Kirjabloggaajien klassikkohaaste 8: Fanny Hill

On jälleen kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika, tällä kertaa jo kahdeksas laatuaan. Mietin melko pitkään minkä kirjan lukisin tällä kertaa haasteeseen. Lopulta vastaus löytyi jo olemassaolevasta lainapinosta, jossa on jo kesästä lähtien piilotellut Fanny Hill, John Clelandin jo 1700-luvulla kirjoittama eroottinen kertomus ilotytöstä. Nappasin sen kesällä lainalle palautettujen kärrystä, mutta vasta nyt sain aikaiseksi alkaa lukemaan. Klassikkohaasteesta on siis jälleen hyötyä lukupinon madaltamisessa!

*** 

John Cleland: Fanny Hill - Ilotytön muistelmat

299 s., Otava 1986

alkup. Fanny Hill: Memoirs of a Woman of Pleasure, 1748-1749

suom. Erkki Suikkola

Kun John Cleland kirjoitti kirjan Fanny Hill -nimisestä ilotytöstä, hän sai käsikirjoituksestaan 20 puntaa. Kirjan menekki oli hyvä, mutta menestys jäi lyhytaikaiseksi, sillä viranomaiset kielsivät kirjan. Reaktio on sangen ymmärrettävä, sillä 1700-luvun yhteiskunta ei varmastikaan ollut valmis näin eroottisen kirjan menestykselle. Sensuuri ei kuitenkaan estänyt kirjan maineen leviämistä. Vuonna 1963 teos lopulta vapautettiin ja julkaistiin uudelleen.

Fanny Hill on alunperin nuori maalaistyttö, joka perheensä menetettyään lähtee kaupunkiin elantoa tavoittelemaan. Siellä hänet ottaa hoiviinsa rouva, joka paljastuu ilotalon emännäksi. Tämän käänteen seurauksena nuori Fanny näkee elämää, suoranaisia seksiakteja, jotka herättävät hänen uteliaisuutensa. Ilotalossa ei asuta ilmaiseksi, joten Fannynkin osana on alkaa tekemään töitä miesten parissa. Eräs hänen asiakkaistaan, nuori Charles, tarjoaa Fannylle pakotien ilotalon alistavasta ilmapiiristä. Hänestä tulee Fannyn rakastajatar, joka kuitenkin isänsä toimesta lähetetään pois. Tässä vaiheessa Fanny on jo siinä määrin omaksunut ammattinsa ilot, ettei jää yksin jäätyään toimettomaksi, vaan löytää uusia suojelijoita.

Fanny Hill on mielestäni yllättävän eroottinen teos, kun otetaan huomioon sen ensijulkaisun ajoittuneen jo 1700-luvun puoliväliin. Tekstissä kuvataan lukuisia ihmisvartaloita, esileikkejä ja yhdyntöjä sangen seikkaperäisesti, mutta käyttämättä kuitenkaan sukuelinten kohdalla niiden oikeita nimiä. Esimerkkinä mainittakoon jopa hieman koomisiksi kääntyvät luonnehdinnat "luonnoton koje", "kapinallinen kelmi" ja "nautintoa janoava kanaali". Sukuelinten olemusten luonnehdintaan käytetään välillä rivikaupalla tekstiä. Teksti eteneekin oikeastaan lähinnä seksuaalisesta kanssakäymisestä seuraavaan tai ainakin lähes jokainen kohtaus viitoittaa tietä siihen suuntaan, että pian taas mennään.

Tässä teoksessa ei juuri muuta ole kuin seksiä, ja kun siitä aikansa lukee, alkaa jo kyllästyttää. Fanny Hillin elämään ei näytä juuri muuta mahtuvan kuin milloin minkäkinlainen "muurinmurtaja". Hän ei todellakaan ole säälittävä prostituutioon ajettu rukkanen, vaan hänestä kehittyy aistillinen ja nautintoa janoava nainen. Hän nauttii seksistä vähintäänkin yhtä paljon kuin asiakkaansa tai suojelijansa. Harhaan johdetuksi tyttöseksi Fannya ei voi sanoa. Täytyy todeta, että Fannyn asema on sikäli onnekas, että hän pitää työstään - läpi ihmiskunnan historian liian moni on joutunut seksuaalisen alistamisen uhriksi prostituutiossa.

