Varastettujen hetkien puutarha

Liina Putkonen: Varastettujen hetkien puutarha

Kielokoski 2

Tammi 2024

Luin syksyllä 2023 Liina Putkosen Kielokoski-sarjan avausosan Unohdettujen unelmien kirjasto, jossa pidin erityisesti miljööstä, kyläläisten keskuuteen muodostuvat yhteishengestä, kirjallisuuden ja kirjojen vahvasta läsnäolosta sekä menneisyyden palapelistä, joka päähenkilö Ainalla oli ratkottavanaan. Nyttemmin tuntuu ehkä hieman käsittämättömältä, että miten tulin tarttuneeksi sen jatko-osaan vasta nyt!

Varastettujen hetkien puutarha viehättää samoista syistä kuin edeltäjänsä, mutta kieltämättä tässä oli sellaisia juoniasetelmia, jotka sätivät minua keskushermostoon melko tavalla. Ainan hankala ihmissuhdetilanne Maunon kanssa ja miehen jopa syyllistävä ja epäreilu käytös häntä kohtaan ottivat oikein tosissaan pattiin.

Onneksi Ainan ympäriltä kuitenkin löytyy myös niitä ihmisiä, joihin hän voi tukeutua. Suru äidin kuolemasta on hänen elämässään edelleen läsnä, vaikka hän on mennyt askel kerrallaan eteenpäin. Uusiakin tuulia puhaltaa, kun paikkakunnalle ilmestyy henkilö, joka voi auttaa ratkomaan samaan menneisyyden palapeliä, jonka ratkaisemiseksi myös Ainan äiti jätti vihjeen.

Olin jotenkin unohtanut, miten isosti äidin menetys on Ainan elämässä läsnä. Se on tietysti hyvin ymmärrettävää, mutta kun on itsekin joutunut hyvästelemään äitinsä äkillisesti ja tuntee saman kipeän kohdan itsessään, niin asiaan törmääminen kevyeksi ja rentouttavaksi aiotussa lukuhetkessä ei ole se mitä ensimmäisenä odottaa. Putkonen kuitenkin käsittelee asiaa kauniisti ja mielestäni myös samaistuttavasti, mikä tuntui minusta hyvältä.

Haluan jatkaa tämän sarjan parissa ja sijoittaa loputkin palaset paikoilleen, mutta se saa odottaa ainakin loppuvuoteen. Hiljaisten tarinoiden tupa nimittäin sijoittuu talviselle Kielokoskelle, eikä minua juuri nyt kevään koittaessa talvimaisemat houkuta. 

Lukupiirikirja: Aavekaupunki

Kevin Chen: Aavekaupunki

Aula & Co., 2024

alkup. Kuei tifang, 2020

suom. Rauno Sainio

Luimme joulukuun lukupiirikirjana Kevin Chenin romaanin Aavekaupunki. Mielestäni tämä oli kyllä loistava valinta, sillä lukupiirissä syntyi vilkasta keskustelua ja itse myös pidin teoksesta paljon. Ihan kaikkien lemppari tämä ei ollut, mutta eri mielipiteet vain tekevät keskustelusta mielenkiintoisempaa.

Harmittaa, etten kirjoittanut tästä heti tuoreeltaan, sillä nyt ehkä terävin ajatus on jo vähän karkuteillä. Kaiken lisäksi kadotin muistiinpanoni, jotka tein tästä kirjasta lukupiiriä varten. Poiminkin nyt vain pari juttua, jotka erityisesti jäivät mieleen.

T'ien-hung on seitsenlapsisen perheen kuopus, joka kasvaa perinteisten arvojen, yhteisöllisyyden ja Taiwanin murroksen keskellä. Pikkukaupungin ja oman perheen ahdasmielisyys ajaa T'ien Hungin lopulta etsimään erilaista elämää aina Berliinistä asti. Teoksen toisessa aikatasossa hän palaa kotiseudulleen istuttuaan berliiniläisessä vankilassa miesystävänsä taposta. Kotiseutu ei ole entisellään, mutta ei ole T'ien-hungkaan.

Pidin todella paljon siitä mosaiikkimaisesta tavasta, jolla Kevin Chen on tarinansa kertonut. Ääneen pääsevät vuorotellen niin nykyhetken ihmiset kuin menneiden sukupolvien aaveet, jotka seuraavat jälkipolvien elämää ja muistelevat omaansa. Kerrontaratkaisu on toisaalta haastava, sillä kertoja vaihtuu välillä lähestulkoon vaivihkaa ja ihmisten nimissä on muistamisensa, mutta kerroksellisuus tekee tarinasta entistä kiinnostavamman. Kun alkaa hahmottaa yhteyksiä eri ihmisten, heidän valintojensa ja tekojensa välille, huomaa lukevansa todella taitavasti kirjoitettua romaania.

Pidin siitä, miten hahmojen kautta aukesi myös taiwanilaisen yhteiskunnan kehitys. Elämä maaseudulla on kovin erilaista kuin kaupungeissa, perinteiset arvot ovat maaseudulla lähempänä ja kaupungissa lähes unohdettuja. Aatemaailma, se mihin ihminen uskoo, muuttuu ajassa. Länsimaalaistuminen ei sivuuta taiwanilaisiakaan. Kevin Chen onnistuu pitämään tarinansa onnistuneesti kasassa, jokainen yksityiskohta tuntuu olevan juuri paikoillaan. Suomentaja Rauno Sainio tekee niin ikään ansiokasta työtä. 

Tällä teoksella Chen kirjoitti itsensä "tarkkailtavien kirjailijoiden listalleni" eli jään odottelemaan ilmestyykö häneltä vielä joskus jotakin sellaista, mitä minua kiinnostaisi lukea. Aavekaupunki ei ollut ilmiselvä lukuvalinta minulle, vaikka se löytyi omastakin hyllystäni saatuani sen arvontavoittona kirjagramista, mutta jälleen kerran lukupiiri vei uusille oville. Kuten monesti ennenkin olen saanut todeta, onneksi on lukupiiri!

Lukupiirikirja: Kysykää Mialta

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta

Aula & co., 2022

alkup. Спитайте Мієчку, 2021

suom. Eero Balk

äänikirjan lukijana Mimosa Willamo

Luimme lokakuun lukupiirikirjana ukrainalaisen Jevhenija Kuznjetsovan ensimmäisen suomennetun romaanin Kysykää Mialta. Omalla lukulistallani se ehti jo jonkin aikaa olla ennen tätä, mutta alkuun ehkä hieman petyin koko kirjaan. Alkuun pidin vaikeana päästä kirjan mukaan, ja ilman äänikirjaa ja lukupiiriä tämä olisi varmasti jäänyt kesken. Lukupiirin keskustelun myötä innostuin kuitenkin eri tavalla ja kirja aukeni minulle paremmin, joten lopulta taidan kuitenkin pitää tästä.

Kysykää Mialta on juonivetoinen romaani yhden suvun naisista, jotka kokoontuvat viettämään kesää isoäiti Teodoran luo Ukrainan maaseudulle. Isoäidin talossa vallitsee hyvin vahva matriarkaatti. Miehet ovat siellä lähinnä vierailijoita tai välttämättömiä apukäsiä. Ei ole sanottua, että suvun naiset ottaisivat edes omia poikalapsiaan mukaan Teodoran taloon.

