Vedenmorsian

Emmi Maaranen: Vedenmorsian

Avain 2025

äänikirjan lukijana Katja Lukkarinen

Kuin olisi pehmeästi aaltoilevan veden viileään syliin sukeltanut! Pidin paljon kirjan miljööstä, ajankuvasta ja yhteiskunnallisesta kuvauksesta. Jokin tässä, ehkä juuri miljöö ja jotkin juoniasetelmat, toi mieleeni F.E. Sillanpään hienon pienoisromaanin Hiltu ja Ragnar. Vaikka Emmi Maarasen teos sijoittuu 20 vuotta myöhempään aikaan eli vuoteen 1926, moni asia on edelleen samankaltaista. Naisen maine on helposti mennyttä, palvelijattaren työpäivät pitkiä ja miehillä suurempi vapaus.

Elsa ja Aada ovat kumpikin köyhistä perheistä kotoisin olevia nuoria naisia, jotka pääsevät yhtä aikaa palvelijattariksi helsinkiläiseen huvilaan. Työtä tehdään aamusta iltaan vanhemman palvelijattaren johdolla. Pieniä vapaahetkiä täytyy yrittää löytää vaikka kauppahallireissulta. Alati kasvava Helsinki on mahdollisuuksia täynnä. Haaveissa siintää elokuvat ja muoti, hieman kauempana helpompi työ tai Amerikan ranta. Ajankuvaus on onnistunut hyvin.

Huvilan omistaja on poikamies, luonnontieteistä kiinnostunut originelli, joka on ystävällinen mutta etäinen. Enemmän kontaktia ottaa huvilassa toisinaan majoittuva isännän serkku Valter. Merillä seilannut paremman perheen vesa on kiinnostava ja jännittäväkin tuttavuus, joka tarjoaa uuden ajan tuulahduksia ja osoittaa, että luokka-asetelmia voi halutessaan murtaa.

Maaranen aloittaa tarinansa vetävästi paljastamalla, että jollekulle on käynyt huonosti. On tapahtunut henkirikos, jonka syy alkaa vähitellen paljastua. Uhri lepää meren pohjassa vesikasvien ympäröimänä, odottaa jotakuta hakemaan hänet takaisin. Maarasen kieli on välillä lähes runollista, kauniin soljuvaa.

Tässä on hieno omaleimainen ja siksi niin mieleenpainuva tunnelma. Se jätti minulle samanlaisen viileän tunnun kuin iholle jää iltauinnin jälkeen. Teos pysyy mielestäni koko ajan jotenkin etäällä, tuntui kuin minäkin olisin seurannut tapahtumia jostakin vähän kauempaa, kenties veden kalvon läpi. Tämä oli ehdottomasti miellyttävä tyyliseikka, ei siis lainkaan huono asia.

Viaton sydän lyö

Katarina Widholm: Viaton sydän lyö

Betty-sarja, osa 1

Gummeruksen äänikirja 2024

alkup. Räkna hjärtslag, 2021

suom. Anna Heroja

lukija: Sanna Majuri

Viaton sydän lyö on Katarina Widholmin Betty-sarjan avausosa. Se kuljettaa lukijansa ja tohtoriperheen kotiapulaiseksi lähtevän Bettyn 1930-luvun lopun Tukholmaan, jonne maailmantilanteen kaiut kuuluvat aivan toisella tavalla kuin Bettyn kotiseudulle. Lukemisesta nauttiva nuori Betty kohtaa junamatkallaan Tukholmaan ystävällisen Martinin, jonka kanssa hän ryhtyy kirjeenvaihtoon. Pitkien päivien jälkeen kirjeenvaihto ja lukeminen suovat Bettylle mieluisan hengähdystauon, ja elämä Tukholmassa on muutenkin Bettyn mieleen.

