Hietakehto

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

336 s., Otava 2012

kannen kuva: Jussi Kangas / Otavan arkisto 

Aloitin Sirpa Kähkösen ihanan Kuopio-sarjan lukemisen tammikuun lopussa 2014, ja melko nopeaan tahtiin luinkin neljä ensimmäistä osaa. Sitten vierähtikin yli vuosi ennen kuin luin viidennen osan kesällä 2015, ja nyt oli sitten kuudennen ja viimeisen osan vuoro. Olen vähän tarkoituksellakin antanut Hietakehdon odotella lukulistalla, sillä en millään olisi halunnut vielä sanoa hyvästejä Tuomen perheelle, Juho Tiihoselle, Saaralotalle, Marille, Arville ja kaikille muille näiden kirjojen myötä niin tutuiksi tulleille hahmoille.

On elokuun loppu vuonna 1943. Joukko kuopiolaisia on muuttanut kesän ajaksi Kesäkallioon, joka on Selma Kelon omistama huvila. Omavaraisuus kukoistaa ja työtä tehdään ankarasti, välillä jopa voimien äärirajoilla. Lapsille koitetaan tarjota ihana huvilakesä, sillä aikuiset haluaisivat suojella pienimpiä sodan todellisuudelta - niin ja myös itseäänkin. Kukin yrittää selviytyä tavallaan, eikä helppoa ole kenelläkään. Juho Tiihosen isä on menehtynyt sodassa saatuun tuberkuloosiin, Anna tekee töitä niin että hän tuntuu vain kuihtuvan entisestään ja Selma Kelon mielessä myllertää monet ihmissuhdeasiat. Jopa Hildan, aina niin vakaan ja varman naisen, ajatukset tuntuvat syöksyvän raiteiltaan, kun Lassi-veli saapuu katsomaan Anna-vaimoaan sekä muuta perhettään.

Hietakehto kuvaa tapahtumia vain parin päivän ajalta, mutta siinä ehtii tapahtua kaikenlaista. Pidin kovasti Kähkösen luomasta miljööstä, joka tuntuu työntäyteisyydestään huolimatta kuitenkin todelliselta keitaalta verrattuna kaupunkiin, jossa parveilee sotilaita, liikkeitä on suljettu eikä kaupungilla liikkuminen ole kovinkaan turvallista ainakaan iltamyöhään. Näin sieluni silmin huvilaa varjostavat puut, joiden viileisiin varjoihin kätkeytyi monta hyvää leikkipaikkaa. Näin auringon paahtaman kasvimaan, huvilan kuuman keittiön ja Hertan ateljeen. Koko miljöö piirtyi silmieni eteen hyvin terävänä ja selkeänä, kuten aikaisemmissakin Kuopio-sarjan osissa. Kähkönen jättää lukijan mielikuvitukselle hyvin tilaa, mutta silti kuvaa miljöötä niin hienosti, että se on helppo aistia paitsi kuvina myös makuina ja tuoksuina.

Tässä teoksessa myös ihmisten kohtaamisessa oli jotain erilaista kuin ennen. Eräänlainen herkkyys tuntui hiipineen ihmisten välille, mikä kuvastaa kyllä sota-aikaa: koskaan ei tiedä mitä voi tapahtua ja pitäisi uskaltaa tuntea juuri niin kuin sisimmässä tuntuu. Erityisesti minua liikutti Lassi Tuomi, sillä mies joka on aina tuntunut jotenkin etäiseltä paljastuikin olosuhteisiin nähden melko rennoksi ihmiseksi. Jotenkin hänen tunneälynsä tuntui vasta nyt pääsevän esiin samoin kuin hänen kykynsä kohdata erilaisia ihmisiä ja etenkin lapsia.

Kuopio-sarja päättyy tähän teokseen. Sota jää edelleen melskaamaan, ja minua ehkä hieman jää vaivaamaan se, etten tiedä mitä tutuille hahmoille tapahtuu sodan aikana ja rauhan tultua. Selviääkö Lassi Tuomi? Miten voimansa äärimmilleen venyttänyt Anna jaksaa? Miten Juho saa käsiteltyä suuren surunsa? Antaako Hilda lopunkin roudan murtua sydämestään? Monta kysymystä jää avoimeksi, ja haluan kuvitella kaiken kääntyvän parhain päin. Näitä hahmoja jää kyllä vähän ikävä ja Kuopio-sarja on epäilemättä yksi mieleenpainuvimmista sarjoista, joita olen koskaan lukenut. Kiitos kirjailijalle tästä!

