Mikä jäi kertomatta

Ruth Jones: Mikä jäi kertomatta

Bazar 2024

alkup. Love Untold

suomentanut Helene Bützow

Kirja, johon tartuin kyynelientäyteisen kirjavinkin ansiosta. Näin taannoin kustantajan Instagram-stoorissa @jaatynytbanaaniofficial tekemän kirjasuositusvideon, jossa hän herkistyi kyyneliin asti kirjasta kertoessaan. Ajattelin heti, että tämä kirja pitää selvästi kokea itse. Luin ja pidin. Välillä tuntui, että suorastaan imeydyin mukaan kirjan maailmaan.

Kirja kertoo neljän sukupolven naisista. Grace on lähes 90-vuotias teräsnainen, joka asuu edelleen omassa talossaan ja kantaa huolta niin jälkipolvistaan kuin yhteisestä kodista vanhainkotiin muuttaneista Johnista ja tämän sisaresta Cissiestä. Elin on Gracen viisikymppinen tyttärentytär, joka on rakentanut minuutensa vahvan ammattilaisroolin, koulutuksen ja perhekulissien varaan. Hänen maailmansa romahtaa, kun aviomies löytää nuoremman naisen. Beca on Elinin taiteellisesti lahjakas tytär, jota ei koulunkäynti voisi vähempää kiinnostaa. Hän haluaisi vain olla rauhassa jatkuvilta odotuksilta. Ja sitten on vielä Alys, Gracen tytär ja Elinin äiti, josta ei ole kuultu 30 vuoteen.

Pidin tämän kirjan henkilöhahmoista, sillä heissä oli inhimillisyyttä. Kun katsoo sukupolvien ketjua, onhelppo ymmärtää heidän persooniensa erityispiirteitä, kuten esimerkiksi Elinin tarvetta kontrolloida kaikkea. Tarinaa kerrotaan vuorotellen heidän kaikkien näkökulmasta, mikä tuo syvempää ulottuvuutta niin persooniin kuin tapahtumiinkin. Sukupolvien väliset suhteet on pääosin kuvattu varsin uskottavasti, mutta välillä sorruttaan lyhyimpään tiehen ja helpoimpaan ratkaisuun. Miksi rakentaa ristiriitoja ja konflikteja, jos kaikki kuitenkin ratkaistaan sormia napsauttamalla, jopa vuosikymmenien takaiset kipeät kohtaamiset?

Ruth Jones on selvästi taitava rakentamaan juonikuvioita ja kuljettamaan tarinaa monessa tasossa. Oli nautinto lukea kirjaa, joka oli näin helppoa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Loppuratkaisu oli mielestäni tietyllä tavalla varsin ilmeinen, kun nyt jälkeenpäin ajattelee, joten oma lukukokemukseni ja suurin innostukseni tätä tarinaa kohtaan ehkä hieman lässähti siinä. Voisin kuitenkin lukea Jonesilta jotain muutakin, jos ja luultavasti kun hänen tuotantoaan suomennetaan lisää.

Tappava säde

Leena Lehtolainen: Tappava säde

10 cd-levyä, 9 h 47 min

Tammen äänikirja 2003

lukija: Erja Manto

Jälleen kerran on vuorossa yhden työmatkojani täyttäneen äänikirjan esittely. Tällä kertaa lainasin Leena Lehtolaisen Tappavan säteen, jonka takakannen vähän puolihuolimattomasti lukaisin ja kuvittelin kyseessä olevan yksi Maria Kallio -dekkareista. Näin ei kuitenkaan ollut ja Kallio esiintyy teoksessa vain sivuosassa, mutta mielestäni tämä oli kyllä virkistävä kuuntelukokemus ja viihdyin tämän teoksen parissa ihan yhtä hyvin kuin Maria Kallio -äänikirjojenkin.

