Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

238 s., Otava 2015

kansi: Päivi Puustinen

 

Luin toukokuussa 2018 Laura Lehtolan teoksen Takapenkki, joka vei aivan täysin mennessään. Tykästyin Lehtolan vaivattomaan ja nasevaan tekstiin, tragikomiikkaan ja elämän ironiaan. Tiesin jo silloin, että haluan lukea myös Lehtolan esikoisteoksen Pelkääjän paikalla. Se kertoo kolmekymppisestä Aaposta, jonka pienen perheen elämä keikahtaa raiteiltaan, kun hänen Anna-vaimoltaan löytyy syöpä. Tuosta alkaa Aapon uusi rooli perheen tukipilarina, kaiken huolehtijana, ja toisaalta vaimoltaan piilossa myös epävarmana, pelokkaana ja huolestuneena miehenä. Mikään ei ole enää ennallaan.

 

Kun Anna alkoi ontua, ei kukaan aavistanut mitään kovin vakavaa. Kokeiden tulokset kuitenkin paljastivat, että hänen sääriluussaan on syöpäsoluja. Alkoi rankat hoidot, tuli toivonpilkahduksia ja uusi pelko. Ja lopulta Anna kuoli. Miten Anna kehtasi jättää Aapon? Pakottaa selviytymään yksin pienen tyttären kanssa, laittaa opettelemaan pompulat ja mekot, muistamaan hammaslääkärit, kertomaan että äiti on kuollut? Ja kun on niin ikävä. Kukaan muu ei ymmärrä Aapoa kuin Anna, heidän yhteinen pitkä historiansa on tehnyt heistä oman sisäpiirinsä. Tunteet heilahtelevat pelosta ikävään ja vihaankin, mutta kaiken taustalla on suru ja rakkaus.

 

Pelkääjän paikalla tempaisi minut Takapenkin lailla mukaansa. Jouduin jopa jättämään hetkeksi kesken sillä hetkellä luvussa olleen Sherlock Holmesin tyttären, koska halusin lukea tämän kirjan heti. Tätä kirjaa lukiessa minulle kävi selväksi, että Lehtola tietää mistä kirjoittaa. Teos tuntuu aidolta, tunteet rehellisiltä. Lehtolan oma puoliso sairastui ja menehtyi syöpään. Hänen edesmenneeltä puolisoltaan Laura Savelta julkaistiin postuumisti teos Paljain jaloin. 

 

Paljain jaloin keräsi ilmestyttyään valtavasti huomiota ja lukijoita. Muistan itsekin teoksen hyvin, sillä se oli sydäntäsärkevä lukukokemus. Vaikka Pelkääjän paikalla onkin fiktiivinen teos (eikä Paljain jaloinkaan mikään elämäkerta ole), uskon Lehtolan ammentaneen tiettyjä asioita puolisonsa sairaudesta. Vaikka kirjojen hahmot on sijoitettu hieman eri elämäntilanteisiin, on Pelkäjän paikalla mielestäni kuitenkin hyvä vastapari Saven kirjalle. Toinen kertoo sairastuneen tunteista ja toinen puolison.

 

Totesin jo Takapenkin kohdalla, että Lehtola osaa tuoda huumoria vaikeisiin aiheisiin. Sama on nähtävissä tässäkin teoksessa, vaikka ei niin selkeästi. Pelkääjän paikalla ei tunnu liian ahdistavalta, vaikka siinä onkin iso tunteiden kirjo. Lukeminen sujuu, teos vie mukanaan ja päähenkilön tunteita on helppo myötäelää ilman, että itse ahdistuu liikaa samalla.