Äänikirjasovelluksessa oli useammaltakin käyttäjältä kommentti, että tässä on jotain samaa kuin Enni Mustosen kirjoissa, lisänä vain ruotsalainen twisti. Mielestäni se on osuva kuvaus, sillä palvelusväen näkökulma ja isäntäperheen ja palvelijan rinnakkaiselo sekä ajankuvan elävyys ovat Mustosenkin kirjoissa nähtyjä aiheita ja vahvuuksia. Itse olin alkuun aika lumoutunut tästä kirjasta, joka vilisi viittauksia kirjallisuuteen ja loi yksityiskohdillaan hienoa ajankuvaa. Erityisesti nautin arkielämän kuvauksesta ja ruokalajien, tarjoiluastioiden ja muiden kodin esineiden tuomasta runsaudesta.

Vaan sitten se juoni. Tämä on vasta sarjan avausosa, jossa tapahtuu jo ihan valtavan paljon. Olisin kaivannut asioiden äärelle pysähtymistä ja laajempaa pohtimista. Dramaattisetkin käänteet tunnutaan ohittavan aika vauhdilla, epätoivoiseltakin näyttävät asiat vain ratkeavat ja kerronta jää lopulta melko ohueksi ihmissuhteiden, henkilöhahmojen ja juonenkäänteiden kannalta. Runsaus ja yksityiskohtaisuus eivät ulotu miljööstä muuhun, mikä on mielestäni todella harmi, sillä hahmoissa ja heidän suhteissaan olisi ollut aineksia syvempäänkin kuvaukseen.

Periaatteessa minua jäi kiinnostamaan Bettyn tulevat vaiheet, joista pitäisi vielä ilmestyä kolme kirjaa. Jotenkin kuitenkin kavahdan sitä saippuaoopperamaisuutta, jolta loppuratkaisu hieman kalskahti. Ongelma lienee tosin minun omani, jos kaipaan feelgood-kirjallisuudeksi luonnehditulta teokselta todentuntuisempaa otetta.

Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

8 h 41 min., Tammi 2017 (1990)

alkup. The Remains of the Day, 1989

suom. Helene Bützow

lukija: Jukka Pitkänen

(kansi: en tiedä kuka on suunnitellut, mutta mielestäni se on kaunis!)

Käsittelimme lukupiirissä toukokuun kirjana Kazuo Ishiguron teosta Ole luonani aina. Pidin kirjasta todella paljon ja suorastaan ihastuin Ishiguron tapaan kertoa ja kirjoittaa, joten tiesin, että haluaisin lukea lisääkin hänen teoksiaan. Kirjagramissa joku kehui tämän kirjan äänikirjatoteutusta ja kun bongasin koodin 30 päivän mittaiseen kokeilujaksoon Suomalainen plus -ääni- ja e-kirjasovellukseen, lisäsin heti teoksen hyllyyni. Ja olihan tämä hyvä, siitä ei pääse mihinkään! Taisin pitää tästä jopa enemmän kuin lukupiirikirjastamme, joka sekin oli todella hyvä.

pitkän päivän ilta sijoittuu kesään 1956. Darlington Hallin ikääntyvä hovimestari Stevens on lähtenyt pienelle lomamatkalle halki Länsi-Englannin maaseudun. Hänen on tarkoitus tavata entinen työtoverinsa, taloudenhoitajana työskennellyt neiti Kenton, jonka Stevens uskoo halajavan takaisin töihin Darlington Halliin. Matkallaan Stevens uppoaa muistoihinsa, ja takaumien kautta miljöö laajenee 1930-luvulle. Stevensin hahmon kautta lukijalle näyttäytyy yläluokkaisen englantilaisen elämäntavan murros ja muutos sotienvälisenä aikana ja sen jälkeen. Stevens vaalii vanhoja perienglantilaisia ihanteita ja perinteitä, ja edustaa siten nykyisin ikään kuin toisenlaista maailmaa. Hovimestarin kunnianarvoisa tehtävä ei enää nykymaailmassa ole entisellään sekään.

