Hertta

Heidi Köngäs: Hertta

Otava 2015

Heidi Köngäs on kirjailija, jota olen lukenut aivan liian vähän siihen nähden, miten paljon pidän hänen kirjoistaan. Köngäs on sujuvasanainen kirjailija, jonka teksti kulkee ja tarina etenee. Saman kokemuksen sain myös ryhtyessäni lukemaan Herttaa, jossa vaihtelee peräti kolme näkökulmaa, mutta joka on silti sujuva ja selkeä tarina.

Hertta on Hertta Kuusinen, joka vapautuu vankilasta kesällä 1939 vankilasta istuttuaan tuomionsa valtiopetoksen valmistelusta. Vapautuessaan hänen tahtonsa on entistä lujempi, sitä ei ole vankeusaika murtanut, vaikka ruumis onkin nälän kuihduttama. Hän on 35-vuotias, nainen täynnä tarmoa. Kun hän kohtaa Yrjö Leinon ja salamarakastuu, kehkeytyy suhteesta palava poliittinen liitto. Kommunismi yhdistää, mutta myös erottaa, sillä Hertan palo aatteeseen tuntuu olevan vahvempaa kuin mikään muu.

Hertta Kuusinen on todellinen henkilö, kommunistipoliitikko Otto-Wille Kuusisen vanhin tytär, joka eli ja hengitti kommunistista aatetta jo nuoresta asti. Hän oli valmis toimimaan aina puolueen edun nimissä, vaikka joutui sen vuoksi jopa jättämään Juri-poikansa Moskovaan ja kaipasi tätä jatkuvasti. Rakkaus Yrjö Leinoon oli kiihkeää, jopa yhtä vimmaista kuin aatteen palo.

Pidin tästä kirjasta. Erityisen vahvana jäi mieleen talvisodan ajanjakso, jolloin pariskunta painui maan alle, paleli ja piilotteli koko kylmän talven nähden ajoittain suoranaista nälkää. Edes se ei riittänyt nujertamaan heitä, eikä myöskään turvasäilöön joutuminen jatkosodan sytyttyä. Hertta jaksoi uskoa parempaan kommunistiseen huomiseen, joka koittaisi sodan jälkeen.

Hertan lisäksi tarinaa seurataan Yrjö Leinon sekä Leinoa taskussaan pitävän entisen Etsivän keskuspoliisin miehen, Riekin, näkökulmasta. Näistä kolmesta näkökulmasta muodostuu mielenkiintoinen kokonaiskuva, joka on kertojanvaihdoksista huolimatta selkeä kokonaisuus. Sitä ei aina tiennyt kenen puolelle asettuisi: silmittömästi rakastuneen Hertan, rahapulassaan helposti ostettavissa olevan Leinon vaiko ammatillisesti pettyneen Riekin. Tietysti olisi voinut ajatella ensisijaisesti maan etua, mutta käsitys siitä saattoi asioiden muuttuessa vaihtua myös toiseksi. Puolueeseensa sinisilmäisesti uskovaa Herttaa on kuitenkin vaikea syyttää siitä, että hän uskoi johonkin, joka häneen oli istutettu jo silloin, kun nuori mieli oli ollut erityisen altis vaikutuksille.

Tällä romaanilla Köngäs tekee historiasta elävää. 1930-1940-lukujen poliittinen kuohunta tulee lähelle nykylukijaa ja historiallinen henkilö Hertta Kuusinen tulee tutuksi inhimillisenä ihmisenä, jollainen hänkin aivan taatusti oli, vaikka yleinen historiankirjoitus onkin luonut hänestä kuvan nimenomaan valtiopetoksen kautta.

Yhden lapsen kansa

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

6 h 5 min., Atena 2016

lukija: Pinja Flink

Mari Mannisen Yhden lapsen kansa voitti Tieto-Finlandian vuonna 2016, enkä lainkaan ihmettele miksi. Yhden lapsen kansa on asiallinen mutta silti tunteisiin käyvä tietokirja Kiinassa vuosina 1979-2015 voimassa olleesta yhden lapsen politiikasta, josta moni on varmasti kuullut mutta jonka vaikutuksien laajuutta voi äkkiseltään olla vaikea hahmottaa. Minun ainakin oli, mutta Manninen avasi silmäni. Yhden lapsen kansa on epäilemättä minulle yksi vuoden parhaista kirjoista.

Kun Kiinassa siirryttiin yhden lapsen politiikkaan, sen taustalla oli hyvät aikeet väestönkasvun rajoittamisesta. Toisen lapsen sai hankkia vain tietyin liennytyksin ja ilman erillistä lupaa saadut liikalapset tulivat kustantamaan perheille järkyttävän suuria sakkosummia. Kaikki lapset eivät välttämättä edes saaneet henkilöllisyystodistusta eli heitä ei virallisesti ole olemassa. Millainen tulevaisuus on ihmisellä, jota ei virallisesti ole? Voiko edes sanoa tulevaisuudeksi elämää, jossa ei voi opiskella, tehdä töitä tai mennä naimisiin, koska ei virallisesti ole olemassa? Oma lukunsa ovat jopa raskauden viimeisellä kolmanneksella tehdyt pakkoabortit, naisten sterilisaatiot ja lasten hylkääminen. Onko Kiinassa yhtäkään perhettä, jonka elämään yhden lapsen politiikka ei olisi vaikuttanut? Tuskin, niin kokonaisvaltaista se oli.

