Lukupiirikirja: Kotiinpaluu

 Jan Karon: Kotiinpaluu

531 s., Aikamedia 2010

alkup. Home to Holly Springs, 2007

suom. Sami Siltala

Lokakuun alussa lukupiirimme kokoontui keskustelemaan Jan Karonin teoksesta Kotiinpaluu. Se on itsenäinen jatko-osa Karonin suosittuun Pappila keskellä elämää -sarjaan, jota en ollut aiemmin lukenut. Kirjailija oli uusi tuttavuus myös lukupiiriläisille ja monelle tuli yllätyksenä, että Jan Karon on itse asiassa nainen. Kieltämättä olin itsekin luonut mielikuvan siitä, että kyseessä on mieskirjailija. Kirjasta oli pääosin pidetty, vaikka teosta luonnehdittiinkin ennalta-arvattavaksi ja ikään kuin aikuisten saduksi, jossa kaikki käy epäuskottavan hyvin joka käänteessä. Allekirjoitan huomiot, mutta minä myös pidin tästä kirjasta.

Pastori Tim Kavanagh saa mystisen kirjeen, jossa on vain kaksi sanaa, jotka kehottavat häntä palaamaan kotikaupunkiinsa Holly Springsiin. Tim päättää lähteä matkaan, vaikka kirje onkin hämmästyttävä ja edellisestä käynnistä on jo likemmäs 40 vuotta, sillä moni lapsuudesta asti Timin mieltä askarruttanut kysymys odottaa edelleen ratkaisua: mitä tapahtui Peggylle, mikä on totuus Houckin tapauksessa, minne elämä kuljetti monet lapsuuden toverit ja millainen mies oikeastaan oli Timin isä Matthew.

Karonin kirjat on monessa kirjastossa luokiteltu uskonnolliseksi kirjallisuudeksi ja tietynlainen uskonnollinen ulottuvuus on tässä teoksessa kyllä koko ajan läsnä. Se kuitenkin kietoutuu niin hienosti osaksi tarinaa, että vaikka lukijalla ei samanlaista henkilökohtaista vakaumusta olisikaan, niin ei uskonnollisuus nouse mitenkään liiaksi esiin. Genre alkaakin näkyä teoksessa selvemmin vasta loppupuolella, jolloin esiin nousee enemmän viittauksia rukoiluun ja jumalalliseen johdatukseen.

Vaikka Pappila keskellä elämää -sarja ei olekaan minulle tuttu, niin on pastori Timin matkaan silti helppo hypätä. Hän tulee lukijalle muistojensa kautta nopeasti tutuksi, mutta muita hahmoja sen sijaan vilistää tarinassa niin paljon, että hitaasti ja harvakseltaan lukiessa piti välillä jopa selailla taaksepäin, että kukas tuo ja tämä tyyppi taas olikaan. Sivuhenkilöihin oli, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, vaikeampi saada otetta.

Teoksen aikasiirtymät Timin nykyisyydestä lapsuusvuosiin olivat välillä kömpelöitä ja jotenkin vaikeasti seurattavia tai tunnistettavia, mikä jonkin verran hankaloitti lukemista etenkin teoksen alkupuolella. Myös Holly Springs oli miljöönä samalla kertaa hyvin miellyttävä, mutta kuitenkin jollakin tapaa etäinen, täynnä aukkoja. Teoksesta kuitenkin välittyy hyvin kotiinpaluun tunnelma esiin tulvivine muistoineen, mutta jostain syytä vahvatkaan tunnetilat eivät oikein tulleet minua lukijana lähelle. Kuohut tuntuivat jäävän päälleliimatuiksi. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin kiva, juuri sellainen aikuisten satu, jollaiseksi eräs piiriläinen tätä kirjaa luonnehti. Voisin harkita lukevani myös muut Pappila-kirjat.

Milanon nukkemestari

Vera Vala: Milanon nukkemestari

Arianna de Bellis tutkii, osa 5

431 s., Gummerus 2016

kansi: Shutterstock ja Laura Noponen

 

Jokaiseen kesään kuuluu vähintään yksi dekkari ja mun kohdalla se on viime vuosina tarkoittanut Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -dekkaria. Niin on tänäkin vuonna, sillä sarjaan ilmestyi viides osa, jonka tietysti halusin lukea. Milanon nukkemestari on mielestäni hieman erilainen kuin sarjan aiemmat osat, mutta lukunautinto oli silti taattu.