 

♠♠♠♠

Bridget Jones: Mad about the boy

Helen Fielding: Bridget Jones - Mad about the boy

825 s., MIKI-laitoksen 1.p. 2014 (Otava 2013)

alkup. Bridget Jones - Mad about the boy 2013

suom. Annika Eräpuro

Olen joskus muinaisuudessa lukenut aikaisemmat Bridget Jones -kirjat, mutta täytyy sanoa, että mielestäni ne eivät olleet laisinkaan hauskoja tai edes huvittavia. Ainakin toinen kirja eteni melko tuskaisesti, mutta luin sen kumminkin, kun kaveritkin olivat lukeneet ja tykänneet. Kuulun siihen porukkaan, joka pitää enemmän BJ-leffoista kuin -kirjoista. Viime viikolla olin parin päivän minilomalla Helsingissä ja keikuin bussissa tuntikausia suuntaansa. Tarvitsin jotakin matkalukemista pienessä paketissa, joten lainasin kirjastosta Miki-painoksen uusimmasta ja viimeisestä (?) Bridget Jones -kirjasta. Tällä kertaa tarina upposi paremmin ja matkat sujuivat oikein sutjakkaasti Bridgetin seurassa.

Tämä postaus tulee sisältämään jonkin verran juonipaljastuksia, jos niitä nyt enää paljastuksiksi voi sanoa: eiköhän ne kaikki ole jo sanottu ainakin kertaalleen, ja minäkin olin samoja asioita kuullut eikä se yhtään haitannut lukukokemusta.

Bridget on nyt ehtinyt 50:n vuoden ikään, mutta sama kohellus jatkuu edelleen: paino jojoilee, elämäntapatunarointi jatkuu ja kiusalliset tilanteet seuraavat toinen toistaan. Nyt Bridgetin komboon on kuitenkin tullut muutos: enää ei etsitä miestä hiki hatussa. Hänellä oli mies, mitä ihanin ja karismaattisin Mark Darcy, joka menehtyi äkillisesti jättäen Bridgetin kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Nyt Bridget yrittääkin pitää perheen pyörät pyörimässä, vaikka kyllähän kuvioihin ilmaantuu myös mies. Leskeydestään huolimatta Bridget on kuitenkin myös nainen ja sellaisen elämää hän haluaa suuresta menetyksestään huolimatta elää. Niinpä hänen ystävänsä päättävät, että uusi petikaveri on lopultakin saatava kuvioihin. Ja niin Bridget löytää itseään parikymmentä vuotta nuoremman Roxsterin, joka herättää hänet taas elämään elämäänsä.

Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin aikaisemmista BJ-kirjoista, vaikka Mark Darcy onkin nyt poistunut kuvioista. Osittain saatoin pitää tästä kirjasta enemmän, koska minulla ei ollut kuin korkeintaan hieman skeptisiä ennakko-odotuksia tätä kirjaa kohtaan: en siis odottanut mitään hykerryttävää viihdettä. Toisaalta tämä kirja miellytti enemmän varmasti myös siksi, että Bridget oli nyt lopultakin aikuistunut ja saanut elämälleen muutakin sisältöä kuin tupakanpolton, laihduttamisen ja miehenmetsästyksen. Kyllä minua vieläkin välillä ärsytti hänen hervottomuutensa ja kykenemättömyytensä pitää asiat reilassa, mutta toisaalta hänestä paljastui uusia puolia äidinroolinsa ja leskeytensä valossa. Ja vaikka tässä teoksessa Bridgetin mielen perukoilla oli koko ajan Markin kaipuu, pidin tätä teosta kuitenkin paljon hauskempana tai koomisempana kokonaisuutena kuin kahta aiempaa teosta. Että kannatti siis lukea, vaikka hieman epäröinkin.

♠♠♠♠

 

Armovuosi

Anna Misko: Armovuosi

356 s., Minerva 2014

kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Kirjallisuuspiirin maaliskuun aiheena oli "historia havisee" ja yhtenä kirjaehdotuksena Anna Miskon Armovuosi. Olin jo pitkään suunnitellut lukevani Armovuoden, joten valitsin listalta sen. Odotin jotakin melko vakavasti otettavaa historiallista kirjaa, mutta sen suhteen jouduin pettymään. Tarina on kuitenkin vetävä ja sujuva, nopealukuinenkin, vaikka osoittautuikin enemmän historialliseksi viihteeksi kuin olettamakseni vakavasti otettavaksi historialliseksi kirjaksi. Vakavasti otettavalla tarkoitan tässä oikein huippuluokan historiaproosaa kaikkine yksityiskohtineen.

