Kätkössä rastaanmuna

Sesse Koivisto: Kätkössä rastaanmuna

276 s., Weilin+Göös 1988

Alma-Reetan elämä, osa 1

kansi: Leena Airikkala

Hieman reilu pari viikkoa sitten maakuntalehti Ilkassa oli juttua Jalasjärvellä sijaitsevasta Vuohiluoman pappilasta, joka on nykyään Juustoportin omistuksessa ja toimii juhlapaikkana. Samassa jutussa kerrottiin, että Sesse Koiviston romaanit Kätkössä rastaanmuna ja Viivy vielä leppälintu sijoittuvat kuvitteelliseen pappilaan, jonka esikuvana on juurikin tämä kyseinen Vuohiluoman pappila. Valitettavasti lehtijuttu ei ole ulottuvissani juuri nyt, mutta muistaakseni siinä kerrottiin, että Sesse Koivisto on jotain sukua Jalasjärvellä kirkkoherrana olleelle Nikolai Blomille. Vuohiluoman miljöö on siis Koivistolle tuttu ja kirjan rovasti Hannes Lundin esikuvana olisi Nikolai Blom. Tarkistan lähipäivinä mitä lehdessä kerrottiin ja tarkennan kommenttikenttään.

Kätkössä rastaanmuna sijoittuu vuosiin 1938-1939. Tarinan päähenkilö on 8-vuotias vilkas ja alati hankaluuksiin joutuva Alma-Reetta eli Retu, joka on rovasti Lundin tyttärentytär. Kesäisin ja joulun aikaan koko suku kokoontuu Lumiluoman pappilaan Etelä-Pohjanmaalle viettämään lomiaan ja sukuloimaan. Retu joutuu useasti ankarien ja kieltämättä myös epäreilujen ja kohtuuttomien moitteiden kohteeksi, vaikka etenkin pappilan Iita-piika on Retulle ilkeä. Pappa Hannes Lund, jäyhä ja uskossaan vahva rovasti, on suvun keskushenkilö ja Retulle rakas. Hannes on leskimies, sillä myös hänen toinen vaimonsa kuoli lastensa ollessa vielä pieniä. Retun Oili-äiti ja pappilassa asuva Sanelma-täti kilvoittelevat pappilan emännyydestä. Mukana kuvioissa ovat myös enot Kaarlo, Jalmar, Mikael ja Kristian, joista kaksi jälkimmäistä tuntuvat ymmärtävän vallatonta Retua paremmin kuin muut. Iloa keskiin tuo myös pappilan vuokratalon lapset.

Kätkössä rastaanmuna on teos, jota voisi luonnehtia monella tavalla. Toisaalta se on kevyehkö, ehkä jopa viihteellinen romaani. Samalla se on ihmissuhderomaani, joka kuvaa pappilan perheen kovin kireitä ja mutkikkaitakin keskinäisiä suhteita. Teoksessa on uskonto ja uskokin niin vahvasti läsnä paitsi miljöön myös henkilöhahmojen kautta, että sen voisi toisaalta miltei sijoittaa uskonnollisten kirjojen genreen. Sotakin koskettaa myös pappilan väkeä, mikä tuo uskonnolliselle pohdinnalle oman kulmansa. Kirja on sekoitus kaikkea edellä kuvattua. Se on kiinnostava tarina ja miljöö todellisen esikuvan kautta vielä kiinnostavampi. Henkilöhahmoissa sen sijaan on paljon sellaista, mistä en pitänyt. Retun kohtelu oli ikävää, Sanelma ja Iita ilkeämielisiä ja välillä jopa vanhuutensa päiviin ehtinyt Hannes näyttäytyi ikävässä valossa, vaikka muuten hän tuntuikin avomieliseltä ja viisaalta.

Kävin kuvaamassa kirjan Lumiluoman esikuvan miljöössä, Vuohiluoman pappilalla. Tuohon pappilaan liittyy monenlaisia tarinoita, kummitusjuttujakin olen kuullut siihen liitettävän. Ehkä sattumalta tai niistä ammentaen myös Sesse Koivisto on tarttunut kummitteluhuhuihin. Teosta lukiessa olikin kiinnostavaa ajatella mikä kaikki voisi olla ammennettu todellisista tapahtumista, kun kerran miljöölläkin on esikuvansa. Siinä minulle suurimmaksi osaksi piileekin tämän teoksen viehätys, sillä kirjallisilta ansioiltaan se ei mielestäni ole kovinkaan erityinen. Teksti on kyllä pääosin sujuvaa, mutta paikoin itse tarinan eteneminen on hieman kömpelöä. Pidin tästä kirjasta kuitenkin siinä määrin, että ajattelin jossain vaiheessa lukea myös sen jatko-osan.