Tappavan säteen päähenkilö on 35-vuotias sosiaalityöntekijä Säde Vasara. Hän työskentelee turvakodissa, johon hakeutuu perheväkivaltaa kokeneita naisia. Säde on varsin omistautunut työlleen, mutta myös silmäpuoli Sulo-kissa ja kuoroharjoitukset rytmittävät hänen arkeaan. Säde on aina ollut hiljainen, taustalla pysyttelevä ja muita tukeva persoona, mutta nyt kaikki muuttuu. Hänen silmänsä avautuvat, kun yksi turvakodin asiakkaista menehtyy perheväkivallan seurauksena, ja se saa hänet kyseenalaistamaan työpaikkansa toimintatavat ja aloittamaan oman kapinansa, joka ei paljon rajoja tunne. Säde nimittäin kokee, että hänellä ei ole mitään menetettävää, joten yhtä hyvin hän voi yrittää jopa kyseenalaisin keinoin auttaa asiakkaitaan.

Mielestäni Säde Vasara on mielenkiintoinen henkilöhahmo, sillä hän muuttuu teoksen edetessä paljon. Alussa Säde on tasainen ja muiden sanelemiin sääntöihin mukautuva, mutta sitten hänestä kehkeytyy todella lujatahtoinen ja rohkea oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleva nainen, joka ei tunnu pelkäävän mitään. Jossain vaiheessa hieman aavistelinkin mistä hänen pelottomuutensa saattaisi johtua ja osuin kuin osuinkin oikeaan. Säde on kuitenkin yllätyksellinen hahmo, enkä oikein osaa sanoa pidänkö hänestä vai en. Säde onkin melko kahtiajakoinen tyyppi, sillä toisaalta hän on kipunoivan rohkea ja toisaalta taas surkuteltavan arka. Ainakin minun oli vaikea muodostaa hänestä tarkkaa mielipidettä, mikä on taas yhteistä Säteen ja Maria Kallion hahmoille.

Tappava säde osoittautui yhtä hyvin otteessaan pitäväksi teokseksi kuin Maria Kalliosta kertovat dekkarit. Oli virkistävää vaihteeksi kuunnella jokin sellainen dekkari, jossa tapahtumia tarkastellaan jostain muusta kuin poliisin näkökulmasta, ja mielestäni tästä teoksesta välittyikin hyvin sellainen eräänlainen voimattomuus, jota virkavaltaan kuulumaton saattaa kokea vaikeissa paikoissa. Teoksen aihe olikin mielestäni jotenkin raskaampi kuin aikaisemmin lukemani/kuuntelemani Lehtolaisen kirjat ja vaikutelmaa tuntui tehostavan entisestään se, että tällä kertaa poliisi oli sivuroolissa. Kyllä tämä taattua Lehtolaista on, joten tutustukaa ihmeessä!

♠♠♠♠

Nainen katolla

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

334 s., Kaiku Books 2013

kansi: Joel Melasniemi

Maija Vilkkumaa on yksi kaikkien aikojen suosikkiartistejani. Hänen musiikkinsa on tehnyt minuun suuren vaikutuksen kerta toisensa jälkeen. Siinä on jotakin niin jäljittelemätöntä ja suoraa, joka iskee minuun. Tämän tiedon valossa ei liene kenellekään suuri yllätys, että halusin ehdottomasti lukea Vilkkumaan esikoisromaanin. Suurella jännityksellä minä sitten tämän kirjan avasin ja täytyy sanoa, että odotukseni täytettiin onnistuneesti.

Kun kuulin, että Nainen katolla on niin sanotusti moniääninen romaani, olin hieman kauhuissani. Pelkäsin, että moniäänisyys tekisi tästä romaanista sekavan, mutta vielä mitä! Vilkkumaan kirjoitustyylillä romaani toimii erinomaisesti, vaikka ääneen pääsee useita erilaisia persoonia.