Voi miten hieno kirja tämä olikaan! Täytyy sanoa, että Jukka Pitkänen on lukijana erinomainen, hän sopii täydellisesti hovimestari Stevensin ääneksi. Ishiguron kuvaus muuttuvasta maailmasta on samalla kertaa haikea mutta tekisi mieleni sanoa myös hieman tragikoominen. Ihanteisiinsa ja periaatteisiinsa jämähtäneenä menneen maailman ruumiillistumana Stevens hieman huvittaa, mutta samalla kertaa hän edustaa ihmistä, jolla on elämä jäänyt elämättä, kun velvollisuudentunto on saanut hänet omistautumaan työtehtävilleen. Erityisesti Stevensin hahmon traaginen puoli näyttäytyy suhteessa neiti Kentoniin, joka päätti irrottautua työstään ja etsiä elämälleen suuntaa, jota Darlington Hallista ei hänelle löytynyt. Stevens sai minut miettimään, miltä tuntuu ikääntyessään huomata, että edustamansa elämäntapa luhistuu ympäriltä vähitellen.

Kuten Olen luonani aina, myös Pitkän päivän ilta onnistui herättämään paljon ajatuksia. Teos tuntui tempaavan minut mukaansa, vaikka Stevensin vaipuminen muistoihinsa ja siitä seuranneet aikatason muutokset saivatkin varsinaisen juonen (lomamatkan) etenemään sangen hitaasti. Kokonaisuutena teos tuntui kuitenkin onnistuneelta läpileikkaukselta katoavasta elämätavasta. Tämä lukukokemus vain vahvisti ajatusta siitä, että haluan lukea lisää Ishiguron teoksia.

Piiat

Kathryn Stockett: Piiat

462 s., WSOY 2010

alkup. The Help, 2009

suom. Laura Beck

 

Voi että mikä kirja! Kathryn Stockettin esikoisteos ja ainakin toistaiseksi ainoa teos Piiat on ollut lukulistallani todella pitkään enkä edes tiedä montako kertaa olen sitä jo käsissäni hypistellyt lainausaikeissa. Kirjan luota minut on karkottanut lähinnä tiheä teksti, mutta toisaalta teksti ei tuntunut yhtään tiheältä, kun tätä upeaa kirjaa luki. Tätä toivottiin lukupiirissä käsiteltäväksi, joten sitä kautta sain lopulta tähän todella tartuttua. Onneksi on lukupiiri!

 

Piiat sijoittuu 1960-luvun alkuun Mississippin osavaltiossa sijaitsevaan Jacksonin kaupunkiin, jossa rotuerottelu on voimissaan ja raja mustien ja valkoisten välillä on selvä. Siellä on omat kaupunginosansa mustille ja valkoisille, on omat kaupat, sairaalat ja kirjastot. Kuitenkin mustat naiset työskentelevät valkoisten kodeissa kotiapulaisina, usein alipalkattuina ja ylityöllistettyinä. He siivoavat kodit, laittavat ruuat ja kasvattavat lapset. Kiitokseksi he saavat jatkuvasti kuulla olevansa likaisia ja tyhmiä. Heille pitää rakentaa jopa erilliset vessat, etteivät he tartuta valkoisia. Surkuhupaisaa ja ristiriitaista.

 

Valkoisten seurapiirirouvien keskushenkilö on Hilly Holbrook, jonka ajatuksia ja toiveita hänen ystävänsä, Elizabeth Leefolt etunenässä, yrittävät myötäillä. Myös Skeeter Phelan kuuluu seurapiiriin, vaikka onkin naimaton. Hänen elämänsä tavoitteet ovat muualla kuin aviomiehen nappaamisessa ja rouvaspuuhastelussa, sillä hän tahtoisi journalistiksi ja kirjailijaksi. Kun Hilly heittää ilmoille aikeensa tehdä aloitteen siitä, että palvelijoille pitäisi rakentaa omat vessat, Skeeter ei voi ymmärtää. Hän nimittäin todella rakasti hänet kasvattanutta kotiapulaista, Constantinea, joka lähti eikä Skeeter tiedä miksi.