Teoksen keskiössä ovat siskokset Mia ja Lilia, jotka ovat toistensa vastakohtia ainakin mitä tulee harkitsevaisuuteen ja elämäntyyliin. Siinä missä Mia on vakaa ja harkitsevainen, on Lilia impulsiivinen heittäytyjäluonne. Vaikka yhteentörmäyksiltä ei aina voi välttyä, isoäidin talossa jokainen saa olla oma itsensä. Omanlaisiaan persoonia ovat myös siskosten äiti sekä heidän serkkunsa, jotka niin ikään saapuvat isoäidin taloon kesäksi.

Pidin tässä kirjassa välillä pilkahtelevasta huumorista, joka on toisaalta kuivan asiallista, mutta ehkä juuri siksi hersyvän hauskaa. Huumori rakentuu tilannekomiikan ympärille, mutta myös iskevässä dialogissa on jotakin huvittavaa. Pidän nasevasta sanankäytöstä, jota tässä kirjassa kyllä on.

Yksi hienoinen pettymyksen aihe minulle oli se, että tämä teos olisi voinut sijoittua periaatteessa ihan mihin tahansa. Ukrainalaisuus ei siis nouse siitä mitenkään erityisesti esiin, ja itse olisin mielelläni kurkistanut enemmänkin heidän kulttuuriinsa. Toisaalta jotkut lukupiiriläisistä pitivät juuri siitä universaaliudesta, että tällainen talo ja tällainen suku voisi olla missä tahansa.

Lukupiirien vetäjille vinkkinä: piirin keskustelun kannalta tämä oli ainakin meillä kaikin puolin otollinen kirja, sillä tästä kehkeytyi meillä vilkasta keskustelua.

Lukupiirikirja: Elämän evakkona

Eeva Kilpi: Elämän evakkona

WSOY 1983

kansi: Pekka Loiri

Lukupiirimme palasi kesätauoltaan parisen viikkoa sitten. Valitsin meille ensimmäiseksi kirjaksi Eeva Kilven romaanin Elämän evakkona, sillä useampi lukupiiriläinen oli toivonut käsiteltäväksi juuri hänen kirjaansa. Itse olen aiemmin lukenut Kilveltä vain yhden kirjan, Elämä edestakaisin, josta muistan pitäneeni. Pidin tästäkin, ja niin pitivät piiriläisetkin. Keskusteluun toi lisää sävyä se, että joillekin Kilven tuotanto oli hyvinkin tuttu ja ikisuosikkeja täynnä.

Elämän evakkona kertoo tiiviisti vanhasta avioparista, Taunosta ja Hilmasta, sekä heidän viidestä tyttärestään perheineen. Keskeisenä hahmona nähdään myös Taunon sisar ja muistoissa elää vahvasti myös jo edesmennyt äitmuori. Yksi kirjan keskeisistä teemoista onkin ihmissuhteiden kuvaus. Suvun yhteys toisiinsa on vahva ja se on kuvattu hyvin inhimillisesti. Perheenjäsenten välillä löytyi ymmärrystä, mutta myös periaatteita. Kukaan ei voi alati miellyttää toista, mutta veri on vettä sakeampaa.

Ihmissuhdekuvauksessa on mielestäni erotettavissa useita eri kulmia: avioparin suhde toisiinsa, tyttäret suhteessa äitiinsä, tyttäret suhteessa isäänsä, tyttärien keskinäiset suhteet ja Taunon Ieva-sisaren yhteys muuhun sukuun. Nämä olivat tosi mielenkiintoisia, erityisesti tytärten erilainen suhtautuminen vanhempiinsa.

Muita vahvoja teemoja, jotka myös ovat Kilven tuotannolle leimallisia, ovat kotiseutu ja karjalaisuus. Tauno ja Hilma ovat Karjalan evakkoja, samoin heidän kolme vanhinta tytärtään. Koti Hiitolassa on edelleen vahvasti läsnä, menetettynä mutta kuitenkin aina sydämessä, kuten varmasti kaikilla juuriltaan reväistyillä on. Nuorimmat, sotien jälkeen syntyneet tyttäret, eivät aina oikein ymmärrä heitä, vaan kokevat jäävänsä ulkopuolisiksi.

Tykkäsin tosi paljon Kilven tavasta kirjoittaa. Minulta kesti hetken päästä kerrontaan kiinni, mutta sitten jotenkin upposin tekstin poljentoon ja tempauduin mukaan. Pidin hänen huumoristaan, joka pilkahtelee arjen tilanteissa ja monesti nimen omaan lempeänä ja leikkisänä kiusoitteluna tai ymmärtävänä luonnekuvauksena. Teksti on vivahteikasta ja murteen ryydittämää, mutta itselle vieraasta murteesta huolimatta kuitenkin luontevaa luettavaa. Olen nyt vaan kerta kaikkiaan ihastuksissani Eeva Kilvestä. Jossain vaiheessa ajattelin lukea häneltä muutakin.

Luopuneet

Elina Annola: Luopuneet

Teos 2024

äänikirjan lukijana Satu Paavola

Elina Annola vieraili marraskuun alussa kirjastossamme ja lupauduin haastattelemaan häntä. Koska en itse ollut aiemmin tutustunut hänen tuotantoonsa, oli korkea aika tehdä se. Päätin kuunnella Annolan uusimman romaanin Luopuneet äänikirjana ja kokemus oli kyllä kaikin tavoin positiivinen. Sitä oli myös hänen vierailunsa, sillä keskustelu oli todella mielenkiintoista, vaikka en ollutkaan lukenut kuin tämän yhden ainoan kirjan.

Luopuneet etenee kahdessa aikatasossa, joiden yhteisenä nimittäjänä on sama talo. Nykypäivässä Anniina löytää puolisonsa kanssa unelmiensa kodin helsinkiläisestä kivitalosta. Sinne on hyvä rakentaa yhteistä kotia, jonne muuttavat myös Sisu-koira ja Leevin tytär. Kodissa on valoa ja tilaa unelmien kasvaa. Vähitellen notkuvat lattialaudat ja piilossa muhiva kosteus ovat vaarassa särkeä kaikki ne vaalitut unelmat, joita he niin onnellisina lähtivät tavoittelemaan.

Toisessa aikatasossa edetään sotien jälkeistä aikaa 1950-luvulla. Vieno yrittää pitää sodan satuttaman miehensä ja pienen Liisa-tyttärensä arjen sujuvana, vaikka raha on tiukassa ja tulevaisuus näyttää välillä kaikkea muuta kuin valoisalta. Elämän piti mennä aivan toisin, kerran hänelläkin oli unelmia ja suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Kaikki tuntuu särkyneen sotavuosiin.

Luopuneissa on hieno tunnelma, jossa kaikuu samaan aikaan haikeus, luopuminen ja toivo. Keskeisiä teemoja on äitiys, niin äidiksi kasvaminen kuin äitinä oman itsensä säilyttäminen. Myös tyttärenä olemisen ja pysymisen näkökulmat ovat keskeisiä. Tykkäsin tästä kirjasta ja henkilöhahmoja on helppo ymmärtää ja myötäelää, sillä heidän tunteensa ovat hyvin inhimillisiä ja siten myös monille tuttuja.

Lukupiirikirja: Vuorten laulu

Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu

Sitruuna 2022

alkup. The Mountains Sing, 2020

suomentanut Elina Salonen

Lukupiirikirjojen joukosta löytää joskus todellisia helmiä. Sellainen on myös Nguyen Phan Que Main ensimmäinen romaani Vuorten laulu, joka kertoo perheestä yhteiskunnallisen myllerryksen ja lopulta myös sodan jaloissa. Neljän sukupolven yli ulottuva tarina Tranin perheestä on hieno ja koskettava lukukokemus. Aivan erityisesti minua liikutti, miten mielivalta ja sota erotti ihmiset rakkaistaan. Läheisen menettäminen on suuri kipu, mutta miten suuri kipu tuleekaan epätietoisuudesta rakkaidensa kohtalosta.