Tämän teoksen sensuuriin on varmasti vaikuttanut avoimen eroottisuuden lisäksi myös se kaksinaismoralismi, jota teoksessa ei peitellä. Ilotytöt ovat etenkin varakkaiden keskuudessa kysyttyjä ja Fannykin pääsee nauttimaan elatuksen ja suojelun eduista rakastajattaren roolissa. Julkisesti prostituutio kuitenkin tuomitaan. Tämä teos paljastaa häpeilemättä todellisuuden tuon hurskaan naamion takana.

Ilotytön muistelmissa kuvataan muutaman vuoden ajanjaksoa Fannyn kirjoittamien muistelmakirjeiden kautta. Teoksen loppupuolella Fanny kohtaa jälleen rakkaan Charlesinsa ja näyttää siltä, että Fanny pääsee lopulta kokemaan nautintoa aviosäädyssä. Käsittääkseni todella onkin niin, että jotkut rakastajattaret lopulta pääsivät vihille suojelijoidensa kanssa. Mietin vain monenko kohtalo oli paljon surullisempi ja elämä päättyi äärimmäiseen köyhyyteen, kun vuodet olivat tehneet merkkinsä kasvoihin ja kehoon.

Tämä teos on yksitoikkoisuudestaan huolimatta ajatuksia herättävä. Se saa pohtimaan ilotyttöjen asemaa (ja sitä pitäisikö oikeastaan käyttää tässä sanaa prostituoitu, mutta päädyin "ilotyttöön" kirjan nimen johdattamana), 1700-luvun yhteiskuntaa ja myös kirjasensuuria ilmiönä. Ajatuksia herättävyydessään tämä on sinänsä siis oivallinen valinta klassikkohaasteeseen luettavaksi.

Rivo Satakieli

Leena Lehtolainen: Rivo Satakieli

9 cd-levyä, 11 h 20 min.

Tammen äänikirja, 2005

lukija: Erja Manto

Kuuntelin toukokuun lopussa Leena Lehtolainen Veren vimman, jota en pitänyt ihan niin kiinnostavana kuin aikaisemmin kuuntelemiani tai lukemiani Lehtolaisen kirjoja. Sama fiilis tuntuu nyt jatkuvan tämän Rivon Satakielen kohdalla, vaikka tässä olikin mielenkiintoisempi rikostapaus selvitettävänä. Jotenkin vain tuntuu, että vaikka en ole koskaan erityisesti pitänyt Marian hahmosta, niin kaipaan kuitenkin sitä hänen aikaisempaa nenäkkyyttään, hienoista lapsekkuuttaan ja tuittupäisyyttään, sillä nyt Maria tuntuu olevan jotenkin niin urautunut, että kaikki kunnollinen särmä puuttuu.

Rivon Satakielen tapahtumat saavat alkunsa, kun Jorvin sairaalaan toimitetaan nuori vähäpukeinen nainen, jota on viillelty julmasti. Maria Kallion epäilykset naisen mahdollisista yhteyksistä seksipalveluihin heräävät kunnolla, kun seuraavana päivänä tunnettu prostituoitu murhataan suoran televisiolähetyksen aikana. Maria tiimeineen alkaa selvittää tapausta, mutta tutkimuksia vaikeuttavat sekä poliisijohdon suhtautumistapa että toisen jaoksen tekemät prostituutiota ja ihmiskauppaa koskevat tutkimukset, joita ei sovi häiritä. Vähitellen kaikkien hermopaine kasvaa, sillä henkirikoksia tulee vielä lisääkin. Maria yrittää tasapainotella työn ja perheen välillä, sillä perheen asumisolot hiertävät edelleen mieltä, Antti viihtyy turhankin hyvin työpaikallaan Vaasassa ja yhä uudelleen joudutaan turvautumaan anopin apuun lastenhoidossa.