Tällä romaanilla on siis moniäänisyytensä puolesta useampia päähenkilöitä. He ovat stand up -koomikko Linda, juorutoimittaja Leila, kotiäiti Silja sivupersoonineen sekä äidinkielenopettajana työskentelevä, asioita voimakkaasti tiedostava Ville. Kaikkien näiden hahmojen elämät kietoutuvat mielenkiintoisella tavalla yhteen. Vilkkumaa onnistuu luomaan yhteyksiä ilman sekavuutta tai sitä, että lukija joutuisi koko ajan kelaamaan "kuka toi nyt olikaan". Hahmot on onnistuneesti luotuja, aika stereotyyppisiä, mutta kumminkin samalla kertaa yllättäviä.

Vilkkumaa tuo kirjassaan esiin nykypäivän polttavia puheenaiheita ja ilmiöitä, hän kirjoittaa nasevasti, suorasti ja raikkaasti. Hänen tekstistään ei huumoria ja ironiaa puutu, ja nauroinkin tätä kirjaa lukiessani monta kertaa ääneen. Vilkkumaa leikkii sanoilla ja lauseilla tehden tekstistä elävää ja tajunnanvirtaistakin. Vaikka teksti tietyissä osissa vilisee kirosanoja, ei siitä ainakaan minulle jäänyt negatiivinen olo. Vilkkumaa käyttää niitä taidokkaasti tehokeinoina ja voisin sanoa, että eräänlaisena nykypäivää kuvastavana elementtinäkin. Lukija huomaa heti, että kirjoittaja on todellakin sanankäytön ammattilainen. Teksti on niin mainiota, että minun on pakko ottaa mukaan tekstinäyte Lindan osiosta kirjan sivulta 33:

Facebook. Vitun sosiaalinen media jossa on pakko olla. Jossa koko ajan joku on silleen et "tänään syömme itsemetsästetyn yksisarvisen sisäfilettä ja sen seurana pakurivittukääpäminttubasilikahöystöä pihan omista antimista pehmeän ja tunnelmallisen marmorikeittiömme nurkassa, jossa ruokailuryhmämme aistikkaine designvalaisimineen eteerisesti värähtelee." Voi VITTU! -- Jengin itsekehulla ei ole MITÄÄN rajoja.

♠♠♠♠½

Myös Krista ja Maija ovat lukeneet tämän kirjan.

Appelsiinin tuoksu

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu

476 s., Otava 2002

alkup. Five Quarters of the Orange, 2001

suom. Sari Karhulahti

Kyselin taannoin erään postaukseni yhteydessä mitä kannattaisi Harrisilta lukea, sillä minun pitää jokin hänen teoksensa lukea huomiseen kirjallisuuspiiriin. Minulle ehdotettiin Herrasmiehiä ja huijareita, Karamellikenkiä ja Sinisilmää (Pienen suklaapuodin olen lukenut muutama vuosi sitten), mutta kirjastossa heti houkuttelevimmalta ja omimmalta tuntui Appelsiinin tuoksu. Valitsin ilmeisesti oikein, sillä luin tämän parissa päivässä enkä olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni.

Appelsiinin tuoksu sijoittuu toiseen maailmansotaan, pieneen ranskalaiseen kylään, jossa asustaa Dartigenin perhe. Isä on kuollut sodassa ja kontrollifriikki äiti kasvattaa lapsiaan ankaruudella ja kovuudella uhraten kaiken rakkautensa ja huolenpitonsa vain puutarhalleen ja ruoilleen. Lapset Cassis, Reinette ja Framboise kaipaavat epätoivoisesti lähelleen aikuista ihmistä, jolle kertoa suurista saavutuksistaan ja jonka kanssa jutella. Sellaisen he saavat nuoresta saksalaisesta sotilaasta Tomasista, joka tuo lapsille tietoja vastaan milloin mitäkin hienoa tai hyvää: suklaata, kahvia, lehtiä, kosmetiikkaa tai appelsiineja.