♠♠♠♠♠

Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet, Neidonkenkä

Jään ja tulen kevät

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

382 s., Otava 2004

Matkani Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan parissa jatkuu jälleen. Jään ja tulen kevät jatkaa samalla valloittavalla linjalla kuin Mustat morsiamet ja Rautayöt, joista etenkin jälkimmäinen teki minuun suuren vaikutuksen. Jään ja tulen kevät jatkaa tarinaa marraskuusta 1940, jolloin uuden sodan uhka leijuu ilmassa entistä vahvempana.

Muutama kuukausi mahtuu Rautaöiden ja Jään ja tulen kevään väliin, sillä edellinen kattaa ajallisesti kevään ja kesän 1940. Jään ja tulen kevään tapahtumien keskiö on kirjan nimen mukaisesti keväässä, joka tulee myöhemmin kuin vuosiin. Ankara pula ja pitkä talvi on äärimmäisen huono yhdistelmä, mutta Tuomien perheessä jokainen tekee mitä kykenee. Lassikin pääsee hieman työnsyrjään kiinni, vaikkakin Annan rooli perheen elättäjänä korostuu entisestään: perheenäiti pääsee keittiöapulaiseksi ravintolaan.

On ilo seurata sitä, miten hyvin Kähkönen pureutuu pienten ihmisten elämään ja kuvaa samalla kertaa heidän epätoivoaan, mutta myös varovaista tulevaisuudenuskoaan. Kaikesta huolimatta eteenpäin on mentävä, oli tulevaisuus millainen hyvänsä. Sen tietävät niin Anna, Lassi kuin Hildakin, joka tuntuu päätyneen jonkinlaiseen murrosvaiheeseen ja etsivän itseään. Hildan kovuus murenee entistä selkeämmin, mutta samalla hänestä tulee tietyllä tapaa entistä itsevarmempi ja rohkeampi nainen kuin ennen. Annan ja Lassin suhteen hienoinen lämpeneminen, se arkinen tottumus ja välittäminen, jonka Kähkönen heidän välilleen kirjoittaa, on kerrassaan ihanaa luettavaa. Samalla se mielestäni kuvastaa myös sitä, että on tartuttava hetkeen, kun ei tiedä mitä on tulossa. Ainakin minulle tuo oli hyvin sykähdyttävää luettavaa, sillä Annan ja Lassin suhteessa tuntuu olevan jotakin sellaista erikoista ja eleetöntä kipinää ja välittämistä, joka tuntuu huikealta. Hahmoista myös paljastuu yllättäviä asioita, jotka nostavat asioita uuteen valoon.

Pula-ajan piirteet on tässä kirjassa nähtävissä vielä paremmin kuin edellisessä osassa, sillä säännöstely kovenee ja kunkin on pärjättävä miten parhaiten taitaa. On mielenkiintoista lukea miten kaupunkilaisperhe selviää, kun ei ole mahdollisuutta samanlaiseen omavaraisuuteen kuin maalla. Luontokin nousee tässä kirjassa paremmin esiin, sillä pitkään jatkuva talvi kuvastaa sitä karua ilmapiiriä, joka alkaa uhata entistä voimakkaampana. Sota on tulossa ja tuntuu, että kylmyys ja koleus kuvastavat tuota jäytävää epätietoisuutta. Varsinainen sodan alku kuvataan sen sijaan sangen eleettömästi, kuin huomaamatta. Se hieman hämmensi minua, mutta toisaalta se ehkä kuvastaa sitä, miten ajatukseen on jo turruttu vähitellen.

Siinä missä Mustat morsiamet näyttäytyi silmissäni harmaan verhon takaa ja Rautayöt kuvastui näkökenttääni selkeinä väreinä, on Jään ja tulen kevät erilainen. Sen näen myös värikkäänä, mutta ikään kuin haalenneena, jäätyneenä, pakkasen puremana. Hieman kuin aurinko yrittäisi paistaa, mutta sumu peittäisi sen liiaksi. On oikeasti hyvin poikkeavaa, että tapahtumat piirtyvät silmiini jotenkin näin tarkasti analysoitavasti. Kuopio -sarjalla kuitenkin tuntuu olevansa oma ulottuvuutensa siinäkin suhteessa. Odotan mielenkiinnolla, että mitä seuraavalla osalla on minulle tarjota!