Armovuosi sijoittuu 1790-luvulle ja syrjäiseen Karhinpään pikkupappilaan, jonka kappalainen Anders Gottleben kuolee yllättäen jättäen jälkeensä lesken ja neljä lasta, joista kolme tytärtä. Leskelle myönnetään armovuosi asioiden järjestelyä varten. Leskellä on käytännössä kolme vaihtoehtoa, joiden kautta turvata tulevaisuutensa: hän avioituu itse uudelleen, joku tyttäristä avioituu turvaten perheen tai sitten opiskelijapoika Julius valmistuu papiksi ja saa paikan isänsä jatkajana ja näin turvaa perheen.

Vaikka luokittelisinkin Armovuoden historialliseksi viihteeksi, niin on tässä kuitenkin asiaa. Mielestäni tarina kuvaa sinänsä hyvin lesken turvattomuutta ja toivottomuutta ajassa, jossa naiset olivat täysin riippuvaisia miehistä. Aihe on mielenkiintoinen, sillä usein papinleskeys armovuosineen on historiallisissa romaaneissa sivujuonteena, mutta nyt se pääsee tarinan keskiöön. On muuten aika pysähdyttävää ajatella, että papinleski saattoi menettää kaiken tutun miehensä mukana, myös kotinsa, jollei uusi pappi vienyt häntä vihille ja siten mahdollistanut hänen jäämistään pappilaan.

Vaikka teema eli naisen asema ja eräänlainen velvollisuus perheestä olikin mielenkiintoinen, niin aika hömppämäinen tapahtumakulku tässä loppujen lopuksi oli. Ensinnäkin tässä oli perinteisiä viihdekirjallisuuselementtejä, kuten rakkaussotkuja, huijatuksi tulemista, pettymistä ja riitoja miehestä. Kunnon kolmiokuviota siis. Lisäksi tähän oli ympätty mukaan muun muassa venäläisten vakoiluoperaatio, joka linkittyy tietyiltä osin vahvasti pappilan naisten elämään. Ehkei ihan realistista syrjäisessä pikkupappilassa. Lisäksi kirjallisuuspiirissä kommentoitiin sitä, että ei ole kovin todentuntuista, että pikkupappilan elämä oli kuvattu hyvin yltäkylläiseksi, vaikka tosiasiassa harvoin jos koskaan kappalaisenpappiloissa suurellisesti elettiin.

Kuten sanottu, tarina on sujuva, mutta välillä se tuntuu etenevän hyvin nopeasti. Kun kirjan nimi on Armovuosi, oletin sen kuvaavan realistisemmin millaista elämä armovuoden aikana mahtoi olla. Nyt vuosi kiitää uskomattoman nopeasti, välillä harpaten kuukausiakin eteenpäin, ja perheen naiset keskittyvät lähinnä lojumaan vuoteessaan tai muuten haihattelemaan ja palvelija hoitaa kaiken. Jotenkin uskoisin, että kukaan ei varmaan voinut viettä armovuottaan vain odotellen jotakin pelastavaa oljenkortta. Lisäksi tässä puidaan lähinnä huijaustapausta eikä kuvata armovuoden sisältöä sinänsä.

Vaikka sinänsä ihan viihdyin tämän teoksen parissa, niin ei minulle jäänyt suurempaa hinkua lukea tulevia jatko-osia. Tämä on siis trilogian avausosa, ja jäin pohtimaan, että mitä sanottavaa näistä hahmoista voi vielä olla. Ainakin toivoisin jatkossa realistisempaa otetta ja syvempää luotausta hahmoihin, joista varsinaiset päähenkilöt jäivät mielestäni hieman vieraiksi ainakin minulle lukijana.

♠♠♠ 

Tämä on kolmas lukemani kirja Maalaismaisema-lukuhaasteeseen.