnelmaiseksi se välillä muodostui. Kyseessä on siis hyvin otteessaanpitävä romaani.

 

Tätä romaania lukiessa aika tuntui hujahtavan ohi kuin itsestään. Pidin tästä teoksesta paljon aina sen viimeisille sivuille saakka, mutta sitten jälleen kerran, ihan kuten Timosen esikoisromaaninkin kanssa, mystiikka vietiin mielestäni liian pitkälle ja tunnelma ikään kuin särkyi. Painostavuus kantoi teoksen loppuun saakka, mutta muuten loppu oli mielestäni jotenkin hyvin raju tälle teokselle. Loppuratkaisu tuntui menevän täysin yli käsityskykyni ja jäin vain ihmettelemään, että "näinkö tässä nyt sitten oikeasti kävikin". Tunnelmani tämän teoksen suhteen ovat siis hyvin hämmentyneet, ja vaikka tätä nyt olenkin pari päivää sulatellut, niin en siltikään tunnu saavan ihan täysin selville, että mitä ihmettä juuri tapahtui. Olisin kaivannut tälle teokselle helpommin ymmärretävää ja kokonaisuuteen nähden tasaisempaa lopetusta, jotta voisin nähdä koko teoksen eheämpänä kokonaisuutena.

 

♠♠♠♠

Valkoinen varjo

Katariina Souri: Valkoinen varjo - Musta mandala 1

347 s., Tammi 2015

kannen suunnittelu: Mika Tuominen

 

Jännityskirjallisuus ei ole minulle ehkä kovinkaan läheinen tyylilaji, mutta Katariina Sourin uusin teos Valkoinen varjo alkoi välittömästi kiinnostaa, kun satuin näkemään siitä tehdyn kirjatrailerin. Jokin sen mystisessä tunnelmassa kiehtoi ja päätin rikkoa varaamattomuuskieltoni ja klikata itseni kirjaston varausjonoon. Valkoinen varjo osoittautui huikean hyvin otteessaan pitäväksi ja jännittäväksi avausosaksi Musta mandala -trilogialle, jonka seuraavaa osaa on lupa odotella jo ensi syksyksi.

 

Valkoisen varjon päähenkilö on Mona Malin, keski-ikäistyvä entinen sisustussuunnittelija ja nykyinen mosaiikkitaiteilija, joka on vastikään toteuttanut unelmansa omasta liikkeestä. Omituiset päänsärkykohtaukset alkavat kuitenkin piinata Monaa jo vuosien takaa tutulla tavalla, mutta nyt niihin alkaa tulla uusia piirteitä: kohtausten aikana Mona alkaa saada todentuntuisia näkyjä. Kun hänelle velkaa jäänyt mies löytyy tapettuna ja Mona alkaa nähdä tilanteesta näkyjä, hän joutuu pohtimaan vakavasti, olisiko hän voinut tiedostamattaan tehdä veriteon.

 

Saadakseen etäisyyttä tilanteeseen Mona järjestää ystävänsä Pian avustuksella mosaiikkikurssin saaristossa, mutta loppujen lopuksi näyttää siltä, että juuri kukaan ei ole tullut saarelle mosaiikkeja tehdäkseen. Mukana on muun muassa psykiatrisen sairaalan potilas Roni Arosuo, johon testataan vielä laillistamatonta hoitomuotoa, ja hänen lääkärinsä Kari Sammatti.

 

Yksi teosta parhaiten kuvaavista termeistä lienee psykologinen jännäri. Monan oudot näyt, saarella virittyvä epäilysten verkko ja selkeä psykiatrinen kokeellisuus (Arosuon hoito) ovat omiaan tihentämään tunnelmaa ja saamaan lukijan silmät kiitämään riveillä nopeammin ja nopeammin. Jännitys on välillä niin konkreettista, että teosta on vain pakko lukea eteenpäin, vaikka järkevä nukkumaanmenoaika olisi ohitettu jo aikoja sitten. Teos pääsee tiheimpään tunnelmaansa juuri mosaiikkikurssin aikana, jolloin alkavat omituiset tapahtumat, kuten esineiden katoamiset. Onko asialla Mona, joka tuntuu olevan kuin omissa maailmoissaan, vai eikö Roniin testattu hoitomenetelmä sittenkään toimi?

 

Toinen teosta hyvin kuvaava termi on mielestäni mystisyys. Monan kurssin keskiössä ovat mosaiikkimandalat, joiden kautta hän pystyy näkemään välähdyksiä mandalan tehneen henkilön muistoista, niistäkin jotka hän on haudannut muistinsa sopukoihin. Mandalat jo itsessään ovat Suomen olosuhteissa hieman erikoisempi asia, mutta niihin liittyvät näyt tekevät asioista mystisiä, sillä onhan näkyjen näkeminen jo itsessään mystisiä. Kiehtovaa on se, miten näyt tulevat Monalle juuri mandaloiden kautta. Onko Monalla jokin kyky, josta hän ei itsekään ole täysin tietoinen?