Kirjan tarina muodostuu useista eri aikatasoista, joista rakentuu toisiaan täydentävä kokonaisuus. Samalla Vietnamin lähihistoria tulee tutuksi Tranin perheen kohtaloiden kautta. Tarina itsessään on fiktiivinen samoin kuin hahmotkin, mutta silti tämä tuntuu täysin mahdolliselta ja aidolta. Varmasti vastaavanlaisia kohtaloita on oikeastikin koettu. Kirjailija esimerkiksi omistaa kirjansa nälänhädässä menehtyneelle isoäidilleen ja maauudistuksessa surmansa saaneelle isoisälleen. Juuri tuonkaltaiset käänteet koskettavat myös Tranien perhettä.

Teoksen keskiössä ovat isoäiti ja nuori Huong, jotka yrittävät pärjätä pommien runtelemassa Hanoissa ja odottavat rakkaitaan sodasta takaisin kotiin. Isoäiti kertoo tyttärentyttärelleen omaa elämäntarinaansa, jotta ajatukset pysyisivät poissa ympäröivästä todellisuudesta. Samalla isoäidin tarina myös osoittaa, että vaikeistakin paikoista voi selviytyä, jos on sisua ja rohkeutta. Pidin heidän hahmoistaan, erityisesti ikiviisasta isoäidistä, jolla riitti ymmärrystä vähän jokaiselle.

Vuorten laulu on kielellisesti sujuvaa, miellyttävää luettavaa. Aivan tempauduin mukaan tarinan vietäväksi. Parissa kohtaa pökkäsi, kun isoäiti puhui miniästään, vaikka selvästi tarkoitti kälyään - hänen lapsensakin olivat vielä niin nuoria tarinan siinä vaiheessa, että miniästä ei voi olla kyse. Kirjassa oleva sukupuu vahvistaa myös kyseen olleen kälyksistä. Pienehkö virhe, mutta harmittavasti osui silmään.

Vuorten laulun perusteella aion jossain kohtaa lukea myös Nguyen Phanin tänä vuonna suomennetun romaanin Missä tuhka kukkii.

Kaunokaisia

Ann Napolitano: Kaunokaisia

WSOY 2024

alkup. Hello Beautiful, 2023

suomentanut Minna Kujamäki

kansi: Donna Cheng

Ann Napolitanon ensimmäinen suomennettu romaani Kaunokaisia näyttää olevan kirjansyksyn tapaus. Itse törmäsin siihen alunperin somemainoksessa, jossa kirjan luonnehdittiin olevan kuin nykypäivän Pikku naisia. Varsin ovela koukku viitata tunnettuun klassikkoon, sillä juuri se sai minut pysähtymään mainoksen äärelle. Pikku naisia on yksi teinivuosieni rakkaimmista kirjoista, joten Kaunokaisia päätyi lukulistalle. En huumaantunut tästä kirjasta samalla tavalla kuin moni muu, mutta pidin tästä kyllä.

Kaunokaisia on moniääninen romaani, jossa kertojina ovat Padavanon siskokset sekä heidän elämäänsä tupsahtava yksinäinen William. Tarina alkaa 1970-luvulta ja etenee lähelle nykypäivää. Hahmot jäävät väkevinä mieleen ja heidän suruihinsa ja iloihinsa on helppo tempautua mukaan.

Padavanon siskokset Julia, Sylvie, Cecelia ja Emeline varttuvat Chicagossa. Perheen taloudellinen tilanne on tiukka, mutta he pärjäävät. Isä Charlie ei murehdi turhia, vaan luottaa asioiden aina lutviintuvan. Hän siteeraa runoja ja tapaa tervehtiä tyttäriään aina sanoin "Hei kaunokainen". Äiti Rose kasvattaa takapihan kasvimaalla huolella vaalimiaan kasviksia, joita myy tai vaihtaa perheen tarpeiden mukaan. Katolilaisuus on läsnä, vaikka tyttäret ovatkin lähennä tapa-uskovaisia.

Vaikka perheellä on tiukkaa, ei tyttäriltä puutu mitään. Kaikkein tärkeintä on perheen keskinäinen kiintymys ja aivan erityisesti sisarten välinen solidaarisuus. He ovat keskenään erilaisia, mutta silti toistensa parhaita ystäviä ja uskottuja. Aivan kuten Pikku naisissakin. Ei ole mitään, mikä voisi  tulla heidän väliinsä. Paitsi että niin käy kuitenkin. Perhe hajoaa ja ennen niin kiinteät sisarussuhteet etääntyvät. Elämä yllättää, kuten niin monesti oikeassakin elämässä tapahtuu.

Kaunokaisia on ennen kaikkea romaani perhesiteistä ja kauan sitten tehdyistä valinnoista, jotka vaikuttavat myös tuleviin sukupolviin. Tässä on paljon iloa ja onnea, mutta myös kipeitä menetyksiä ja suruja. Keskeisessä roolissa ovat myös kouluttautuminen, koripallo, kirjallisuus ja kirjastot sekä taide ylipäätään. Kaiken takana on kuitenkin ennen kaikkea perhe. Sen kaipuu, sen kipu, sen lämpö ja rakkaus.

Kuten sanottu, pidin tästä kirjasta. Tietyt rosot kuvataan hieman liian helposti siliäviksi, mutta muuten en keksi mitään moitteen sanaa. Ei aivan täysin minun kirjani enkä tuntenut suurta huumaa, mutta hieno kirja. Voisin lukea uudelleenkin.

Kurkkaa myös nämä arviot:

Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua

Kulttuuri kukoistaa

Mikä jäi kertomatta

Ruth Jones: Mikä jäi kertomatta

Bazar 2024

alkup. Love Untold

suomentanut Helene Bützow

Kirja, johon tartuin kyynelientäyteisen kirjavinkin ansiosta. Näin taannoin kustantajan Instagram-stoorissa @jaatynytbanaaniofficial tekemän kirjasuositusvideon, jossa hän herkistyi kyyneliin asti kirjasta kertoessaan. Ajattelin heti, että tämä kirja pitää selvästi kokea itse. Luin ja pidin. Välillä tuntui, että suorastaan imeydyin mukaan kirjan maailmaan.

Kirja kertoo neljän sukupolven naisista. Grace on lähes 90-vuotias teräsnainen, joka asuu edelleen omassa talossaan ja kantaa huolta niin jälkipolvistaan kuin yhteisestä kodista vanhainkotiin muuttaneista Johnista ja tämän sisaresta Cissiestä. Elin on Gracen viisikymppinen tyttärentytär, joka on rakentanut minuutensa vahvan ammattilaisroolin, koulutuksen ja perhekulissien varaan. Hänen maailmansa romahtaa, kun aviomies löytää nuoremman naisen. Beca on Elinin taiteellisesti lahjakas tytär, jota ei koulunkäynti voisi vähempää kiinnostaa. Hän haluaisi vain olla rauhassa jatkuvilta odotuksilta. Ja sitten on vielä Alys, Gracen tytär ja Elinin äiti, josta ei ole kuultu 30 vuoteen.