♠♠♠♠

Rautayöt

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

281 s., Otava 2002

Luin tammikuun lopussa Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet, jonka jälkeen mieltäni alkoi heti vaivata valtava hinku lukea suositun Kuopio -sarjan seuraava osa. Lainasin Rautayöt kuitenkin vasta tällä viikolla ja luin lähes kokonaan yhdessä illassa, sillä mielestäni tämä on vielä parempi teos kuin edeltäjänsä!

Rautayöt kuvaa Annan sekä muun Tuomen perheen vaiheita talvisodan jälkeen. Tapahtumat sijoittuvat kevääseen ja kesään 1940, jolloin itse kukin yrittää päästä jollakin tavalla jaloilleen sotatalven tapahtumien jälkeen. Asiaa ei helpota se, että uuden sodan uhka väreilee jo ilmassa. Anna jaksaa, kun on pakko. Hänellä on kaksosvauvat Lilja ja Otto, anopista pitää huolehtia, eikä sodan jälkeen Lassista ole perheensä elättäjäksi. Anna on sidottu lapsiinsa, mutta onneksi apuna on Hilda-käly, jonka kanssa Anna yrittää pyörittää taloutta vähien rahavarojen turvin.

Sodan jälkeen Tuomien perhe ei ole entisensä, jopa tuikea Hilda alkaa väsyä ja uupua kaiken alle. Selkeä muutos on myös nähtävissä perheen toimeentulon suhteen, sillä ennen hyvin toimeentulevaan työväestöön kuulunut perhe on nyt yhtä köyhä kuin kaikki muutkin. Jopa anopin kukkapenkki muutetaan kasvimaaksi, sillä jostakin on ruoka revittävä tulevaksi talveksi. Tässä kirjassa mielestäni ajankuva välittyy selkeämmin kuin edellisessä osassa, jossa ajalliset viitteet olivat melko pieniä ja teos kattoi pidemmän ajan. Rautaöissä aloitetaan perunanviljely kaupungissa, huulipielet lohkeilevat vitamiinien puutteesta ja kuljetaan vanhoissa vaatteissa. Rautaöissä myös tartutaan uutisiin hanakammin, joten tapahtumat on helpompi sijoittaa ja kuvitella tiettyyn aikaan.

Tässä teoksessa myös Tuomien salaisuudet alkavat vähän kerrallaan raottua. Erityisesti päästään lähemmäs Hildaa, jonka kovan kuoren alle tuntuu kätkeytyvän unelmia ja tunteita. Kirjoitin Mustien morsiamien arviooni, että "Tässä kirjassa on myös niin monella tapaa vaitonaisia ja tummia hahmoja, että niiden sisään ei tahdo päästä". Samanlaisia asioita on tässäkin kirjassa havaittavissa, mutta nyt tummuus alkaa jotenkin väistyä ja vaitonaisuus muuttua sanoiksi. Kun vielä osattaisiin puhua asioista toisilleen, niin voisi itse kullakin olla helpompi kestää.

Tässä teoksessa ei myöskään ole samanlaista kaiken kasaan puristavaa vähäeleisyyttä kuin edellisessä osassa. Jotenkin tuntuu, että sodan jälkeen kaikki hengittävät vapaammin, vaikka puute ja epävarmuus ovat koko ajan läsnä. Iloa ja väriä tähän kirjaan tuo myös Annan uusi ystävä, sortavalalainen evakko Helvi. Maisema alkaa saada väriä, sillä Mustat morsiamet jätti minulle hyvin harmaan tunteen, kuin kaiken edessä olisi ohut usvaverho. Nyt kuva terävöityy ja värit saavat valtaa. Tuohon vaikutelmaan varmasti vaikuttaa myös se, että vaikenemisen muuri alkaa murtua.