Yhden lapsen politiikka oli monin verroin järkyttävämpää kuin mitä aluksi osasin ajatellakaan, sen tämä kirja osoittaa. Pariskunnilta vietiin kaikki päätäntävalta perhesuunnittelussa, naisten kuukautiskiertoa vahdittiin ja intiimielämän asioihin puututtiin. On sydämeenkäypää kuulla millaisia kokemuksia ja kohtaloita Mannisen haastattelemilla kiinalaisperheillä on yhden lapsen politiikasta. Silti kiinalaiset esittävät ainakin Mannisen haastatteluissa hyvin varovaisesti tai eivät lainkaan kritiikkiä, sillä he ovat niin kasvaneet asiaan, tottuneet siihen. Yhden lapsen politiikalla on myös paljon laajemmat seuraukset kuin äkkiseltään ajattelinkaan: henkilöpaperittomia "olemattomia" nyt jo aikuisiksikin ehtineitä lapsia, väestöpyramidin vakavaa vinoutumista ja vierasmaalaisia ostovaimoja.

Vaikka Yhden lapsen kansa yllättää, järkyttää ja liikuttaa, on teos asiallinen kokonaisuus, jonka Manninen on kirjoittanut mielestäni hyvin ammattimaisella ja puolueettomalla otteella. Hän ei tuomitse, vaikka ehkä joskus hämmästeleekin. Hän kuvaa kiinalaisperheiden elämää toimittajan uteliaisuudella ja tietokirjailijan tarkkuudella, helppotajuisesti ja informatiivisesti. Voisin kehua tätä kirjaa vaikka kuinka paljon. Ehkä vielä joskus palaan tämän pariin ihan perinteisen kirjan muodossa, vaikka tämä kyllä toimi äänikirjanakin erittäin hienosti.

♠♠♠♠♠

Lipunkantajat

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita - Lipunkantajat

7 cd-levyä, n. 7 ½ h

Otava 2007, alkup. 2006

lukija: Erja Manto

Ehdin kuin ehdinkin kuuntelemaan lokakuun puolella Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoiden kolmannen osan, Lipukantajat. Aiemmista osista tutut päähenkilöt Hilma Maria Mäkelä ja Anna Sofia Ahlstedt ovat tässä osassa läheisesti tekemisissä yhteiskunnallisen kuohunnan ja politiikan kanssa. Eletään aikaa, jolloin lakkoillaan ja aletaan vaatia uudenlaista päätöksentekoa säätyvaltiopäivien tilalle. Esiin nousee kysymys myös naisten äänioikeudesta.

Lipunkantajissa sekoittuu jälleen taitavasti historia, naisten arki, tunteet ja ystävyyssuhteet yli säätyrajojen. Erityisen paljon pidin siitä miten hyvin on kuvattu kahdesta eri näkökulmasta yhteiskunnallisia mullistuksia. Samalla kumpikin kokee omia henkilökohtaisia mullistuksia, kun Anna Sofian päätä sekoittaa samassa koulussa opettava naimisissa oleva mies ja Hilman elämään astuu taas Artturi Mäkelä, mies josta hän tahtoisi avioeron. Mukana kuvioissa kulkee omalta osaltaan myös Hilman nuorempi sisar Miina, joka on päässyt Ahlstedtien taloon piiaksi.

Naisten äänioikeuskysymys nousee tässä teoksessa keskeisesti esiin, kun uuden lain myötä sekä Hilma että Anna Sofia ryhtyvät ehdokkaiksi, kumpikin oman taustansa valossa. Siitä huolimatta heidän ystävyytensä kantaa, sillä kumpikin tuntuu ajattelevan olevansa nimen omaan naisten asialla - ei niinkään puolueen. Aatteet kuljettavat molempia naisia eri paikkoihin, joten kotoista arkea tässä kirjassa ei kuvata enää läheskään siinä määrin kuin aiemmissa kirjoissa.

Järjen ja tunteet tarinoita on jo tässä vaiheessa kehittynyt sangen kiehtovaksi sarjaksi, jonka parissa aika kuluu kuin huomaamatta. Odotan mielenkiinnolla mihin Hilman ja Anna Sofian tie tästä jatkuu, ja seuraava osa onkin minulla jo lainassa. Palataan sen kanssa sitten marraskuussa! 

♠♠♠♠½

Koljatti

Jari Tervo: Koljatti

7 cd-levyä, 8 h 45 min

WSOY 2009

lukija: Veikko Honkanen

Sain jo lähes viikko sitten kuunneltua Jari Tervon Koljatin, mutta jotenkin on taas päivät vierineet enkä ole oikein ehtinyt tietokoneen ääreen istahtamaan. Koljatti on ollut lukulistallani jo kauan, mutta jotenkin en ole vain saanut aikaiseksi tarttua kirjaan. Kun nyt kuitenkin äänikirjan työmatkaseurakseni valitsin, niin kieltämättä viihdyin kyllä hyvin ja monta kertaa nauratti ihan älyttömästi, sillä Jari Tervo on onnistunut luomaan Suomen fiktiivisestä pääministeristä Pekka Lahnasesta melko koomisen hahmon. Lukijana Veikko Honkanen tekee mielestäni eläväisen suorituksen, joka tehostaa tekstiä hyvin.

Koljatti on satiiri 2000-luvun Suomesta ja päähenkilö Pekka Lahnasen hahmon taustana on selkeästi entinen pääministeri Matti Vanhanen - joskin hyvin parodianomaisesti esitettynä. Tervo porautuu teoksessaan yhteiskunnallisten päättäjien erikoisuuksiin tai mahdollisiin salaisuuksiin sekä tekee hahmonsa ajatustoiminnasta niin hämärän, että lukijassa väkisinkin herää kyseenalaistus päättäjien järjenjuoksua kohtaan. Tervon tyyli kirjoittaa on hauska, mutta kyllä tässä silti mielestäni on nähtävillä yhteiskunnallista kritiikkiä ja ihan todellista kyseenalaistustakin, vaikka se huumoriin onkin verhottu.