Pidin tämän kirjan henkilöhahmoista, sillä heissä oli inhimillisyyttä. Kun katsoo sukupolvien ketjua, onhelppo ymmärtää heidän persooniensa erityispiirteitä, kuten esimerkiksi Elinin tarvetta kontrolloida kaikkea. Tarinaa kerrotaan vuorotellen heidän kaikkien näkökulmasta, mikä tuo syvempää ulottuvuutta niin persooniin kuin tapahtumiinkin. Sukupolvien väliset suhteet on pääosin kuvattu varsin uskottavasti, mutta välillä sorruttaan lyhyimpään tiehen ja helpoimpaan ratkaisuun. Miksi rakentaa ristiriitoja ja konflikteja, jos kaikki kuitenkin ratkaistaan sormia napsauttamalla, jopa vuosikymmenien takaiset kipeät kohtaamiset?

Ruth Jones on selvästi taitava rakentamaan juonikuvioita ja kuljettamaan tarinaa monessa tasossa. Oli nautinto lukea kirjaa, joka oli näin helppoa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Loppuratkaisu oli mielestäni tietyllä tavalla varsin ilmeinen, kun nyt jälkeenpäin ajattelee, joten oma lukukokemukseni ja suurin innostukseni tätä tarinaa kohtaan ehkä hieman lässähti siinä. Voisin kuitenkin lukea Jonesilta jotain muutakin, jos ja luultavasti kun hänen tuotantoaan suomennetaan lisää.

Erämaa

Stina Jackson: Erämaa

Otavan äänikirja, 2020

alkup. Ödesmark

suomentanut Jaana Nikula

lukija: Pirjo Heikkilä

Stina Jacksonin Erämaa on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, joten päätin napata sen kuunteluun uutta äänikirjaa valitessani. Odotin tältä aika tiivistä jännitystä, mutta en löytänyt tästä sitä oikeastaan ollenkaan. Miljöö ja juonenkäänteet luovat sille hyvät puitteet, mutta jotenkin kerronta jää kuitenkin latteaksi. Kuuntelin kirjan kuitenkin loppuun, vaikka harkitsinkin kesken jättämistä, sillä ei tämä perhesuhteiden kuvauksena huono ollut.

Liv asuu Norlannin syrjäkylillä isänsä ja teini-ikäisen poikansa kanssa. Hän tuntee olevansa kuin puristuksissa, sillä jo teini-iästä saakka hän on halunnut lähteä pois. Isän tiukka ote on pitänyt tyttären kotona aina, kun tämä on yrittänyt lähteä. Vidar-isä tunnetaan paikkakunnalla varakkaana, mutta itarana miehenä, joka on rikastunut muiden kurjuudella ostamalla heiltä metsiä näiden heikkoina hetkinä. Kyläläisten pisteliäät katseet suuntautuvat myös tyttäreen, jonka puristavaa ahdinkoa ei ulospäin näe.

Perhe ei siis ole mitenkään suosittu, pikemminkin päin vastoin. Huhutaan, että Vidar säilyttää suurta omaisuuttaan kassakaapissa omassa vaatehuoneessaan. He olisivat helppoa riistaa, jos joku päättäisi korjata menneet vääryydet. Kun Vidar katoaa, kylillä kohistaan monenlaista. Sitäkin, että Liv olisi kaiken takana, vaikka ei ole. Lukijalle paljastuu jo varhaisessa vaiheessa mitä paikalliset elämäntaparikolliset suunnittelivat, mutta silti loppuratkaisu hieman hätkähdyttää.

Eräänä elokuun iltana

Victoria Hislop: Eräänä elokuun iltana

Bazar 2022

alkup. One August Night, 2020

suom. Laura Kataja

Tammikuun lukupiirikirjamme Saari kuljetti upeaan miljööseen ja hienoon tarinaan. Pidin kirjasta kovasti, vaikka siinä oli heikotkin kohtansa. Harvoin tartun jatko-osaan näin hanakasti, mutta Eräänä elokuun iltana ilmestyi yöpöydälleni pikavauhtia. Pidin tästäkin, vaikka ei tämä ihan Saaren veroinen mielestäni ollut.

Eräänä elokuun iltana palaa Spinalongan leprapotilaiden paluun iltaan. Viimeisetkin leprasiirtolassa eläneet ovat saaneet terveen paperit ja Plakan kylässä järjestetään sen kunniaksi suuret juhlat. Maria Petrakisille tuo ilta on samalla haaveiden täyttymys, mutta myös suuren surun päivä. Illan aikana tapahtunut henkirikos suistaa raiteiltaan niin Marian ja hänen isänsä elämät kuin myös Vandoulakisin perheen. Saari kuvasi tapahtumia tuon illan jälkeen aika tiiviisti, mutta tässä kirjassa päästään kuulemaan tarkemmin mitä sen jälkeen tapahtui Vandoulakisin serkuksille Andreakselle ja Manolikselle, miten Marian elämä sai jälleen uuden käänteen ja millaisia ratkaisuja itse kukin elämässään sittemmin teki.

Ihan aluksi minun oli todella vaikea päästä yli siitä, että joidenkin hahmojen nimet olivat muuttuneet hieman. Olin turhautunut. Mietin voisiko kirjailija sen verran katsoa, että jos palaa 15 vuoden jälkeen samojen hahmojen pariin, niin katsoisi edes nimet kohdilleen. Jouduin tietoisesti sulkemaan tuota ärsytystä mielestäni, jotta pystyin jälleen nauttimaan miljööstä ja tarinankerronnasta. Vasta jälkisanojen viimeisessä kappaleessa käy ilmi, että Hislopin Kreikan kielen ja kulttuurin osaaminen on kehittynyt vuosin varrella niin, että hän on tehnyt nimien oikeinkirjoitukseen muutoksia. Eikö tätä olisi voinut todeta jo heti alussa, niin olisin voinut nauttia kirjasta ensi sivuilta alkaen? Sillä olisi taatusti ollut vaikutusta kokonaiskuvaan, sillä itse hahmoissa ja miljöössä ei ollut mielestäni mitään vikaa.

 

Lukupiirikirja: Saari

Victoria Hislop: Saari

Bazar 2016, 1. suomenkielinen painos 2012

alkup. The Island, 2005

suomentaneet Olga ja Laura Jänisniemi

Vuoden 2024 ensimmäinen hyllynlämmittäjä tuli luettua lukupiirikirjan ominaisuudessa. Olen Hislopilta aiemmin lukenut Elämänlangan ja siitä jäi todella vahva lukumuisto, mutta jostakin syystä olen hautonut Saarta hyllyssäni vuodesta toiseen. Pidin tästä kirjasta todella paljon ja odotan kovasti lukupiirin keskustelua.

Saari sijoittuu Kreetalle. Kehyskertomuksessa englantilainen Alexis matkustaa poikaystävänsä kanssa Kreetalle ja lomamatkan ohessa hän haluaa selvittää sukunsa salaisuuden, sillä hänen kreetalaissyntyinen äitinsä ei ole halunnut puhua suvustaan ja menneisyydestään mitään perheelleen. Varsinaisessa ydinkertomuksessa lukija kuljetetaan enimmäkseen 1930-1950-luvuille Plakan kylään, joka sijaitsee vain lyhyen venematkan päässä Spinalongan saarelta. Saarella on leprasiirtola, jonne joutuminen tiesi eristäytymistä muusta maailma koko loppuiäksi.