 

Kirjassa kuullaan myös mustien ääntä, kun Skeeter ryhtyy yhteystyöhön Aibileenin (mikä ihanalta soinnahtava nimi) kanssa. Aibileen auttaa Skeeteriä kirjoittamaan Miss Myrna -kodinhoitopalstaa, koska Skeeter ei tiedä mitään kodinhoidosta ja Aibileen tietää kaiken. Aibileen työskentelee Leefolteilla. Pian Skeeter kertoo Aibileenille, että tahtoisi haastatella ja kirjoittaa kirjan mustien kotiapulaisten kokemuksista. Skeeter ei ehkä ihan tiedä mitä pyytää Aibileenilta, tämän ystävältä Minnyltä ja muilta kotiapulaisilta, sillä paljastuminen tietäisi järjestöntä mielivaltaa ja hyvällä tuurilla vankeustuomiota, huonolla tuurilla kidutusta hipovaa pahoinpitelyä. Turvassa ei olisi silloin edes valkoinen nainen.

 

Teoksessa kuvatut naiset ja heidän perheensä, seurapiirin ja mustien oman yhteisön muodostama eräänlainen pienoisyhteiskunta, on kuvattu mielestäni taidolla ja hyvin. Henkilöhahmot on helppo visualisoida mielessään. Hahmoja on paljon, mutta jokainen on jollain tavalla olennainen ja taitavasti kuvattu. Itselleni aika liikuttava hahmo oli esimerkiksi Leefoltien pieni tytär Mae Mobley, mutta muuten on vaikea nostaa suosikkia tai edes yksiselitteistä inhokkia.

 

Piiat on ihan huikea kirja! Se on koukuttava, rohkea, rehellinen, naurua nostattava, kauhistuttava, jännittävä, koskettava, ajatuksia herättävä ja kerta kaikkiaan onnistunut kokonaisuus. Stockett onnistuu mielestäni nostamaan esille mainiosti molempien puolien (en haluaisi käyttää sanaa rotujen, koska se kuulostaa kamalalta) äänet ihannoimatta tai liikoja yleistämättä. Tarinaa haluaisi lukea ahmimalla, mutta olosuhteiden pakosta luin sen hitaasti ja sulatellen, mikä oli varmaan oikein hyvä. Tässä on niin paljon kaikkea huomioitavaa, että näin sain varmaan parhaan annin. En pysty tässä tekstissä käsittelemään kaikkea haluamaani tekemättä runsaasti juonipaljastuksia, mutta onneksi sain puida niitä lukupiirissä. Tämän kirjan haluaisin lukea vielä joskus uudelleen!

♠♠♠♠♠

Emännöitsijä

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Syrjästäkatsojan tarinoita 3

447 s., Otava 2015

 

Voi miten odotinkaan innolla jatkoa Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoihin, sillä aikaisemmat osat Paimentyttö ja Lapsenpiika tekivät minuun suuren vaikutuksen. Emännöitsijä jatkaa Syrjästäkatsojan tarinoita yhtä vakuuttavasti ja aidosti kuin sarjan aikaisemmat osat. Mielestäni tämä sarja on osoittautunut todella mukaansatempaavaksi, historiallisesti realistiseksi ja viihdyttäväksi kokonaisuudeksi, ja odotankin jo taas seuraavaa osaa - kuinkas muutenkaan!

 

Eletään vuotta 1900 ja Ida pakkaa kirstuaan vaihtaakseen palveluspaikkaa nyt, kun Aino ja Jean Sibeliuksen perhe muuttaa ulkomaille. Uusi pesti on järjestetty taidemaalari Albert Edelfeltin ateljeerista, jota parikymppinen Ida alkaa tarmokkaasti huushollata eli emännöidä. Aino Sibelius on tosin hieman arvelevalla kannalla, sillä yleisesti tiedään Edelfeltin ja tämän entisen emännöitsijän suhteesta. Idan elämän täyttää kuitenkin lähinnä työ, mutta kuitenkin niinä viitenä vuotena, jotka hän viettää ateljeerin emännöitsijänä, hän kokee myös romanssin työnantajansa kanssa.