Mielestäni on mielenkiintoista miten rohkeasti Lehtolainen tarttuu erilaisiin aiheisiin, kuten juuri nyt tässäkin teoksessa prostituutioon. Jotenkin tuntuu, että Lehtolainen osaa ammentaa aina polttavista puheenaiheista teeman romaaniinsa ja käsitellä sitä hyvin lainopillisesta tai lainvalvojan näkökulmasta. Nuo seikat eivät kuitenkaan minulle nyt ihan riittäneet tämän romaanin kohdalla tekemään tästä erityisen huikeaa dekkaria. 

Maria Kallio on hahmona nimittäin jotenkin väsynyt. Tuntuu, että häntä ei kiinnosta mikään muu kuin työ. Samaan aikaan hän kuitenkin välillä onnistuu kaivamaan rahtusen aikaa ja ehtii hienosti multitaskingilla suorittaa vaikka mitä kotihommia lyhyessä ajassa sekä astua pullantuoksuisen äidin rooliin, mikä minusta tuntuu hieman falskilta. Jotenkin tuntuu, että Mariasta puuttuu kaikki se into, jolla hän ennen suhtautui lähes asiaan kuin asiaan. Minun käy hieman sääli Iidaa ja Tanelia, sillä Maria on äitinä melkoisen poissaoleva tyyppi.

En tiedä oliko virhe kuunnella kaksi Maria Kallio -dekkaria peräjälkeen, sillä minulla on taipumusta kaivata vaihtelua ja harvoin luenkaan mitään sarjaa useampia osia putkeen. Aionkin nyt pitää pienen tauon näiden dekkareiden suhteen, ja toivon sen auttavan, jottei tietyt yksityiskohdat Marian hahmossa ala ärsyttää liikaa. Lehtolainen kuitenkin osaa kirjoittaa kiinnostavasti, joten lopullisesti en halua Maria Kalliota hylätä.

♠♠♠

Huorasatu

Gustafsson, Laura: Huorasatu

295 s., into 2011

Sainpas vihdoin tämän luettua, on se kestänytkin! Rinnalla olen lukenut koko ajan muuta, koska on tuntunut jotenkin väsyttävältä tarttua tähän teokseen. Mainittakoon, että Huorasatu oli viime syksynä Finlandia-ehdokkaana ja siitä kohistiin paljonkin, sillä kirja on melko raju.

Aloittaessani lukemaan Huorasatua, ajattelin, että ei tästä tule mitään. En jaksa ei huvita ja hyi. Sisulla kuitenkin jatkoin teoksen lukemista ja juoni alkoikin kiinnostaa yhtäkkiä alkukankeuden jälkeen. Juoni on rakenteeltaan melko erikoinen sekoitus antiikin jumalia, nykypäivää, myyttisiä olentoja sekä maailman kauheuksia (sota, lapsikauppa jne).

Teoksessa esiintyy sangen mielenkiintoisia teorioita naisen esihistoriasta, uskontojen synnystä ja syistä seurauksineen. Teos tarttuu maailman epäkohtiin ja pyrkii ne juonessaan ratkaisemaan tavalla tai toisella. Kirja tuo esiin väkivallan, epäoikeudenmukaisuuden ja pahuuden omalla rujolla tavallaan. Vaikka toisaalta voisiko niitä asioita sen kauniimmin kuvata?

Pidin teoksessa sen ilmiselvästä kontaktista uskontoihin, historiaan ja maailman nykytilaan. Asiat oli yhdistetty mainiosti. Onhan teos raaka ja kammottava, mutta silti kiinnostava tulkinta asioista. Gustafssonilla täytyy olla aika hyvä mielikuvitus, jotta pystyy tällaisen maailman luomaan.

Teoksen alkupuolesta tulee mieleen lähinnä sana "pahoinvointi". Alku sai minut todellakin kavahtamaan ja harkitsemaan entistä vakavammin kasvissyöjäksi ryhtymistä. Mutta sitten kun ei enää niin tarttunut tällaisiin asioihin vaan antoi juonen kuljettaa, lukeminen alkoi soljua vaivattomammin. Loppupuoliskosta tulee mieleen lähinnä sanat "mielenkiinto" ja "omituinen".