Pappilan neidot

Kaari Utrio: Pappilan neidot

6 cd-levyä, 6 h 55 min.

Tammi 2006 (1976)

lukija:Lis Laviola

Pappilan neidot on ensikosketukseni Kaari Utrion romaaneihin. Olen joskus lukenut häneltä jonkin tietokirjan, mutta romaaneihin en ole aikaisemmin tutustunut. Syynä on yksinkertaisesti se, että en ole oikein tiennyt mistä aloittaa - onhan Utrion tuotanto hyvin laaja. Kun valitsin äänikirjaa kutomisen aikana kuunneltavaksi, päätin kokeilla Pappilan neitoja. Pidin siitä kovasti ja taidanpa jatkaa Utrion teoksiin tutustumista näin äänikirjojen kautta, sillä rajallisemman valikoiman vuoksi on helpompi lähteä etenemään.

Pappilan neidot kertoo pääasiassa pastori Israel Löfbergin kolmesta vanhimmasta tyttärestä, joiden naittaminen viisaasti voisi tuoda alituisesti varojensa yli elävän pastorin talouteen helpotusta. Tarina sijoittuu 1830-luvulle, jolloin avioliittoja solmittiin monesti pikemminkin järjen kuin tunteiden perusteella. Tyttäret Hedvig, Lovisa ja Sara eivät kuitenkaan toimi aina isänsä odotusten mukaisesti ja siitä saa kuulla erityisesti heidän äitipuolensa, jonka syytä itsekäs Israel Löfberg kuvittelee kaiken olevan.

Kaikkein keskeisin hahmo tarinassa on Sara, joka kaikeksi onneksi kutsutaan Helsinkiin Dorothea-tädin luokse. Perhe uskoo Saran kykenevän löytämään itselleen sopivan miehen päästyään Helsingin seurapiireihin. Totuus koleran runtelemassa Helsingissä paljastuu vallan toiseksi kuin Löfbergin perhe odotti. Hedvig tahollaan haluaa vain päästä pappilasta pois ja rikkaisiin naimisiin, eikä hän peittele ajatuksiaan. Alituisessa köyhyydessä kasvaneella Hedvigillä on kipeä halu haalia ympärilleen kaikkea kaunista (ja kallista), eikä se köyhässä pastorilassa onnistu. Lovisa puolestaan on hautautunut köökin puolelle ja vähitellen hänestä on tullut pappilan talousmamselli, niin talon tytär kuin onkin. Myös hänellä on salatut toiveensa, eikä isänsä silmissä tottelevaisena tyttärenä näyttäytynyt Lovisa epäröi seurata niin, kun se aika tulee.

Mielestäni Pappilan neidot oli hyvin etenevä ja selkeä tarina, jota oli mukava kuunnella. Aluksi minulla oli kyllä hieman vaikeuksia pysyä selvillä kuka henkilöhahmoista on kukin, sillä jo pappilan perhepiiriin kuuluu useita jäseniä, mutta kun tarina alkoi edetä, niin oli myös helpompi pysyä kärryillä hahmoista. Minulle ei tätä teosta kuunnellessa muodostunut kovinkaan kummoista myötätuntoa pappilan väkeä kohtaan, mutta toden totta Israel Löfgren päätyi inhoni kohteeksi: itsekäs, vain omaa etuaan häikäilemättömästi ajatteleva ja kaikesta vaimoaan syyttävä pastori kerta kaikkiaan nosti niskavillani pystyyn. Samalle kannalle kääntyivät loppujen lopuksi myös tyttäret, sillä pastori onnistui kyllä osoittamaan sydämettömyytensä moneen otteeseen. Mokomakin!

Olen jotenkin aina elänyt siinä luulossa, että Kaari Utrio kirjoittaa aika "vakavasti", mutta Pappilan neidothan olikin viihteellinen ja hyväntuulinen kirja! Kuinka väärässä sitä taas kerran voikaan olla ennen kuin ottaa asioista selvää. Pidin myös Lis Laviolan kertojanäänestä, joka sopi mielestäni tarinan tunnelmaan hyvin. Kokonaisuutena siis mukava kirja, vaikkakin vähän ennalta-arvattava joiltakin osin.