En osaa sanoa mikä tässä teoksessa oli hauskinta, mutta tämä vain oli paikoitellen ihan todella huvittava kirja. Joissakin kohdissa tilanne alkoi kuitenkin mielestäni mennä jo vähän liian överiksi verrattuna todellisiin mahdollisuuksiin tapahtua jotain vastaavaa, ja ne kohdat hieman kyllästyttivät minua. Jos oltaisiin pysytty hieman tasaisemmin todellisuudessa mahdollisissa skenaarioissa, olisin todennäköisesti viihtynyt vielä hieman paremmin kuin nyt. Toisaalta satiiri nyt on laji, jossa esiintyy voimakkaitakin kärjistyksiä, joten sinänsä tässä ei ole mitään "poikkeuksellista" - minä vaan pidän todennäköisemmistä skenaarioista enemmän.

Yllätyin positiivisesti tämän kirjan suhteen, sillä pelkäsin tämän olevan jotenkin tylsä. Onneksi lopultakin sain aikaiseksi tutustua tähän enkä pidä lainkaan mahdottomana ettenkö joskus vielä lukisi lisääkin Tervon kirjoja. Olen vuosia sitten lukenut Tervon Laylan ja pidin siitä, joten kyllähän minun olisi pitänyt jo tietää, että Tervo osaa kirjoittaa. Jostain syystä kuitenkin edelleen on tainnut kyteä jotain ennakkoluuloja häntä kohtaan, mutta eipä kyde enää!

♠♠♠♠

Mustamäki

Timo Sandberg: Mustamäki

1 cd-levyä, 7 h 3 min.

Kariston äänikirja, 2015

lukija: Aarni Kivinen

kansi: Markko Taina

 

Jälleen kerran tuli etsittyä äänikirjaa kuunneltavaksi ja päätin ensimmäistä kertaa kokeilla tällaista mp3-levylle tehtyä äänikirjaa. Kirjan kuunteleminen sitten kestikin hyvän tovin, sillä sain sen kuulumaan vain tietokoneen kautta (autossa en tosin testannut) enkä näin ollen voinut kuunnella sitä esimerkiksi tiskatessani, sillä äänenvoimakkuus ei riittänyt. En ymmärrä miksi äänikirjoja tehdään tällaisiin muotoihin, kun sitten saa kissojen ja koirien kanssa etsiä laitetta, jolla niitä voisi kuunnella...

 

Mustamäki kertoo vuoden 1918 sodan jälkeisestä ajasta, jolloin olot olivat vielä melkoisen epävakaat. Suomessa vallitsee kieltolaki, mikä lietsoo pirtutrokarien toiminnan täyteen liekkiin. Kun Lahden Metelinmäeltä löytyy pienen ajan sisällä kaksi miestä ammuttuna, pitää poliisi sitä aluksi vain pirtuporukoiden keskinäisenä nahinana. Etsiväkonstaapeli Otso Kekki tosin alkaa melko pian aavistella, että taustalla saattaa sittenkin kyteä edelleen vanha jako punaisiin ja valkoisiin. Ottaessaan tapauksista selkoa välillä jopa niin omavaltaisesti, että esimies katsoo aiheelliseksi nuhdella Kekkiä, hän tutustuu Veraan, jota yleisesti pidetään huonomaineisena naisena ja jolla tuntuu olevan yhteyksiä kuolleisiin miehiin. Kekki uhmaa asemaansa ja ottaa rohkeasti puolueettoman näkökulman, mikä ei todellakaan ole helppoa - töissä vallitsee valkoisten puolella olleiden valta eikä ketään tunnu kiinnostavan kuka entiset punakaartilaiset todella tappoi.

 

 

Otso Kekki on hahmona jotenkin miellyttävä, vaikka hän onkin hieman jäyhä tyyppi. Hänen rehellisyydessään ja periksiantamattomuudessaan on kuitenkin sellaista varmuutta, joka saa pitämään hänestä. Tämän ensimmäisen kirjan perusteella en vielä oikein kunnolla päässyt selvyyteen siitä, kuka Kekki oikein on miehiään, mutta toisaalta hänestä sai tietää juuri riittävästi voidakseen keskittyä juoneen eikä pohtia hahmon aivoituksia. Sivuhenkilöistä en oikein osaa sanoa, että pidinkö heistä vai en, mutta värikästä porukkaa he ainakin ovat!

 

Mielestäni Timo Sandberg on onnistunut kirjoittamaan teoksen, joka kuvaa mielenkiintoisesti poliisinäkökulmasta 1920-luvun levottomuutta ja kahtiajakoisuutta. Mustamäki on mielestäni melko vähäeleinen ja hidastempoinen jännitysromaaniksi, mutta siitä huolimatta rikosvyyhdin selvittäminen on mielenkiintoista kuunneltavaa. Kuunteluiloani tosin hieman häiritsi lukijavalinta, sillä minulta otti jokaisella kuuntelukerralla aikansa tottua siihen, että Aarni Kivinen lausuu toisinaan l-kirjaimen jämerästi ja se pistää muuten tasaisesta kerronnasta minun korvaani aika ikävästi, vaikka eipä Kivinen varmaan ääntämykselleen mitään voi. Äänikirjaa kuunnellessa lukijalla on kuitenkin suuri merkitys siihen, millaiseksi teos kokonaisuutena muodostuu, eikä Kivinen nyt ihan muutenkaan loistanut lukijana, sillä kerronta tuntui melko sävyttömältä.