Tarinan keskushenkilöinä on Petrakisin perhe ja etenkin tyttäret Anna ja Maria, jotka ovat toistensa täydellisiä vastakohtia. Perheen isä Giorgis ansaitsee kalastajan ammattinsa sivutulona rahaa Spinalongan tarvikekuljetuksista. Entistä läheisemmin saari koskettaa perheen elämää, kun äiti Eleni sairastuu ja joutuu jättämään perheensä ja lähtemään Spinalongalle. Äidin sairauden myötä perhe saa kuulla saaren elämästä paljon sellaistakin, mitä muuten ei ulkomaailmaan kantaudu. Saarelaisten yhteisö on tiivis ja eläväinen kuin mikä tahansa kylä.

Pidin todella paljon tarinan miljööstä, sillä kreetalainen kulttuuri ja elämänmeno on kuvattu hienosti ja niin Plaka kuin Spinalongakin tuntuvat suorastaan idyllisiltä pikkukyliltä. Leprasairaus on saatu tuotua esiin yllättävän neutraalisti siihen yhä nykypäivänä liittyvistä stigmoista huolimatta. Henkilöhahmotkin ovat varsin inhimillisiä vaikkakin melko karrikoituja ääripäitä, kuten sisaruskaksikko Anna ja Maria. Monesta hahmosta oli hyvin helppo pitää, kuten Mariasta, Giorgisista, Fotinista ja saaren lääkäreistä.

Olin suorastaan lukuhuuman vallassa, kun ydinkertomukseen päästiin käsiksi. Kehyskertomus sen sijaan on mielestäni ontuva ja erityisesti sen loppuosa on suorastaan heikko. Se tuntuu päälleliimatulta, ihan kuin olisi tarvittu joku nopea tapa sulkea kiehtova ydinkertomus kehyskertomuksen sisään. Ydinkertomus on mielestäni todella hieno ja lämminhenkinen, se tempaisee mukaansa ja koukuttaa. Tämä tarina olisi luultavasti toiminut oikein hyvin myös ilman kehyskertomusta.

Lukupiirikirja: Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

317 s., Otava 2020

Lukupiiri kokoontui marraskuun lopussa viimeistä kertaa ennen pitkää joulutaukoa, sillä tapaamme seuraavan kerran vasta tammikuun puolivälissä. Keskustelimme tällä kokoontumisella Laura Lähteenmäen kirjasta Sitten alkoi sade. Kävi ilmi, että Lähteenmäki on valtaosalle täysin tuntematon kirjailija, joten oli kiva nostaa esille uusi nimi.

Sitten alkoi sade etenee kaksikertojaisesti. Vuorotellen ääneen pääsee psykologi Paula, joka työssään kuuntelee monenlaiset huolet ja murheet, ja nuori Ojó, joka on kulkenut pitkän ja epätoivoisen matkan pakoon kotimaansa levottomuuksia Espanjaan saakka. Espanjassakaan ei ole turvallista, sillä hänestä ei ole vielä hyödytty tarpeeksi.

Paulan omassakin elämässä riittää kipupisteitä ja selvitettäviä ihmissuhdesolmuja. Hänen miehensä on kuollut ja ainoaan hyvään ystävään välit ovat katkenneet jo vuosia sitten. Äiti-tytär-suhde on täynnä latautunutta energiaa sanomattomista sanoista ja pinnan alla kytevistä erimielisyyksistä. Lukupiiriläiset pitivät kiinnostavana sitä, miten Lähteenmäki nostaa Paulan kautta esille sen, että avioero ei ole vain pariskunnan asia, vaan vaikuttaa kaikkiin ympärillä. Paula suree tyttärensä eroa ja kaipaa läheiseksi tullutta entistä vävyään.

Ojón tarinaan minun oli itseni aika vaikea päästä kiinni. Kumpikin tarina on sinänsä yhtä vahva, mutta Ojó jää etäisemmäksi varmasti siksi, että hänen tarinansa raottuu vain vähän ja moni asia jää tulkinnan varaan. Oli vaikea nähdä mikä hänen sidoksensa on Paulaan, koska selvästi jokin linkki tulisi löytymään, ja kuka hänen espanjalainen hyväntekijänsä oikein on. Moni piiriläinen koki asian samoin

Sitten alkoi sade on sujuvalukuinen kirja, jossa tosin Paulan osuudet veivät minut paremmin mennessään. Olen Lähteenmäen tuotantoa jonkin verran lukenut (Rinkkadonna, Korkea aika, Iskelmiä ja Yksi kevät) ja tällä hetkellä kiinnostaisi kyllä tutustua vielä ainakin hänen uusimpaan aikuisten romaaniinsa Sukella silmät auki. Sen oli itse asiassa tarkoitus olla lukupiirikirjamme, mutta siitä ei ollutkaan vielä Celia-äänikirjaa tarjolla sitä tarvitsevalle, joten vaihdoin lennosta.

Unohdettujen unelmien kirjasto

Liina Putkonen: Unohdettujen unelmien kirjasto

380 s., Tammi 2023

 

Unohdettujen unelmien kirjasto on kirja, jonka jostakin syystä meinasin jättää unholaan, vaikka olin sen jo ehtinyt lainatakin.  Onneksi kuitenkin tartuin tähän, sillä nielurisaleikkauksesta toipuessa tämä oli mitä parhainta seuraa. Tarina on sopivan kevyt, niin että lääkehuuruissakin pystyi keskittymään, mutta toisaalta menneisyyden palapeli vaivasi aivonystyröitä ja vaati selvittämistä.

 

Aina Varjoranta on reilu kolmekymppinen nainen, joka hakee elämälleen uutta suuntaa. Äidin sairastuminen ja sitten menehtyminen syöpään vei Ainan elämältä pohjan, sillä he olivat toistensa ainoa perhe. Kesätyö Kielokosken kirjastossa tarjoaa turvallisen väylän irtautua Helsingistä ja kokeilla siipiään, sillä kirjojen parissa Aina on aina viihtynyt.

 

Kielokoski ei ole mikään idyllinen kyläyhteisö, niin kuin ensialkuun voisi luulla. Kaiken keskiössä toimii vanhan ruukin perinneyhdistys, jonka hallinnoimana kirjastokin toimii - mistään kunnallisen kirjastolaitoksen hienouksista, kuten kirjasto-ohjelmistosta tai aineistomäärärahoista on turha haaveilla. Kirjastosali on muutettu jumppasaliksi ja kirjat sysätty syrjään. Päättäväisesti Aina alkaa etsiä mahdollisuuksia elvyttää kirjastotoiminta uudelleen ja yllätyksekseen hän saa siihen myös apuja yhdeltä jos toiseltakin kyläläiseltä. Samaan aikaan hän pyrkii myös selvittämään, mitä on tehnyt paikkakunnalla aivan pikkuisena tyttönä. Vanha valokuva on ainoa vihje, sillä äiti ei koskaan kertonut omastaan tai Ainan isänpuoleisesta suvusta mitään.

 

Tässä kirjassa on viehättävä miljöö ja pidin siitä kyläyhteisön hengestä, joka Kielokoskelle oman kirjaston puolesta lopulta muodostui. Vanha kirjastorakennus entisine kirjastonhoitajan asuntoineen, lammet, ruukin rauniot ja historian havina olivat juuri sellainen paikka, jossa minä viihdyin. Kirjallisuuden ympäröivä elämä, sitaatit ja kirjojen kätkemät salaisuudet tuntuivat ihanilta. Pieni ripaus romantiikkaa ja samalla etsiväntyötä kesäisessä maalaismiljöössä oli kutsuva kokonaisuus. Ehkä itse pidin eniten siitä salaisuuksien selvittämisestä. Saa nähdä tulenko lukemaan jatko-osia, sillä tämä on Kielokoski-sarjan avausosa.