 

Vaikka Idan elämä on nyt aiempaa vapaampaa, kun hän saa huushollata oman mielensä mukaan ja lähteä vaikka huvittelemaan lupia kyselemättä, tuntuu hänestä silti siltä kuin hän ei eläisi vieläkään elämäänsä. Turhautuneena Ida toivookin, että saisi lopultakin oman elämän: Albert on paljon poissa matkoillaan ja sitä paitsi perheellinen mies, kun taas Idalla ei ole oikein ketään. Muilla on tulevaisuudensuunnitelmia opintojen tai perheen parissa, mutta Ida vain odottaa ja antaa elämänsä kulua. Yllättävä tapahtuma muuttaa Idan elämän, kun hän on työskennellyt ateljeerissa viisi vuotta. Matka johtaa jälleen jo Paimentytön aikaisten tuttavien luo.

 

Kirjoitin Lapsenpiiasta vuosi sitten niin osuvasti, että taidanpa lainata omia sanojani tässä kohtaa, sillä ne sopivat kuvaamaan myös tätä romaania: "Mustonen kuvaa jälleen hienosti yhteiskunnan kerrostuneisuutta, jossa keskiöön nousee yksinäinen piikatyttö ja tunnettujen kulttuurivaikuttajien sivistyneistö, jonka elämä ei välttämättä ole kovinkaan helppoa, kuten Ida saa huomata. Kaksikerroksisuus antaa tällekin romaanille syvyyttä". Tarina saa aivan omanlaistaan nostetta, kun koko ajan putkahtaa esiin historiasta tuttujen taidevaikuttajien nimiä ja yhteiskunnan kerrosten kuvaaminen luo perspektiiviä tämän teoksen kokemiseen.

Siinä missä aikaisemmissa osissa, etenkin Lapsenpiiassa, hahmoihin on ollut helppo kiintyä, tässä osassa se oli todella vaikeaa. En itse asiassa kiintynyt kehenkään hahmoon. Elisabethinkadun naapureista suurin osa lähinnä ärsytti tai jäi niin pintapuolisiksi hahmoiksi, ettei heihin voinut kiintyä. Samaa voisin sanoa Edelfeltin suvusta, ja vaikka Albert itse olikin yksi päähenkilöistä, en missään vaiheessa kokenut häntä mukavaksi hepuksi tai vanhaksi ystäväksi, jollainen kirjan hahmosta voi joskus kehkeytyä. Mustonen ei liene tehnyt hahmoista tieten tahtoen tällaisia, tai mistäs minä tiedän onko se tahallinen ratkaisu, mutta jotenkin se toimii tehosteena sille mielikuvalle, että Ida tuntuu todellakin olevan yksin omassa kuplassaan ennen kuin kypsyy tekemään itsenäisiä päätöksiä ja puhkaisemaan sen kuplan.

Vaikka valtaosa hahmoista jääkin minulle vieraiksi, pidin tästä kirjasta todella paljon. Oli ihanaa ottaa kirja käteen ja antaa sujuvan tarinan ja sujuvan tekstin viedä mennessään. Kaksikerroksisuuden ja historian lisäksi pidin tässä kirjassa erityisen paljon myös Helsingin kuvauksesta. Jotenkin tuli ihan sellainen tunne kuin olisin itsekin tallustelemassa 1900-luvun alun Helsingin katuja, sillä niin elävästi Mustonen kuvaa sen ajan Helsinkiä. Kaupunkimiljöö ei yleensä ole minulle mieluisin miljöö, mutta nyt siitä tulee kotoisa olo.