 

Olen aikaisemmin tutustunut Timo Sandbergin tuotantoon lukemalla Komisario Heittola -sarjan avausromaanin. Tykästyin teokseen kovasti ja olen jo monta kertaa aikonut jatkaa sarjan parissa, mutta en ole ehtinyt. Mielestäni tämä Otso Kekki -sarjan avaus oli myös sen verran lupaava, että haluan jossain vaiheessa jatkaa sarjan parissa, vaikka tähän taitaa kyllä olla tullut vasta yksi jatko-osa. Soisin kyllä, että suurempi yleisö löytäisi Sandbergin kirjat, sillä niissä on paljon hyvää.

 

♠♠♠♠

Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

334 s., Otava 2014, 2.p.

kannen suunnittelu: Timo Numminen

Sirpa Kähkösen Graniittimies edustaa niitä kirjoja, joihin minun oli ihan valtavan vaikea tarttua, koska pelkäsin aiheen yksinkertaisesti olevan mielestäni tylsä. Kansi näyttää synkältä, aihe vaikutti synkältä ja kaiken lisäksi Graniittimiehestä sai kuulla pelkkiä kehuja ja pääsipä se Finlandia-ehdokkaaksikin: mitä jos tämä kaikki olisi minulle liikaa ja joutuisin tarpomaan tylsyyden suossa, koska jokin hyvä jujuhan tässä olisi pakko olla, ei muuten pääse Finlandia-ehdokkaaksi. Onneksi huoleni osoittautui turhaksi ja Kähkösen tarina vei minut mukanaan. Ehkäpä nyt saisin lopultakin aikaiseksi lukea myös loput Kuopio-sarjan teokset.

Graniittimies kertoo Iljasta ja Klarasta, jotka lähtevät hiihtäen rajan yli Suomesta Neuvostoliiton puolelle luomaan parempaa yhteiskuntaa. Vuoden 1918 sodan arvet tuntuvat edelleen tykyttävinä, mutta usko parempaan tulevaisuuteen on luja. Klara seuraisi Iljaa vaikka maan ääriin, joten miksei sitten sinne, missä heidän yhteinen aatteensa tarvitsee käytännön toteuttajia. Klara ja Ilja asettuvat Petrogradiin, josta sittemmin tulee Leningrad.

Ilja ja Klara kuuluvat puoleen keskeisimpiin ruohonjuuritason toimijoihin uudessa kotikaupungissaan. Iljalla aatteen palo on suuri, Klara taas kohtaa valistusmatkoillaan ja myöhemmin työssään katulasten myös sellaisia asioita, jotka saavat hänet pohtimaan ovatko heidän metodinsa sittenkään oikeita. Ja kun Lenin kuolee ja Stalin nousee valtaan, alkaa moni asia pikkuhiljaa muuttumaan. 

Vaikka pidin tästä kirjasta ja pysyin juonessa hyvin kärryillä, jäi minulle jotenkin tunne, että en ehkä oikein osaa kirjoittaa tästä mitään. Kommunistinen yhteiskunta ja vallanpito oli aiheena jotenkin niin iso, että tuntuu vaikealta keksiä mitään kulmaa, josta siihen tarttua. Tuntuu ettei voi kuin hämmentyneenä ajatella sitä, miten yhtenä päivänä oikea teko tai ajatus on seuraavana päivänä väärä. Kohtalot, myös kaikkein vähäpätöisimpien ja pienimpien, herättävät ajatuksia. 

Kähkönen kuvaa suuriakin tapahtumia mielestäni melko vähäeleisesti, mutta toisaalta monieleisyys voisi tuntua liian tukahduttavalta jo itsessään vahvan tarinan rinnalla. Tarina puhuu puolestaan ilman mitään suurempia kikkailuja, mutta vivahteikasta kieltä Kähkönen kuitenkin vähäeleisyydestään huolimatta kirjoittaa. Pidin myös siitä, miten Kähkönen on käyttänyt venäjänkielisiä termejä kuvaamaan aatteen kulmakiviä ja iskusanoja. Siitä tulee autenttinen olo ja miljöö tuntuu entistä todemmalta. Graniittimies on kokonaisuutena ajatuksia herättävä, voimakas tarina, jonka lukemiseen tein itselleni ihan liian suuren kynnyksen: tylsä tämä kun ei missään nimessä ollut.

♠♠♠♠

Vuonna 1984

George Orwell: Vuonna 1984

340 s., WSOY 1981, 5.p.

alkup. Nineteen eighty-four, 1949

suom. Oiva Talvitie

George Orwellin scifi-romaani Vuonna 1984 on ollut lukulistallani pitkään, kuten niin moni muukin teos. Kirjallisuuden genrejen kurssilla oli tämä yhtenä vaihtoehtona luettavaksi scifi-kirjaksi, joten päätin vihdoin lukea tämän. Orwellin Eläinten vallankumous on mielestäni melkoisen vaikuttava teos, joka edelleen on säilynyt mielessäni sangen voimakkaasti. Kirjoittamani arvio siitä ei ole mitään huippuluokkaa, todellakaan!, ja hieman ihmettelen arvosanaperusteitanikin, mutta linkitän sen kuitenkin tähän.