Noitasisaret

Alice Hoffman: Noitasisaret

234 s., BookStudio Oy 1997

alkup. Practical Magic, 1995

suom. Arvi Tamminen ja Renne Nikupaavola 

Olen nyt lomalla yrittänyt saada kotiin kertyneitä lainakirjoja luetuksi. Alice Hoffmanin Noitasisaret lainasin jo viime kesän kesälomaksi, joten oli jo aikakin ottaa kirja työn alle. Olen lukenut Hoffmanilta aikaisemmin Punaisen puutarhan ja Kettumäen, joista molemmista pidin. Odotukset olivat korkealla myös Noitasisarten suhteen, mutta jotenkin tämä ei kyllä ollut kahden muun lukemani veroinen.

Noitasisaret kertoo Owensin suvun naisista, joita on sukupolvesta toiseen pidetty hieman omituisina. Heitä on vieroksuttu, heidän syykseen on laitettu kaikenlaiset ikävyydet jo esiäiti Maria Owensin ajoista lähtien ja heitä on myös pelätty. Silti Owensien naisten puoleen on myös käännytty salassa ja vaivihkaa, kun kun pitänyt saada apua lemmenasioissa tai elämässä ylipäätään. Owensin naiset ovat olleet epäsuosiossa monen silmissä myös siksi, että sukupolvesta toiseen he ovat olleet miesten vankkumattoman ihailun ja intohimon kohteena.

Teoksen keskiössä ovat siskokset Sally ja Gillian, joiden vanhemmat ovat kuolleet tyttöjen ollessa vielä lapsia, ja jotka on siksi ovat päätyneet tätiensä kasvatettavaksi Owensin suvun synkeään ja salaperäiseen taloon. Sally on tytöistä tasaisempi ja tunnollisempi, hän toivoo kohdalleen vain mahdollisimman tavallista elämää. Gillian puolestaan on vilkas ja eloisa, rämäpää joka lähtee etsimään omaa tietään. Aikuisiällä Gillian saapuu sisarensa luo hakien apua vaikeaan pulmaan, ja tunnollinen Sally auttaa asettaen vaakalaudalle kaiken sen tavallisen ja tasaisen, minkä hän on rakentanut itselleen ja tyttärilleen Antonialle ja Kellylle.

Tässä teoksessa ei mielestäni ollut oikein kunnollista draaman kaarta, mistä johtuen kerronta tuntui sellaiselta tasapaksulta taaplaamiselta koko ajan. Odotin suurempaa jännitystä ja magiikkaa, mutta vaikka tietynlainen "käytännön taikuus" (vrt. alkuteoksen nimi Practical Magic) olikin tiiviisti läsnä, tuntuu että suomennoksen nimi asetti odotukset sen suhteen korkeammalle. Lopulta kun tässä tuntui olevan kyse enemmänkin uskomuksista, oikeiden yrttien käytöstä ja voimakkaista taikaesineistä kuin suoranaisesta noituudesta.

Päällimmäisenä tästä teoksesta mulle jäi mieleen sellainen "paha saa palkkansa", "petos ei kannata" ja "menneisyyttään ei voi paeta" -ajattelu, En tiedä onko kirjailija tarkoittanut sen tämän kirjan varsinaiseksi sanomaksi, mutta sellainen mielikuva mulle jäi. Ehkä jos tätä kirjaa pyörittelisi jonkun toisen sen lukeneen kanssa, voisi saada vielä uutta näkökulmaa ja ajatuksia, mutta näin yksistään on ehkä hieman tylsistynyt fiilis.

Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina

Estelle Maskame: Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina

512 s., Gummerus 2019

alkup. Just Don't Mention It, 2018

suom. Sirpa Parviainen

 

Blogini laahaa armottomasti jäljessä luetuista kirjoista, mutta nyt vihdoin pääsen sanomaan muutaman sanan Estelle Maskamen uusimmasta nuorten aikuisten kirjasta Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina. Teoksen juoni on sinänsä täysin tuttu supersuositun DIMILY-trilogian ensimmäisestä osasta, sillä tämä teos on Tylerin näkökulmasta kerrottu versio samoista tapahtumista. Minä pidin aikoinaan DIMILYn avausosasta ihan hurjasti, joten vaikka trilogian muut osat olivatkin hienoinen pettymys, halusin toki lukea tämän Tylerin tarinan.

 

Pääjuoni on siis tuttu: Eden Munro saapuu kesäksi Santa Monicaan isänsä luokse. Tarkoitus on, että Eden paitsi lähentyisi isänsä kanssa myös tutustuisi isänsä uuteen vaimoon ja tämän kolmeen poikaan. Tyler on siis Edenin "velipuoli" heidän vanhempiensa avioliiton kautta. Tyler on öykkäri, joka sekoittaa päänsä viikonloppuisin alkoholilla ja huumeilla, tekee mitä lystää eikä raota kovaa kuortaan kenellekään. Kun Eden saapuu kuvioihin, Tylerin kiinnostus herää ja samalla kova kuorikin alkaa vähitellen murtua ainakin Edenin läsnäollessa.

 

Niin, vaikka Tylerin ja Edenin suhteen kehitys on entuudestaan tuttu, oli tätä teosta silti mielestäni kutkuttavaa lukea. Hetket, jolloin Eden oli DIMILYssä aivan pihalla Tylerin mielenliikkeistä, saavat nyt selityksensä. Lisäksi Tylerin ja Edenin rakkaustarina vain on kerta kaikkiaan mukaansatempaavaa luettavaa vaikka sitten "kahteen kertaankin". Tyler on hankalasta olemuksestaan huolimatta hahmo, joka on yllättävänkin pidettävä. Edenistä olen myös pitänyt ihan alusta alkaen.

 

Tykkäsin. Suosittelen. Jos haluat lukea vetävän nuorten aikuisten kirjan, niin tässä olisi.

♠♠♠♠♠

Pikku naisia

Louisa M. Alcott: Pikku naisia

293 s., Art House 2004

alkup. Little Women, 1868

suom. Sari Karhulahti

kansi: Jukka Murtosaari

 

Pikku naisia on minulle varhaisteini-iän rakkaimpia kirjoja. Olen lukenut sen vuosien saatossa useampaan kertaan, vaikka nyt edellisestä lukukerrasta taisikin olla jo noin 10 vuotta. Muistan edelleen, miten ensi kertaa bongasin kirjaston nuortenosastolta teoksen, jonka kannessa oli Winona Ryderin tähdittämän elokuvan henkilöitä. Kirja houkutteli minua, sillä pidin jo tuolloin historiasta. Lainasin kirjan, luin ja palautin. Jonkin ajan kuluttua sama toistui. Vaikka Pikku naisia lumosi minut täysin, en koskaan tullut lukeneeksi sen jatko-osista kuin ensimmäisen. Ehkä voisin lukea ne nyt aikuisena!

Koska Pikku naisia on minulle rakas kirja, ostin sen aikoinaan omaan hyllyyn. Nyt palasin sen pariin, sillä kävin helmikuussa katsomassa kirjasta tehdyn uuden filmatisoinnin. (Sen Winona Ryderin tähdittämän vuoden 1994 version ehdinkin vuosien saatossa näkemään moneen kertaan.) Tuntui kodikkaalta palata tutun tarinan pariin. Ehkä etukäteen ajattelin, että muistan kirjan ulkoa etukannesta takakanteen ja toisin päin. Pääkohdat kyllä muistinkin, mutta samalla olin melkein kuin uuden kirjan äärellä, sillä nyt aikuisena monia kohtia tulkitsee ihan eri tavalla kuin nuorempana.