Loppujen lopuksi kaikki kääntyy kamalaksi murhenäytelmäksi, jonka uhreiksi joutuvat viattomat sivulliset ja Dartigenin perhe lähtee kotikylästään pois. Vasta aikuisena, palattuaan kotitaloonsa ja luettuaan äitinsä muistikirjaa, Boise alkaa ymmärtää millainen ihminen Mirabelle Dartigen oikein oli ja miksi hän toimi niin kuin toimi. Oma lapsuudenkoti on Boiselle ihmeellinen voimanlähde, josta hän saa varmuutta ja oivallusta.

Tämä kirja on kirjoitettu uskomattoman sujuvasti ja houkuttelevasti, se on todellista "aistien juhlaa", kuten Literary Reviewiä on siteerattu takakannessa. Kuvaukset hajuista, tuoksuista ja mauista tuovat kirjan tunnelman uskomattoman lähelle lukijaansa. Appelsiinien tuoksu on yksi tämän teoksen vahvimpia elementtejä. Miljöön kuvaus on toteutettu onnistuneesti, se antaa lukijalle tilaa, mutta myös luo vahvat raamit ajalle ja paikalle. Teksti on niin vaivatonta, että yhtäkkiä huomaa uppoutuneensa kirjaan ihan täysin ja lukeneensa sata sivua tuosta vain.

Juonen kuljetuksessa ainut miinus on se, että välillä pompahdetaan liian äkkinäisesti menneeseen tai nykyisyyteen, ikään kuin ei anneta tarpeeksi tilaa viipyä tietyssä tunnelmassa, vaan syöksytään päätä pahkaa eteenpäin. Toisaalta se ei haittaa, koska muuten siirtymät on toteutettu sujuvasti, välillä vain toivoisi saavansa kuulla lisää kaiken alusta ja sitten palataankin nykyisyyteen liian nopeasti. Kahden ajan kuljetus rinnakkain on kuitenkin hyvä ratkaisu, koska silloin on helpompi ymmärtää menneisyyttä ja nykyisyyttäkin, on helpompi ymmärtää eri ihmisten ratkaisuja.

En osaa kuvailla juonta kovin hyvin paljastamatta siitä liikaa, mutta voin sanoa sen verran, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Onko mikään loppujen lopuksi vilpitöntä, onko mikään puhdasta ja aitoa? Loppu on todellinen yllätys, odotin menneisyydestä paljastuvan jotakin muuta. Ratkaisun hetkillä kuitenkin jo oivalsin miten tulee tapahtumaan, mutta se ei onneksi latistanut tunnelmaa. Tämä on hieno kirja, jota suosittelen vilpittömästi. Pidin tästä paljon enemmän kuin aikoinaan Pienestä suklaapuodista, ja mielestäni tämä ansaitsiskin saada Harrisin tuotannosta suurempaa näkyvyyttä. Pisteet ovat nyt kumminkin näin:

 ♠♠♠♠½

Teräsmiehen morsian

Eve Hietamies: Teräsmiehen morsian

186 s., Otava 1995

Teräsmiehen morsian on jälleen osoitus siitä, että Eve Hietamies todella osaa kirjoittaa ja hänellä on sana hallussa. Olen jo jonkin aikaa halunnut lukea tämän ja kun sopivasti on menossa Avioliittojuonia -haastekin, niin tuleepa siinä sitten kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Teräsmiehen morsian kertoo 8 vuotta naimissa olleista Iiriksestä ja Istosta, jonka välejä hiertää yksi sun toinenkin asia. Eniten eripuraa aiheuttaa siivoaminen ja ainainen kysymys "miksi aina minä" ja "mikset sä koskaan tee mitään". Ja ah niin ihanilla sukulaisilla on tietysti sanansa sanottavana. Lisäksi Iiriksen perheen menneisyydessä on kipeitä asioita, joita hänen ei anneta unohtaa. Isto ei koskaan asetu Iiriksen puolelle muita vastaan.