Koen kuitenkin, että Gustafsson ei täysin onnistunut herättelemään minua miettimään epäoikeudenmukaisuutta ja epäinhimillisyyttä, se lähinnä sai minut pohtimaan teorioita ja voimaan pahoin. Se tuskin oli hänen tarkoituksensa. Silti erilaisuudessaan virkistävä, totuuden siemeniä sisälleen kätkevä ja rujo teos. Tietynlainen taidonnäyte.

♠♠♠½

Layla

Tervo, Jari: Layla

362 s., WSOY 2011

Jari Tervon teoksilla on ollut tapana saada melko ristiriitaisia arvosteluita: niistä joko pitää tai sitten ei. En ollut aiemmin lukenut Tervoa, joten sinänsä en tiennyt mitä odottaa. Päätin sulkea kaikki kuulemani arvostelut mielestäni ja vain antaa kirjan viedä. Täytyy sanoa, että se kannatti.

Tiesin, että Layla -teosta on arvosteltu esimerkiksi siitä, ettei Tervo ole tehnyt taustatyötä kunnolla. En itse huomannut mitään sellaista, mutta toisaalta pidin kiinni linjastani olla miettimättä arvosteluja. Tunnustan kuitenkin, että välillä tuli sellainen tunne, että "hei tää Tervohan osaa kirjoittaa hyvin". Tuskin voisin ajatella niin, ellei pinnan alla olisi kuitenkin kytenyt jonkinlaista epäluuloa Tervon kirjoittajantaitoja kohtaan.

Layla kertoo kurdityttö Laylasta, joka joutuu lähtemään pakoon omaa sukuaan, koska hän ei vuotanut verta hääyönään. Laylaa syytettiin huoruudesta ja se oli anteeksi antamatonta ja suvun nimen tahraavaa. Suku voisi taas olla arvossa, kun kunnia olisi palautettu eli toisin sanoen Layla tapettu. Perinteet määräävät toimimaan niin.

Pakomatka käy halki Euroopan aina kylmään Finlandiyaan asti. Layla kokee monenlaisia vaiheita, joista en halua sen enempää paljastaa, jotta jokainen voi itse lukea ne puhtaalta pöydältä. Sanon nyt kuitenkin, että teoksessa kuvataan esimerkiksi naisten asemaa kurdiyhteisössä sekä päähenkilön oman identiteetin rakentamista. Kurdiyhteisöä ei ole kuvattu mairittelevassa valossa, ja jäin jopa pohtimaan voiko sen toiminta todella olla niin rajua vielä nykypäivänäkin. Tärkeää tarinassa on mielestäni se, että se paljastaa mikä todella merkitsee.

Tervon kieli on kirjallisesti hyvää ja kiehtovaa ja sitä on mukavasti maustettu kurdien kielellä. Itseäni kyllä jonkin verran häiritsi prostituutiosta ja parittamisesta käytetyt suomen slangisanat, kuten prosti kaikkine johdannaisineen sekä pimppaaminen. Luulisi, että tilalle olisi keksitty jotain muutakin, sillä ne tuntuivat mielestäni jotenkin huonosti istuvilta tekstiin.

Tervo on rakentanut teoksensa juonen mielenkiintoisen monisyiseksi, mutta itse ainakin pystyin ennalta arvaamaan melko paljon tulevista vaiheista. Jotenkin ne ainakin minulle paistoivat päivänselvinä läpi. En kuitenkaan syventynyt ennakko-aavistuksiini liiaksi, joten sinänsä se ei haitannut liikaa. Pidin siitä, että Tervo oli mielenkiintoisesti punonut kaikkien keskeisten henkilöhahmojen elämät toistensa lomaan, ja joskus ne tulivat hieman yllättäenkin ja sai kokea oivalluksen. Pidin myös kertojanäkymän vaihteluista: välillä kerrottiin Laylan silmin, välillä Armonlahden, välillä kertoja oli ulkopuolinen.

♠♠♠♠