 

Pikku naisia kertoo Marchin perheen neljästä tyttärestä, joita heidän äitinsä kasvattaa ilmeisen taitavasti. Perheen isä on sodassa, mutta kotona tyttäret tekevät parhaansa, että isä voisi olla heistä ylpeä. 16-vuotias Meg on romanttinen ja äidillinen, ja hän on ottanut erityisesti Amyn siipiensä suojaan. Amy on nuorin, turhamainen ja taiteellinen tyttö. Siinä missä Meg ja Amy ovat oma kaksikkonsa, niin ovat myös Jo ja Beth. Jo on raisu ja poikamainen tyttö, jolla on kirjallisia lahjoja, kun taas musikaalinen Beth on ujo ja hiljainen. Kirjassa kerrotaan tyttöjen elämän pienistä ja suurista tapahtumista, joiden kautta he kasvavat ihmisinä ja oppivat uutta itsestään ja muista.

 

Pikku naisia on yksinkertaisesti ihana kirja. En tiedä ajattelisinko välttämättä niin ellei tähän liittyisi niin paljon tunnearvoa teinivuosilta. Pikku naisia on myös hyvin opettavainen kirja ja kristilliset arvot ovat siinä keskeisiä, vaikka mikään uskonnollinen teos tämä ei varsinaisesti ole. Nuorempana en kokenut tätä kirjaa niin opettavaisena kuin nyt, sillä silloin lähinnä myötäelin perheen suruja ja iloitsin heidän kanssaan. Samat kohdat koskettivat edelleen ja olivat parhaiten mielessäkin juuri tunne-elämyksen ja käänteentekevyyden kautta.

 

Nuorena minun suosikkihahmoni oli yleensä Jo, vaikka tietyissä kirjan kohdissa se vähän vaihtelikin. Jotenkin kirjoja rakastavaan ja omia tarinoita kirjoittavaan Johon oli helpointa samaistua. Hänen kirjoitusnurkkauksensa ullakolla tuntui niin ihanan kodikkaalta ja kutsuvalta paikalta, että sellainen olisi ollut ihana itselläkin olla olemassa! Amy on tytöistä hahmona sellainen, että en oikeastaan koskaan pitänyt hänestä. Ehkä hänen turhamaisuutensa oli se luotaantyöntävä tekijä tai sitten se johtui hänen vaateliaisuudestaan. Hirveää oli myös se, että Amy tuhosi Jon käsikirjoituksen. Meg ja Beth olivat molemmat vähän sellaisia etäisiä, ihan pidettäviä hahmoja.

 

On ilo huomata, että tämä tosiaan on teos, jota uusintaluku nyt vuosien jälkeen ei minulta pilannut. Usein käy niin, että ajan kultaamat kirjamuistot himmenevät uusintalukujen myötä, mutta tämän kohdalla niin ei käynyt. Greta Gerwingin ohjaama uusi elokuvakin on kerrassaan upea ja tekee mielestäni hienosti kunniaa alkuteokselle. En muista koskaan aiemmin itkeneeni elokuvateatterissa, mutta Pikku naisia meni kyllä ihon alle ja toi kyyneleet silmiin. Aion hankkia elokuvan omakseni jahka se ilmestyy dvd tai blu ray -levynä. Toivon, että tämä uusi elokuva myös uusia lukijoita tarttumaan tähän kirjaan, sillä en soisi tämän jäävän kirjaston hyllynlämmittäjäksi.

Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

133 s., Siltala 2012

alkup. La contadora de películas

suom. Terttu Virta

kansi: Wil Immink Design & Getty Images

 

En ole hetkeen aikaan saanut yhtäkään uutta maata Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteeseen, mutta nyt lopulta haaste etenee yhden maan verran. Koska posti on lakossa eikä kirjastoon tule lehtiä, kaipasin tauoille lukemista. Silmäilin hyllyjä ja nappasin luettavakseni ohuen ja helppolukuiselta vaikuttavan Elokuvankertojan, jonka luettuani saan merkitä Chilen valloitetuksi.

 

Elokuvankertoja sijoittuu Chilen pampalle salpietarikaivoksen kupeeseen. Kaivoskylän aaltopeltihökkelissä elää päähenkilö María Margaritan perhe, jonka perhe kerää kaikki kolikkonsa kasaan voidakseen lähettää tytön elokuviin. Elokuvan nähtyään Marían tehtävä on kertoa elokuva perheelleen. Tyttö tuntuu olevan siinä luonnonlahjakkuus, sillä hän pystyy kuvailemaan elokuvat hämmästyttävän tarkasti. Pian koko kylä istuu lumoutuneena kuuntelemassa hänen kerrontaansa.

 

María on vasta nuori tyttö, jonka perheen elämä mullistui äidin jätettyä heidät. Elokuvia kertoessaan hän tuntuu löytävän oman paikkansa ja kaikeasta ympäröivästä puutteesta huolimatta hän oppii unelmoimaan. Lopulta Elokuvankertoja muodostuu aika surulliseksi tarinaksi kohtalon iskettyä perhettä vähän liiankin monta kertaa. Lumoava tarina tämä kuitenkin oli. Nopealukuisuudestaan huolimatta tämä herätti myös erilaisia mietteitä elämän käänteistä ja erilaisten sattumien vaikutuksesta kohtaloon.

Aavan meren tuolla puolen

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen

e-äänikirja, Otava 2018

lukija: Taneli Mäkelä

 

Lukupiirimme seuraavana aiheena on Antti Tuurin teokset, joista päädyttiin ottamaan kolme vaihtoehtoa, koska osa halusi uudempaa tuotantoa, osa on jo lukenut kaikki Pohjanmaalle sijoittuvat kirjat ja osa ei halunnut missään nimessä lukea ehdottamaani Ikitietä (koska elokuva oli ollut niin rankka kokemus). Niinpä otin mukaan kolme vaihtoehtoa, joista kukin saa valita mieluisen luettavan. Yksi niistä on Aavan meren tuolla puolen, jonka päätin itse kuunnella äänikirjana osin siksi, että se helpottaa vetäjän (eli minun) luku-urakkaani, mutta toisaalta myös siksi, että sen lukijana on Taneli Mäkelä. 

 

Aavan meren tuolla puolen on jatkoa Tangopojille, mutta kirjat voi lukea ihan hyvin myös täysin erillisinä teoksina. Tässä teoksessa tapahtumat sijoittuvat joulukuuhun 2016, jolloin Tukholmassa asuva Kaija saa äidiltään tiedon isänsä kuolemasta. Kaija matkustaa äitinstä tueksi Skövdeen. Samaan aikaan Kaija saa kuulla, että suomalaiseen kouluun on tehty polttopulloisku. Kaijan tyttärentytär käy sitä koulua ja nyt lapsi näyttää olevan kadoksissa. Kuvaus kulkee Tukholman ja Skövden väliä, kun Kaija saa tietoja Tukholman tilanteesta.

 

Kun äänikirja alkoi ja tajusin kunnolla, että tarinan keskiössä on naiskertoja, tuntui hieman erikoiselta se, että äänikirjan lukee mies. Taneli Mäkelän ääntä oli kuitenkin jälleen kerran miellyttävä kuunnella ja keskushahmokin vaihtui välillä mieheksi, joten aloin ymmärtää valinnan.