Mielestäni tämä teos on hyvä kuvaus siitä, millaista parisuhteessa voi olla, jos asioita ei puhuta selviksi ja pyöritetä arkea yhteisten pelisääntöjen mukaan. Se miten asiat voivat kärjistyä, tulee tässä hyvin esiin. Minun ainakin tuli Iiristä surku ja kiehuin kiukusta Istoa kohtaan, sillä pitäisihän tämän nyt vaimoaan puolustaa epäoikeudenmukaiselta kohtelulta, jestas sentään! Istossa ärsytti myös se, miten hän vieritti kaiken Iiriksen niskaan ja syytti tätä kaikesta olemattomastakin. Olisi tehnyt mieli mennä paikan päälle ja karjua Istolle, että tajua nyt hyvä mies jotakin! Kuten tästä voi päätellä, epäoikeudenmukaisuus on yksi asia, joka minua ärsyttää kovasti. Ainakin Hietamies onnistuu hyvin saamaan lukijansa mukaan tarinaan.

Vaikka onhan Istossakin jotakin hyvää. Hän puolusti Iiristä pari kertaa joskus menneinä vuosina. Ja tuo kaupasta Ilta-Sanomat, banaaneja ja viinimarjamehua, jos Iiris on kipeä. Mikä sitä rakkautta sitten on, teos kysyy. Onko se pieniä-suuria tekoja ja näkyykö se aina arjen tiimellyksessä? Voiko unohtaa sen, että joutuu huolehtimaan kaikesta, jos toinen vie joskus roskat? Onko kaikki ongelmat sillä kuitattu? Näitä kysymyksiä Iiris pohtii mielessään.

Tämä teos ei ole kovin kevyt kirja siis, mutta ei liian raskaskaan siitä huolimatta, että tempauduinkin voimakkaasti mukaan Iiriksen puolelle. Tässä on eräänlaista arjen komiikkaakin ja Iiris osaa kyllä antaa täyslaidallisia takaisin, hänen rohkeutensa ja suoruutensa on ihailtavaa. Tietyllä tavalla hän on siis hyvin vahva nainen. Mielestäni loppuratkaisu on jotenkin vapauttava ja oikea, näytön paikka. Silloin Iiris on lopullisesti itsenäinen henkilö, ei enää kiinni Istossa.

♠♠♠♠

Happy family

David Safier: Happy family

314 s., Bazar 2012

suom. Sanna van Leeuwen

alkup. Happy Family

 

Luin alkuvuodesta David Safierin ensimmäisen suomennetun teoksen Huono karma, joka sai minut suorastaan tikahtumaan naurusta. Yleensä minua ei juuri naurata humoristisiksi aiotut kirjat, koska niissä tuppaa olemaan liikaa yrittämisen makua, mutta Safier on kyllä virkistävä poikkeus.

 

Happy family kertoo Wünschmannien perheestä, jolla on jos jonkinlaista ongelmaa. Sitten tilanteeseen tulee muutos ja noita muuttaa koko perheen hirviöiksi: äidistä tulee vampyyri, tyttärestä muumio, pojasta ihmissusi ja isästä Frankensteinin hirviö. Perhe haluaa epätoivoisesti muuttua takaisin ihmisiksi ja pyrkiessään tähän he joutuvat kaikenlaisiin  seikkailuihin. 

 

Safier kirjoittaa hauskasti ja teoksessa oleva kuvitus on myös aivan mainio, sopii hyvin teoksen henkeen. Hauskaa oli myös isän puhekyvyn rajoittuminen ihmeelliseksi Frankenstein-muminaksi, se sopi hyvin tilanteiden humoristiseen vireeseen. Kertojien vaihtelu tekee teoksesta myös hyvin monisyisen ja etenkin Emma-äidin osuudet ovat hauskoja itseironiassaan ja sanankäytössään.

 

Vaikka Happy family onkin tiettyyn pisteeseen asti hauska, on siinä myös vakavampi pohjavire. Se kuvaa perhe-elämän kiemuroita ja sitä mikä todella merkitsee. Tematiikka on siis hieman samaa kuin edellisessäkin teoksessa (Huono karma). Toisaalta tämä teos kyllä vaatii tällaista "tarkoituspohjaa" eli että heitä ei ihan huvin vuoksi muuteta hirviöiksi, mutta toisaalta ehkä juonen pohjavireen olisi voinut kehitellä vähän kevyemmäksi. Loppupään tapahtumat olivat mielestäni liian raskaita muuhun teokseen verrattuna.