 

Arianna de Bellis perheineen on muuttanut Roomasta Milanoon ja luopunut työstään yksityisetsivänä. Äitiys on ollut Ariannalle ykkössijalla Selene-tyttären synnyttyä, mutta nyt hän on palannut työelämään ja toimii yliopiston alaisuudessa tehden haastatteluja mielisairaalan asukkaille. Samaan aikaan Ariannan vanhempi veli Ares saa esimiehiltään pyynnön saapua Milanoon tutkimaan vanhaa rikosjuttua, jossa epäillään tuomituksi joutuneen väärän miehen. Pappina työskentelevä Ares on aikoinaan tutkinut sarjamurhaajien psykologiaa, ja kun tapauksessa on kyse niin sanotuista marionettimurhista ja tuomittuna on niin ikään jesuiittapappi, haluaa Vatikaani Areksen ottavan osaa tutkimuksiin. Tuomitun jesuiittapapin syyllisyydestä on herännyt epäilyksiä, sillä lisää samankaltaisia murhia on alkanut tapahtua lisää. Pian sekä Arianna että Ares huomaavat työskentelevänsä samaan juttuun liittyvien ihmisten parissa.

 

Se mikä teki tästä teoksesta selkeimmin erilaisen aikaisempiin osiin verrattuna oli Ariannan työnkuvan muuttuminen ja Areksen astuminen hänen rinnalleen toiseksi ja ehkä jopa selkeämmäksi päähenkilöksi. Alussa Ares esiintyi tarinassa jopa siinä määrin, että aloin jo miltei epäillä onko tämä todella jatkoa Arianna-sarjaan. Olisinkin kaivannut Ariannalle selkeämpää päähenkilön roolia tässä teoksessa, sillä sarja kuitenkin kantaa hänen nimeään. Rikosjuonen puitteissa tämä tarina kuitenkin oli ihan yhtä mielenkiintoinen kuin aikaisemmatkin osat ja mielestäni kuvio oli taitavasti punottu ja melko yllättäväkin, sillä epäiltyjen ja heidän läheistensä taustoista paljastui monenmoisia asioita, joita en olisi osannut arvata. Ja vaikka Arianna olikin teoksessa mielestäni hieman taka-alalle jäävä päähenkilö, niin lopussa jälleen kerran Vala yllättää ja paljastaa muistinmenetystä potevan Ariannan menneisyydestä jotakin sellaista, joka viimeistään nyt keikauttaa monen asian päälaelleen. Eli seuraavaa osaa todellakin odotellessa!

 

♠♠♠♠

Pappilan neidot

Kaari Utrio: Pappilan neidot

6 cd-levyä, 6 h 55 min.

Tammi 2006 (1976)

lukija:Lis Laviola

Pappilan neidot on ensikosketukseni Kaari Utrion romaaneihin. Olen joskus lukenut häneltä jonkin tietokirjan, mutta romaaneihin en ole aikaisemmin tutustunut. Syynä on yksinkertaisesti se, että en ole oikein tiennyt mistä aloittaa - onhan Utrion tuotanto hyvin laaja. Kun valitsin äänikirjaa kutomisen aikana kuunneltavaksi, päätin kokeilla Pappilan neitoja. Pidin siitä kovasti ja taidanpa jatkaa Utrion teoksiin tutustumista näin äänikirjojen kautta, sillä rajallisemman valikoiman vuoksi on helpompi lähteä etenemään.

Pappilan neidot kertoo pääasiassa pastori Israel Löfbergin kolmesta vanhimmasta tyttärestä, joiden naittaminen viisaasti voisi tuoda alituisesti varojensa yli elävän pastorin talouteen helpotusta. Tarina sijoittuu 1830-luvulle, jolloin avioliittoja solmittiin monesti pikemminkin järjen kuin tunteiden perusteella. Tyttäret Hedvig, Lovisa ja Sara eivät kuitenkaan toimi aina isänsä odotusten mukaisesti ja siitä saa kuulla erityisesti heidän äitipuolensa, jonka syytä itsekäs Israel Löfberg kuvittelee kaiken olevan.