Vuonna 1984 kertoo yhteiskunnasta, jota edes etäisesti muistuttavaa ei soisi olevan olemassa milloinkaan. Kirjan teemana on se, miten valtio koko ajan valvoo kansalaisiaan eikä edes ajatukset ole omia. Kirjan iskulause "Isoveli valvoo" on todennettu teoksessa pöyristyttävissä määrin. Joka paikassa on kaukovarjostimia, joista tarkkaillaan jokaista liikettä, todellista tietoa vääristellään jatkuvasti paremmaksi ja miellyttävämmäksi, pienikin ele tulkitaan rikkeeksi Puoluetta kohtaan ja joka puolella vilisee Ajatuspoliisin miehiä. Ihmisiä katoaa jatkuvasti, mitään yksityisyyttä ei ole ja mihinkään ei voi luottaa.

Kirjan päähenkilö Winston käy läpi monenlaisia vaiheita, tärkeimpänä se, miten hän uskaltautuu vastustamaan valtavirtaa, vaikka siitä voi seurata ennen pitkää pelkkiä ikävyyksiä. Vaikka Winston uskaltaa epäillä Puoluetta, on silti teoksessa koko ajan nähtävillä se, miten ihmiset eivät edes uskalla ajatellakaan, etteikö nykyinen yhteiskuntamalli olisi oikeudenmukainen ja toimiva. Ihmisiltä on nitistetty kaikki oma tahto, ja ne joilla sitä on, on aivopesty ajamaan tosiasiassa Puolueen tahtoa ikään kuin omanaan. Mielestäni siinä on jotakin riipaisevaa. Kaikki perinteiset siteet ihmisten välillä (sukulaisuus, ystävyys, rakkaus, yleinen kiintymys) on pyritty karsimaan pois. Orwell osoittaa ikään kuin teoriansa siitä, mitä ihmisistä jää jäljelle, jos minkäänlaiset tunteet eivät ohjaa heidän toimintaansa.

Tämän kirjan lukeminen oli hyvin silmiä avartavaa. Aluksi en meinannut millään saada juonesta kiinni ja kirjan lukeminen otti niin sanotusti hieman hiekkaan, mutta yllättäen teos synkkyydestään huolimatta alkoi vetää sellaisella voimalla, että lukemista ei voinut lopettaa. Teoksen tapahtumat, erityisesti kidutuskuvaukset, järkyttivät oikeasti. Myös tunteettomuus ja manipulaation tulokset hätkähdyttivät. Tuntuu oudolta ajatella, että scifi-kirjan tapahtuma-aika on jo takanapäin. Siksi onkin helpottavaa, että kirjan luettua saa sanoa, että onneksi maailma ei muuttunut sellaiseksi kuin Orwell sen kuvasi.

♠♠♠♠
Kirjoitin tästä kirjasta myös koulun blogiin. Osa siitä on suoria lainauksia tästä tekstistä, joten kyse ei ole plagiaatista, jos kirjoittajana olen minä.

Mustat morsiamet

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

288 s., Otava 1998

Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet tai ylipäätään koko Kuopio -sarja on ollut sellainen, jonka olen halunnut lukea jo kauan. Nyt sain vihdoin aikaiseksi tarttua sarjan avausosaan, sillä kirjallisuuden genrejen kurssilla valitsin ryhmäni kanssa tämän vetämämme lukupiirin kirjaksi. Täytyy sanoa, että vaikka tämä kirja on jotenkin hyvin vähäeleinen, niin tämä vei ainakin minut täysin mennessään.

Mustat morsiamet sijoittuu 1920-1930-luvun Kuopioon. Päähenkilönä nähdään Anna, maalta kaupunkiin töiden perässä muuttanut nuori nainen. Anna ei odota tulevaisuudeltaan suuria, mutta sitten hän törmää Lassiin, mieheen jolla on kuumat kädet ja pikimustat silmät. Hän rakastuu, menee naimisiin ja huomaa, että mies on uskollinen muullekin kuin hänelle: kommunismille. Tuo aate vie Lassia ja muuttaa myös Annan elämän suuntaa.

Mustat morsiamet on mielestäni jotenkin vähäeleinen teos, vaikkakin tässä tapahtuu paljon. Tunnelma on jotenkin tiivis ja tarkasti tunnelmia luoden kirjoitettu, mistä johtuen vähäeleiseksi kuvaileminen tuntuu hieman ristiriitaiselta. Tapahtumien tiheys tuntuu puristavan kaiken kasaan ja välillä miltei salpaavan hengen, mutta samalla tarina etenee ja hengittää.

Tämä kirja on siitä erikoinen, että en oikein tiennyt mitä odottaa tältä. En osannut aavistaa mihin tarina etenee ja mitä kaikkea tulee tapahtumaan. Tässä kirjassa on myös niin monella tapaa vaitonaisia ja tummia hahmoja, että niiden sisään ei tahdo päästä. Sitä en kuitenkaan koe haitaksi tälle kirjalle, sillä vaitonaisuus sopii tähän kirjaan. Ehkä vähäeleisyyden vaikutelma tulee osittain juuri tuosta vaitonaisuudesta.

Odotan mielenkiinnolla seuraavan osan lukemista. Haluaisin lukea sen vaikka heti, mutta lienee parasta sulatella tätä kirjaa vielä hieman. Vaikka tämä kirja olikin sellainen tasainen ja kohtalaisen helppolukuinen teos, niin samalla tuntuu, että olen tietyistä tulkinnoistani hieman epävarma. Olen hyvin vakuuttunut Kähkösen kirjoittajankyvyistä ja varmasti jatkan tämän sarjan parissa ennemmin tai myöhemmin.