 

Olen lukenut tästä muutamia arvioita, joissa Happy family on mainittu Huono karma -teosta huonommaksi. Aluksi ihmettelin pitkään, että miksi näin on. Kun sitten pääsin melko loppusuoralle teoksessa, ymmärsin kirkkaasti syyn siihen. Minusta lopun tapahtumat saivat ikäviä käänteitä ja niistä oli huumori kaukana, vaikka loppuratkaisu olikin sitten ihan onnellinen. Kuten sanottu, loppu oli aika raskas verrattuna muuhun teokseen, joka todella nauratti ja vieläkin naurattaa, kun mieleen muistuu tietyt pätkät tekstistä. Huonohko loppu voi kyllä ihmeellisesti varjostaa nyt loppuarviossa koko teosta. Kuitenkin:

♠♠♠♠

Rakas lapsi

Fredriksson, Marianne: Rakas lapsi

271 s., Otava 2002

suom. Marja Kyrö

alkup. Älskade barn 2001

Olen lukenut joskus aikaisemmin Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna -teoksen, jossa jokin tihkaisi. Olen joidenkin blogiarvioihin kyseisestä kirjasta kommentoinutkin, että minua ei oikein tuo Fredriksson innosta. Siksi tartuin tähän teokseen Rakas lapsi hieman pitkin hampain, mutta yllätyin onneksi positiivisesti. Meillä on kirjallisuuspiirissä seuraavan kerran aiheena Fredrikssonin teokset, joista sitten piti valita yksi ja lukea.

Voin heti alkuun todeta, että mielestäni tämä on parempi teos kuin Anna, Hanna ja Johanna. Oikeastaan pidin tästä teoksesta hyvinkin paljon: jopa niin paljon, että voisin laittaa tämän melkein suosikkikirjojeni listalle. Miksi tämä sitten oli niinkin hyvä? No siksi.

Rakas lapsi kertoo Katarinasta, itsenäisyydestä nauttivasta "menokengästä", joka kuitenkin kaipaa rakkautta ja läheisyyttä. Yllättäen Katarina huomaakin olevansa raskaana ja haluavansa pitää lapsen. Uutisen kuultuaan lapsen isä hakkaa Katarinan sairaalakuntoon: suhde kun ei ole mitenkään syvä. Toipilaana ollessaan Katarina oivaltaa jotakin olennaista omasta lapsuudenperheestään ja äitinsä valinnoista. Takakannessa kysytään se olennainen kysymys, jota tämä kirja käsittelee: "Miksi miehet lyövät, miksi naiset antavat lyödä?".

Mielestäni ehkä parasta tässä kirjassa oli sen levollinen tyyli, rikas kieli ja jouheva eteneminen. Kieli ei ole liian runollista ja nokkelaa, pikemminkin rikkaus syntyy kerrontatyylin ja sanavalintojen yhteistyöstä. Kahmaisin tästä eilen jo 170 sivua, niin hyvin tämä kirja pitää otteessaan. Fredriksson kirjoittaa hyvin aidontuntuisesti väkivaltaa kohdanneiden naisten tuntemuksista sekä asioista väkivaltaisuuden taustalla. Samalla Fredriksson kertoo kolmen erilaisen naisen tarinaa, kuvaten yhtäaikaa sitä, miten naiset tukevat toisiaan.

Tämä teos nostaa esille mielestäni hyvin olennaisia asioita väkivaltaisuudesta ja sen taustoista ja seurauksista. Fredriksson tuo esiin nykyäänkin monien naisten vaikeneman asian, mutta hän ei retostele ja paisuttele: hän on aito. Tämä teos on myös tavallaan ja pieneltä osin muistutus siitä, miten väkivalta voi synnyttää lisää väkivaltaa ja tehdä lähtemättömät arvet monien ihmisten sieluun: myös sivustaseuraajien. Tämä on hieno ja erilainen romaani.