Kaikkein keskeisin hahmo tarinassa on Sara, joka kaikeksi onneksi kutsutaan Helsinkiin Dorothea-tädin luokse. Perhe uskoo Saran kykenevän löytämään itselleen sopivan miehen päästyään Helsingin seurapiireihin. Totuus koleran runtelemassa Helsingissä paljastuu vallan toiseksi kuin Löfbergin perhe odotti. Hedvig tahollaan haluaa vain päästä pappilasta pois ja rikkaisiin naimisiin, eikä hän peittele ajatuksiaan. Alituisessa köyhyydessä kasvaneella Hedvigillä on kipeä halu haalia ympärilleen kaikkea kaunista (ja kallista), eikä se köyhässä pastorilassa onnistu. Lovisa puolestaan on hautautunut köökin puolelle ja vähitellen hänestä on tullut pappilan talousmamselli, niin talon tytär kuin onkin. Myös hänellä on salatut toiveensa, eikä isänsä silmissä tottelevaisena tyttärenä näyttäytynyt Lovisa epäröi seurata niin, kun se aika tulee.

Mielestäni Pappilan neidot oli hyvin etenevä ja selkeä tarina, jota oli mukava kuunnella. Aluksi minulla oli kyllä hieman vaikeuksia pysyä selvillä kuka henkilöhahmoista on kukin, sillä jo pappilan perhepiiriin kuuluu useita jäseniä, mutta kun tarina alkoi edetä, niin oli myös helpompi pysyä kärryillä hahmoista. Minulle ei tätä teosta kuunnellessa muodostunut kovinkaan kummoista myötätuntoa pappilan väkeä kohtaan, mutta toden totta Israel Löfgren päätyi inhoni kohteeksi: itsekäs, vain omaa etuaan häikäilemättömästi ajatteleva ja kaikesta vaimoaan syyttävä pastori kerta kaikkiaan nosti niskavillani pystyyn. Samalle kannalle kääntyivät loppujen lopuksi myös tyttäret, sillä pastori onnistui kyllä osoittamaan sydämettömyytensä moneen otteeseen. Mokomakin!

Olen jotenkin aina elänyt siinä luulossa, että Kaari Utrio kirjoittaa aika "vakavasti", mutta Pappilan neidothan olikin viihteellinen ja hyväntuulinen kirja! Kuinka väärässä sitä taas kerran voikaan olla ennen kuin ottaa asioista selvää. Pidin myös Lis Laviolan kertojanäänestä, joka sopi mielestäni tarinan tunnelmaan hyvin. Kokonaisuutena siis mukava kirja, vaikkakin vähän ennalta-arvattava joiltakin osin.

♠♠♠♠

Armovuosi

Anna Misko: Armovuosi

356 s., Minerva 2014

kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Kirjallisuuspiirin maaliskuun aiheena oli "historia havisee" ja yhtenä kirjaehdotuksena Anna Miskon Armovuosi. Olin jo pitkään suunnitellut lukevani Armovuoden, joten valitsin listalta sen. Odotin jotakin melko vakavasti otettavaa historiallista kirjaa, mutta sen suhteen jouduin pettymään. Tarina on kuitenkin vetävä ja sujuva, nopealukuinenkin, vaikka osoittautuikin enemmän historialliseksi viihteeksi kuin olettamakseni vakavasti otettavaksi historialliseksi kirjaksi. Vakavasti otettavalla tarkoitan tässä oikein huippuluokan historiaproosaa kaikkine yksityiskohtineen.

Armovuosi sijoittuu 1790-luvulle ja syrjäiseen Karhinpään pikkupappilaan, jonka kappalainen Anders Gottleben kuolee yllättäen jättäen jälkeensä lesken ja neljä lasta, joista kolme tytärtä. Leskelle myönnetään armovuosi asioiden järjestelyä varten. Leskellä on käytännössä kolme vaihtoehtoa, joiden kautta turvata tulevaisuutensa: hän avioituu itse uudelleen, joku tyttäristä avioituu turvaten perheen tai sitten opiskelijapoika Julius valmistuu papiksi ja saa paikan isänsä jatkajana ja näin turvaa perheen.