♠♠♠♠

Eiliset polut

Eila Kujala: Eiliset polut

298 s., Länsirannikko 2013

Kannen akvarelli: Maija Göös

Eila Kujalan uutuusteos Eiliset polut on jatkoa hänen edelliselle teokselleen Valkea kissankello, joka ilmestyi vuonna 2011. Luin tuon kirjan hetipian sen ilmestyttyä ja täytyy sanoa, että siitä jäi todella vahva muistijälki, sillä sen tapahtumat ovat palanneet muiden kirjojen kautta mieleeni moneen otteeseen. Koska Valkea kissankello jätti niin vahvan jäljen, oli itsestään selvää, että halusin lukea myös tämän jatko-osan. Eiliset polut ei minun silmissäni yltänyt samalle tasolle edeltäjänsä kanssa, mutta siitä huolimatta tarina jaksoi kiinnostaa loppuun asti.

Tarinan keskiössä on keski-ikäinen aviopari, keski-pohjalaiset tilalliset Kaarle ja Johanna. Teos käsittelee kaiken muun ohella näiden kahden keskinäistä kunnioitusta ja rakkautta sekä samanlaista arvomaailmaa, mutta pääasiana ovat kuitenkin 1930-luvun yhteiskunnalliset ja poliittiset ilmiöt lapuanliikkeineen ja uskonnollisine kantoineen. Tietenkin kaiken taustalla heijastelee vasta hieman yli kymmenen vuotta aikaisemmin koettu vuoden 1918 sota.

Kujala on istuttanut 1930-luvun rinnalle myös 1970-luvun äänen, jolloin lukija pääsee seuraamaan Kaarlen ja Johannan pojantyttären mielipiteitä. Mielestäni tuo toinen aikataso on täysin turha, se sotkee muuten sujuvaa tarinaa, vaikkakin ymmärrän Kujalan syyt ottaa se mukaan tarinaan: se heijastelee mainiosti 1930-luvun poliittista ja uskonnollista maailmankuvaa, joidenka aattelliset suuntaviivat näkyvät vielä vuosikymmenienkin jälkeen.

Vaikka aihe on sinänsä mielenkiintoinen, jää teos kyllä pannukakuksi yhteiskunnallisten ilmiöiden suhteen. Asioista kyllä kerrotaan, mutta jotenkin tuntuu etteivät ne saa kunnolla puhtia ja aitoa tunnetta. Sävy ei mielestäni kuvasta sitä tunteen paloa, millä tuon ajan ihmiset ovat varmasti asioihin suhtautuneet. Toki Kaarle vaimoineen on kuvattu maltillisiksi sivustaseuraajiksi, mutta edes muiden hahmojen tunteiden ja kohtaloiden kautta ei tuo mielen ja aatteen palo pääse valloilleen. Kaarle perheineen todella on sivustaseuraajia jopa hieman liiallisessa määrin.

Kujala kirjoittaa sujuvasti ja kuvaa mielestäni miljöötä hyvin, lukijan on helppo nähdä talot ja tienoot silmissään. Se ei pelkästää kuitenkaan riitä minulle, sillä todella odotin tältä kirjalta enemmän. Edellisessä osassa surut ja ilot on kuvattu tuntuvammin, ja sitä kaipasin myös tältä teokselta. Haluaisin kuitenkin tietää miten tarina jatkuisi sotien aikana ja jälkeen. 1970-luvun aikataso paljastaa tiettyjä asioita, mikä kyllä syö pohjaa pois mahdolliselta jatko-osalta, mutta ainahan voi toivoa!

♠♠♠

Myrskypilvet

Laila Hietamies: Myrskypilvet

464 s., Otava 1995

kansi: Kari Piippo

Luin toukokuun puolivälissä kaksi ensimmäistä osaa Laila Hietamiehen Sonja -sarjasta. Valkoakaasioiden arvioon kirjoitin, että toivoisin pääseväni pian lainaamaan seuraavan osan kirjastosta. Niin teinkin, mutta kirjan kumminkin luin vasta nyt. Myrskypilvet on Sonjaa ja Valkoakaasioita tummasävyisempi teos, vaikka sanoinkin jo Valkoakaasioitakin melko tummasävyiseksi.

Myrskypilvet sijoittuu 1900-luvun alkuun, vuosiin 1903-1906. Historiaa edes jonkin verran tuntevat tietävät, että tuo aika oli Venäjällä melkoisen kuohunnan aikaa: keisarin yksinvaltiutta alettiin vastustaa, kansa alkoi vaatia oikeuksia ja maa kävi lyhyen mutta vaativan sodan Japania vastaan. Myrskypilvien pääosassa on ruhtinatar Sonja Orbeliani, joka palaa Venäjälle useiden vuosien jälkeen. Rakastettunsa kuoleman jälkeen hän asui vuosikausia Nizzassa ja nyt Venäjälle palattuaan hän näkee hyvin selvästi, miten maa on muutamassa vuodessa muuttunut paljon epävakaisemmaksi ja räjähdysherkemmäksi kuin milloinkaan aikaisemmin.

Myrskypilvet on jossain määrin jopa ahdistava teos, sillä sota, turvattomuus ja jatkuva epävarmuus sekä keisarin kyvyttömyys nähdä ongelmia on kuvattu hyvin aidosti. On mielenkiintoista lukea venäläistä (fiktiivistä) näkökulmaa Japanin sotaan sekä siihen, mitä tuo aika käytännössä tarkoitti Venäjälle: koulun historiantunneilla kun tuota aihetta oikeastaan vain sivutaan Suomen näkökulmasta. Hietamiehen romaani avasi silmäni näkemään tuon ajan muultakin kuin vain Suomen kantilta. Hän luo oivallisesti jännitettä ja Sonjan oman elämän salaisuus herättelee lukijan uteliaisuutta. Sitä Hietamies ei kuitenkaan paljasta vielä tässä osassa, joten jännityksellä odotan seuraavan osan lukemista.