♠♠♠♠½

Illallinen

Koch, Herman: Illallinen

340 s., Siltala 2012

suom. Sanna van Leeuwen

alkup. Het diner 2009

Kun tämä kirja tänä vuonna ilmestyi, en todellakaan aikonut lukea tätä. En oikeastaan tuntenut tätä kohtaan mitään "vastenmielisyyttä", suhtautumiseni oli enemmänkin neutraalia. Todella moni kirjoitteli tästä blogissaan ja vaikken tekstejä lukenutkaan (koska ne eivät minua tämän kirjan tiimoilta kiinnostaneet), niin jäi minulle se kuva, että tästä kirjasta on ihan tykätty. Kirjallisuuspiirin viime kokoontumisessa yksi henkilö esitteli tämän uutuuskirjana, joten minun oli tietysti pakko kuunnella mitä sanottavaa hänellä oli. Ja siitä heräsi pieni mielenkiinto tähän kirjaan. Seuraavalla kerralla lukemista etsiessäni päätin napata tämän mukaani.

Illallinen kertoo kahdesta pariskunnasta, veljeksistä vaimoineen, jotka lähtevät ravintolaan illalliselle keskustellakseen molempien pariskuntien jälkikasvusta. Historianopettaja Paul toimii minäkertojana, joka kuvaa illallisen etenemistä ja tekee teräviä huomioita ympäristöstä.

Oikeasti en tiedä kuinka kuvailisin sitä yllättyneisyyttä, jonka koin lukiessani tätä teosta: tämähän on hyvä ja hauskakin! Välillä jopa naureskelin ääneen joillekin minäkertojan tekemille ivallisille ja sarkastisille huomautuksille, jotka purivat mainiosti minuun. Mutta ei tämä kirja silti pelkästään saanut minua nauramaan, vaan jopa kauhistelemaan sitä, mihin ihmiset ovat valmiita varjellakseen itseään ja läheisiään. Sen Koch kuvaa yhtä hyvin ja terävästi kuin nostaa esille huumoriakin.

Kirja on hauskasti jaettu illallisen eri osiin: aperitiivi, alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka ja juomaraha. Se on mielestäni toimiva ja piristävän erilainen jako, jollaiseen en ole aikaisemmin törmännyt. Tarina siis etenee ruokalaji ruokalajilta, mutta välillä se kyllä kiirehtii asioiden edelle tai nostaa esiin menneisyyttä. Aluksi se tuntui vähän sekavalta, mutta sitten siihen tottui. Koch nostaa mielenkiintoisesti esiin myös hahmojen pimeän puolen.

En oikeasti tiedä miksi olin suhtautunut tähän kirjaan nahkeahkosti. Ehkä se johtuu tuosta kansikuvasta, joka on minun makuuni hieman kuivahko, tylsä ja luotaantyöntävä, vaikkakin sillä on hyvä konteksti itse juoneen mielestäni. Onneksi kuitenkin päätin kokeilla tätä, olisi muuten taas kerran jäänyt hyvä teos lukematta.

♠♠♠♠

Perintö

Forsgren, Carita: Perintö

287 s., Otava 2012

Olen lukenut koko Carita Forsgrenin romaanituotannon, enkä oikein vieläkään osaa muodostaa selkeää mielipidettä hänen tuotannostaan tai tyylistään kirjailijana. Pidin kovasta kahdesta ensimmäisestä teoksesta Kolmen kuun kuningatar ja Auringon kehrä, mutta Jänistanssista en sitten pitänyt laisinkaan. Perintö putoaa näiden ääripäiden väliin.

Mielestäni Forsgren kirjoittaa hyvin historiallista kaunokirjallisuutta, eikä tällainen nykyaikaan sijoittuva kerronta ole niin lennokasta kuin historiaan sijoittuva. Jotenkin minun oli aluksi hyvin vaikea löytää tarttumapintaa Perintö -teoksen juoneen ja henkilöhahmoihin, mutta teoksen edetessä tajusin juonen olevan melko etevästi rakennettu. Se paljasti pala palalta sen asian, minkä ympärille kaikki tapahtumat kietoutuvat.