♠♠♠♠½

Lapsenpiika

Enni Mustonen: Lapsenpiika

368 s., Otava 2014

kannen suunnittelu: Timo Numminen

kannen kuva: Björn Cederhvarf

Enni Mustosen Lapsenpiika on yksi eniten odottamani kevään uutuuskirja, jonka onnistuin varaamaan kirjastosta ajoissa ja sainkin tämän luettavakseni ensimmäisenä. Täytyy sanoa, että odotus palkittiin todella hyvin, sillä Lapsenpiika jatkaa vakuuttavasti sarjaa avausosan, Paimentytön, jälkeen. Lapsenpiika oli tunnelmaltaan sellainen teos, että ihan harmittaa, kun kirja loppui.

Lapsenpiika kertoo nyt 18-vuotiaaksi varttuneen Idan elämästä Aino ja Jean Sibeliuksen perheen lastenhoitajana, jonka vastuulla on paitsi lapset usein myös muut taloustyöt. Idan elämä on nyt valoisampaa ja siinä on vähemmän vastoinkäymisiä, mutta nuori nainen kokee edelleenkin olevansa ulkopuolinen, syrjästäkatsoja. Sibeliusten mukana Ida asuu ensin Helsingissä ja myöhemmin Keravalla, jonne perhe muuttaa halvemman kortteerin ja lapsille sopivan ympäristön perässä.

Mustonen kuvaa jälleen hienosti yhteiskunnan kerrostuneisuutta, jossa keskiöön nousee yksinäinen piikatyttö ja tunnettujen kulttuurivaikuttajien sivistyneistö, jonka elämä ei välttämättä ole kovinkaan helppoa, kuten Ida saa huomata. Kaksikerroksisuus antaa tällekin romaanille syvyyttä samalla tavalla kuin Paimentytöllekin. Sibeliusten koti ja perheenjäsenet on kuvattu yhtä uskottavasti kuin Idakin. Hahmoihin kiintyy, sillä Mustonen on luonut heistä hyvin eläviä ja aitoja. Erityisesti pikkuinen Ruth jäi suosikikseni. Hahmojen tunnetilat välittyvät lukijalle hyvin, samoin kuin miljöökin. Mustonen tosiaankin osaa kuvata asioita selkeästi, mutta jättäen lukijalle tilaa kuvitella myös itse.

Pidin paljon siitä, miten Idan henkilökohtainen elämä työn ulkopuolella on kuvattu. Ida ei jää pelkäksi piiaksi, vaan hänestä tulee enemmän itsenäinen yksilö. Paimentytössä Ida oli toki nuorempi kuin nyt, joten hahmon kasvu itsenäisemmäksi on hyvin ymmärrettävää. Muutos on positiivinen, sillä vapaa-ajalla kohdattu tavallinen kansanelämä on virkistävää vaihtelua Idan ainaiselle työnteolle sivistyneistöperheessä. Romanttinen sivuväre, joka Idan elämään tulee, on jotenkin todella piristävä: Mustonenhan tunnetusti taitaa romantiikan siinä missä historiankin, joten siitä tulee todella oivallinen lisämauste tähän kirjaan.

Teos kulkee sujuvasti eteenpäin niin juonensa kuin kielensäkin puolesta. Lisäksi tässä kirjassa on oikeasti todella miellyttävä tunnelma, jonka parissa viihtyy helposti tovin jos toisenkin. Lapsenpiika on kokonaisuutena onnistunut romaani, jonka jatko-osan tulen ihan varmasti lukemaan. Silloin tapaamme Idan ilmeisesti Albert Edelfeltin palkollisena. Odotan, että Ida ottaisi tuolloin oman elämänsä kulun vielä vankemmin omiin käsiinsä kuin lapsenpiikana ollessaan.

♠♠♠♠½

Paimentyttö

Enni Mustonen: Paimentyttö

363 s., Otava 2013

kansi: Timo Numminen

Heti kun keväällä sain haraviini, että Mustoselta on tulossa uusi teos, tiesin lukevani sen. Odotin täpinöissäni milloin pääsen varaamaan sen kirjastosta ja kun niin lopulta tapahtui, pääsin jonossa sijalle 53. Onneksi on olemassa pikalainoja, sillä niiden joukosta löysin Paimentytön luettavakseni!