♠♠♠♠½ 

Joulumuisto

Laila Hietamies: Joulumuisto

45 s., Gummerus 1985

Voi huokaus miten vahvan vaikutuksen Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) Joulumuisto minuun teki! Olen lumoutunut siitä maailmasta, jonka hän tässä teoksessa luo. Olen hyvin iloinen siitä, että puolittaisen sattuman seurauksena tämä teos päätyi hyppysiini, sillä tästä kirjasta puhutaan hyvin vähän eikä sitä useinkaan mainita Hirvisaaren muiden teosten mukana. Joulumuisto on tokikin "vain" novelli, mutta mielestäni se on siitä huolimatta hyvin vaikuttava ja taidokas teos, joka ansaitsisi enemmän huomiota.

Itse en siis todellakaan tiedä mitään tämän novellin taustoista, mutta minulle jäi tunne siitä, että tämä olisi enemmän tai vähemmän Hirvisaaren omiin kokemuksiin pohjautuva teksti. Novellin pääosassa on 8-vuotias tyttö, jonka isä on kaatunut sodassa ja joka asuu äitinsä ja isovanhempiensa kanssa. Nyt eletään jo rauhan aikaa, mutta pula-aika elää edelleen voimakkaana. Vaikka on jouluaatto ja jouluvalmisteluissa täysi tohina, tyttö vetäytyy kolmen koivunsa luokse. Noiden koivujen luona tyttö pohtii syvimpiä tuntojaan, kuten isän ikäväänsä sekä suhteitaan perheensä jäseniin. Tyttö mietiskelee myös rauhaa.

Hirvisaari kuvaa mielestäni todella koskettavasti tuon tyttösen tuntoja vaikeista aiheista. Teksti on sulavaa ja kaunis kokonaisuus, Hirvisaaren luoma miljöö on suorastaan vertaansa vailla. Tytön tunnot ovat niin aitoja, että juuri siitä muodostuu tunne siitä, että Hirvisaari on varmaankin luonut tämän tekstin omien kokemustensa pohjalta. En osaa kovinkaan hyvin kuvailla tätä teosta, sillä jokaisen pitäisi lukea tämä itse, mutta eikös tämä "sanattomuus" olekin paras todiste siitä, että novelli on vaikuttava.

---

Novelli herätti minussa paljon ajatuksia. En voi olla miettimättä esimerkiksi sitä, miten erilainen tuo pula-ajan joulu on ollut verrattuna nykyajan yltäkylläisiin jouluihin, jolloin riittää niin ruokaa kuin lahjojakin. Tämä novelli oli taas uusi herätys siihen, mikä joulussa on kaikkein tärkeintä: yhdessäolo ja rauha ja sopu. Niitä asioita vain turhan usein pitää itsestäänselvyyksinä.

Niin paljon parempi mies

Istanmäki, Sisko: Niin paljon parempi mies

184 s., Kirjayhtymä 1991

Niin paljon parempi mies on Sisko Istanmäen esikoisromaani, joka kertoo äidin ja pojan tarinaa jatkosodan aikaan. Perheen isä kuolee ratatyömaalla ja äiti joutuu yksin vastaamaan kolmesta pojastaan, joista tarinan keskiössä on Viljo.

Jatkosodan aikaan kaikesta oli pulaa ja mustanpörssin kauppa rehotti. Viljokin sotkeentuu pörssikauppaan, jolloin punnitaan äidin moraalia kasvattajana. Viljoa kiusataan koulussa ja hän kantaa suurta vastuuta kotona, hän ottaa isän kuoltua miehen roolin itselleen ja pyrkii huolehtimaan äidistä ja veljistä. Mikään ei ole niin kuin ennen.

Teos kuvaa hyvin äidin kipeitä valintoja ja yksinoloa kasvattajana poikkeuksellisissa olosuhteissa. Hyvin kuvataan myös äidin ja pojan suhdetta, sitä kuka on auktoriteetti ja kuka ei, kenelle kuuluu vastuu ja milloin lapsella on taas mahdollisuus olla lapsi. Teoksessa on esitelty hyvin kipeitäkin asioita, joita lapsi joutuu kohtaamaan ja sitä miten hän niihin suhtautuu. Hän ei anna äidin olla hoivaaja, hän haluaa itse olla vahva.

Tämä teos on ensimmäinen, jolla osallistun Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -haasteeseen. Jos nyt kategorioisin tämän teoksen, se menisi kategoriaan "äitejä ja poikia".

♠♠♠½