Henkilöhahmot ovat mielestäni turhan kliseisiä: toraiset vanhemmat, huomaamaton lapsi, suosittu lapsi, vaativa äiti ja niin edelleen. En oikein osaa luonnehtia heitä, mutta ymmärtänette ehkä mitä tarkoitan. Juonipaljastuksia! Myös tapahtumat ovat mielestäni uskomattomia: kaikki "vanhat aikuiset" kuolevat, toinen ottaa syyt niskoilleen rikoksesta mitä ei ole tehnyt, annetaan yrityssalaisuuksia eteenpäin vapaaehtoisesti ynnä muuta. Ei niin vain tapahdu oikeasti, siis ei ainakaan yhden perheen sisällä. Juonipaljastukset loppuvat!

Kun kirja saavutti tietyn pisteen, olin utelias lukemaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Aluksi teos on kuitenkin sangen puuduttava ja tylsähkö, sekavakin ehkä jollakin tavalla. Vaikka välillä kerronnassa on nähtävillä selkeä huippu, ei se kumminkaan vakuuta. Kerronnan pitää olla mielestäni hyvää alusta loppuun saakka.

♠♠

Solveigin laulu + haaste valmis!

Sinkkonen, Lassi: Solveigin laulu

248 s., WSOY 1970, 3. p.

Ihan ensiksi teen tällä päivämäärällä tiettäväksi, että olen nyt saanut valmiiksi Morren haasteen Kuusi kovaa kotimaista. Tätä haastetta varten olen lukenut sekä hieman uudempaa kirjallisuutta että vanhempia klassikoita. Minun listani voit tsekata haasteistani.

Solveigin laulu kertoo Solveigin tarinan pikkutytöstä aikuisuuteen ja oman elämän aloittamiseen asti. Solveig syntyy vasten äitinsä tahtoa ja hänen elämänsä tukipilariksi muodostuu isänäiti famu. Solveigin tarina on kaikkea muuta kuin ruusuinen, sillä äiti Saara on varsinainen riivinrauta ja kotona on kamalaa.

Minua ehkä jopa järkytti se miten paljon teos sisältää väkivaltaa. Saara hakkaa Solveigia, Börje (isä) hakkaa Saaraa, kaikki huutavat ja haukkuvat, ammutaan aseella ja ilmapiiri on yleisen vihamielinen. Ainut täysin Solveigin puolella oleva henkilö on famu. Teoksen ilmapiiri on minusta todella ahdistava ja tuntuu kauhealta ajatella että edes fiktiivinen hahmo on joutunut viettämään elämäänsä moisessa ympäristössä. Saara on niin kamala ja ärsyttävä hahmo, että en ihmettele miksi Börje käytti häntä kohtaan väkivaltaa: miten muutenkaan tukkia hänen suunsa. Silti on jotenkin surullista, että tilanne kärjistyy moisiin tekoihin asti.

Solveig on hahmona jotenkin kaksijakoinen: toisaalta hän sietää kuraa niskaansa paljonkin, mutta samalla hänellä on oma tahto ja kyky sanoa takaisin. Solveigin kehitystä on mielenkiintoista seurata ja mielestäni Solveigin ja famun välinen vahva yhteys ja ystävyys on todella teoksen lähes ainut kaunis asia.

Minussa tämä teos herätti vahvoja tunteita, ehkä hieman samanlaisia kuin aikoinaan Jotunin Huojuvaa taloa lukiessani. Mietin sitä, että todella jonkun elämä on voinut (ja on varmasti ollutkin) juuri sellaista kuin teoksessa kuvataan. Mietin myös sitä, että onko jonkun elämä vielä tänäpäivänäkin samanlaista. Toivon että ei ole.

♠♠♠♠