Vaikka luokittelisinkin Armovuoden historialliseksi viihteeksi, niin on tässä kuitenkin asiaa. Mielestäni tarina kuvaa sinänsä hyvin lesken turvattomuutta ja toivottomuutta ajassa, jossa naiset olivat täysin riippuvaisia miehistä. Aihe on mielenkiintoinen, sillä usein papinleskeys armovuosineen on historiallisissa romaaneissa sivujuonteena, mutta nyt se pääsee tarinan keskiöön. On muuten aika pysähdyttävää ajatella, että papinleski saattoi menettää kaiken tutun miehensä mukana, myös kotinsa, jollei uusi pappi vienyt häntä vihille ja siten mahdollistanut hänen jäämistään pappilaan.

Vaikka teema eli naisen asema ja eräänlainen velvollisuus perheestä olikin mielenkiintoinen, niin aika hömppämäinen tapahtumakulku tässä loppujen lopuksi oli. Ensinnäkin tässä oli perinteisiä viihdekirjallisuuselementtejä, kuten rakkaussotkuja, huijatuksi tulemista, pettymistä ja riitoja miehestä. Kunnon kolmiokuviota siis. Lisäksi tähän oli ympätty mukaan muun muassa venäläisten vakoiluoperaatio, joka linkittyy tietyiltä osin vahvasti pappilan naisten elämään. Ehkei ihan realistista syrjäisessä pikkupappilassa. Lisäksi kirjallisuuspiirissä kommentoitiin sitä, että ei ole kovin todentuntuista, että pikkupappilan elämä oli kuvattu hyvin yltäkylläiseksi, vaikka tosiasiassa harvoin jos koskaan kappalaisenpappiloissa suurellisesti elettiin.

Kuten sanottu, tarina on sujuva, mutta välillä se tuntuu etenevän hyvin nopeasti. Kun kirjan nimi on Armovuosi, oletin sen kuvaavan realistisemmin millaista elämä armovuoden aikana mahtoi olla. Nyt vuosi kiitää uskomattoman nopeasti, välillä harpaten kuukausiakin eteenpäin, ja perheen naiset keskittyvät lähinnä lojumaan vuoteessaan tai muuten haihattelemaan ja palvelija hoitaa kaiken. Jotenkin uskoisin, että kukaan ei varmaan voinut viettä armovuottaan vain odotellen jotakin pelastavaa oljenkortta. Lisäksi tässä puidaan lähinnä huijaustapausta eikä kuvata armovuoden sisältöä sinänsä.

Vaikka sinänsä ihan viihdyin tämän teoksen parissa, niin ei minulle jäänyt suurempaa hinkua lukea tulevia jatko-osia. Tämä on siis trilogian avausosa, ja jäin pohtimaan, että mitä sanottavaa näistä hahmoista voi vielä olla. Ainakin toivoisin jatkossa realistisempaa otetta ja syvempää luotausta hahmoihin, joista varsinaiset päähenkilöt jäivät mielestäni hieman vieraiksi ainakin minulle lukijana.

♠♠♠ 

Tämä on kolmas lukemani kirja Maalaismaisema-lukuhaasteeseen.

Synnintekijä

Milja Kaunisto: Synnintekijä

308 s., Gummerus 2013

Nyt minäkin vihdoin löysin aikaa lukeakseni Milja Kauniston esikoisteoksen Synnintekijä. Kirja on odotellut hyllyssä jo parisen viikkoa, kun kouluun luettavat kirjat ovat vieneet huomioni. Täytyy sanoa, että tässä on oikein kelpo esikoisteos, vaikka minun mielestäni hiottavaakin vielä olisi.

Synnintekijä kertoo Turun piispa Maunu Tavastin ottopojasta Olavi Maununpojasta, joka lähtee Pariisin Sorbonneen opiskelemaan teologiaa. Vastavihityllä papilla on edessään monenlaista oppimista siitä, mitä piilee ylhäisen ulkokuoren ja näennäisen hurskauden alla. Olavi itse on viaton poikanen, jota Pariisin jumalaton elämä järkyttää. Kirja ei kerro pelkästään Olavin eli Olaus Magnuksen vaan myös hänen opiskelutoverinsa Miraclen tarinaa. Vaikka kaverukset ovatkin päähenkilöitä ja heidän kauttaan kuvataan tuota keskiaikaista kulttuuria, niin pääosassa on todellakin myös "rietas ja armoton keskiajan Eurooppa", kuten takakannessa luvataan.