Enni Mustosta pidetään perinteisesti kevyemmän kirjallisuuden taitajana, jonka kirjoissa romantiikka on useimmiten vahvassa roolissa. Paimentyttö on kuitenkin jotakin ihan muuta, sillä se on vakavahenkisempi, siinä on enemmän vastoinkäymisiä ja elämän varjopuolet nousevat esiin. Päähenkilökin on erilainen, sillä hän on vain 13-vuotias orpo piikatyttö Ida, joka kirjan edetessä varttuu vähä vähältä aikuisemmaksi ja oppii vastoinkäymisistään.

Mielestäni Mustosen historiankuvaus on aitoa ja toimivaa. Tämä kirja on vahva osoitus siitä, että Mustonen osaa kirjoittaa muitakin kuin vain kevyitä ja kuplivia romanttisia romaaneja. Mustonen tuntuu tietävän täsmälleen mistä kirjoittaa, hän kuvaa asioita tarkasti ja koskettavasti, sillä Idan tunteet välittyvät lukijalle mielestäni todella hyvin. Hän jättää kuitenkin myös lukijalleen tilaa, mutta vahvat raamit ovat olemassa, joten voi sanoa, että hän pitää juonen kasassa hyvin. Idan sijoittaminen tunnetun Topeliuksen kulttuurisuvun palvelijaksi on fiksu veto, sillä silloin kaksi yhteiskunnallista kerrosta pääsevät esiin: niin Idan edustama työväestö kuin Topeliusten sivistyneistö. Se antaa romaanille syvyyttä ja samalla myös hohtoa, sillä kuka nyt haluaisi lukea pelkistä vastoinkäymisistä ja kurjuudesta.

Idan elämässä on monia vaiheita, joista osa on jopa hieman järkyttäviä ja yllättäviäkin. Hieman aluksi tuntuu myös epäuskottavalta se, että kaikki pysyvä tuntuu luisuvan pois tytön ulottuvilta, mutta myöhemmässä vaiheessa Mustonen paikkaa tämän täysin. En olisi oikeasti uskonut, että tämä teos on näin vakava, vaikka olinkin tietoinen siitä, mistä tämä kirja kertoo. Silti tässä kirjassa on myös ilon ja onnen pilkahduksia, kun Ida kasvaa ja pystyy ottamaan itse vastuuta itsestään. Ida osoittaa, että ihminen ei ole vain sitä miksi on syntynyt, vaan hänellä itsellään on mahdollisuus vaikuttaa elämäänsä.

Kirjan kieliasu on selkeä ja toimiva, pidin kovasti siitä, että Mustonen höystää tekstiä ruotsinkielisillä repliikeillä. Tietysti ruotsinkieliset repliikit ovat kurjia niille, joille kieli tuottaa hankaluuksia, mutta Mustonen selittää nuo kohdat hyvin auki. Kirjan kieliasu ei olisi mielestäni näin hyvä ja se ei toisi samanlaista todentuntua juoneen, jos koko teksti olisi vain suomeksi, sillä teos kuitenkin sijoittuu ruotsinkieliselle alueelle ja Ida on ruotsinkielisen perheen piika. Teksti luistaa eteenpäin vaivatta ja on sujuvaa, joten siitä Mustonen saa minulta täydet pisteet.

Jään mielenkiinnolla odottamaan tämän Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan seuraavaa osaa, jonka Mustonen juonessa vihjaa sijoittuvan itse Jean ja Aino Sibeliuksen perheeseen. Uskallan toivoa seuraavaa osaa jo ensi vuodelle, sillä Mustonen on yleensä hyvin tuottelias kirjailija. Mielestäni Paimentyttö on laadukasta historiallista draamaa, joka avaa sarjan onnistuneesti.

♠♠♠♠½