Minun on poikkeuksellisesti pakko kritisoida Hietamiehen tekstiä haparoinnista. Lauserakenteet ovat välillä todella kömpelöitä, välillä teksti taas soljuu vaivatta eteenpäin. Samoin tekstistä löytyneet kirjoitusvirheet pomppasivat silmilleni, mutta se kyllä saattaa johtua tekstin ajoittaisesta kömpelyydestäkin. Sisällössä ei ole mitään vikaa, ilmaisussa sen sijaan on. Samoin huomasin hienoisia ristiriitoja aikaisempien kirjojen sisältöön, joitakin pieni lipsahduksia vain, mutta kyllä ne kumminkin huomasi. Ikinä ennemmin en muista moiseen hänen kirjoissaan törmänneeni, joten siinä suhteessa olen hieman pettynyt.

Jos teitä kiinnostaa lukea venäläistä näkökulmaa sijoittuen 1900-luvun alkuun ja käsitellen poliittisia oloja, niin harkitkaa ihmeessä tämän teoksen lukemista. Suosittelen kumminkin lukemaan Sonjan ja Valkoakaasiat ensin.

♠♠♠♠

Mitä tapahtuu todella

Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella

50 s., Otava 1962

Nyt kun kerran runouden pariin taas palasin, niin jatketaan vielä hieman samoilla linjoilla. Kansikuvaa Saarikosken hyvin tunnetusta runoteoksesta Mitä tapahtuu todella ei nyt ole, koska siinä ei ole mitään kuvattavaa, pelkkä ruskea kansi.

Olen kuullut tästä Pentti Saarikosken teoksesta paljonkin, pääasiassa tätä yleistä "tunnettu runoteos" ja "loistava lajissaan". Niin ja kukapa ei olisi kuullut siitä, miten mainiosti Saarikoski käsittelee yhteiskunnallisia asioita runoissaan. Mutta minua nämä eivät sytyttäneet kyllä millään tavalla. En edes kirjoittaisi tästä varmaan mitään, ellei teos olisi TBR100-listallani.

Saarikosken runot ovat mitaltaan moderneja samoin kuin niiden asettelukin. Tietyllä tavalla nämä runot ovat ehkä hieman kuin tajunnanvirtaa, mutta eivät täysin sitäkään. Ne käsittelevät politiikkaa ja yhteiskunnallisia virtauksia. Itse kun en edelleenkään ole oppinut pitämään moderneista runoista, niin eipä tämäkään tässä nyt pahemmin kolauttanut. Yhteiskunnalliset teemat ovat selkeästi nähtävissä ja tunnistettavissa, ja jokin asia saattaa jopa kolkuttaa muistin perukoita historiantunneilla opitun asian muistuessa mieleen.

Tässä teoksessa oli yksi ja ainoa runo, josta oikeasti pidin paljonkin. Juuri sen olen tästä teoksesta kuullut monesti aikaisemminkin, joten se harhaanjohti minut luulemaan, että muutkin runot olisivat yhtä herkkiä ja hyviä, tietyllä tavalla hyvin tunnelmallisia. Tässä se tulee kokonaisuudessaan:

minä rakastan sinua/niinkuin vierasta maata/kalliota ja siltaa/niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta/minä kävelen sinua kohti maailmassa/ilmakehien alla/kahden valon välistä/minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua

♠

Kun kyyhkyset katosivat

Oksanen, Sofi: Kun kyyhkyset katosivat

361 s., LIKE 2012

Moni on odottanut innolla ja malttamattomuudella Sofi Oksasen uutukaisen Kun kyyhkyset katosivat ilmestymistä. Minäkin kävin sen jo hyvissä ajoin varaamassa kirjastosta ja sainkin sen sieltä ensimmäisenä käsiini. Vaikka Oksaselta on Puhdistuksen kaltaisen menestysteoksen jälkeen lupa odottaa paljon, suhtauduin maltillisesti tähän uutuuteen enkä oikeastaan kasannut sille minkäänlaisia odotuksia. Olen myös tarkoituksella jättänyt kaikki teosta koskevat lehtiarviot ja muut kirjoitukset lukematta. Hyvä niin, sillä olisin saattanut joutua pettymään: minusta tämä teos ei ollut yhtä kiinnostava ja käsinkosketeltava kuin Puhdistus, vaikkakin tämä on myös hyvin suunniteltu ja kirjoitettu romaani.

Kun kyyhkyset katosivat kertoo Viron lähimenneisyydestä 1940- ja 1960-luvuilla, aikana jolloin pieni maa joutui ensin saksalaisten miehityksen ("avustuksen") alle ja sittemmin Neuvostoliiton osaksi. Tuona aikana ihmiset tekivät valintoja vallitsevissa olosuhteissa ollen milloin kenenkäkin puolella, ja nuo valinnat saattoivat vaikuttaa ratkaisevasti heidän loppuelämiinsä. Osa oli rohkeasti Viron täyden itsenäisyyden kannalla ja liike harjoitti maanalaista toimintaa. Oksanen on istuttanut ihmiset hyvin tähän kuvioon, luonut heistä esimerkkejä eri tavoin ajattelevista ihmisistä. Hän kuvaa monipuolisesti ja aidosti eri tilanteissa olevien ihmisten elämää, kirjailijan selkeä perehtyneisyys aiheeseen näkyy heti.