♠♠♠♠

Armovuosi

Anna Misko: Armovuosi

356 s., Minerva 2014

kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Kirjallisuuspiirin maaliskuun aiheena oli "historia havisee" ja yhtenä kirjaehdotuksena Anna Miskon Armovuosi. Olin jo pitkään suunnitellut lukevani Armovuoden, joten valitsin listalta sen. Odotin jotakin melko vakavasti otettavaa historiallista kirjaa, mutta sen suhteen jouduin pettymään. Tarina on kuitenkin vetävä ja sujuva, nopealukuinenkin, vaikka osoittautuikin enemmän historialliseksi viihteeksi kuin olettamakseni vakavasti otettavaksi historialliseksi kirjaksi. Vakavasti otettavalla tarkoitan tässä oikein huippuluokan historiaproosaa kaikkine yksityiskohtineen.

Armovuosi sijoittuu 1790-luvulle ja syrjäiseen Karhinpään pikkupappilaan, jonka kappalainen Anders Gottleben kuolee yllättäen jättäen jälkeensä lesken ja neljä lasta, joista kolme tytärtä. Leskelle myönnetään armovuosi asioiden järjestelyä varten. Leskellä on käytännössä kolme vaihtoehtoa, joiden kautta turvata tulevaisuutensa: hän avioituu itse uudelleen, joku tyttäristä avioituu turvaten perheen tai sitten opiskelijapoika Julius valmistuu papiksi ja saa paikan isänsä jatkajana ja näin turvaa perheen.

Vaikka luokittelisinkin Armovuoden historialliseksi viihteeksi, niin on tässä kuitenkin asiaa. Mielestäni tarina kuvaa sinänsä hyvin lesken turvattomuutta ja toivottomuutta ajassa, jossa naiset olivat täysin riippuvaisia miehistä. Aihe on mielenkiintoinen, sillä usein papinleskeys armovuosineen on historiallisissa romaaneissa sivujuonteena, mutta nyt se pääsee tarinan keskiöön. On muuten aika pysähdyttävää ajatella, että papinleski saattoi menettää kaiken tutun miehensä mukana, myös kotinsa, jollei uusi pappi vienyt häntä vihille ja siten mahdollistanut hänen jäämistään pappilaan.

Vaikka teema eli naisen asema ja eräänlainen velvollisuus perheestä olikin mielenkiintoinen, niin aika hömppämäinen tapahtumakulku tässä loppujen lopuksi oli. Ensinnäkin tässä oli perinteisiä viihdekirjallisuuselementtejä, kuten rakkaussotkuja, huijatuksi tulemista, pettymistä ja riitoja miehestä. Kunnon kolmiokuviota siis. Lisäksi tähän oli ympätty mukaan muun muassa venäläisten vakoiluoperaatio, joka linkittyy tietyiltä osin vahvasti pappilan naisten elämään. Ehkei ihan realistista syrjäisessä pikkupappilassa. Lisäksi kirjallisuuspiirissä kommentoitiin sitä, että ei ole kovin todentuntuista, että pikkupappilan elämä oli kuvattu hyvin yltäkylläiseksi, vaikka tosiasiassa harvoin jos koskaan kappalaisenpappiloissa suurellisesti elettiin.

Kuten sanottu, tarina on sujuva, mutta välillä se tuntuu etenevän hyvin nopeasti. Kun kirjan nimi on Armovuosi, oletin sen kuvaavan realistisemmin millaista elämä armovuoden aikana mahtoi olla. Nyt vuosi kiitää uskomattoman nopeasti, välillä harpaten kuukausiakin eteenpäin, ja perheen naiset keskittyvät lähinnä lojumaan vuoteessaan tai muuten haihattelemaan ja palvelija hoitaa kaiken. Jotenkin uskoisin, että kukaan ei varmaan voinut viettä armovuottaan vain odotellen jotakin pelastavaa oljenkortta. Lisäksi tässä puidaan lähinnä huijaustapausta eikä kuvata armovuoden sisältöä sinänsä.

Vaikka sinänsä ihan viihdyin tämän teoksen parissa, niin ei minulle jäänyt suurempaa hinkua lukea tulevia jatko-osia. Tämä on siis trilogian avausosa, ja jäin pohtimaan, että mitä sanottavaa näistä hahmoista voi vielä olla. Ainakin toivoisin jatkossa realistisempaa otetta ja syvempää luotausta hahmoihin, joista varsinaiset päähenkilöt jäivät mielestäni hieman vieraiksi ainakin minulle lukijana.

♠♠♠ 

Tämä on kolmas lukemani kirja Maalaismaisema-lukuhaasteeseen.