 

Tämän kirjan keskeisenä teemana on perhesuhteiden lisäksi maahanmuutto. Kaijan vanhemmat ovat aikoinaan muuttaneet Suomesta Ruotsiin ja Kaijan tyttären ex-puoliso on niin ikään maahanmuuttaja, Turkista tosin. Polttopulloisku kuvastaa yleistä suhtautumista maahanmuuttoon. Aihe on iso ja teoksessa on paljon vakavia asioita isän kuolemasta polttopulloiskuun ja riitaisiin avioeroihin asti. Kuitenkin tämä kirja välillä jopa huvitti minua: mitä kohellusta ja sähellystä! Millaisia hahmoja, Kaijan ex-mies ja tyttären isä nyt esimerkiksi! Myös välillä riidaksi äityvät perhekohtaamiset lähes huvittivat. Kaijaa ei kyllä käynyt kateeksi, kun hänen olisi pitänyt revetä moneksi, itse asiassa hänen puolestaan ehkä vähän ahdistikin, mutta silti yleismielialaksi tämä kirja jätti hilpeyden.

 

Aavan meren tuolla puolen oli ihan kelpo kirja kuunneltavaksi, mutta en tiedä olisinko tähän tarttunut ilman lukupiiriä. Odotan enemmän Lakeuden kutsun ja Ikitien lukemista.

 

♠♠♠

Minä, Simo, Homo Sapiens

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

7 h 55 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015

kääntäjä: Lotta Sonninen

lukija: Simo Häkli

 

Viime aikoina on kyllä tullut kuunneltua äänikirjoja oikein urakalla, sillä kesken ollut perinteinen kirja ei oikein ottanut tuulta talleen.  Elokuun toiseksi viimeiseksi kirjaksi jäi Becky Albertallin nuortenkirja Minä, Simon, Homo Sapiens, jonka pohjalta on myös tehty elokuva. Moni on kehunut tätä kirjaa, mutta suoraan sanottuna kirjan kansi on minun silmääni sen verran tylsän näköinen, että en ole kirjaan tullut aiemmin tarttuneeksi. Kansi ei todellakaan kertonut totuutta tästä kirjasta, sillä tämä oli mukaansatempaava teos nuorten maailmasta.

 

Simon on lukiolaispoika, jolla on salaisuus. Hän on homo, mutta kukaan ei tiedä siitä, sillä Simon inhoaa kaikenlaista draamaa - ja draamaa eittämättä seuraisi, jos hän tulisi kaapista ulos. Sähköpostitse Simon on tutustunut mukavaan poikaan, joka käy hänen kanssaan samaa koulua ja on niin ikään homo. Simon on korviaan myöten ihastunut, vaikka hän ei tiedä kuka poika on. Tunne vaikuttaa olevan molemminpuolinen, vaikka ei vastapuolikaan tiedä kuka Simon on. Kun salaiset sähköpostit päätyvät vääriin käsiin ja johtavat kiristykseen, on Simonin mietittävä mitä tehdä. 

 

Vaikka Simon joutuu ikävään tilanteeseen, kun eräs Simonin inhokkityypeistä saa sähköposteista itselleen valtin ja ryhtyy kiristämään häntä, on teos silti aika rento ja viihdyttävä lukukokemus. Becky Albertalli on luonut uskottavan tarinan pojasta, joka on toisaalta identiteetissään vahva, vaikka haluaakin pitää homoutensa omana tietonaan. Rakkaustarinakin tämä on, samoin kuin kuvaus vahvoista ystävyyssuhteista ja perhesiteistä. Simon on aika kiva tyyppi, hänen seurassaan on helppo viihtyä. Tarina on kerrottu minäkertojan näkökulmasta ja mielestäni se on onnistunut valinta. Simo Häkli tuo luennallaan jo entuudestaankin elävän oloiseen kerrontaan eloisuutta ja sävyä. Äänikirjamuodon kannalta vähän harmillisia olivat ainoastaan sähköpostiviestit kaikkine lähettäjätietoineen ja aikaleimoineen, muuten tämä taipuu äänikirjaksi mitä mainioimmin.

 

Tätä kirjaa voi mielestäni lukea yhtä hyvin LGBT-kirjana kuin ihan vain nuortenkirjanakin. Päähenkilön homous on olennainen piirre hänessä, mutta toisaalta moni teema on tuota laajempi: oma identiteetti yleensä, ystävyyssuhteet, perhesuhteet, ihastuminen ja rakkaus. Tällä kirjalla Becky Albertalli teki ainakin minuun vaikutuksen ja aionkin lukea myös hänen toisen suomennetun teoksensa Sydänsurujen kääntöpuoli.

 

♠♠♠♠

Kenraaliharjoitus

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus

212 s., Otava 2019

kansi: Kirsti Maula

 

Anna-Leena Härkösen uusin teos Kenraaliharjoitus on juuri sellainen kirja, jota kaipasin tenttikirjojen oheen ja Kaari Utrion paksun esikoisromaanin Kirstinin jälkeen: nopealukuinen, ytimekäs ja viihdyttävä. Mikään viihderomaani tämä ei kylläkään ole, mutta naseva dialogi ja päähenkilön terävät ajatukset välillä naurattivat. Ennen kirjan lukua ehdin kyllä ajatella, että Härkösen tuotanto on alkanut vähitellen kääntyä sellaiseen suuntaan, jonka aiheet eivät oikein osu minua lähelle. Edellinen teos Valomerkki ei oikein natsannut ja Kenraaliharjoituskin vaikutti ensialkuun liian kaukaiselta, vaikka toki halusinkin kirjan lukea, koska Härkönen on yksi suosikkikirjailijoistani.

 

Kenraaliharjoitus kertoo nelikymppisestä Janesta, jonka mielestä hänen parisuhteessaan kaikki on ihan hyvin. Kun Janen mies Mikki ehdottaa hänelle parinvaihtoa, Jane joutuu pohtimaan missä hänen rajansa menevät, mitä hän voi parisuhteensa vuoksi tehdä ja mitä hän todella haluaa suhteeltaan tai elämältään ylipäätään. Mikin ehdotus sysää heidät kumpikin tahoillaan pohtimaan asioita uusilta kanteilta ja Janekin päätyy kohtaamaan itsestään sellaisia puolia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

 

Pitkän parisuhteen mutkat ja kiemurat eivät tuntuneet minulle mitenkään läheiseltä aiheelta, koska en itse sellaisessa (tai lyhyemmässäkään parisuhteessa) elä. Teoksesta tulee takakannen ja kansiliepeiden perusteella sellainen olo, että tässä on kyse nyt todellakin parisuhderomaanista ja keskeinen aihe on parinvaihto, joka ei myöskään ole kohdallani mitenkään osuva aihe. Kuitenkin mielestäni keskeisempää tässä on lopulta etenkin Jane ja myös Mikki yksilöinä, jotka muodostavat parin. Tietysti heidän suhteensa on juonen keskeinen kannatinpalkki ja teoksessa tulee esiin osapuolten eroavat käsitykset heidän parisuhteensa nykytilasta ja toiveista sen suhteen. Melko paljon kuitenkin keskitytään myös Janen perhekuvioihin.

 

Olisin oikeastaan kaivannut tähän kirjaan vähän syvempääkin käsittelyä joihinkin asioihin, mutta toisaalta juonikuvioissa oli myös sellaista, jota en ehkä olisi jaksanut enempää lukea. Yllätyin kuitenkin lopulta ennakkoasenteistani huolimatta tämän suhteen tosi positiivisesti, joten jo siksi kannatti lukea!