Pidin kirjan ideasta kovasti, sillä tämäntyyppinen faktoihin perustuva kaunokirjallisuus ja tosiseikoista kehitellyt tarinat ovat mieleeni. Aina on mielenkiintoista spekuloida. Lisäksi en ollut aikaisemmin lukenut oikeastaan mitään keskiajalle sijoittuvaa kirjallisuutta, joten siinäkin mielessä tämä oli uutta ja ihmeellistä. Kahden erilaisen tarinan yhteenpunominen ja lopun yllätyksellisyys oli toimiva ratkaisu, enpä olisi ikinä arvannut lopussa paljastuvaa "jymyjuttua". Teemana katolinen kirkko keskiajalla on onnistunut valinta, jossa riittää varmasti jutunjuurta.

Mikä sitten tökki? Ensiksi kuvailun runsaus. Minun makuuni tässä on ihan liikaa adjektiiveja ja sitä myöten yksityiskohtia. Alussa ne jopa vaivasivat, tuntui että itse tarina kärsii liiasta kuvailusta. Siihen kuitenkin tottui, mutta en silti päässyt tuosta tunteesta eroon. Toiseksi runsaat ranskan- ja latinankieliset ilmaisut. Osa toki selitettiin tekstin mukana auki ja Ranskaan sijoittuvassa tarinassa ranskankieliset ilmaisut tuovat autenttisuutta, samoin keskiajan katolisiin piireihin kuului todellakin latina, mutta ilmaisut olivat jokseenkin ikäviä sellaiselle, joka ei puhu ranskaa. Tuntui että joitakin nimiä piti tarkistella tekstistä ja vaivasi jotenkin se, että kaikkea ei kuitenkaan selitetty. Lisäksi lukemisen sujuvuus kärsi ainakin minun kohdallani näistä ilmaisuista, joten niitä olisi tosiaan voinut olla vähemmän. Vaihtoehtoisesti kirjan loppuun olisi voinut koota selityksiä noille lauseille.

Olin aika yllättynyt, sillä tämä kirja oli paljon irstaampi kuin osasin odottaa. En sano, että se olisi välttämättä huono asia, sillä se kyllä toimii kirkon tekopyhyyden kuvastimena ja ilmentää tuon ajan raadollisuutta ja tietynlaista estottomuutta. Onneksi Kaunisto on kirjoittanut juoneen myös kauniita ja hyviä asioita, ei pelkkää irstautta ja pahuutta, sillä ne luovat vastapainoa eikä teksti muodostu liian uskaliaaksi. Toisaalta minua kyllä hieman häiritsi se, että Olaus Magnus tuntui jopa hämmentävän himokkaalta pappismieheksi ja kaikki hänen persoonansa ympärillä pyöri vain "onanian saastan" ja himojen ympärillä. Toisaalta sehän juuri kuvaa hyvin sitä, että ei munkit ja keskiaikaiset kirkonmiehet olleet todella mitään puupökkelöitä.

Miljöö on mielestäni hyvin kuvattu, erityisesti pidin Ranskan eteläisten alueiden kuvauksesta. Kansikuva mielestäni kuvastaa hyvin miljöötä ja on todella onnistunut ja näyttävä. Siitä välittyy kyllä tosiaan tuo yhteys miljööseen, mutta jotenkin tuntuu, että se ei täysin avaudu minulle. Onko alaosan ylösalaisin olevilla puilla jokin syvällisempi merkitys, siinäpä vasta pohtimista minulle. Joka tapauksessa tässä on sanoisinko jopa houkutteleva kansi.

Kuten heti alkuun totesin, sangen kelpo suoritus esikoiskirjalijalta. Takakansi lupaa jo tarinalle jatkoa, mutta en tiedä odotanko sitä erityisellä mielenkiinnolla, mutta kyllä varmaan tulen jatko-osankin lukemaan. Toivottavasti jatko-osassa ei briljeerata niin paljon kuvailulla ja keskitytään enemmän juoneen, jotta voisin täysin heittäytyä sen vietäväksi. Kaunistolla on vielä mielestäni hieman parannettavaa, mutta hänellä kyllä on jo taito kehitellä mielenkiintoinen juoni ja kirjoittaa värikkäästi ja hätkähdyttävästi. Tätä kirjaa en ainakaan missään nimessä tule unohtamaan eikä se huku massaan. Vaikka tuntuu, että arviossani kritiikki nousee pääosaan, niin tässä on myös paljon hyvää.

♠♠♠½