En haluaisi paljastaa teoksesta liikaa, koska moni ei ole tätä vielä ehtinyt lukemaan tai käsiinsä saamaan. Sen verran voin kuitenkin turvallisesti juonipaljastuksia tekemättä sanoa, että oikeastaan kaikki teoksen henkilöhahmot liittyvät toisiinsa tavalla tai toisella. Oksanen avaa näitä suhteita hienosti pala palalta, teoksen kuuden eri osan myötä paljastuu aina uutta, joka nostattaa tapahtumia uuteen valoon. Myös tapahtumien kuvaus eri ihmisten näkökulmasta (eri ihmisten ollessa minäkertojina) monipuolistaa teoksesta saatavaa tulkintaa. 

Minun täytyy tunnustaa, että aluksi olin hieman hämmentynyt henkilöhahmojen suhteista ennen kuin pääsin jyvälle miten kukakin liittyy mihinkin. Lisäksi vahvasti poliittinen ilmapiiri ja henkilöhahmojen liittyminen poliittisin tilanteisiin teki teoksesta hieman hankalaselkoisen aluksi, sillä en oikeastaan tiennyt miehityksenalaisen Viron vaiheista mitään kummempaa, vain sen mitä lukion kursseilla ehdittiin käsittelemään. Kuitenkin tämä teos kaunokirjallisesta genrestään huolimatta opettaa samalla Viron historiasta, niin taitavasti ja huolella Oksanen on tositapahtumia sijoittanut romaaninsa juoneen. Teos on jopa aika järkyttävä osoittaessaan, että loppuviimein monet ajoivat ensisijaisesti omaa etuaan jopa väärennetyin todistuksin ja dokumentein.

Kirjan ulkoasusta haluan mainita vielä erikseen. Sanon suoraan, että Mika Perkiökangaksen suunnittelema kansi on mielestäni luotaantyöntävä ja tylsä. Ymmärrän kansikuvan kontekstin juoneen, mutta jos totta puhutaan, kuinka moni lukisi tällaisella kannella varustetun teoksen, jos kirjailija olisi joku muu kuin Sofi Oksanen? Näköhään kannesta voi tehdä kuinka tylsän tahansa, jos kyseessä on Oksasen kaltainen "kotimaisen kirjallisuuden kirkkain tähti": teos myy silti kuin häkä.

Oksasen uutukainen herätti minut ajattelemaan ja pohtimaan asioita. Luinkin sitä epätavallisen kauan, koska se vaatii pureksimista ja pohtimista. Tämä ei ole mikään läpilukuromaani, jonka voi unohtaa heti kun takakansi sulkeutuu. Vaikka tämä teos ei mielestäni yltänytkään Puhdistuksen tasolle, ansaitsee tämäkin ehdottomasti useamman lukukerran. Voin sanoa, että ihmiset eivät ole odottaneet tätä turhaan.

♠♠♠♠

Kertomus näkevistä

Saramago, José: Kertomus näkevistä

382 s., Gummerus 2007

suom. Erkki Kirjalainen

alkup. Ensaio sobre a Lucidez, 2004

Luin lukiossa kirjallisuusdiplomiani varten José Saramagon teoksen Kertomus sokeudesta. Siitä on kulunut nyt yli kolme vuotta, mutta silti muistan kyseisen teoksen kuin olisin sen juuri äsken lukenut, sillä se oli todella vaikuttava. Se kuuluu kyllä ehdottomasti lukemieni kirjojen parhaimmistoon. Kertomus näkevistä on kyseisen teoksen eräänlainen sisarteos, mutta minun mielestäni se ei yltänyt samalla tasolle kuin Kertomus sokeudesta.

Kertomus näkevistä kertoo poikkeustilanteesta, jossa jonkun nimeltä mainitsemattoman maan pääkaupungissa enemmistö äänioikeutetuista äänestää tyhjää. Kun vaalit uusitaan suurin odotuksin ja sama tulos toistuu entistä tyrmäävämpänä, on kriisi valmis. Maan poliittinen johto (ministerit) päättävät saartaa kaupungin ja jättää asukkaat selviämään yksikseen ilman järjestyksenvalvontaa. Heidän yllätyksekseen kaupungissa kaikki kuitenkin sujuukin miltei paremmin kuin ennen.

Kertomus näkevistä pyörii vahvasti byrokratian ja voisi sanoa jopa korruption turmeleman politiikan ympärillä. Päättäjät eivät halua nähdä todellisia syitä kansan poikkeuslaatuiseen mielenilmaukseen, vaan etsivät syitä ja syyllisiä olemattomista salaliitoista. Lopulta asiat vain kärjistyvät.

Kertomus näkevistä on hyvin mielenkiintoinen teos, jolla ei ole onnellista loppua. Sitä olisin kaivannut, koska minulla on luontainen tarve uskoa, että kaikki päättyy hyvin. Vaikka jotkut asiat järjestyvätkin, niin en nähnyt paljon valoa tunnelin päässä vaan vain uusia ongelmia. Toivottavasti ikinä ei oikeasti käy edes lähellekään näin kuin tässä kirjassa.

Sen verran vielä, että minun nähdäkseni kannattaa ensin lukea Kertomus sokeudesta ja sitten vasta tämä teos, jos siis tämän aikoo joskus lukea. Lisäksi haluan sanoa, että edes jonkinasteinen kiinnostus politiikkaa ja maailman tilaa kohtaan on eduksi, sillä silloin tästä teoksesta saa enemmän irti.

♠♠♠½