 

Kuten sanottu, tämä teos on todella hyvin otteessaan pitävä, ja odotankin jo mielenkiinnolla trilogian seuraavaa osaa. Jos jostain teosta moitin, niin sitten ehkä välillä hieman liikaa yliluonnollisen puolelle kallistuvista tapahtumista, joilla on vaikutusta itse pääjuoneen. Se jotenkin vie välillä psykologisen tulkinnan mahdollisuuden jo liikaa mystisyyden varjoon.

 

Tämä teos ei ole mielestäni mikään kevyt pala, vaikka aika nopealukuinen onkin. Jotenkin tämä vaatii pohdiskelua ja välillä tuntuu suorastaan ahdistavalta seurata saaren synkkenevää ja epäilysten värittämää tunnelmaa. Vaikka välillä meinasi tuntua siltä, että jännitys tihenee miltei liikaa (mikä nyt on hyvin lukijakohtaista), niin silti tätä ei vain kerta kaikkiaan malttaisi jättää kesken. On ilo huomata löytäneensä luettavakseen jotain sellaista, joka ei ole sitä ominta kirjallisuutta, mutta joka vie niin hyvin mukanaan, että lukuaikaa täytyy napsia sieltä täältä edes yhden luvun lukemista varten.

 

♠♠♠♠½

Netotška Nezvanova

Fjodor Dostojevski: Netotška Nezvanova - Nuoren naisen tarina

235 s., Minerva 2008

alkuteos ilmestyi vuonna 1849

suom. Veikko Koivumäki

Luin joskus lukiolaisena Dostojevskin ehkäpä tunnetuimman teoksen. Kyseessähän on tietysti Rikos ja rangaistus, kirja, joka mielestäni oli sangen puuduttava ja tylsä, mutta luin sen päättäväisesti yleissivistyksen nimissä. Olkoonkin, että en osannut enkä osaa vieläkään täysin ymmärtää kyseisen teoksen arvoa, syvän muistijäljen se ainakin jätti. Dostojevskin tuotanto toisaalta kiehtoo ja kiinnostaa minua, mutta toisaalta tiedän jo valmiiksi, että se ei oikein ole minun juttuni. Uskalsin kuitenkin palata Dostojevskin pariin ja ottaa luettavakseni Netotška Nezvanovan, joka alunperin oli julkaistu jatkokertomuksena ja siitä oli tarkoitus tulla nykyistä laajempi.

Netotška Nezvanova kertoo nuoresta neidosta, jonka elämä on varhaislapsuudesta lähtien ollut kurjaa. Itsekäs isäpuoli, heikkoluontoinen äiti ja alati piinaava köyhyys tekivät tytön lapsuudesta ankean, kunnes hän nousi ryysyistä rikkauksiin molempien vanhempiensa kuoltua. Varakas ruhtinas otti hänet kasvatikseen, mutta lopulta Netotska muutti toiseen perheeseen. Kummassakaan perheessä Netotskan elämä ei ollut vaivattoman helppoa ja huoletonta, mutta selkeästi parempaa kuin lapsuudessa.

Tässä teoksessa todella näkyy psykologisen pohdiskeleva ote, jonka on sanottu olevan Dostojevskin teoksille tyypillistä. Henkilöhahmojen psyyke on erityisen tarkastelun alla, ulkoiset puitteet eivät mielestäni ole niinkään ratkaisevia. Dostojevski kuvaa ihmismieltä melkoisen tarkasti, mutta mielestäni kyllä välillä hieman turhan yliampuvasti. Ja suoraan sanoen en aina oikein edes ymmärtänyt, että mitä nyt taas tapahtuu. Tapahtumien kulku oli jotenkin erikoinen, sillä yhtäkkiä saattoi tapahtua jotain ilman sen kummempia selityksiä. Ymmärrykseni vajavaisuudesta huolimatta Dostojevskin esiin piirtämät luonteenlaadut ja persoonallisuudet olivat melkoisen mieleenpainuvia.

Netotškan tarina katkeaa äkisti, sillä teoksen lopussa päähenkilö on vasta 17-vuotias. Alunperin Dostojevski teki kuin tekikin tästä laajemman jatkokertomuksen, mutta viimeisimmät osat eivät ole säilyneet. Olisi mielenkiintoista tietää, miten tämän nuoren naisen tarina jatkui, sillä teoksen loppu on todella mielenkiintoisen avoin, kuin vastauksia vailla. Muutenkin teos oli melkoisen mielenkiintoinen ainakin Rikos ja rangaistukseen verrattuna, vaikkakin keskittyminen välillä herpaantui liiallisen psykologisen höpötyksen vuoksi. Kokonaisuutena kuitenkin ihan toimiva teos. Tästä voisi jonkun olla helppo aloittaa Dostojevskin tuotantoon tutustuminen, sillä onhan tämä varmasti paljon kevyemmin sulateltavissa kuin laajemmat romaanit.

♠♠♠